SOVITTELUSTA

Miete:
Olen paraabeli, jolla on
kierrättämisen pakkomielle

Suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa. Sen näkee heti hammaslääkärin odotushuoneessa, leipäjonossa ja varsinkin eduskunnassa. Onnellisuus näkyy
selvästi ihmisten ilmeissä, eritoten suupielissä ja otsan rypyissä. Tiukka ilme on onnen merkki. Jos suomalaiselle kertoo vitsin, hän katsoo kiinteästi silmiin ja sanoo:
älä, ai niinkö? Voi olla ettei hän sano mitään, sillä vieraille puhuminen on arveluttavaa. Jos odotustilaan tullessa sanot huomenta, muut odottajat hätkähtävät
hämmästyneen näköisinä. Kun lähdet odotustilasta ja sanot vaikka että hyvää päivänjatkoa kaikille, herättää tämä teko epäluuloja. Mitä tuo äijä puhuu, käykö
se ihan täysillä? Onnen tunnetta lisää sekin, että meillä on oikeus kokoontua ja ilmaista mielipiteemme. Kokouksissa onkin usein kiihkeä tunnelma, sillä kaikki puhuvat yhtä aikaa. Kompromisseja on vaikea hyväksyä, mutta kyllä niitä syntyy puolipakolla. Pohjanmaalla tällaista kompromissia soviteltiin tuppiroskalla, ja puheenjohtajana toimi yleensä vallesmanni. Ai mikä on tuppiroska? Se on roska jok´on tupes, eli puukkoo.

Aristoteles käytti praktista syllogismia erimielisyyksien ratkaisuun.. Pyrin vakuutta-
maan ihmiset siitä, että olen oikeassa. Saavutan tämän päämäärän esittämällä
heille tarjouksen josta ei voi kieltäytyä. Siispä minä alan tarjoilla heille tuota ideaa. Nimittäin että olen aina oikeassa.   

RAATI

Miete:
Fiktio syntyy arjen sirpaleista

Siinä he istuvat tyytyväisen näköisinä ja hymyilevat kameralle. Näyttävät olevan nuoria, alle 30 vuotiaita tai varhaisessa keski-iässä. Heille on annettu tärkeä tehtävä. Pitäisi valita vaihtoehdoista teos, joka voisi menestyä ulkomailla. Jonka voisi kääntää niin, että oman kielen solmut aukeaisivat ja sivujen salaisin sisältö saisi ymmärrettävän,mieluiten englanninkielisen muodon. He eivät näe vokaaleja jotka ovat joutuneet kansainvälisen joukkohysterian valtaan ja hyppivät turvaan sivuilta. Diftongit syöksyvät työpöydän laidalta lattialle. Sanajärjestykset kiemurtelevat tuskissaan, koska niiden vapautta ja salaisia yhteyksiä ei haluta ymmärtää. Konsonanttien falangit syöksyvät kohti ja keihästävät tieltään kieliopin puolustusmuurit. Mitä minä heille sanoisin? Harjoitelkaa lauseenjäsennystä.

Mutta mitä vielä! He keskustelevat syvällisesti novellin ja romaanin olemuksesta. He
pyrkivät analyysiin Warrenin ja Brooksin käsitteistön kautta. Löytyykö tekstistä teema, konflikti, käännekohta ja aihelma ynnä muuta sellaista. Yksityiskohtaisen analyysin kautta he etenevät synteesiin. Lukeminen ja kuunteleminen tuntuu turhauttavalta, jos on päätynyt unien kautta uuteen oivallukseen. Suhteellisuusteoriasta tiedämme, että unien aika-avaruudessa ei kahden pisteen välinen etäisyys ole suora vaan väärä.

Aloitin viime viikolla työstää viisiosaista trilogiaa, mutta tänään huomasin että sen johtoajatus on unohtunut ja punainen lanka sotkeutunut ihastuttavan rouvani koriin, joka on täynnä mitä värikkäimpiä lankakeriä. Eikä hänkään löydä puikkojaan. Luotan kaikesta huolimatta tulevaisuuteen, sillä kirjallisista ansioistani olen kiitollisin mielin saanut vastaanottaa ruuneperin tortun jauhokuorrutuksin ja hillosydämin. Viime jouluna.
     
     

Miete:
Jos elämä kertoo meille tarinan,
onko sillä jokin tarkoitus?


ETSINTÄKUULUTUS

Esko Heikkilä:
Hymyilevä sulhasmies

On olemassa  laillista ja laitonta tappamista. Minä en ole koskaan oppinut ymmärtämään niiden eroa. Luulen, että sodassa olisi pakko ampua, mutta tähtäisin ylös kohti puiden latvoja. Toivoisin, että linnut ja oravat olisivat jo säikkyneet pois paikalta.
Vaan entä siinä tapauksessa, että vihollinen seisoisi edessäni  valmiina laskettelemaan konepistoolilla sarjan lävitseni? Luulen, että  olisi pakko ampua hänet. Pitäisi ehättää painaa liipaisinta ennen kuin hän ehtii.
Tilanteita on elämässä niin monenlaisia, ja niin on tuomioitakin.

Kuvassa seisoo mies hajasäärin, pistooli kohotettuna ampuma-asentoon. Hänen edessään on polvillaan laiha ja rääsyinen vanki, katse alas luotuna ja kädet voimattomina sivuilla roikkuen. Vangin olemus tuo hetkeksi kuvan Jeesuksesta Pilatuksen edessä. Tämä oli heidän ikuisuutensa, se mitä molemmat juuri tuolla hetkellä kokivat. Olen varma, että ainakin kuvan vanki sen koki. Hänen kellonsa oli lakannut käymästä jo kauan sitten ja sen löysi arkeologi tai rikospaikkatutkija paljon myöhemmin.

Mutta kuka löytää sankarin, joka seisoo vallastaan huumaantuneena, pistooli kädessään ja tähtää puolustuskyvytöntä? Hänet on helppo löytää. Mies marssii nykyään pönäkästi ase tanassa vapauden ja oikeuden puolesta. Hän kuuntelee taas miestä joka uhittelee koko maailmaa pommeilla, joiden laukaisemiseen vain hänellä on oikeus, jonka on antanut hänelle suuruudenhullu kansa joka haluaa hallita kaikkia muita.


     

MYÖHÄÄN ILLALLA


HYVÄ ON VAIETA OIKEALLA AJALLA,
SILLÄ VAIKENEMINEN ON VIISAIDEN
AJATUSTEN ÄITI
(Monumenta ecclesiae graecae, 2:12)

Unesta, tuosta jokailtaisesta kolkosta seikkailusta todettakoon, että ihmiset menevät päivästä toiseen maata niin rohkeasti, ettei siihen keksi muuta selitystä kuin että he eivät aavista antautuvansa vaaraan.
Nuo Baudelairen sanat mielessä nousin vuoteelta ja myöhään illalla avasin ulko-oven. Seisoin hetken hiljaa portailla. Kaikki näytti täällä taas tutulta, lasiseinäinen vilpola ja kourut katonra-jassa. Nuuhkin kosteanraikasta syysilmaa, maahan leijuneiden lehtien vahvaa lemahdusta. Kaukaisten talojen pihamaille heittyivät sähkövalojen keltaiset keilat ja taivaanrannalla killotti punertava kuu. Kun kohotin vähän katsetta, löytyivät taas tutut kuviot, Otava, Pohjantähti ja Orion.

Jotain tässä elämässä oli sentään  pysyvää. Nuorena poikasena katselin noita samoja tähtiä, nuuhkin syksyisen tuulenvireen mukanaan lennättämää kuoleman tuoksua ja ikävöin vierasta tulevaisuutta. Se kulki nyt mukana, sillä oli useita nimiä. Se heikensi näköä ja jomotti kyljessä. Se valvotti öisin ja ahdisti turhilla muistoilla. Sillä oli paikka milloin missäkin. Oikean jalan lihaksissa, joita se säikytti halvaannuttavilla kivuilla. Mielenpohjalla, jossa muistikuvat ja virtuaalitodellisuus olivat ainoa totuus.
 
Tuuli kahisutti hopeapajun oksia. Astuin portaat alas pihalle ja kävelin sen keskelle kyhätyn kukkapenkin luo. Siinä ruusut sinnittelivät vieläkin, hoitamattoman näköisinä mutta elävinä. Veli oli tuonut ne autossaan taimina Savonlinnasta yli neljä vuosikymmensä sitten. Vaikka oli jo syksy pitkällä, niissä voi nähdä ikuisesti aukeamattomiksi jääneet pienet ruusunnuput.
Hän keskeytti työnsä hetkeksi ja nosti katseensa minua kohti. Tilanne oli hämmentävä, sillä me  emme nähneet selvästi toisiamme. Meillä olisi ollut jotain sanottavaa, mutta kumpikaan ei saanut sitä sanotuksi. Minä olen vielä tässä, yritin viestittää hänelle katseella. Mutta hän käänsi päänsä ja nyt huomasin, että hän oli kauttaaltaan vihreän ruohon peitossa ja silmissä hänellä oli turhautunut, pelokas katse. Talon raollaan olevasta ikkunasta kantautui radion ääni. Uutisissa selostettiin Unkarin vastavallankumouksen tapahtumia. Kuului konetuliaseiden säkätystä ja tankkien telaketjut kirskuivat. Toimittajan ääni oli jännittyneen hätäinen.

Mikään ei ole muuttunut. Halusin nyt jatkaa harhailua mustarunkoisen tuomen luo. Se oli kasvanut mitättömästä suureksi ja haaroittunut korkealle. Halusin mennä sen luo, halata sen paksua runkoa ja heittäytyä selälleni syksyltä tuoksuvien lehtien sekaan. Tuijottaa taivaalle etääntyviä tähtiä, mieli tyhjänä. Sillä kaikkien rivien väliin piiloutuu merkitys, ja mitä enemmän on sanoja, sitä vähemmän jää merkityksille tilaa. Toivoin että saisin nukkua ja pudota yhä korkeammalle, Alfa Centauriin asti.

Jäin siihen muistelemaan veljeä, joka oli kuollut jo kauan sitten.

ENGLISH ONLY

Horajaa enklantia ku nuoriso
kansaanvälisyyren sokakaukalolla
(Eteläpohjalaista sananpartta mukaillen)

Suomalaisten kansallinen itsetunto on velliä paperipussissa. En tiedä mutta epäilen, ettei missään muussa maassa vähätellä kirjakieltä ja omaa identiteettiä niin kuin Suomessa. Molempien rakentaminen kesti vuosisatoja, mutta nykyinen sukupolvi näyttää pyrkivän tuhoamaan ne kansainvälisyyden tekopyhällä perusteella. Sanotaan ettei meillä ole mitään omintakeista, kaikki on vain lainaa muilta. Kysynpä vain, että millä kansalla sitten on? Kulttuurit ovat aina sekottuneet ja hyvä niin, sillä vain sen avulla on osattu luoda uutta.

Helpot uutiset väittää että suomenkieli on rakas ja tärkeä. Ehkä se meille muille onkin, mutta ei valtion omistamalle Finavialle. Helsinki-Vantaan lentokentästä on tehty niin kansainvälinen, että siellä on vain englanninkieliset opasteet. Pitäisin kansainvälisempänä sitä, että tekstiä löytyisi muillakin kielillä. Jos se on mahdotonta, niin vähimmäisvaatimus on, että vieraat näkevät kentällä myös kyökkikielillä kirjoitetut eksoottiset tekstit. Siis suomeksi ja ruotsiksi. Janne Saarikivikin on asiaa ihmetellyt Aamulehdessä 3.12. Hän kirjoittaa, ettei tällaista ole muualla, ei yhdessäkään englanninkielisessä maassa eikä Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa, ei missään. English only-meininki on ihan suomalainen ilmiö. Ohikulkiessa näin Tampereella parturin mainoskyltin. Se oli kauttaaltaan englantia ja  kohdistettu nuorille. Maaseudulla pienen kaljakapakan ovella törmään tiedon-virtaan, ovessa on lappu ”OPEN”, vain se eikä muuta. Viime vuosisadan alussa oli junavaunuissa kieltotauluja: älä sylje lattialle. Spotta ej på golvet. Jossain vaiheessa kielten tärkeysjärjestys oli vaihtunut ja suomiteksti oli ensin. Nykyään näyttää siltä, että kohtapuoliin kaikissa vessoissa on vain englanninkieliset käyttöohjeet ja kiellot vain maan alkuasukkaille.
Kuka vastaa tästä kehityksestä ja millä sitä perustellaan? Perustuslaissa turvataan kansalliskielten asema, mutta miksi valtio rikkoo omaa lainsäädäntöään? Suomenkielen puolesta saatiin tapella pitkään ja hartaasti. Kehityksen juuret löytyvät jo kaukaa menneisyydestä, jolloin suomesta pyrit-tiin tekemään jossakin pohjoisen reservaatissa ylläpidetty muinaismuisto. Näinhän tässä on käymässä eikä siihen tarvita vieraita päättäjiä. Intomieliset ”kansainvälistäjät” löytyvät nykyään meiltä, ihan omasta takaa.
Joskus syksyllä illan uutisissa kerrottiin Oulujoen lohenviljelystä. Siellä yritetään saada lohikanta palaamaan entiseen lohijokeen. Olin kuulevinani, että lohenpoikasille opetetaan jo alusta lähtien englannin kieli.Tätyyhän niiden opetella kansainvälisyyttä ennen valtamerille seilaamista.

PAHOLAISET


Ihmisen elämä
on vain varjon uni
(Pindaros)

Tiede jakaa mielestään oikeaa tietoa todellisuuden olemuksesta. Siihen on vaikea soveltaa Heideggerin käsitettä sein und zeit. Eyvid Johnsson käsitti tämän ja kuvasi näkemänsä romaanissa Tulta ja ruusuja. Eräänä kuutamoisena maaliskuun yönä kolme paholaista kiipesi ursulaluostariin. Ensimmäinen, joka oli keskikokoinen ja hyvin ketterä, oli nimeltään Astarot. Toinen, raskasliikkeisempi ja mietteliäämpi oli Sabulon. Kolmas, Asmodeus tavattoman notkea ja eloisa. He kuiskailivat latinaksi, joka ei ollut parhaan luokan kieltä, mutta heidän sanojaan ei voinut käsittää.

Heidegger oli natsi, mutta taisipa olla silti oikeassa ainakin siinä mitä paholaisten käytökseen tulee. Historiantutkimuksessa Sein und Zeit tarkoittaa sitä, että nykypäivän käsitteitä ja ajatuksia ei saa projisoida menneeseen aikaan. Kukapa noita paholaisia ja niiden käytöstä on tutkinut, että voisi väittää Eyvindin olevan väärässä. Asmodeus tovereineen istuu jokaisen ostohysterian vallassa tavaratalon käytävillä ravaavan asiakkaan harteilla.Nykyään nuo paholaiset kuiskailevat englanniksi ja yllyttävät ostamaan lisää ja enemmän tarpeetonta tavaraa, joka sitten viedään kierrätykseen tai kaatopaikalle. Sabulon ja Astarot hämmentävät kansainvälistä keitosta, jonka huuruista kehkeytyy uusia sotia ja terroritekoja.

Hyvät ihmiset, ei natseja ole sukupuuttoon tapettu! Nehän pyörivät näkymättöminä kaikkialla, eri puolueissa ja diktatuureissa, demokratioissa ja liittovaltioissa. Ne ovat huomaamatta livahtaneet tavarataloista ja pörsseistä eduskuntiin  ja kansainvä-
listen liikeyritysten johtokuntiin. Ne ovat  liittovaltioaatteiden apostojeja, puhuvat kansainvälisyydestä ja demokratiasta, omistavat kaikki osakkeet ja voivat hyvin.

PÄIVÄ JOKA EI TULLUT TAKAISIN

Vanha valokuva tipahti piilopaikastaan ja jäi häiritsemään näkökenttää. Kuvassa
näkyi kapea kaistale mäntymetsää ja säleaita. Tuijotin vuosien takaista näkyä
mitään ajattelematta. Jokin kaihersi mieltä. Ehkä syy oli säässä, oli vähän tuulinen, kalpea elokuun päivä. Sellainen joka muistuttaa ettei tule koskaan enää takaisin. Ilmavirta puhaltui järveltä, liihotti etäistä korppia vastentahtoisesti mustan räystäänlipan taakse näkymättömiin. Ainakin näissä muistoissa.

Vuosikymmeniä sitten oli koottu tavarat kahteen fanerilaukkuun ja hyvästelty
tutut huonekalut jälleennäkemisen toivossa. Minä olin itse piilottanut uuden
puuautoni hetekan alle. Äiti oli peitellyt uuden astiaston ullakolle savupiipun juu-
relle, hienoon hietaan. Kotia ohittavalla tiellä junnasi kirjavaksi maalattu maasto-
auto kohti vaaran rinteellä olevaa ampumarataa. Auton kyljessä oli mustaval-
koinen Maltanristi.

Työpöydällä edessäni lojui nyt kulunut lompakko. Parin nuhruisen setelin lomasta
näin kaistaleen toisenkin valokuvan reunaa. Vedin kuvan esiin ja tunnistin sen
kaukana pohjoisessa reväistyksi maisemaksi. Äidillä oli siinä kukikas pusero jos-
sa oli topatut olkapäät. Isällä oli asetakki ja hän katsoi kuvassa vakavana kohti.
Minä istuin heidän välissään neljä vuotiaana. Taustalla häämötti huolimattomasti
levitelty kulissi, jonka kääntynyt taive pilkotti katsojaa silmään. Se esitti järveä ja mäntypuita, kuviteltua rantamaisemaa. Istuinpenkin alla saattoi erottaa kaksi valkeaa täplää. Tupakannatsoja joita ohikulkijat olivat heitelleet kulissin juurelle.

Katsoin tarkemmin valokuvan esittämiä menneisyyden hahmoja. Olinko minä
tuossa kuvassa vähän pelokkaan näköinen? Käsien liike oli siinä pysähtynyt
kesken, ikään kuin olisin säpsähtänyt jotakin. Oliko se ehkä linnun varjo vai olin-
ko muistanut jonkin etäisen unen.
Tai ehkä minä näin valokuvaajan kameran linssissä kohti suuntautuneen konepis-
toolin piipun?