AIKA SYKKYRÄLLÄ 


Voisi olla selkeämpää, jos vuodelle
olisi vain yksi kellonaika
(Mielipide yleisönosastossa)

Luinpa taas tarinan, jota kustantaja kehui kirjan takakannessa syvälliseksi ja luovaksi psykologiseksi novelliksi. Minä sitä kahlasin silmät ristissä puoliväliin asti ja hörppäsin jo vesilasista kulauksen. Teki mieli parempaa juomaa, mutta  epäilin että novellin juoni piiloutuu peiton alle ja minäpoika nukahdan kesken jännittävintä huipennusta. Näin varhaisessa keski-iässä uni pyrkii yllättämään sopimattomissa tilanteissa, jollaisia ovat kokoukset ja rouvan paluu ostoskierrokselta. Se häiritsee sosiaalista kanssakäymistä myös kahvikutsuilla, tilanteessa jossa pitäisi selvittää perin juurin missä on se tienristeys, jonka luona piti kääntyä vasemmalle. Asiaa käsitellään varttitunti ja sitten siirrytään toiseen yhtä syvälliseen aiheeseen. Se on kevyenliikenteen oikeudet moottoritien pientareella.

Vaan nytpä eksyin itse sinne peiton alle. Tarinan aiheena oli nuorehkon neitosen kokemukset ulkomaan matkalla, nimittäin lähi-idässä. Kerronta oli tasaisen varmaa periluterilaista arkiproosaa, jota lukiessa ei pidä hymyillä. Realismia sen olla pitää, ja parhaimmillaan siinä mennään jotta aisat ramajaa.

Ongelmana on kysymys rakkaudesta, josta ei koskaan tiedä onko sitä vai eikö olekaan ja miten sen voisi aineellistaa ja mistä sukupuolesta on kysymys.Rahasta on paljon apua, jos vain keksii mistä sitä tarpeeksi saa. Eihän nykynuoriso ilman rahaa saata hevin ketään rakastaa, korkeintaan vain rakastella. Rahan ohessa myös kansainvälisyys vaikeuttaa luontevaa seurustelua. Eivät Kurt, Patrik, Luca ynnä muut komistukset suomea osaa, vaikka se on virallinen kieli Euroopassa. Helposti syntyy väärinkäsityksiä, joiden tuloksena au pair palaa seikkailurikkaalta matkaltaan kirjavan babyn kera. 

Näitä ongelmia novellissa käsiteltiin niin intensiivisesti, että minä hukkasin sen syvällisen psykologisoivan vireen ja aloin ihmetellä sitäkin, mikä tuosta tekstistä tekee kielellisesti niin suurenmoisen. Jollakin murteella kirjoitetut kirosanatko? Ne kyllä tuovat ryhtiä tasapaksuun puhekieleen, niinku.

Näissä mietteissä suljin tuon suurenmoisen proosakokoelman ja päätin lukea
loput sitten huomenissa. Yö unessa auttaa ymmärtämään arjen proosaa.

UNIA VAIN

"Kääntökaulus on ensimmäinen oire aivojen rappeutumisesta"

(Hercule Poirot)

Unesta on vaikea veistää novellia, ja vielä vaikeampaa siitä on työstää romaania. Unet häilyvät, muistuvat ja katoavat ja ne ovat liukkaita kuin märkä saippua. Ne pulppuavat alitajunnasta, ne ovat kuin helminauha jolta puuttuu yhteensitova lanka. Kun heräät ja yrität palauttaa unta mieleen, sen osat vaappuvat ja piilottelevat toistensa takana kunnes ne äkkiä palaavat muistiin ja tuovat tulles-saan muitakin samaan uneen liittyviä jaksoja. Unessa ei ole punaista lankaa, sisäistä jännitettä eikä siitä erota selkeää katastaasia. Unen kauppaaminen kaunokirjallisena proosana on turhauttavaa, jos potentiaalinen lukija on niin viisas, ettei tunnusta koskaan näkevänsä unia. Vielä vähemmän, jos hän ilmoittaa lukevansa vain oman alansa ammattikirjallisuutta. Muka, sanon minä!

On myös niitä lukijoita, joiden vaatimukset ovat Jerry Cottonin ja pelkästään sarjakuvien tasolla. Romaanin on kuvattava tarkoin arkista, ”todellista” elämää ja runot ovat, noh…ne nyt vaan ovat peräkanaa höpötettyjä sanoja.Niin he sen kokevat. Jotkut näkevät noissa sanoissa merkityksen, mutta järkevälle realistille ne ovat vain absurdi yritys peitellä tyhjää mieltä. Jo Vasco Rossi totesi, että elämä on tasapainoilua hulluuden kanssa. Tämä syvällinen oivallus mielessä onkin taas rentouttavampaa kirjoitella vähän outoja tarinoita joita juuri kukaan ei ymmärrä.

Saanhan minä kommenttejakin. Myönteisiä toki kaikin, niin kuin tämäkin: On sulla mielikuvitusta! Vainajienkin kanssa vaan seurustelet ihan tuosta vaan. Ja kirjaimet piilottelevat maton alle.

ÄLÄ HERMOSTU


Miete:
Ne vaikenevat, jotka 
eivät osaa ajatella

On näköjään syksy. Juuri nyt, kun pääsin luulemasta että kesä on vasta alkanut.
Syksy hiipii aina kultapalloineen ikkunan alle, tuulin jotka piiskaavat lippungon vaijeria ja hulmuttavat rajusti kielekkeistä isänmaan lippua. Vaijeri hakkaa tangon runkoa, se tietää että lippu on jo kauan potenut kapitautia. Leijonalla on karvanlähtö.

Sadekuuro ropisee pihapiirin yli. Valde istuu parrupinon päällä ja kaivaa esiin työmiesaskin. Se on tulipalokommari.  Harmaat, ilkeät silmät heittävät minuun ylimielisen katseen. Sormet löytävät vilkaisematta tupakan ja napauttavat sitä kämmentä vasten,
työntävät lahojen hampaiden väliin. Tuli leimahtaa punaisena  ja hipelöi savukkeen
päätä.
- Piretääs kloppi tupakkitauko, Valde sanoo.
Sytytyspuuhan jälkeen  hän jatkaa painokkaasti: sillon kun mä istun, niin sä lakkaat
lapioimasta.

Valde istuu kumarassa, oikoo vatsan päälle sykkyröitynyttä naulapussia, joka painaa
epämukavasti. Hän alkaa taas hyräillä sitä viisuaan narisevalla vanhan miehen äänellä.

-Kuka vippais markan lantin, kuka puoliskon limppua
Ken lämpimän yösijan tarjoo, ketä markalla panna saa.

Hyräillessään hän katselee kaivannon perustuksia. – Huomenna revitään laudotus irti,’ eiköhän tuo sementti ole jo sen verran kuivunu.

Kaivanto, hikisten kottikärrireissujen kohde. Painava kärri täynnä sulaa sementtiä, kuoppa vinksin vonksin maahan kyhätyn lankkupolun päässä. Tuijotan mustaa, kohmeista multaa ja huomaan että alkaa jo hämärtää. Keittiöstä tuikkii sähkövalo, Annan hahmo askartelee ikkunassa. Hän silmäisee tyytymättömästi perunapeltoa, meihin päin. Valde huomaa silmäisyn  ja hänen suupieleensä ilmaantuu tietäväinen virne.
- Taitaa olla paikat taas vähän jäykkinä, hän murahtaa merkitsevästi. Ootko sä ollu yöjuoksussa?

Valde tarkkailee nyt kiinteästi ikkunassa häilyvää Annan kuvaa ja arvioi näkemäänsä.
- Tuommosia niistä aina myöhemmin tulee, ikääntyneitä ja äkäsiä.Ja sitten ne saa äkkiä päähänsä ruveta itsenäisiksi. Siihen sitten jäät yksin ihmettelemään, ja tavaroista ne vie puolet mennessään. Hän sylkäisee pitkän lirun höyläämättämälle lankulle.

Äijä on vanha ja katkeroitunut, minä ajattelen. Ei Anna sellainen koskaan ollut, eikä tule olemaan sellainen miksi hän sen kuvittelee nyt, vuosikymmeniä aikaisemmin. Tuo itsevarma olemus alkaa ärsyttää. Siinä on kätkettyä ilkeyttä, vihaa ja kateutta nuoruutta kohtaan. Jatkuva vinoilu on patoutunut minun mieleeni ja haluan puolustautua muistelemalla tuota etäistä iltapäivää, joka jo hämärsi. Näen kuinka nuoret kaljupäät joilla on nahkarotsit ja tatuointeja käsivarsissa, lähestyvätt meitä. Eivät he minua vielä näe, tämä kaikki tapahtuu vasta paljon myöhemmin eivätkä ne ole siitä tietoisia. He kertyvät Valden ympärille piiriksi ja yhdellä on hattu silmillä niin että kasvoja tuskin erottaa.
Mustat silmälasit se on kylläkin pannut taskuunsa. Minun mieleni valtaa vahingon-
ilo.

Valden katseeseen on ilmaantunut kiiluva pelko. Katuvalo heijastuu siitä  ja paljas-
taa salaiset ajatukset, kasvavan kauhun. Yksi piirittäjistä astuu mahtipontisesti ukon
eteen ja potkaisee häntä alavatsaan. Äijä notkahtaa kumaraan ja nostaa kädet silmille, alkaa vikistä. Käytös kiihottaa porukkaa uusiin potkuihin, aivan kuin se olisi odottanut tätä tilaisuutta jo vuosikymmenet. Iskut ja potkut tihenevät ja vanha mies suistuu sykkyrälle savisen tien pintaan. Veri turskahtelee huulista, kauhistuneet silmät peittyvät mustelmiin.
- Sä perkele uskalsit vittuilla mulle, joukon johtaja tiuskii hampaiden raosta.
Sitten hän kääntää katseensa minuun, antaa sen viivähtää hetken. – No, mitä sä sii-
nä seisoskelet? Ota osaa saastan puhdistukseen äläkä seiso siinä kun mikäkin tatti.

Mutta minä vain seison ja näen hänen hihassaan suomenlipun. He ovat aikaansa
edellä ja minä vielä hetken menneisyydessä. Vai onko se päinvastoin? Aikaa on vaikea eritellä, sillä se matkii itseään. En halua olla missään tekemisissä sen kanssa.

Valde on nyt tumpannut jo sätkänsä ja heittää arvioivan silmäisyn minuun. Meidän
lisäksi muita ei ole paikalla.
- Joskus musta tuntuu että sä nukut keskellä päivää, äijä sanoo. - Eiköhän kloppi
jatketa taas tätä isänmaan rakentamista.   

PÄIVÄTANSSIT


Miete:
Vain perusteellisesti arvostellulla 
tarinalla on selkeä loppu.

Lähdimme Veeran opastuksella etsimään yökerhoa, joka oli helppo löytää sieltä
kuuluneen tanssin jytkeen ja puheensorinan takia. Entinen ahdas varasto oli nyt
todella remontoitu näyttävään kuntoon. Oli kukkaistutuksia muovipurkeissa ja
baaripöydän edessä korkeita jakkaroita. Näin sen takana pitkät pullorivistöt eri-
laatuisia virvokkeita, viskejä ja brändejä, jopa Braastaat-konjakkia. Tiskin edessä jakkaroilla istui monenlaista väkeä, kaikilla oli savuke hampaissa tai sirosti sormien välissä, nimittäin naisilla. Lattialla, erään pöydän alla makoili taannoin puistossa näkemämme koira, joka näytti minulle kulmahampaitaan.

Kun astuimme Veeran kanssa yökerhon ovesta, hiljeni puheensorina ja sain vai-
kutelman, että meidän asiaamme oli siellä juuri käsitelty. Joku vanha nainen
sankoineen ja lattialuutuineen istui keskellä tanssilattiaa, ikään kuin häntä olisi
vast´ikään kuulusteltu.
- Asiasta toiseen, joku sanoi teennäisesti. Eikö nyt olisi aika panna pelit taas soi-
maan?
Huomasin että salin yhteen nurkkaukseen oli kokoontunut viulukvartetti haitaris-
teineen. He virittelivät siellä tangoa ”Huulesi kylmät on nyt niin kuin jää”. Joku
paikalla olevasta yleisöstä oli noutanut kerhon keittiöstä kattilan, joka sai nyt toi-
mia rumpuna. Täytyyhän tangossa kunnon rytmi olla.

Musiikki täytti huoneen ja kireä ilmapiiri hellitti. Pasianssia nurkassa pelannut
mies säntäsi oitis hakemaan Veeraa, maireasti hymyillen. Minua hänen olemuk-
sensa ärsytti. Mitä tuo hinttikin täällä luulee tekevänsä ajattelin ja yritin estellä
Veeraa kun hän aivan ilmeisesti aikoi lähteä liihoittelemaan tuon äijänkuvatuk-
sen kanssa. Eikö Veera tuntenut taustoja?

- Ja sinähän et tuon kyytiin mene, sanoin Veeralle päättäväisesti. Mutta ottees-
tani huolimatta hän riuhtaisihe irti ja syöksyi tangon pyörteisiin. Minä jäin yksin
seisomaan ivallisen porukan tuijotuksen kohteena ja siirryin kiukustuneena baari-
riskin ääreen. – Viski kuivana, tiuskaisin miehelle jolla oli leipurin tötteröhattu pääs-
sään.

Veeralla oli kovasti vientiä ja hermostuin yhä pahemmin. Aloin epäillä, että hänen
tarkoituksensa oli alun perinkin tulla tänne ärsyttääkseen minua. Istuin baaritis-
kin luona parisen tuntia turhautuneena, nauttien raikkaita virvokkeita. Vihdoin sain tarpeekseni ja nousin päättävästi. Kävelin Veeran luokse juuri kun joku irvokkaan-
näköinen kaljupää kopeloi hänen kukikkaan hameensa helmaa takaapäin. Ainakin
se minun silmiini siltä näytti ja sai minut raivostumaan. Läimäisin miestä nyrkillä
päin näköä niin, että tämän silmärillit lensivät salin nurkkaan kvartetin tahtia tömis-
tävien jalkojen alle.

Nyt riitti tältä päivältä, sanoin hyvin äänekkäästi Veeralle ja lähdin ohjaamaan
häntä kohti terveempiä elämäntapoja.

KIRJOITTELE HUVIKSESI
Kielimyksiä kieleville. Osa 2


En voi tarjota tapahtumien todellisuutta,
voin vain näyttää niiden varjon.
(Stendahl)

Vaikka feminiini onkin, ei verbi tarvitse agenttia. Ne ovat  tulleet ulkomailta, käyttäytyvät röyhkeästi ja antavat ymmärtää, ettei ilman niitä tulla toimeen. Verbi tietää oikein hyvin kuka tekee ja toimii, ei sen pidä pälyillä ympärilleen  sieltä tukea etsiäkseen ja kuullakseen kenen toimesta. Agentti rehvastelee tietämyksellään, mutta sotkee asiat ja sanojen suhteet. Kirjoittaja luo tekstin, sitä ei luoda kirjoittajan toimesta. Se on turha ja hyödytön, eikä oikea, kunnon verbi ole siitä tietääkseenkään. Verbi ihailee vokaalien ja diftongien falangeja, suhtautuu myötämielisesti myös kerakkeisiin joita se arvostelee kylläkin vel-toiksi. Oikeastaan verbit epäilevat, että kaikki kerakkeet ovat suomen kielessä aisan-kannattajia.

Useimmilla subjekteilla on kyltymätön esiintymisen tarve. Siinä ne ovat sukua pronomineille. Moni subjekti pyrkii esiin yhä uudelleen ja nauttii siitä, että hänet huomataan. Tässäkin ne ovat hyvin samanhenkisiä pronominien kanssa. Esiin vain, vaikka jatkuva toisto alkaa kuvottaa. Suomen subjektien kirjavassa sukukunnassa on kyllä niitäkin, jotka pyrkivät piiloutumaan verbien selän taakse. Ne ovat liian vaatimattomia työntääkseen nenänsä esiin joka käänteessä yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikki eivät tätä omituisuutta hyväksy, vaan käyttävät punakynää olemattomien virheiden korjaamiseksi ja vaativat sinnikkäästi toistoa. Menin ei riitä, on sanottava että minä menin. Mutta onhan subjektilla oikeus piiloutua kun kielioppi siihen luvan antaa. Menen piiloon tulee toimeen ilman minua. Kokonaistilanteesta voi päätellä paljon.

Komennolla riviin järjesty, ei sanajärjestyksellä ole samaa merkitystä kuin sotaväessä. Joka sana etsii kyllä paikkansa, eikä siinä mittailla pituuksia vaan pikemminkin painoarvoa. Kirjailija on joukon komentaja, joka määrää kunkin sanan painotuksen ja sijoittaa sen omaan falangiinsa sopivaan kohtaan. Paikan vaihto lisää vivahteita ja voi muuttaa koko lauseen merkityksen toiseksi. Se on suomenkielen ominaisuus. Sanan tehtävä on myös puolustaa koko joukon merkitystä päälle käyvää vihollista, arkiproosaa vastaan. Ja vihollinen, tuo typerä arkisen ja koetun hyväksyvä kirkasotsainen besservisser tekee väärän päätelmän. Eihän tässä mitään, hän sanoo ja jättää lukemisen kesken koska päätä särkee.

Unen kielioppi ei tunne tarkkoja aikamuotoja. Preesens, imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti lomittuvat toisiinsa kuin fotonihiukkaset. Futuuri on meillä lumetta ja vaatii silmänkääntötempun tullakseen ymmärretyksi. Ei tarkoitus ole kuvata miten asiat ovat joskus tulevaisuudessa ja miten ne ovat kehittyneet. Vain muukalainen voi käyttää kiertoilmaisua tulevat olemaan. Voit kuvata mieluummin miltä ne näyttävät ja tuntuvat, mutta älä vaadi ehdotonta totuutta, koska sellaista ei ole. Pitää ymmärtää, että seinätapetin läpi kulkeminen ei unessa ollut temppu eikä mikään.Todellisuus väreilee tarinassa kuin ilma liekin yläpuolella. Kuvaa tuo väreily niin saat todenmukaisen tarinan todellisuudesta. Mutta tulevaisuus on aina salattu. Älä pue sitä valjaisiin. 

ANNA ON TULLUT TAKAISIN


Miete:
Älä hermostu. Se on vain totuuden toinen puoli.

Anna on huomannut minut, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kahden lapsen äiti, kolhut kokenut kuusitoistavuotias. Täysi nainen silti olemukseltaan. Katselen hänen pieniä rintojaan ja silmillä hipelöin hänen lantioitaan, mutta kauan kestää ennen kuin uskallan tarttua käteen. Mieli tekisi tarrata kiinni, kopeloida ja antaa huutia hänen tekopyhälle äidilleen ja vartioivalle isälleen. Heittää hänen vast´ikään valokuvattu rippipuskansa maahan ja kellistää  tuo pitkä, vaalea likkalapsi nokkosten ja angervojen keskelle.
      Omenapuut ovat nyt väärillä puolin taloa ja puunrunkoa vasten nojaa vieläkin pyörä, nyt yli neljä vuosikymmentä myöhemmin. Kaupan takaovesta kuuluu vaimeaa keskustelua ja näen kuinka jokin hahmo liukuu alas portaita. Raotan silmiä. Yötuuli luuhaa vanhan rakennuksen onkaloissa ja minulla on vähän kylmä. Vetäisen armeijan huopapeiton korville ja käännän kylkeä. Kellon fosforitaulu näyttää kolmea yöllä, minähän nukun. Mieleen juolahtaa onko Anna jo päässyt perille. Jäikö häneltä lähtiessä peitto vuoteen päälle, ajattelen sumeasti. Ja hajuveden tuoksahdus häily-
mään tähän tyhjään huoneeseen. Kasa tiskaamattomia astioita?
      Mutta hän onkin edessäni, taakseen varovasti vilkuillen. Vanha nainen tiskin takaa ei voi nähdä meitä, koska seisoo selkä oveen päin. Hänen hahmonsa häilyy kapeassa valokeilassa.
- Missä sä oot ollu, Anna kysyy. Mä luulin ettet sä tuu ikinä.
Minä olen kolme vuosikymmentä myöhässä, ajattelen ironisesti. Kahta lasta ja paria byrokraattista paperpinoa myöhemmin. Katselen hänen tuttuja piirteitään ja mietin miten monta kertaa vuodet ovat meitä erottaneet. Annalla on taas tuo kukikas hame päällä. Se on liian lyhyt peittämään  vanhoilta silmiltä noita pitkiä ja laihoja sääriä. Tansseihin lähtiessä hän esitteli minulle saumasukkiaan. Niissä oli itsevalaisevat saumat niin että tiesin missä päin hän liikkui. Yritin muistella milloin ja miten olin kadottanut Annan joka tuli sitten myöhemmin takaisin.
- On ollu kova kiire tänään, hän sanoo. Nyt pitäs lähtee ton vanhan akan kanssa rantalavalle myymään ihmisille nakkeja. Tuutko sä mukaan?
      Rantalava? Pinnistelen muistia. Sekö liittyi jotenkin meihin? Annan nuppuiset rinnat kuultavat ohuen puseron läpi ja minä olen jo valmis vastustamaan Einsteinia. Se äijä ei tiennyt ajasta mitään. Mutta Annalle sanon:  Mikäs ettei. Turhan empivästi, ja jatkoin vielä vakuuttavammin. –
     - Tottakai minä tulen. Enhän minä muuten olisi löytänyt tänne kaikkien noiden vuosien jälkeen.
- Mitä sinä nyt? Minkä ihmeen vuosien, Anna kysyy. Hän seisoo hetken neuvottomana edessäni. Kevätkesäinen omenapuu pudottelee leijuvia hiutaleita ja sen juurella laajenee koko nuoruus. Pankkineitien häkellyttävät, viekkaat katseet. Morsiaimien kaihoisat odotukset. Ja taas minä rakastun uudelleen tuohon laihaan ja nuoreen likkaan, hänen rusinaisiin pikku rintoihinsa ja vihertäviin silmiin. Katson niitä nyt hyvin tarkoin.
- Sinä katosit ja menit naimisiin. Teit lapsiakin jonkun kanssa.
       Hän jäi hämmentyneenä vaiti. Ehkä hän luuli että minä yritän jotenkin vitsailla ja keventää tunnelmaa. Vanha nainen näyttäytyy nyt likaisen ikkunaruudun takaa. Sillä on sormien välissä pilkallinen savuke, jonka harmaan savuverhon takaa meitä tarkkailevat uteliaat silmät. Hän yrittää olla huomaamaton.
      Anna näkee saman näyn. – Älä tuosta välitä, hän sanoo ja viittaa naiseen niin, että tämän on pakostakin huomattava tulleensa nähdyksi. Anna vilkaisee toistamineen ikkunaan ja työntyy lähemmäs. Punainen suu, viehkosti meikattu tulevaisuus lähestyy minua. Ja silmät! Niissä on jotakin pelottavaa ja häkellyttävää. Hajuveden tuoksu on ammoin unohtunut ja silmien alla nyt varjot, ruskea pilkku silmäterän ja iiriksen reunassa.
      Tuijotan kiusaantuneena ja vähän peloissani noita kissansilmiä. Annan sormet kietoutuvat pakottaville ikämiehen harteille, nuoret ja halukkaat sormet. Salpaa hengitystä vähän.
- Lupaatko varmasti tulla mukaan? Anna kuiskuttaa, puhaltaa kysymyksen kasvoilleni.
- Tottakai lupaan. Lupaan, minähän rakastin sinua! Etkö sinä sitä huomannut?
Hän jää hetkeksi tuijottamaan minua ja ote heltiää. Huomaan, että rakennus etääntyy jo kauas ja vanhan naisen hahmo on hävinnyt ikkunasta. Mutta vielä hetken käy mielessä ilo siitä, että Anna on tullut takaisin.

KIRJOITTELE HUVIKSESI
Kielimyksiä kieleville. Jatkokertomus, osa 1.



Miete:
Ikävintä asiassa on, että olen väärässä.
Vielä ikävämpää on jos joku muu on oikeassa.

Jos kerrot jotain, älä telkeä virkkeitä novellin karsinaan tai romaanin arkitylsyyteen. Muista, että kirjaimet ovat luonnostaan vapaita ja niiden kätkemät sanat kauniita, vaikka vapaamielisyys ei niitä ilahduttaisi. Jos runoa rustaat, älä ripusta sitä kaavojen teuraskoukkuun. Sellaisia käyttävät vain henkiset inkvisiittorit. Tiedä, että vain tyhjässä päässä voi syntyä riimitöntä, sellaista runoroskaa, jonka voi heti tilaisuuden tullen lakaista runomaton alle. Riimit huojuvat, ei niistä saa tukea pystyasennolle. Jos kynnys on tänään korkealla, etsi votkaa ja hapankurkkua ja lue romaanitaiteen helmi Saatana saapuu Moskovaan. Kielletty sikari voi hetkessä piristää päiväsi, joka alkaa aina alkukirjaimella ja päättyy milloin mihinkin, joka voi olla se viimeinen.

Jokaisella vokaalilla on suomessa oma värinsä. Niistä koostuu kokonainen sateenkaaren kirjo. Ne ovat vapaita ja liittoutuvat keskenään, mutta silti niitä sitoo yhteinen, rikkomaton sääntö. Kaikki värit kun eivät tule toimeen keskenään, oranssi ää ei suosi vaaleaa aa:ta. Ne riiaavat kylläkin avoimesti kerakkeiden kanssa ja välttävät niistä kovapintaisimpia. Kerakkeet ovat meillä yleensä mielellään pehmeitä, eivät mitenkään häijyn sotaisia.Usein vokaalit joutuvatkin seurustelemaan geminaattojen kanssa, niiden machoilua ujostellen. Jotkut väittävät että näin on pakko, koska muuten koko vokaalien armeija kaatuu ja syöksyy kaaokseen. Novalis oli sitä mieltä, että silmien liikkeet tekevät moninaiset liikkeet mahdollisiksi. Muut kasvonliikkeet ovat vain konsonantteja silmien vokaaleihin.
Hän ymmärsi tämän, vakkei osannut pehmeää ja vokaalipitoista suomea. Mikä sen hauskempi on kuin pieni iloinen ii hotel-sanan lopussa.

Verbi lienee feminiini koska se kantaa kohdussaan tekijää. Se käyttää kyllä pronomineja apunaan, mutta katsoo niitä ylimielisesti. Sillä on oikeus valita seuralaisensa ja suhtautua varauksellisesti tunkeiluun. Pronominit ovat liian vilkkaita ja lyöttäytyvät paikkoihin joissa niitä ei välttämättä tarvita. Ne ovat linssiluteita, joita moni katselee mielellään tajuamatta niiden narsismia. Ne toistavat mielellään minää. Lisäksi ne ihailevat vieraita vaikutteita ja esiintyvät ikään kuin olisivat ulkomailla. Ne temmeltävät mielellään raamatussa ja vanhoissa teksteissä. Ne ovat myös niin sanottujen kielenkehittäjien suosiossa ja viihtyvät edistyksen avant gardessa. Jos vetoat tyyliseikkoihin, ne kysyvät mikä se sellainen tyyli muka on. Minä avasin oven, koska minä aioin… jne. Hitto soikoon, sitä se on, että turha toisto ahdistaa!

Tyyli on se, mikä erottaa kirjoittajan kaikista muista. Se on osa hänen persoonaansa, näkökulma jolla asioita kuvataan. Se ei ole mikään persona non grata. Tyyli rakentuu myös kieleen, jota käytetään. Kirjoittaja tekee omia valintojaan eikä alistu aisoihin joita hänelle tarjotaan. Hän ei anna valjastaa itseään muiden veistämiin ränkiin, vaan nauttii vapaudesta vaikka yksin. Tyyli ei aina noudata tiukkapipoisten kielioppia, eikä se hyväksy sääntöjä jotka pakottavat omaksumaan pilkutuksen orjuutta. Sen takaa paljastuu heti ensi silmäyksellä Aleksis Kivi tai Eino Leino. Se riisuu tärkeilyn vaatteista kirjailijan ja erottaa hänet tieteilijöistä. Tyyli on näkökulma, jolla on kirjoittajansa kasvot. Ilman tyyliä meillä on vain asiapitoista proosatekstiä teknisten  härpäkkeiden käyttöohjeista. Kaiken muun riesan lisäksi näiden tekstien kyhäämisestä vastaavat kielitaidottomat kansainvälistäjät, jotka luovat meille uusia taivutussääntöjä. Iisisin hokeminen on Irisin syytä.