HIETAPOLKUA 

                     poesie pour la fleur.

Miete: Fraasit ovat niitä varten

jotka eivät voi tai eivät osaa ajatella

Kettu juoksi pihalla siksakia ja katosi äkkiä siperianhernepensaan taa. Muistelin miten Mirja kirjoitti suu mutrullaan runonsa säkeitä. Hän oli voittanut jonkin kilpailun ja elätteli toiveita tulevaisuudesta. Minä olin pirullisella tuulella ja halusin ärsyttää Mirjaa, joka julisti olevansa vapaamielinen. Eikä hän arvostanut klassikoita, hänen mielestään niiden lukeminen  oli tympeä velvollisuus josta pitäisi luopua. Tiedätkö mitä mieltä Baudelaire oli äänestämisestä ja ihmis-oikeuksista, minä häneltä kysyin. Ei ole muuta järkevää ja vakaata hallitus-muotoa kuin aristokratia, sanoi Beaudelaire. Demokratiaan perustuva monarkia tai tasavalta ovat kumpikin yhtä absurdeja ja heikkoja. 

Mirja pyyhkäisi hiukset silmiltään ja katsoi minua viivytellen. Miksi sinä kiusaat minua puolitoista vuosisataa vanhoilla kirjoituksilla. Hehän ovat kuolleet. Hän sai minut miettimään. Unissa haahuilevat usein entiset ihmissuhteet, niin kuin hänkin nyt. Monesti ne ovat naisia, joihin olen tuntenut hienoista vetoa olematta silti heidän kanssaan läheisemmissä suhteissa. Unissa nuo suhteet katkeavat usein kesken, jopa silloinkin kun yritän heitä lähennellä, tai he minua. Moraalin portti on tiukasti suljettu. Minun rakkaani ilmestyy aina paikalle. Noista unen suhteista puuttuu elämisen maku, silloinkin kun ne äkkiä ovat totta.

Myöhemmin iltapäivällä kuljimme hietapolkua seuraten vanhaa rakennusta kohti. Sen ikkunassa häivähti jokin hahmo, ja minä arvelin että olin tullut liian aikaisin. Näin myös vihreän rautaportin, joka oli vielä vähän raollaan, ja näytti kuin se olisi irvistänyt minulle. Sinä juoksit kiviportaat alas ja tulit tähän portille vastaan aina, muistutin häntä. Juoksinko minä? Mirja kysyi ja näytti hämmästyneeltä. Kyllä sinä juoksit ja sinulla oli punainen villapusero yllä ja näytit aina viluiselta.

-Minä en sellaisia muista, hän kohautti olkapäitään. Lintu lehahti lentoon hänen päänsä kohdalla, ja minä näin rautaportin sulkeutumassa. 

Aika on peili jonka läpi on kuljettava. Uni on tragedian katastaasia, ei pelkkä loppunäytös, mietiskelin ja katsoin noita tuttuja kasvoja. Ne riippuivat jossakin kaukana, enkä minä tunnistanut unen lankoja jotka häntä kannattivat. Unen sisäinen jännite on mielessä, sille on turha etsiä järkevää loppua. Se haipuu ja siirtyy uuteen tapahtumaan, sellaiseen jota ei koskaan ollut. Usein se loppuu äkkiä haikeaan tunnelmaan,  loppuu miten ja milloin vain enkä minä ole valmis avaamaan porttia ahdistavaan arkipäivään.  Tiedän, että hänellä on ajatuksia joita pelkää. Että meitä ei ole. Joko hän on tai minua ei ole. 

Kumpi meistä siis on? Näinhän minä uutisen eilisessä lehdessä. Hän esiintyi jossakin tilaisuudessa runojaan lukemassa. Seinäkello löi tuntematonta säveltä, tunnistin Chopinin etydin, mutta en ollut varma. Hänen silmänsä olivat vaalean ruskeat, niissä oli vihreitä pilkkuja. Käsi oli ojennettu minun rintani yli, ja melkein keltaiset hiukset levisivät päiväpeitolle. Pöydällä lojui paperi jolle oli kirjoitettu iskelmän sanat. Mirja oli vasta täyttänyt seitsemäntoista.  Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa. Mutta se oli väärin, sillä hänestä  itsestään oli vaikea saada irti sanoja. Vaikka hän puhui joskus paljon pakollisista aiheista, tuntui kuin muusta ei saisi puhua. Hänellä oli ajatuksia, joita pelkäsi, ja siksi käänsi päänsä katsomatta silmiin. Ja hän luki runojaan jossakin tilaisuudessa, johon minua ei kukaan ollut kutsunut. Joskus nyt, vuosikymmeniä myöhemmin.

Mitä sinä aiot tulevaisuudessa tehdä, Mirja kysyi. 

- Minun  pitää ottaa tämä elämä periaatteella carpe diem, vastasin hänelle. – No mitä se nyt sitten tarkottaa, hän uteli taas. 

– Sitä se tarkoittaa, että vastaisuudessa kirjoitan minkä kirjoitan ja loput jätän kirjoittamatta. Tartun vain lepattavaan hetkeen, se on minun runoni

.Katastaasi. Unet. Baudelaire.

Fysikaalisia ajatuksia

Ajatuksia ei voi sensuroida. 

Ne pitää unohtaa

Kuva:  (Kuukkurukka, Pastelli 1994 T.Y-R.) 

Puhuvat älypuhelimista, ajattelevista ja tuntevista mekaanisista laitteista. Se on tulevaisuutta, he sanovat. Kun ihminen suunnittelee ja rakentaa koneen, hän siirtää sille omat ideansa ja taitonsa. Tulokselle antaa merkityksen laitteen käyttäjä. On siis syytä muistaa, että koneilla ja teknisillä laitteilla on yksi yhteinen piirre. Ne eivät synny sattumalta, ilman tarkoitusta. Niillä ei ole omaa tahtoa.

Jos joku neropatti etsii ajatusten alkuperää aivoista, hän huomaa olevansa mahdottoman tehtävän edessä. Tutkijat ilmoittautuvat useimmiten pönäkästi agnostikoiksi, ateisteiksi ja materialisteiksi. Hyvä niin, mutta sehän ei maailmaa miksikään muuta mitä he tuntevat olevansa. He tutkivat aivoja fysikalistisin menetelmin ja yrittävät ratkaista ongelman siitä, miten aivot kuplivat tunteita ja ajatuksia, miten ne hahmottavat päämääriä. He etsivät kemiallisten ja sähköisten ilmiöiden tuloksia. Tuollainen menetelmä antaa  tulokseksi kehä-päätelmän. Se paljastaa meille tekijän, vaikuttajan joka saa aikaan tapahtumaketjun, joka tuottaa taas oman tuottajansa. Se on ihmisen käsitys totuudesta, eikä sitä pysty mikään horjuttamaan, koska hän on ikuinen skeptikko. Pimeästä energiasta ja aineesta puhuvat skeptikot näkevät vain vaikuttajan, jonka voi nähdä ja jota voi kosketella. He ovat sokeita ja kuuroja.  

Ilmiöt ja aivojen toiminnot voivat kietoutua toisiinsa, ne korreloituvat, mutta syyn ja seurauksen järjestyksestä ne eivät piittaa. Fyysinen ympäristö vaatii fyysisiä vastauksia. Ihmisen psyyke vaikuttaa siihen, miten hän toimii ja miten asiat kokee. Unessa tuo arkinen ja totuttu ympäristö vaihtuu epävakaaksi, mutta ei sitä kukaan voi tuomita myös epätodeksi. Unen totuuksia ei voi paeta työntämällä päänsä niin sanottujen tosiasioiden pensaaseen kuin jänis. 

Sielutieteessä syntyi vähitellen käyttäytymistä käsittelevä suunta, behaviorismi. Aineeton henki ei ole kognitiivisen psykologian tutkimuskohteena ihan ensimmäinen. Miten voisi ollakaan? Äly ja tietoisuus olemassaolosta ei piilottele ihmisen johonkin tarkoitukseen suunnittelemassa ja rakentamassa laitteessa. Ne eivät synny biologisen elimen, aivojen toiminnan tuloksena. Tietoisuus on verrattavissa energiaan, joka on kaikkialla ja jonka voi helpommin ymmärtää eräänlaisena informaatiokenttänä. Idän mystikot määrittelivät tuon informaatiokentän, Jumalan kaikkivaltiuden: Hän joka on.

Se on totuus jota ei näe kaukoputkella eikä mikroskoopilla. Se on yksi ainoa ja kaikki yhteensä.

Behaviorismi. Kognitiivinen psykologia. Pimeä aine.

 

Syyskuu , akvarelli 2019 T.Yli-Rajala

Metsäpolku

On syksy taikka talvi lie,

niin aatos aina sinne vie

Näin unta kaukaa nuoruudesta. Ihmettelin miten todellista kaikki oli ja sitäkin ihmettelin, mikä oli meidät  erottanut aikoinaan. Mehän ei kumpikaan oltu niitä ihmisiä, jotka kyllästyvät ja sanovat, ettei se muka toiminut. Ikään kuin oltaisiin koneita, jotka odottavat että joku panee ne käyntiin. Itse nuo ihmiset eivät osaa, vaan odottavat ulkopuolista apua. Jos sitä saavat, se osoittautuu pintapuoliseksi sanapuuroksi, jolla on yhtä paljon hämmentäjiä kuin on ohikulkijoitakin. Tuollaiseen vaiheeseen elämässä joutuneet ihmiset juuttuvat paikoilleen kuin hoomoilaset, eivätkä osaa hievahtaa auttaakseen itseään ja sitä toista.  

Vaan suhde toiseen on tärkein asia, sen rinnalla oma itse saa luvan jäädä vähän syrjään. Avioliitto on mysteerio, sakramentti. 

Ihmettelin siis mitä jäi tekemättä. Enkö minä osannut puhua, tai eikö hän osannut. Minä tässä nyt tarvoin meille tuttua polkua ja yritin muistella syitä. Puut pitkillä sormillaan haroivat toisiaan. Ne olivat epätietoisia siitä ketkä ovat paikalla. Minä vain yksin kuljin metsätietä pitkin kohti entistä seutua, jossa me olimme nuorina paljon käyneet. Hänen muistonsa käveli rinnallani. On syksy taikka talvi lie, niin aatos aina sinne vie, kun kahden sun kanssas kuljimme kerran. En muistanut sanoja enää, mutta se oli totta. 

Aamu oli nopea ja yö lensi piiloon. Ajattelin, että paljon meille tarjotaan sanoja joiden takaa paljastuu silkkaa, joutavanpäiväistä tyhjää. Jos Einstein on sanonut jotain maailmankaikkeutta hallitsevasta voimasta, ei se muuta mitään, koska se vain on, ilman sanoja. Se kaikkeus, tuntematon rakkaus, joka on on ja ei ei. Pohdin siinä myös metanolian vaatimusta. Pitäisikö minun muuttua joksikin kuin Kafkan virkamies, joka heräsi aamusella torakkana. Tästä aiheesta mekin juttelimme. Hän luki paljon ja muisti asioita jotka minä olin ajat sitten jo unohtanut. Siel lämpimät tuulet soi, sä onnen toit, muistelin siinä kävellessä, ja metsän linnut lauloi. Sun katseesi silloin syvän hehkun se sai, ja miten se nyt menikään. Ehkä hänkin heräsi unesta ja huomasi että minä olen vain syöpäläinen joka ei osaa puhua oikeista asioista oikealla tavalla. 

Lähestyin sitä polun mutkaa josta se kääntyi kohti valtatietä. Kaukaa näin, että joku tuli minua vastaan hitaasti. Tuo joku näytti pelottavan tutulta, koska hahmolla oli  samat vaatteet kuin muistikuvalla ja etäältä jo näin, että vastaantulija hymyili minulle. (2021)

Metanolia. Kafka. Einstein. Sakramentti.

                

         SKITSO

        

                        

                    

     

•              Kuva: Amadeo Modigliani
• 
  

Kauko horjui ovesta sisään, istui natisevalle tuolille ja kaivoi taskumatin povitaskusta.  Sinä et varmaan tätä ota, hän sanoi minulle ja ryyppäsi pullonsuusta. Taulut hän oli jättänyt ulos ovipieleen seinää vasten nojaamaan. Öljy- ja akryytitöitä hän sanoi. Ostaisit multa vaikka pari. Kun minä  noita maalasin niin näin sielunvihollisen. Se oli piru, mulle vanha tuttu. Se ilmestyy aina äkkiä ja etukäteen varoittamatta ja usein sillä on ihmisen ulkonäkö, joskus se on mallinukke jolla on hevosen pää. Se neuvoo ja antaa ohjeita, joita minä en halua noudattaa. Ainakaan aina, joskus vain. Sen ääni kuuluu usealta taholta, en aina saa selvää mistä. Se on matalaa ja vaativaa, kiivasta mutta usein myös kuiskutusta. Se on epäluuloinen ja katsoo kohti kuin syrjäsilmällä. Usein sillä on arveluttavia ehdotuksia. Niin kuin että lyö, käy käsiksi ja kurista. Äläkä usko mitä sinulle kerrotaan se sanoo, epäile ja naura pilkallisesti. Ei sinua helposti nenästä vedetä, älä silti näytä sitä ilmeillä tai puhu mitä hyvänsä. Ole tarkka ja varovainen, se kähisee. 

Puhuessaan Kauko katsoo minua pälyillen. Häntä  ärsyttää, että minä en puhu mitään. Että minä en näe enkä kuule sellaista, mistä on pakko kertoa. Sitten hän jatkaa selontekoaan hulluuden ytimestä. Se kuiskaa, että ystävät ovat minut hylänneet, he ovat nyt kaukana poissa. Että minä en muuta voi kuin painaa pääni ja seisoa liikkumatta kuin Ezra Pound. Tiedäthän tapauksen kun olet perehtynyt  kirjallisuuden historiaan. Hänen runokirjansa jäi pöydälleni ja siellä se nyt selailee ilmavirrassa paperisia lehtiään. Kuulin kyllä kahinan, mutta en saanut sanoista selvää. Ezra lähti vasta aamulla pois kun  minun piti väkisin herätä.

Ne taulut, minä sanoin, koska halusin vaihtaa aihetta. Mikset tuonut niitä sisään että näkisin ne? Ehkä minä voisin niistä jonkin ostaa jos annat vielä niin halvalla kuin viimeksi. Etsin kolikoita ja kahden kympin seteleitä pöytälaatikosta. 

Hän nousi ja haki taulut ulkoa, asetteli ne  tapetoitua seinää vasten niin etten voinut nähdä mitä ne esittivät Minä käännyin katsomaan, mutta turhaan. Ei ole tärkeää mitä tai miksi, Kauko sanoi. Tärkeää on miten. 

Jäin pohtimaan mitä hän taas tuollakin tarkoitti. Puhuiko hän nyt maalausten tai kirjoitusten tyylistä? Sehän on minullekin vanha aihe. Kun oikean tyylin löydän, Kuun valossa se hohtaa ja päivällä katoaa, enkä minä löydä enää ajatusta. Mutta  hiljai-suus, sehän on täynnä ajatuksia. Ainakin meillä tuomituilla, jotka seisomme selkä seinää  vasten.

Niin minä nyt ajattelin ja käänsin yhden taulun katsottavaksi. (2021)

Skitsofrenia. Ezra Pound. Amadeo Modigliani.

 

AHDISTAVAA

Inkarnaatio: kumpi meistä on? 

                                                   

                                                     Kuva: Jussi Jäälinoja, 1968 Jokiranta. Öljy. 

Miete:

On olemassa oleva ja ei oleva (Sartre)

Outoa on huomata kävelevänsä entistä kotia kohti. Sen pihalle on pysäköity vieras auto, jonka rekkarista en saa selvää. Talo on saanut uuden maalin. Vaalea se oli ennenkin, mutta tämä on jotenkin puhtaampi. Ulkoportaisiin on joku kyhännyt kaiteen. Oikeastaan se on turha, koska eihän tästä kukaan voi horjahtaa ja taittaa niskojaan. Raput ovat matalat ja karkeapintaiset. Näen kuistin pöydän alla lasten leluja, nuken ja pikkuautoja. Ne eivät sovi mielikuviin arkipäivästä. Keiden lapsia hän nykyään hoitaa? Omia en muista vaikka yritän pinnistellä. Missä Anna on? Mitä on voinut tapahtua yhden ainoan yön kuluessa aamuun?

Mietin occamin partaveistä. Niin että jos on kaksi teoriaa jotka selittävät ilmiön, on niistä yksinkertaisempi asetettava etusijalle. 

Näin Annan vasta eilen kun erosimme portilla. Silti tuntuu kuin siitä olisi kulunut vuosia, muistan vain viime silmäyksen kun hän kääntyi kulman taa. – Hei nyt sitten, Anna sanoi. Nähdään taas illalla. 

Jäin hetkeksi katsomaan hänen jälkeensä. Parvi varpusia lehahti hänen päänsä takana, katse kääntyi menosuutaan. Kadun avoimesta ikkunasta kantautui Friedrich Brukin laulu Kevätyö, seitsemän laulua naistertsetille. Mikä niissä minua viehättää, pohdin ja astelin pihamaalle. Kamarin oven takaa kuului vaimeasti uutistenlukijan monotoninen mumina. Terästin kuuloa. Se puhui jotakin käsittämätöntä ilmastosta ja jäätiköiden sulamisesta. Miksi Anna kuunteli tuollaista. Tähän päivään asti häntä ovat kiinnostaneet vain muotioikut ja merkkivaatteet.

Tutut askeleet lähestyivät ovea joka aukesi ja Anna seisoi hahmona edessäni. Hän oli kuin eilen, mutta näytti yllättyneeltä, silmät tuijottivat minua ja vähitellen niihin ilmestyivät kauhun väreet. Oli kuin silmien pintaan olisi heitetty kivi, jonka aaltorengas lähti laajenemaan.

Ihmettelin miten hän oli yhdessä pitkässä yössä ehtinyt ikääntyä niin, että se näkyi jo kasvoista. Anna istui lamaantuneena eteisen tuolille ja kähisi epäselvästi ei, ei. Et sinä voi olla.

Minua alkoi kiukuttaa. – Miksi ja mitä minä en voi, kysyin häneltä. Etkö sinä muka tunne minua vaikka vasta eilen erottiin kun sinä lähdit töihin. Mitä ihmettä sinä olet puuhannut?

Hän nosti päätään ja katsoi minua uudelleen, kuin olisi halunnut unohtaa mitä oli nähnyt. 

– Sinä olet kuollut, Anna sanoi. Kuolit viisitoista vuotta sitten kun jäit auton alle. Onko sitä niin vaikea ymmärtää? Minä en usko! Kuka sinä olet? Hän kysyi ja näin miten hänen kätensä vapisivat.

2021    

Inkartaanio. Jäälinoja Jussi. Occamin partaveitsi. Sävetäjä Fridrich Bruk.

 

                                  

  Kuva: Aasi ja sen poikanen  (Martti 2011)

JUNTAT  LUKUSILLA 

Kovin minua hämmensi blogini suosio heti aluksi. Suomalaisia lukijoita oli vähän, sehän ei ole yllätys koska täällä luetaan vain urheilijoiden ja poliitikkojen elämäkertoja. Niin, ja tietysti dekkareita tylsimmästä päästä. Sen lisäksi suomalaiset harrastavat rutikuivaa, postillamaista realismia jossa pilkut ja pisteet ovat oikeilla paikoillaan. Jos heidän silmiinsä osuu vaikka Bulgakovin proosakokoelma ”Kohtalokkaat munat”. He räpyttelevät neuvottomina silmiään ja pälyilevät siveyspoliisia. 

Minun ansiokkaalla blogillani, jonka nimi on Hoo moilasen mun… ei kun kirjakaappi, oli alusta lähtien suuri suosio. Seuraajiakin oli heti yhdeksän, kaikki tuttavia ja sukulaisia. Sitten lukijoiden määrä alkoi kasvaa, heitellen poliittisten suhdanteiden ristiaallokossa. Kerran erehdyin kirjoittamaan jonkin hävyttömyydenkin, josta sain rangaistuksen ulkomaalaisilta, jotka eivät suomea taitaneet, mutta joilla oli asiantunteva ja ärhäkkä Tukiryhmä täällä kotosuomessa. Muuten lukijoiden sijainti kääntyili kuin tuuliviirin kukko milloin sinne, milloin tänne. Aloin jo tulla epätoivoiseksi. Ensin olivat lukemat Ukrainassa hämmästyttävän korkeat. Ajattelin, että siellä oli paljon suomalaisia rauhanturvaajina ym. epämääräisissä töissä. Sitten tilanne muuttui. Lukemat Venäjältä kohosivat korkeiksi, seuraavana oli vuorossa Saksa. Lukemien seurannassa menivät jo silmät niin ristiin, että oli pakko tilata aika silmälääkäriltä. Hän kielsi minulta ajokortin ja kehotti lähettämään sen poliisille. Saksan jälkeen innostuivat jenkit ja vihdoin, pari viikkoa sitten ruotsalaisetkin. Suomalaisilta meni tuhat vuotta, ennen kuin he älysyvät asuvansa Euroopassa. Ruotsalaisilta meni sama aika tajuta, että  heidän selkänsä takana on turvavyö. 

Moninaiset ovat olleet lukijoiden olinsuunnat koko ajan. Hajamielisimpiä lukijoita löytyy muun muassa Portugalista, Brasiliasta, Ranskasta ja sieltä täältä. Viime aikaisin valloitukseni on Myanmar, jossa pitkälti toistasataa lukijaa on saanut juntalta komennon kääntyä hyvän kirjallisuuden puoleen. Odotan jännityksellä miten muutama muu demokratian esitaistelija asiaan suhtautuu. Paljon on vielä potentiaalista lukijakuntaa saavutettavissa,  jopa ilman ajokorttia. Miten käy Afganistanin emiirikunnassa?

 

Euroopan unionin ansiosta suomenkielen taito on lähtenyt räjähdysmäiseen nousuun, kiitos Euroopan virallisen kielen aseman. Nykyinen hallitusohjelma pyrkii panemaan jo kapuloita rattaisiin kieltämällä alle kahden metrin lähikontaktit. Sehän on tehokas keino karsia sekä väestön että suomentaitoisten lukijoiden määrää. Ja kukapa tietää mitä nuo eri kansallisuuksien nimissä jaetut lukijatiedot lopulta merkitsevät. En minä ainakaan ole ihan varma. Odotan kiihkeästi niitä aikoja, jolloin filistealaiset ja kappadokialaiset ilmestyvät näille blogimarkkinoille. 

(2021)

Lukijatilastot. Bulgakov. Tilastot.

Kuva: Indoktrinaatio (Akvarelli T.Y.R.  2002)

ARVOSTELIJAT

Joskus nuoruudessa minulla oli tarve kirjoitella mielipiteitä ilmestyneistä kirjoista. Sain silloin tällöin uutuuksista niin sanottuja arvostelijan kappaleita ja tunsin olevani tärkeä. Tuntui hyvältä kun joku jossakin luotti minun kykyyni arvostella ja sanoa mielipide kirjasta. Ei minulla ollut halua eikä tarvetta lyödä lyttyyn toisen ihmisen kovalla työllä ja antaumuksella aikaan saamaa tekstiä. Jos kirja ei miel-lyttänyt, jätin sen rauhaan. Jos haistoin indoktrinaation synkän varjon sen yllä mitä luin, niin vasta silloin ärhennyin. En siltikään käynyt agressiivisesti kirjailijan kimppuun, närkästyin vain ihan itsekseni.

 Indoktrinaatiota on nykyisin kaikkialla. Se on huomaamatonta ja salakavalaa. Se syyllistää ihmisiä, saa heidät epäilemään omaa maailmankatsomustaan. Se kutoo verkkoa lukijan mielen ympärille ja tukahduttaa sananvapauden. On turha puhua vapaudesta, jos  puhutusta joutuu edesvastuuseen vieraskielisen raadin eteen ja saa siltä tuomion. Tästä on hyvä esimerkki historiassa. Vieraskielinen ja vieras-mielinen virkakoneisto kohteli rahvaan vaatimuksia ja valituksia ylimielisesti. Tasa-arvo oli vaarallinen käsite, joka uhkasi yhteiskunnan rakenteita. Nykymaa-ilmassa on samoja piirteitä.

Vieraskielisyys on nykyään kielteisen perusteena väärä ja epäoikeudenmukainen. Se ei ole välttämättä uhka, jos asenteet ovat terveitä eikä vieras kieli ole luonteel-taan imperialistinen. Vierasmielisyys on vaarallinen, se on kuin syvälle ja laajalle leviävä syöpä joka tuhoaa ehjän kansakunnan. Pidän hegeliläisestä näkemyksestä kiinni kynsin hampain, kansan tunnus löytyy sen omasta historiasta, yhtenäisestä kulttuuriperinnöstä ja kielestä. Nykyään suositaan ajatusta kansainvälisyydestä, jonka nimissä omaleimaiset väestön osat pyritään sotkemaan ja sekoittamaan niin tehokkaasti, että käsitys kansasta katoaa ja tilalle tulee uskollinen kuluttajalauma joka palvoo vain rahaa ja tavaroita. 

Eipä noita kritiikkejä tämän päivän lehdissä juurikaan nähdä. On kyllä puo-len aukeaman laajuisia esittelyjä kirjasta ja kirjailijasta. Tekisi mieli epäillä valintaperusteita, mutta eihän sitä uskalla mennä tekemään. Jokin vainohar-hainen demoni syöttää päähän epäilyä, että kaikki kirjallisuuden parissa vaikut-tavat asiantuntijat muodostavat suljetun piirin jonka ulkopuolisia vieroksutaan. Sieltä tulevat vaikutteet ja kirjoitukset vaietaan, niitä ei ole. Ehkäpä tilanne on sama kuin kreikkalaisilla kirkkoisillä. He pohtivat Jumalan olemusta ja päättelivät viisaasti, että hän joko on ja on tai ei ja ei. Tuon kysymyksen rinnalla on kirjal-lisuuden määrittely mitätön, mutta ratkaisu on sama. Sitä joko on on tai ei ei. Näin siis, olipa arvostelu lyhyt tai koko aukeaman laajuinen.  (2021)

Sananvapaus. Kritiikki. Indoktrinaatio. Hegel. Tasa-arvo.