KIIRE  KYÖPELIIN        Sammaleisen hevoinen (Kuva: Mestaritonttu

                                                                                            noin 1919 tuohikuussa)

Miete:

Miksi ihmiset pelkäävät 

muistella nuoruuttaan?

Silloin muinoin, kun muksut olivat pieniä meillä käytiin joka ilta äänekäs keskustelu siitä mitä kirjaa olisi tänä iltana paras lukea. Tarjolla oli monenlaista. Isä Onni kertoo ja Mestaritontun tarinat. Inkkarikirjat jätettiin väliin, jos kuulijoissa oli tyttöjä. He eivät jostain syystä syttyneet päänahkojen skalppaukseen eikä toteemipaaluissa kiduttamiseen. Jos minä noita hirvityksiä pojille luin, niin aina arvostelin heille niitä asenteita, joissa intiaanit kuvattiin roistoiksi. Onneksi niistä tavoista on jo päästy nykyisin eroon ja punanahkojen kieltäkin sopii ihan kuulostella elokuvissa. Sehän on eksoottista ja varmasti yhtä  hyvää ja arvokasta kuin englanti, jota alkuasukkaiden lapset opetettiin väkisin puhumaan reservaateissa. 

Vaan palataanpa niihin iltapuuhiin. Niissäpä tytöt ja pojat keskittyivät vielä noihin aikoihin kuuntelemaan, kun mestaritonttu päätti lähteä yöjuoksulle. Äijä oli tympääntynyt portinvartijan tehtäviin ja tutustui nyt pakomatkallaan noita Sammaleiseen, joka lentää räpiköi tontun ohi kohti kotisaartaan. Mestaritonttu teki kontrahdin noidan kanssa ja sai luvan asua tämän saarella jos käyttäytyi siivosti. Ison kivilohkareen päälle hän rakensi majansa ja ripusti kattoon valaisimeksi hohtavan helmen. Tarina kehittyi niin, että noita kavereineen istui iltaa Sammaleisen mökissä ja siellä he keskustelivat mestaritontun majakiveen lukitusta prinsessasta, joka kutoi siellä kiven sisällä  häähuntuaan. Fröökynän oli määrä päätyä pääpeikon morsiameksi.

Omat lapseni kuuntelivat tarkkoina jutun siirtymistä jännittäviin loppuvaiheisiin, joista en tässä kerro. Somersalon satukirja löytyy vielä nykyäänkin kirjastoista, joten rientäkää lukemaan. Sen voin mainita, että loppunäytökseen osallistui prinssi Yönsilmä, joka pelasti neidon joutsenen kyydissä takaisin kotiin. Mestaritontun seikkailut olivat suosiossa omien lasten arvoasteikossa, ehkäpä siksi, että itsekin olin siihen ihastunut 8-9 vuotiaana. Kun nyt, paljon myöhemmin aloin tavata kirjaa lasten lapsille, he eivät  jaksaneet siihen keskittyä. Heillä oli tärkeämpää tekemistä ja nenä kiinni matkapuhelimessa. Jotenkin alkaa kiukuttaa, kun he eivät kuuntele edes perusteluja siihen, miksi lukeminen ja kuunteleminen ovat tärkeitä. Siksi että sanavarasto kasvaa ja puheen sisältämät sävyt ja vivahteet on helpompi ymmärtää.

 2000-luvun alkuvuosina on mobiililaitteiden käyttö lisääntynyt räjähdysmäisesti. Nuo sielunvihollisen härpäkkeet vievät kaiken ajan ja huomion, niitä palvotaan kuin totalitaarisen maan sankareita. Luullaan, että läppärit, television murhia ja sotia kuvaavat ohjelmat ovat kehittäviä. Luullaan että vekottimien räplääminen on kehittävää. Nykyiseen maailman menoon sopiikin hyvin noitien loitsulaulu: tuuva taata tuuva too, peikot hirnuu, hohhoh hoo. Luutaratsuni nopsa lennä, kiire Kyöpeliin meill on mennä. (2021)

Aili Somersalo. Kuunteleminen .loitsut

                   ¨

Kuva: Yön repaleet (Akvarelli 2021 T. Yli-Rajala)

YÖN  REPALEITA

Miete:

Joka aamu kun yö palaa takaisin,   

siitä irtoaa repaleita, jotka riippuvat missä sattuu.

(Jules Renard: Yölepakko)

Romeo, Julia ja pimeys. Jotain tuon ahdistavan maailman tunnelmasta leijuu tämän päivän yhteis-kunnassa. On tarkoin harkittava mitä puhuu, ettei suututa niitä jotka ovat oikeassa. Heitä on kaikkialla, tuomareissa ja toimeenpanovallassa. Heitä istuu johtokunnissa ja suunnitteluryhmissä, jopa kirkon viroissa. He ovat tieteellisesti orientoituneita, objektiivisesti ajattelevia, puolueiden suosimia virka-miehiä tai pitäisikö sanoa varmuuden vuoksi virkanaisia ja luottamushenkilöitä. . Useimmat näistä puolueettomista ja mielestään vapaamielisistä ihmisistä ovat  puolueet asettaneet ehdolle.

On lain vastaista verrata ihmisten ja eläinten käyttäytymistä parisuhteessa, kaikkihan ovat tasa-arvoisia. On varottava käyttämästä suomenkieleen vakiintuneita lainasanoja, joihin vieraat ovat tartuttaneet kielteisiä mielikuviaan. Rahvas on aina ollut autuaan viaton. Jopa sekin nimitys jota on käytetty väkisin maahan tunkeutuvista vihulaisista, on alun perin ollut neutraali ja sillä on ollut asiallinen merkitys. Muodilla ja pukeutumisella esitellään omaa maailman katsomusta, jonka mukaan värejäkin suositaan. Parta on pitkä, parta on lyhyt. Pitkät hiukset takussa ja  poninhäntä. Tai kalju pää, irokeesin harjas ja korvarengas.   

Vapaan mielen nimissä yhteiskunta on kehittymässä kohti suljettua pakkovaltiota. Sellaista, jossa naapurit pitävät silmällä toisiaan ja ilmoittavat vääristä sanoista ja asenteista. Juorujen perusteella voidaan haastaa oikeuteen ja leimata kielteisesti koko loppuiäksi kansalainen, joka käytti väärää sanaa jonkun besserwisserin kuullen. Sanoja voidaan tulkita eri näkökulmista. Yksi niistä näkökulmista on kihisevän kiukkuinen, kateellinen, ahdasmielinen ja kaunainen asenne, joka on se ainoa oikea. Kaupal-lisenkin television vapautta pyritään suitsemaan tietyn mielipidesuunnan mukaiskeksi. Ohjelma-aikaa ei saisi myydä poliittisen suuntauksen tuottamalle ohjelmalle, vaikka  sellaista ohjelmaa jonka taus-talla ei ole jokin ideologia, ei edes ole olemassa. Kaiken toiminnan takana piilee jokin maailman kat-somus, joka Karl Krausin mukaan on hyvä hevonen, mutta silti pitää nähdä ero ratsastajan ja hevos-huijarin välillä. Aatteet piilotetaan taitavasti ohjelmien kaaokseen ja tajunnanvirtaa ohjataan niiden ehdoilla. Silti kaikilla on oikeus ostaa ohjelma-aikaa, eikä tätä oikeutta saa kukaan kieltää. Katsojat ja kuuntelijat  saavat sitä mitä tilaavat  tai sitä mitä eivät halua kuulla tai nähdä. Eivätkä he saa ajatella itsenäisesti. 

Jos ei omasta maasta saada tukea väärien puheiden ja kuvien tuomiolle, sitä haetaan ulkomailta. Eikä pelkkä pahantahtoinen panettelu riita. Sellaista tukea ovat suomalaisetkin tottuneet hakemaan ja saamaan jo vuosikymmenien ajan. Helppo tästä on jatkaa, vaikka nenä on nyt käännetty idästä lounaaseen. (2021)

 

                               Jan Otcenacek. Jules Renard. Ajatuksen vapaus.
 

S U L J E T T U  I K K U N A

 Kuva: Kevät, akvarelli T.Yli-Rajala 1974      

Miete: Oksien välissä olivat kaikki vuodet,   jotka meitä erottivat                                                                   

                                                                

 Näin unta matkasta nuoruuteen. Tämän matkan sijaan olisi pitänyt ottaa lomaa ja varautua muutoksiin joita lehden horoskooppi aina lupaa. Mitä se lupasi viisi vuosikymmentä sitten? Olin viettänyt alkukesän  Helsingissä ja sen liepeillä. Raahasin matkoilla tenorisaksofonia ja runokirjoja, Fowlesin Jumalten naamiot romaania, Galsworthyn pienoisromaania Omenapuu. Ne olivat tehneet vaikutuksen. Olin uusromantiikan ja maagisen realismin maailmoihin eksynyt, ihastelin Aila Meriluodon runoja. Yläkerran avoimen ikkunan takana kukki omenapuu jonka tuoksu lumosi minut niin, etten tiennyt näinkö unta, vai olinko vasta heräämässä ikuisuuteen yhdeksäntoistiaana, liian jo vanhana. 

Herääminen kesti vuosikymmeniä, oli hidas ja sillä oli arkiset kasvot. Opin tietämään, että Jumalten naamiot ovat totta ja että ne estävät meitä näkemästä arjen. Minulle kävi niin kuin Galsworthyn kuvaaman tarinan päähenkilölle. Lähdin nuoruudesta kauas pois ja unohdin kevään, kauan sitten. Omenapuu oli sahattu juuresta poikki ja näytti kuin koko talo ympäristöineen olisi unta, omenapuu ja sen kukkien tuoksu. Saksofonilla opin soittamaan vain nostalgiaa. Earl Bosticin soittaman Memories of you ja Goodmanin Iknow why. Vai Millerinkö se oli?  

Kun sitten jo vanhana löysin hänet, oli nimi jo vaihtunut ja ikkuna suljettu kauan sitten. Talo vaihtanut paikkaa. Rautaportti jonka takaa hän oli lähtenyt astele-maan minua kohti, oli ruostunut ja pensasaita rehevöitynyt hoitamattoma-na. Törmäsin häneen kaupungin kadulla nyt, hyvin kauan myöhemmin. Hän ei tuntenut minua, vasta vähitellen jotakin palautui mieleen. Kun kerroin hänelle yksityiskohtia menneisyydestä, hän hämmästeli että minulla on norsun muisti. Ja niin minä ymmärsin, että hän ei muistanut mitään ja oli vähän hämmen-tynyt. Hän teki työtä jollekin suurelle firmalle ja valitti uupumusta. Lapsia oli kaksi, mo-lemmat jo kotoa lähteneet. Mies oli kuollut kaksi vuotta sitten. Vielä kun hän pari vuotta jaksaisi, niin pääsisi eläkkeelle. Kevään muistaminen ja omenapuu saivat hänen kasvoilleen välinpitämättömän, vähän säikähtäneen ilmeen. Kun puhuttiin ajan kulumisesta, hän ilmoitti seuraavansa kauniita ja rohkeita. 

Jatkoin matkaa eri suuntaan ja mietin miltä tuntuu kun kukaan ei muista mennyttä eikä edes tätä hetkeä, joka on tässä ja nyt. Olen haudannut kaikki muistot ja vietän aikaa niin kuin muutkin, mutta en halua unohtaa sitä minkä olen haudannut. On itsekeskeistä luulla että joku toinen muistaa samat asiat ja tapahtumat, vaikka elämä on erottanut meidät.

Jäljelle jää vain yksi kysymys. Kenen unta minä olen?  

John Fowles. John Galsworthy. Kehitysromaanit. Totuus ja illuusio.

HAYDININ SERENADI

Sydämen kivistä kimpoavat luodit 

Amorin sydämeen

Kuva: Suvi (akvarelli 2018 T.Yli-Rajala) 

Hietakäytävä puiston halki näytti päätyvän  kivitalon seinään. Arvelin että matkaa sinne oli pari sataa metriä. Rakennuksen edessä soljui katkeamattomana virtana autoja, yksittäin ja jonossa. Niiden vilahtelussa oli säännönmukaisuutta, Brubeckin jazzin rytmiä. Ne näyttäytyivät sekunniksi harmaata taustaa vasten ja katosivat puiston puiden runkojen taa. 

Istuin penkillä jota ympäröivät  kehänä puiden harsolatvat. Tähän vuodenaikaan ne olivat harvenneet jo verkostoksi, joka punersi silmissä. Kirkontornikin erottui oksien lomasta. Sen kellon helähdys jäi riippumaan ilmaan ja näin kuinka hätääntynyt naakkaparvi  lehahti kiertämään tornia, Nainen jota olin tässä odotellut, ilmaantui talon kulman takaa ja lähti astelemaan minua kohti. Katsoin häntä salaa ja pyörittelin katkaistua krysanteemin oksaa sormissa. Kun nainen ehti kohdalle, piilotin kukan selkäni taakse. Hän heitti minuun ohimenevän, oudoksuvan silmäisyn. Aivan tuntui kuin hän olisi aavistuksen verran lisännyt vauhtia. Niin oli käynyt joskus ennenkin, sillä hän kulki säännöllisesti neljän jälkeen puiston läpi ja katosi näkymättömiin. Aina kun piti nousta ja sanoa hänelle jotakin, eivät jäsenet enää toimineet ja teki mieli heittää kukka maahan ja polkea se.

Mutta nyt minä seurasin häntä katseella pidempään ja näin, että hän kääntyi kadun päässä olevaan kahvilaan. Se oli vanha, koristeellinen puutalo 1800-luvulta. Sen rapistunut seinä vilkkui puunrunkojen lomassa. Nainen nousi portaat ja hävisi oven taakse. Kylmä ovilasi välkähti iltapäivän valossa. Nousin penkiltä ja lähdin kahvilaa kohti. Sen oven takaa aukesi hämärä sali jossa pyöreillä rottinkituoleilla istuskeli asiakkaita juttelemassa ja kallistelemassa lasejaan. Hän istui nurkkapöydässä. Näin soikeat kasvot jonkun miehen leveän selän takaa ja ne hymyilivät. Sanat hävisivät puhuttujen ja naurettujen asioiden paljouteen.

Jäin istumaan yhteen pöytään ja tilasin gingeralen. Krysanteemin panin pöytämaljakkoon muiden kukkien joukkoon. Kahvilan ikkunasta tulvi valoa joka satoi lasilta lattialle ja rajasi sen pintaan keltaisia, abstrakteja kuvioita. Kaiuttimista ei kuulunut tällä kertaa sitä tavanomaista paukutusta ja hakkaamista, vaan aivan hiljaa Haydinin serenadi. 

Kaikki tämä tapahtui kuusi vuosikymmentä sitten. Istuin nyt samalla puistopenkillä kuin silloin, ja mietin mikä on todellisuus ja mikä on kuvitelmaa. Toden kuvaaminen on turhauttavaa, koska se on aina mielikuva, jonka toden kuvaaja on itse luonut. Oliko tuo hämärä muistikuva siis vain unta, olinko hetkeksi nukahtanut? Avasin silmät ja näin saman kukan taas, nyt kuusikymmentä vuotta sitten. Kahvilan ovilasi välkähti syysvalossa ja näin vanhan naisen, joka lähti laskeutumaan portaita ja suuntasi hitaan kulkunsa minua kohti.   (2021)

Totuuden kuvaaminen. Todellisuus. 

 HIETAPOLKUA 

                     poesie pour la fleur.

Miete: Fraasit ovat niitä varten

jotka eivät voi tai eivät osaa ajatella

Kettu juoksi pihalla siksakia ja katosi äkkiä siperianhernepensaan taa. Muistelin miten Mirja kirjoitti suu mutrullaan runonsa säkeitä. Hän oli voittanut jonkin kilpailun ja elätteli toiveita tulevaisuudesta. Minä olin pirullisella tuulella ja halusin ärsyttää Mirjaa, joka julisti olevansa vapaamielinen. Eikä hän arvostanut klassikoita, hänen mielestään niiden lukeminen  oli tympeä velvollisuus josta pitäisi luopua. Tiedätkö mitä mieltä Baudelaire oli äänestämisestä ja ihmis-oikeuksista, minä häneltä kysyin. Ei ole muuta järkevää ja vakaata hallitus-muotoa kuin aristokratia, sanoi Beaudelaire. Demokratiaan perustuva monarkia tai tasavalta ovat kumpikin yhtä absurdeja ja heikkoja. 

Mirja pyyhkäisi hiukset silmiltään ja katsoi minua viivytellen. Miksi sinä kiusaat minua puolitoista vuosisataa vanhoilla kirjoituksilla. Hehän ovat kuolleet. Hän sai minut miettimään. Unissa haahuilevat usein entiset ihmissuhteet, niin kuin hänkin nyt. Monesti ne ovat naisia, joihin olen tuntenut hienoista vetoa olematta silti heidän kanssaan läheisemmissä suhteissa. Unissa nuo suhteet katkeavat usein kesken, jopa silloinkin kun yritän heitä lähennellä, tai he minua. Moraalin portti on tiukasti suljettu. Minun rakkaani ilmestyy aina paikalle. Noista unen suhteista puuttuu elämisen maku, silloinkin kun ne äkkiä ovat totta.

Myöhemmin iltapäivällä kuljimme hietapolkua seuraten vanhaa rakennusta kohti. Sen ikkunassa häivähti jokin hahmo, ja minä arvelin että olin tullut liian aikaisin. Näin myös vihreän rautaportin, joka oli vielä vähän raollaan, ja näytti kuin se olisi irvistänyt minulle. Sinä juoksit kiviportaat alas ja tulit tähän portille vastaan aina, muistutin häntä. Juoksinko minä? Mirja kysyi ja näytti hämmästyneeltä. Kyllä sinä juoksit ja sinulla oli punainen villapusero yllä ja näytit aina viluiselta.

-Minä en sellaisia muista, hän kohautti olkapäitään. Lintu lehahti lentoon hänen päänsä kohdalla, ja minä näin rautaportin sulkeutumassa. 

Aika on peili jonka läpi on kuljettava. Uni on tragedian katastaasia, ei pelkkä loppunäytös, mietiskelin ja katsoin noita tuttuja kasvoja. Ne riippuivat jossakin kaukana, enkä minä tunnistanut unen lankoja jotka häntä kannattivat. Unen sisäinen jännite on mielessä, sille on turha etsiä järkevää loppua. Se haipuu ja siirtyy uuteen tapahtumaan, sellaiseen jota ei koskaan ollut. Usein se loppuu äkkiä haikeaan tunnelmaan,  loppuu miten ja milloin vain enkä minä ole valmis avaamaan porttia ahdistavaan arkipäivään.  Tiedän, että hänellä on ajatuksia joita pelkää. Että meitä ei ole. Joko hän on tai minua ei ole. 

Kumpi meistä siis on? Näinhän minä uutisen eilisessä lehdessä. Hän esiintyi jossakin tilaisuudessa runojaan lukemassa. Seinäkello löi tuntematonta säveltä, tunnistin Chopinin etydin, mutta en ollut varma. Hänen silmänsä olivat vaalean ruskeat, niissä oli vihreitä pilkkuja. Käsi oli ojennettu minun rintani yli, ja melkein keltaiset hiukset levisivät päiväpeitolle. Pöydällä lojui paperi jolle oli kirjoitettu iskelmän sanat. Mirja oli vasta täyttänyt seitsemäntoista.  Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa. Mutta se oli väärin, sillä hänestä  itsestään oli vaikea saada irti sanoja. Vaikka hän puhui joskus paljon pakollisista aiheista, tuntui kuin muusta ei saisi puhua. Hänellä oli ajatuksia, joita pelkäsi, ja siksi käänsi päänsä katsomatta silmiin. Ja hän luki runojaan jossakin tilaisuudessa, johon minua ei kukaan ollut kutsunut. Joskus nyt, vuosikymmeniä myöhemmin.

Mitä sinä aiot tulevaisuudessa tehdä, Mirja kysyi. 

- Minun  pitää ottaa tämä elämä periaatteella carpe diem, vastasin hänelle. – No mitä se nyt sitten tarkottaa, hän uteli taas. 

– Sitä se tarkoittaa, että vastaisuudessa kirjoitan minkä kirjoitan ja loput jätän kirjoittamatta. Tartun vain lepattavaan hetkeen, se on minun runoni

.Katastaasi. Unet. Baudelaire.

Fysikaalisia ajatuksia

Ajatuksia ei voi sensuroida. 

Ne pitää unohtaa

Kuva:  (Kuukkurukka, Pastelli 1994 T.Y-R.) 

Puhuvat älypuhelimista, ajattelevista ja tuntevista mekaanisista laitteista. Se on tulevaisuutta, he sanovat. Kun ihminen suunnittelee ja rakentaa koneen, hän siirtää sille omat ideansa ja taitonsa. Tulokselle antaa merkityksen laitteen käyttäjä. On siis syytä muistaa, että koneilla ja teknisillä laitteilla on yksi yhteinen piirre. Ne eivät synny sattumalta, ilman tarkoitusta. Niillä ei ole omaa tahtoa.

Jos joku neropatti etsii ajatusten alkuperää aivoista, hän huomaa olevansa mahdottoman tehtävän edessä. Tutkijat ilmoittautuvat useimmiten pönäkästi agnostikoiksi, ateisteiksi ja materialisteiksi. Hyvä niin, mutta sehän ei maailmaa miksikään muuta mitä he tuntevat olevansa. He tutkivat aivoja fysikalistisin menetelmin ja yrittävät ratkaista ongelman siitä, miten aivot kuplivat tunteita ja ajatuksia, miten ne hahmottavat päämääriä. He etsivät kemiallisten ja sähköisten ilmiöiden tuloksia. Tuollainen menetelmä antaa  tulokseksi kehä-päätelmän. Se paljastaa meille tekijän, vaikuttajan joka saa aikaan tapahtumaketjun, joka tuottaa taas oman tuottajansa. Se on ihmisen käsitys totuudesta, eikä sitä pysty mikään horjuttamaan, koska hän on ikuinen skeptikko. Pimeästä energiasta ja aineesta puhuvat skeptikot näkevät vain vaikuttajan, jonka voi nähdä ja jota voi kosketella. He ovat sokeita ja kuuroja.  

Ilmiöt ja aivojen toiminnot voivat kietoutua toisiinsa, ne korreloituvat, mutta syyn ja seurauksen järjestyksestä ne eivät piittaa. Fyysinen ympäristö vaatii fyysisiä vastauksia. Ihmisen psyyke vaikuttaa siihen, miten hän toimii ja miten asiat kokee. Unessa tuo arkinen ja totuttu ympäristö vaihtuu epävakaaksi, mutta ei sitä kukaan voi tuomita myös epätodeksi. Unen totuuksia ei voi paeta työntämällä päänsä niin sanottujen tosiasioiden pensaaseen kuin jänis. 

Sielutieteessä syntyi vähitellen käyttäytymistä käsittelevä suunta, behaviorismi. Aineeton henki ei ole kognitiivisen psykologian tutkimuskohteena ihan ensimmäinen. Miten voisi ollakaan? Äly ja tietoisuus olemassaolosta ei piilottele ihmisen johonkin tarkoitukseen suunnittelemassa ja rakentamassa laitteessa. Ne eivät synny biologisen elimen, aivojen toiminnan tuloksena. Tietoisuus on verrattavissa energiaan, joka on kaikkialla ja jonka voi helpommin ymmärtää eräänlaisena informaatiokenttänä. Idän mystikot määrittelivät tuon informaatiokentän, Jumalan kaikkivaltiuden: Hän joka on.

Se on totuus jota ei näe kaukoputkella eikä mikroskoopilla. Se on yksi ainoa ja kaikki yhteensä.

Behaviorismi. Kognitiivinen psykologia. Pimeä aine.

 

Syyskuu , akvarelli 2019 T.Yli-Rajala

Metsäpolku

On syksy taikka talvi lie,

niin aatos aina sinne vie

Näin unta kaukaa nuoruudesta. Ihmettelin miten todellista kaikki oli ja sitäkin ihmettelin, mikä oli meidät  erottanut aikoinaan. Mehän ei kumpikaan oltu niitä ihmisiä, jotka kyllästyvät ja sanovat, ettei se muka toiminut. Ikään kuin oltaisiin koneita, jotka odottavat että joku panee ne käyntiin. Itse nuo ihmiset eivät osaa, vaan odottavat ulkopuolista apua. Jos sitä saavat, se osoittautuu pintapuoliseksi sanapuuroksi, jolla on yhtä paljon hämmentäjiä kuin on ohikulkijoitakin. Tuollaiseen vaiheeseen elämässä joutuneet ihmiset juuttuvat paikoilleen kuin hoomoilaset, eivätkä osaa hievahtaa auttaakseen itseään ja sitä toista.  

Vaan suhde toiseen on tärkein asia, sen rinnalla oma itse saa luvan jäädä vähän syrjään. Avioliitto on mysteerio, sakramentti. 

Ihmettelin siis mitä jäi tekemättä. Enkö minä osannut puhua, tai eikö hän osannut. Minä tässä nyt tarvoin meille tuttua polkua ja yritin muistella syitä. Puut pitkillä sormillaan haroivat toisiaan. Ne olivat epätietoisia siitä ketkä ovat paikalla. Minä vain yksin kuljin metsätietä pitkin kohti entistä seutua, jossa me olimme nuorina paljon käyneet. Hänen muistonsa käveli rinnallani. On syksy taikka talvi lie, niin aatos aina sinne vie, kun kahden sun kanssas kuljimme kerran. En muistanut sanoja enää, mutta se oli totta. 

Aamu oli nopea ja yö lensi piiloon. Ajattelin, että paljon meille tarjotaan sanoja joiden takaa paljastuu silkkaa, joutavanpäiväistä tyhjää. Jos Einstein on sanonut jotain maailmankaikkeutta hallitsevasta voimasta, ei se muuta mitään, koska se vain on, ilman sanoja. Se kaikkeus, tuntematon rakkaus, joka on on ja ei ei. Pohdin siinä myös metanolian vaatimusta. Pitäisikö minun muuttua joksikin kuin Kafkan virkamies, joka heräsi aamusella torakkana. Tästä aiheesta mekin juttelimme. Hän luki paljon ja muisti asioita jotka minä olin ajat sitten jo unohtanut. Siel lämpimät tuulet soi, sä onnen toit, muistelin siinä kävellessä, ja metsän linnut lauloi. Sun katseesi silloin syvän hehkun se sai, ja miten se nyt menikään. Ehkä hänkin heräsi unesta ja huomasi että minä olen vain syöpäläinen joka ei osaa puhua oikeista asioista oikealla tavalla. 

Lähestyin sitä polun mutkaa josta se kääntyi kohti valtatietä. Kaukaa näin, että joku tuli minua vastaan hitaasti. Tuo joku näytti pelottavan tutulta, koska hahmolla oli  samat vaatteet kuin muistikuvalla ja etäältä jo näin, että vastaantulija hymyili minulle. (2021)

Metanolia. Kafka. Einstein. Sakramentti.