KIRJALLISUUS

Jokiranta. Öljy 1968 Juhani(Jussi) Jäälinoja

Päivän miete: Monesti viisaus käy 

etupäässä takaperin   ja huomaamatta                                                                                                                                                         

                                                                                                                                                   Tuli ehtoo ja tuli aamu, ja sitten tuli kertomakirjallisuus. Kauno- etu liitteestä luovuttiin, se oli vanhanaikainen ja sisälsi mielikuvan jostakin taiteellisesta. 

Kirjastoissakin erotettiin kertomakirjallisuus tietopuolisesta. Jokin punanenäisten demonien porukka pyrki siivoamaan kaiken tunneperäisen ja suosi yksinkertaista, takovaa tyyliä. Kirjoituskilpailuissa voittivat ne, jotka tietävät että hauki on kala. Murresanat ihastuttavat helsinkiläistyneitä kriitikoita, joiden mielestä murresanat ovat sanallisen kiljuannoksen käyttövoima. 

Luin juuri uutta proosaa jota ylistettiin kulttuurilehdessä. Sanomalehtien kriitikot ovat kadonneet sukupuuttoon, ja epäilen että lehtien talous ei kestä kirjoituspalk-kioiden maksamista. Tyhjänpäiväiset kritiikit vievät myös tilaa tärkeämmiltä uutisilta, vaikkapa jonkin julkean missin kokovartalokuvalta kun hän irvistää lehtikuvaajalle valkaistuilla tekohampaillaan. Tai  kuvalta urheilijasta, joka on kooltaan kaksi metria ja risat. 

Niin, minä siis luin kirjan ja kulautin sen päätteeksi lasin ihan raikasta vettä. Mieli teki kyllä väkevämpääkin, mutta kun lääkäri on kieltänyt minulta huonon seuran. Kirja kertoi seikkaperäisesti junamatkasta Euroopassa, satunnaisista tuttavuuksista ja keskusteluista joissa osallistujat pyrkivät korostamaan omaa merkittävää osaansa kulttuuritilaisuuksissa.

Mikä se tyyli oikein on, joku kysyi kirjallisuuden opettajalta. Ei sellaista olekaan, tämä vastasi. Minä sekaannuin asiaan ja kerroin mielipiteeni. Tyyli olet sinä itse, sinä joka näyt kirjainmerkkien rakosista. Pidä pintasi ja ole mikä olet, älä ota vastaan tyhjiä vaikutteita.

Olin siis lukenut ylistetyn romaanin, jonka kirjaimien välistä pilkotti yksi-vakaa kirjoittaja. Romaani oli kuin 1800-luvulla kirjoitettu postilla. Sanajärjestys, pisteet ja pilkut aina kohdillaan. Lauseista ei irronnut kuvailua, ei tuoksuja eikä värejä. Virkkeet olivat kuin suoriksi karsittuja männyn oksia ilman pihkaa ja perhosten koteloita. Jos jotain oli kirjoittajalta jäänyt, niin kustantajan tikat olivat ne nokkineet. Älä kirjoita noin, he sanovat. Kirjoita mieluummin näin.

Lopputuloksena on postilla jonka lukija ei koe herätystä. Hän nukahtaa ensimmäisten sivujen aikana ja uneksii Garcia Marquezin sadan vuoden yksinäisyydestä. Jostakin maagisemmasta. (2023)

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys. Jussi Jäälinoja.

ILLALLA TAIVAS HALKEILI

                                        Kuva:  Syyshalavia. Akavarelli T.Yli-Rajala 1989

Olin aikeissa lähteä kirjoittamaan uutta blogia. Harrastan lyhytproosaa, koska en enää pysty pitämään koossa pidempää tekstiä. En kai ole koskaan osannutkaan. Istuin tutulle paikalle ikkunan eteen. Oli jo ilta, taivas halkeili säröille ja kuulin äänen, joka muistutti lakanakankaan repeilyä. Ehkä alkoi leijailla taivaan kappaleitakin keveästi minun jaloilleni joita kylmä pisteli. Näin olin tuntenut joskus ennenkin, kun katsoin hyvin korkealta alaspäin kohti mustaa veden pintaa jossa pilvet uivat. 

Televisio oli jäänyt auki ja sen ääni häiritsi keskittymistä. Näin kuinka tankit vyöryi-vät rajan yli, ohjukset tuhosivat siltoja ja rakennuksia. Uutisissa joku uhosi, että  Ukrainaa ei enää ole.

Oikeastaan se ääni ei ollutkaan repeilyä vaan musiikkia. Tarkemmin kun kuunteli, se oli Schubertin kahdeksas, se keskeneräinen. Forte ma non troppo, ajattelin katke-roituneena. Kallistin päätä ensin vasemmalle ja sitten oikealle niin, että näin koko pihamaan. Sen pinta oli ohuen kuuran peitossa ja herukkapensaat tököttivät kohmei-sia sormiaan kohti olematonta taivasta. Yritin laskea noita sormia, mutta en onnis-tunut. Ne värisivät himmeässä iltakajossa, hitaasti huojahtelevat kyntensä syksyn punaisiksi lakattuina. Ei se verta ollut, vaan laskevan auringon kiloa ennen lopullista yötä.

Kuvaruudussa juoksivat lapset ja vanhat raunioiden onkaloihin. Siellä luotiin suurta ja mahtavaa Venäjää.

Pyydystin muistista pakoon lehahtaneen kuvan ja naulitsin sen mielen pohjalle kuin perhosen. Ecce homo, Maria, kaihoisa ja nuori katseensa minun silmiini hukkumassa. Hetkeen pysähtynyt mielen kokoelmaan neulalla lävistetty, Maria aseen  edessä jossa-kin Karjalassa. Kun nyt hetken muistia pinnistelin, palautuivat mieleen kouluaikai-kaisen ihastuksen lapselliset kasvot.

Minä elän sateen ropinassa, vanhoissa valokuvissa, tuulessa ja entisaikojen papereis-sa. Etääntyvissä muistoissa ja yhä harvemmin ajatuksissa. Mutta minä elän vielä.  Siinä nyt istuin yksin työhuoneessa ja minun mieleni oli musta kuin avaimen-reikä, nurkkaan jähmettynyt torakka. Kaksi tuntia olin jo istunut hämärissä, uskal-tamatta sytyttää valoa tai vilkaista kelloa. Olin kuunnellut tuolin narahtelua hitaassa iltayössä ja kyllästynyt hokemaan kansainvälisyydestä, joka arkipäivässä osoittautui sekasorroksi ja anarkiaksi. Vieraat kurkunkatkojat juoksivat vapaasti terrorisoi-massa ihmisiä, jotka olivat heille avuttomia kohteita. Ja kaikki tämä psykopaattien suuruudenhulluuden takia. 

Suljin television. Olin sieltä  etsinyt tietoa, mutta löytänyt yksinäisyyden. Mitä siis nyt kirjoittaisin?           

Ukraina. Schubert 8. sinfonia, h molli. Lyhytproosa

 

KAUPASSA

Sarkastinen miete: Hallinnossa parhaat asiantuntijat ovat luottamushenkilöitä

Junanvaihtoa Turkuun piti joskus odtotella Tampereella kauan. Oli hyvää aikaa lähteä kävelemään Hämeenkadulle. Siihen aikaan sain vaikutelman, että Tampereella ei muuta olekaan kuin tuo pääkatu. Turku raitiovaunuineen oli suurkaupunki, liikenne kaduilla oli vilkas. Ihan uteliaisuutta poikkesin joskus Tampereen aseman kulmilla olevaan työmaaruokalaan. Siellä luettiin Vapaata sanaa ja Tiedonantajaa. Minä söin herne-keittoa.

Hämeenkadun näyteikkunat tarjosivat siihen aikaan kiehtovia näkyjä. Tavarat oli aseteltu taiten niin, että niitä teki mieli mennä katsomaan lähempää. Varsinkin ujoja mallinukkeja jotka esittelivät minihameita ja säihkysääriään. Kerrassaan halattavan näköisiä, mutta hyvin yksitotisia. Joskus kuulin, kun ne supattivat ahdistuneina tulevaisuudesta. Minä näin pahaa unta, yksi kuului sanovan. Meidät viedään kaatopaikoille ja varastoihin, eikä meitä enää kukaan tule katselemaan. 

Tulevaisuus on tässä ja nyt. Carpe diem, ja lähde ostoksille. Ei keskustasta enää näyteikkunoita löydy, sinun pitää ajaman parin, kolmenkymmen kilometrin päähän metsään. Sinne on rakennettu lentokentän laajuinen parkkipaikka ja tolkuttoman suuri hehtaarihalli. Siellä on tavaraa kaikille ja kaiken lais-ta. Sijoitettu niin, että jokapäiväisimmät ostokohteet on piilotettu mahdollisimman kauas ja niiden luokse päästäkseen on kuljettava tarjolla olevien heräteostosten ohi. Jos etsit jotain, ei henkilökuntaa ole paikalla tai he juoksevat piiloon hyllyrivien taakse. Hinnat on kirjoitettu kärpäsen jätöksen kokoisilla kirjaimilla lappuihin, joko korkealle tai lattian rajaan. Asiakas tarvitsee lukutoimitusta varten kiikarin ja luupin, hänen on pakko nousta porrasjakkaralle tai ryömiä nelin kontin  likaisella lattialla luupin läpi tähyillen. Talvisin ei lattialle saa astua kengillä, joiden pohjissa on liukuesteet. Kaupan pyhä lattiamuo-vi turmeltuu. Pitää nöyrtyä joko lähtemään pois tai liikkumaan sukkasillaan. Nykypäivien kansantauti ei ole tuberkuloosi vaan se on pakkomielle, joka panee ostamaan kaiken mikä kaupan mainoksista silmiin osuu, tarvitset sitä tai et.

Joku voi sanoa, että näin meitä kohdellaan. Minä, kerettiläinen sanon, että itse me olemme valinneet sen miten meitä kohdel-laan. Valinneet päättäjiksi ihmisiä, joille tärkeintä on, että talous toimii tehokkaasti. He puhuvat loputtomasta talouden kasvusta, eivätkä kykene näkemään hetkeä jolloin luonnonvarat ehtyvät ja kasvu pysähtyy. Eletään kuin siat pelossa, ei jakseta ajatella, tai uhotaan niin kuin Ranskan hyvinvoiva eliitti ennen vallanku-mousta: meidän jälkeemme vedenpaisumus.  (2023)

Hakusana: siat

                    

 EIDEETTISET KUVAT

                                            Kuva: Hiljaisuus muka, ja täynnä ajatuksia Akvarelli 2019 T.Y-R. 

Miete: Jos ei osata, ei lueta. Jos ei lueta, ei osata.

Kun suljen silmät, näen usein olemattomia kuvia. En tarkoita hallusinaatioita, vaan puhun nyt eideettisistä kuvista, jotka selityksen mukaan ovat tekemisissä aineellisen todellisuuden kanssa. Eivät  ne ole mielikuvia eivätkä unta. Olen ajatellut, että ne ovat unen esiaste, joka johtaa syvempään uneen.

Aihe on niin jokapäiväinen, että päätin vilkaista mitä siitä viisaat kertovat. Tulkinnat pyrkivät aina kohti materialistista selitystä. Jollakin ilveellä ilmiöt saavat aina aineellisen selityksen.  Maail-mankaikkeutta tutkivat tiedemiehet ovat löytäneet myös  avaruu-desta ennen tuntemattoman, näkymättömän  aineen, jota ei voida tutkia muuten kuin sen vaikutuksen kautta. Koska muuta selitystä ei ole, tämäkin tuntematon on nimetty aineeksi. Ja kappas vain, on olemassa myös tuntematonta energiaa. Näkymätöntä ja tuntema-tonta, mutta ei kuulu uskonnon tai uskomusten piiriin.

Eideettiset kuvat pysyvät yleensä paikallaan, eivät liiku. Minun luomieni alla ne liikkuvat, kääntyilevät ja joskus puhuvatkin. Kuulen yksittäisiä sanoja, mutta selvää sanomaa noilta kuvilta en saa. Ei se paranoidista skitsofreniaa silti ole. Jos kerron, että olen nähnyt ta-pahtumia enteinä, niin minulle suositellaan mielenterveystoimiston asiakkuutta. Näitä kokemuksia on paljon.  Olen nähnyt elävän ihmisen kuolleet kasvot viikkoa ennen kuin hän yllättäen kuoli. Olen lukenut paperilla esitetyn asian useita päiviä ennen kuin kirje saapui postista.  Sanasta sanaan.

En minä noita eideettisiä kuvia ole koskaan pelännyt, ihmetellyt vain. Olen elänyt siinä luulossa että kysymys on aivan yleisestä ilmiöstä, kaikkihan noita kokevat. Vaan jos otan asian joskus esille, aihe työnnetään äkkiä maton alle piiloon kuin likatahra. Eihän sellaista ole mitä ei voi kosketella.  Minä olen tullut siihen käsitykseen, että kaikki on todella aineellista, kotoisin ihmisen aivoista. Ilmiöitä on maailman avaruus täynnä. eikä niitä kaikkia tulla koskaan selittämään. Ja sekin on todennäköistä, että tietoa meille tulee kaukaa aivojen ulkopuolelta, olemassaolon syvyyksistä. Siinä tiedossa on järki ja siinä on tunne. Se on alfa ja omega, pitää vain tunnustaa se ja hyväksyä. Ihminen on kuva, eikä kaiken keskipiste.  

Tuuli puhaltaa missä tahtoo ja sinä kuulet sen huminan, vaan et tiedä mistä se tulee ja minne menee. Niin on jokaisen laita, joka hengestä on syntynyt.

Eideettiset kuvat. Enneunet.

 KELLON TIKITYSTÄ

                                                 Kuva: Ruska  sekavärityö 2018 T.Yli-Rajala

Olen tuijottanut kelloa jo tovin. Sen viisarit kiehtovat minua, koska ne osoittavat ajankulua taaksepäin. Jossakin taustalla Erika laulaa  Keltaisen koiran bluesia. Hänellä on lyhyt mekko jossa on mustia pallokuvioita. Minun sylissäni on valokuvakansio, jonka sisältö vaatii järjestystä. Kansion rakosesta tipahtaa kuva, joka asettuu nojaamaan sen tuolin jalkaan jolla minä istun. Se on nuoruuden rakkauden kuva, hän nojaa siinä valkoista koivunrunkoa vasten ja hymyilee etäisesti. Hän lauloi jossain bändissä ruotsiksi. 

Nostan kuvan. I get blues, Erika kiekaisee ja hänen oikealla puolellaan joku muusikko raapii vanhaa pyykkilautaa plektralla. Mikä on, että minä näitä molempia jaksan ja haluan kuunnella, Erikaa ja Katia Buniatishvilia, jonka sormet juoksevat pianon koskettimilla. Joku valisti minua hyvällä musiikkimaullaan ja vakuutti, että hevirokki on parasta. Sen rinnalla kaikki muu on lällärikamaa. Mitäpä minä siihen sanoisin, kuunnelkoon mitä tahtoo, mutta minua on turha pakottaa äänisaasteeseen. En pysty kuuntelemaan ja katson mieluummin Katian sivukuvaa. Hän puhuu vanhaa kieltä jota minä en ymmärrä, mutta tuon kaksisataa vuotta vanhan sävelen minä tunnen, sen nuotit kohosivat Schubertin pään ylle kuin usvapilvi. 

Etsin albumista paikan josta kuva oli irronnut ja liimaan sen nyt paikalleen. Käy mielessä, että minä olen kuin tuo kuva, irtoan joskus paikaltani ja joku ulkopuolinen liimaa minut takaisin. Tuota ulkopuolista en tunne, en ole varma siitä mikä hänen nimensä on. Hänestä on kerrottu paljon tarinoita. Nyt näen hyväntahtoisen naurun hänen kasvoillaan. Anna kuvien putoilla, hän kuiskaa. Minä korjaan järjestyksen. Ja sanon sinulle vielä, että opi minulta, minä olen hiljainen ja nöyrä. Kannan sinut tyhjien sivujen yli sinne missä ei albumeita tarvita. 

 Olen istunut jo liian kauan, toimettomuus alkaa häiritä mielenrauhaa. Erika on vaiennut. Kokoan kaikki vanhat valokuvat pussiin ja aion viedä ne nyt roskalavalle. Mitä minä niillä enää tekisin. 

Schubert: Ständchen. Erika Lewis. Katia Buniatishvili.

 SIVURAITEILLA

                                       Miete: Heti koulun jälkeen aloin oppia tärkeitä asioita 

Soitin vanhalle tuttavalle ja kysyin mitä hän ajatteli siitä  käsikirjoituksesta jonka hänelle lähetin. Hän oli sitä itse pyytänyt. Oli lukenut jonkin vuosia sitten julkaistun  novellin lehdestä ja ilmoitti olevansa kiinnostunut. Panin postiin suurenmoisen teokseni "Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille". Siitä oli tehty oikein kovakantinen teos, niin että arvelin sen täyttävän hänen kirjalle asettamansa perusvaatimuksen. Kovat kannet ja tarpeeksi paljon sivuja.

Vastaus sai minut äimistymään. Aavistuksen verran kiukkuisesti hän ilmoitti, että lukeminen jäi kesken koska hän ei ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Miksi sinä et kirjoita niin kuin asiat on, vaan keksit kaikenlaisia ajatuskiemuroita jotka sekoittavat lukijan pään. 

Ymmärrä nyt hyvä mies, minä ajattelin, että sekoittaminen on se idea johon kirjoittaja pyrkii. Eivät silkkaa ajanvietettä lukevat osaa tai halua ajatella, heidät on eksytettävä sivuraiteille. Niin teki Dostojevski ja moni muu, mutta niin taitavasti ettei lukija sitä huomannut heti. Sekoilu panee ajattelemaan. Ero on siinä, että tässä minun tapauksessani kirjoittaja sekoilee, eikä lukija.

Puhuttiin siinä muista kuulumisista ja minä jätin hänet kiukutte-lemaan tylsän kirjan kanssa. Ehkä hän vaihtoi Tex Willeriin. Itse kaivoin esiin oman kohteeni, joka kiukutti. Se oli tämä Italo Calvinon nobel romaani "Jos talviyönä matkamies". Olin tihrustellut sitä huonossa valossa useita päiviä ja edistynyt kolmekymmentä sivua. Glaugooma on vienyt näkökyvyn niin, että vain 25 prosenttia on jäljellä. Pää oli jo sekaisin kuin edellä mainitun tuttavani seinä-kello. Kyllä Kafkakin osasi outoja kirjoitella, mutta jostain syystä niitä oli helpompi lukea. Epäilenkin, että Kafka on hulvaton humoristi. Hänen suupielensä varmasti nyki huvittuneena, kun hän katseli kustannustoimittajan tärkeilevää kulmien kurtistelua. Mutta eihän kulkukoirasta voi kasvattaa kommunistia, tämä oli sanonut. 

Hän erehtyi kirjailijasta. Koiran kasvattaja taisi olla Bulgakov eikä Kafka.

Onhan noita outoja kirjoja muitakin, ehkä suosittelen niittä tuttavalle. Ei siksi, että haluaisin asettaa omat hengentuotteeni niiden rinnalle, vaan siksi, että hän huomaisi, että riippumaton ehdokas kilpaa aina sen ehdokkaan kanssa jota on riiputettu.  Jos et vaivaudu ajattelemaan, joku muu ajattelee puolestasi.  

Voi olla, että suosittelen hänelle nyt Bulgakovin teosta "Saatana saapuu Moskovaan". Vai oliko se imperfekti, niin että saapui. Taas kerran. (2023)

Italo Calvino. Franz Kafka. Mihail Bulgakov.

 

VALINTOJEN TORILLA

Fiktio syntyy arjen sirpaleista

                                                    Kuva: Kesällä 2022, Arja Yli-Rajala

Joku puolituttu oli lukenut lehdessä julkaistun novellini ja tuli puhuttelemaan minua. Hän selasi lehteä epäuskoisen näköisenä ja sanoi: et sinä tätä ole kirjoittanut. En kysynyt ketä hän epäili kirjoittajaksi.

Enkä sitäkään kysynyt, miksi hän epäili minun kykyjäni. Enkö minä ollut tarpeeksi kovaääninenn kokouksissa, enkö tuonut tarpeeksi itseäni näkyville ja näyttänyt vakuuttavalta. Kun hän lopuksi vaikutti hyväksyvän ajatuksen, että minä olin  syylli-nen, hän kohdisti uteliaat silmänsä minuun ja kysyi: paljonko ne maksavat tuom-moisesta? 150 markkaa? Minä saan enemmän kun käyn kahvilla kokouksessa jossa päätetään kulttuurin määrärahoista. Elettiin vielä markka-aikaa.

On ihmisiä joille on ylivoimaista uskoa, että joku tekee työtä lähes ilmaiseksi. Nuo ihmiset eivät pidäkään kirjoittamista työnä, se on vain harrastus tai ajanvietettä. Henkistä  hyötyliikuntaa, että ajatukset pysyvät kirkkaina tärkeistä asioista päätet-täessä. Alusta pitäen he suuntaavat mielenkiintonsa sinne missä näkevät rahan ja vallan viihtyvän. Heistä tulee yhteiskunnan tukipylväitä, jotka ajavat häikäilemättä omaa asiaansa ja omia etujaan muista piittaamatta. He opettavat omat lapsensakin näkemään elämää silmälappujen takaa niin, että nämä valitsevat koulunsa ja ammat-tinsa siltä pohjalta, että tulevaisuus toisi mukanaan auvoisen elämän, huippupalkan ja loisteliaan järvenranta-asunnon.

Elämä tuo eteen jatkuvasti tilanteita joissa on pakko tehdä valintoja. Jokainen valinta löytyy joskus edestä, hyvä ja huono. Tulosten arviointi etukäteen on vaikeaa, on pakko puurtaa vain eteenpäin ja luottaa hokemaan, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Tätähän meille television filmit opettavat. Siitä huolimatta asiat voivat mennä aina vain huonompaan suuntaan ja koko elämä voi päättyä traagisesti. Itsekeskeinen ihmi-nen on lopulta aivan yksin, empatiaa ja myötätuntoa on vaikea saada osakseen.

Vaikka oma ego on tärkeintä, kautta aikojen on haettu turvaa myös itsen ulkopuolelta. Puu- ja kivijumalilta, näkymättömiltä jumalilta, jotka ovat hyvin ihmisen kaltaisia. Ei marksismin materialismi, eivät lännen skeptikot ole kyenneet tarjoamaan turvaa isekkyydeltä. Älä vie vihaasi yön yli, anna toiselle se minkä itse haluat. Tämä vaihto-ehto saa osakseen ylimielisen hymyn, se on liian vanha ollakseen totta.

Mutta kerro sinä lukijoille erilaisista valinnoista joita itse koet ja joita muiden näet tekevän. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat lääke, joka tehoaa hulluun maailmaan. 

Humanisti kirjailija viettää  yönsä kaksipolvisen trokeen kanssa.