NAINEN KAISLIKOSSA

LYHYTPROSAA

                            Dirlandaa. Aino, jolla oli mustat hiukset. Akvarelli T.Yli-Rajala

Kuljin tuttua metsäpolkua yksin. Kuusikossa vihelteli punakulkirastas. Ehkä se yritti ilahduttaa, mutta kyllä sen sävel oli murheellinen. Kieriskelin itsesäälissä, mikään ei onnistunut. Tein mitä tein, niin kaikki meni syteen ja saveen, epäonni näkyi kasvoistakin. Miksi sinä olet aina niin kärtyisän näköinen, iloisissa valokuvissakin, minulta kysyttiin. Niissä kuvissa, jotka on tarkoitettu kohottamaan yhteisön mielialaa, vaikka perheen juhlia.

Lähestyin tuttua lampea ja muistin Tomasi di Lampedusan kokemukset kaukana Välimerellä. Ei täällä kylmässä pohjolassa sellaista voi kokea. Ihmisillä ei ole mielikuvitusta, ja tuntemuksia hallitsee kyräilevä epäusko. Ovela hymy naamalla he ilmaisevat epäilynsä sanomalla pilkallisesti: ei kai? Ei voi olla totta! Vaikka näin kysyvät, he tarkoittavat, että eivät usko.

Lampea lähestyessä näin, kuinka kaislikko huojui tuulen vireessä. Kaislaranta näytti laajemmalta kuin ennen. Ehkä en ollut kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota, Koska oli lämmin kesä, kävi mielessä, että pulahdanpa uimaan. Se olisi ensi kerta tänä kesänä. Lampi oli syvä ja musta, sen vastarannalla viidenkymmenen metrin päässä kohosi graniittikallio. Sen seinämä oli pelottavan jyrkkä.

Riisuin vaatteet, täällä ei ollut kukaan katsomassa. Kahlasin veteen ja muistin kaikki oudot tarinat joita saaresta liikkui. Vuosisatoja sitten tämä saari ja sen musta lampi olivat olleet saamelaisten pyhä paikka. Ihmiset vieläkin kaihtoivat sinne soutamista, oli kuulemma joku sinne soutaja jäänyt palaamatta. Astelin eteenpäin kaislikossa, jonka läpi oli päästävä. Siellä vesi oli niin syvää, etteivät lumpeet ja kaislat enää haitanneet uimista. Jostakin lähettyviltä kuului molskahduksia. Oliko se hauki? Käännyin katsomaan ja pelko väreili läpi kehon kuin sähkövirta. Aivan lähellä kaislikossa seisoi nuori, eksoottisen näköinen nainen. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja suupielessä oli salaperäinen hymy jonka takaa paljastuivat terävät hampaat. Pitkät mustat hiukset huojuivat vedessä, ja olin kuulevinani laulun jonka sanoja en muuten ymmärtänyt, mutta tiesin hänen sanovan  nimekseen Aino.

Kauempaa kuului puhetta. Joku muukin oli tulossa lammelle. Naisen katseesta erotin ikävän elämään.

Unohdin hetkeksi Ainon ja aloin hätäillä vaatteiden perään. Olin jättänyt ne rannalle, ja nyt sinne oli tulossa joku muu porukka. Ennen kuin lähdin kahlaamaan takaisin rantaan, vilkaisin taakse. Nainen oli kadonnut, enkä kuullut enää hänen vierasta, vanhaa lauluaan. (2024)

Aatoksia:

Ihmiset vaikenevat, koska eivät osaa tai eivät halua ajatella

Jos elämä kertoo tarinan, onko sillä joku tarkoitus?

Järki on ihmisen ongelmista vakavin

Kuun valossa se hohtaa hopeisena, päivällä katoaa, enkä enää löydä ajatusta

Kirkko seuraa aikaansa ja modernisoi Kristuksen

Asiasanat:

Saamelaiset. Kalevala: Aino. 

88888888888888888888

 

HEPSKUKKUU 

Aamuäkeyttä                                Lyhyttä proosaa.

Yöpuisto.  Akryyli  1993 T.Y-R. 

1930-luvulla natsit polttivat kirjoja rovioissa. Nykyään demokratian kansalaiset kantavat kirja-hyllynsä kaatopaikalle ja polttouuniin. Kun ei ole tilaa, he sanovat. Tuota tilaa löytyy kyllä paine-tuille mainoksille ja omakuville, joiden tieltä on oikeat taulut viety roskiin tai kirpputorille myytä-viksi. Face bookissa lähetellään selfiekuvia. Katsokaa, tässä minä istun ulkomailla rautatieaseman vessassa ja harrastaan joogaa.

Klassista musiikkia melkein vihataan vaikka ei edes tiedetä mitä se on. Sen korvikkeelle varataan esitystilaa muulta ohjelmalta. Korvike on kakofoniaa ja rummun päristystä vielä iltamyöhään, kun kaivattaisiin hetki rauhoittumiseen. Joku ohjelmien suunnittelija luulee, että kaikki kuunte-lijat ovat henkisesti alaikäisiä, että heillä on huono maku ja he ovat alle kolmekymppisiä. Niin, eh-käpä ne ohjelmien suunnittelijat ovat itsekin tuota samaa porukkaa, alle kolmeymppisiä joiden henkinen kehitys on pysähtynyt kivikautiselle tasolle.

No, enpä tiedä. Mutta kaikkihan tietävät, että miehet ovat sian ja apinan risteytys, ja että minä vielä sen lisäksi olen vanha pieru. Aamuäkeys nostaa mieleen kaikenlaista rikkaa, niin että tekee mieli moittia ja paheksua samaan tapaan kuin Suomen hallitus moittii kun veli venäläinen hyök-kää naapurimaan kimppuun. Tai kun vaimo hyökkää makuuhuoneeseen ja kailottaa herätystä, eikä kysymys ole uskonnollinen. Kysymys on siitä, ettei hän ole sisäistänyt vanhan miehen unen tarvetta. On siis syytäkin olla vähän aamuäkeä ja nauttia aamukahvi väärään kurkkuun.

Että väkivaltaisesti jalkeille jo kymmeneltä aamupäivällä!

Tuo miehen ja aapinan risteytys ei suinkaan ole minun mielipiteeni. Sen taisi sanoa joku viisaam-pi. Olikohan se Jerzy Lec, en ole varma. Onhan niitä viisaita meidän, Jerzyn ja minun lisäksi mui-takin, mutta yleensä muistan tiukan paikan tullen vain itseni. Tähän ikään muisti alkaa aina jos-kus vähän lipsua, mutta nyt eläkkeellä juolahtaa mieleen useitakin tapauksia joissa olin aina vää-rässä. Se oli työpaikka. Jos joku ei tiedä mikä sellainen on, niin osaan jo nykyään häntä valistaa. Se on paikka jossa ongelmia ratkomaan tarvitaan joku ulkopuolinen konsultti. Hän on vieras asiantuntija joka löytää aina esimiehen. Mutta hän on tietämätön siitä, että tosiasiassa on kysy-mys esihenkilöstä. Tämä puolestaan on se, joka pitää kovinta ääntä mutta vain omaksi huvikseen ja piiloutuu tiukan paikan tullen muiden selän taakse. Tällaista menettelyä sanotaan työpaikkako-koukseksi. Lopputulos saadaan aikaan huutoäänestyksellä, ja esimies on vastuussa tuloksista.

Ihmekös tuo, kun on sellaiset geeniperimät saanut. Nouskaamme lopuksi seisomaan ja lausu-kaamme yhdessä kiitokset demokratialle. Ilman sitä meitä määräisi joku, joka tietää ja osaa kaiken parhaiten. Halleluja !!!

 Aatoksia:

Ajatuksia ei pidä sensuroida. Ne pitää unohtaa.

Demokratia ei tunne marssijärjestystä.

Hallinnossa parhaat asiantuntijat eivät ole oppineimpia, mutta asiantuntijoita he kyllä ovat.

Jos saappaan kärki nousee marssiessa liian korkealle, saattaa helposti kaatua takaperin.

Juoni on kirjailijan valhe.

vain saatana on voinut juovuspäissään keksiä sähkökitaran.

Asia:  Kuka vastaa lauman päätöksistä?

  

 

NUOLEMISEN TEKNIIKKA

Lyhytproosaa

                                                      

                                                                                                    Kadonnut terminatiivi. Akvarelli 1996 T.Yli-Rajala

Minua pyydettiin luennoimaan erääseen opistoon aiheesta ihmissuhteet polyfonisessa nettikulttuurissa. Kiinnostuneen näköisiä tiedon nälkäisiä tungeksi kurssille yllättävän paljon. Ylitimme reippaasti osallistujien määrää koskevat vaatimukset. Lähes kaikki olivat kunnallispolitiikassa ansioituneita eläkeläisiä, mukana myös maahanmuuttajia. Viimeksi mainituista tunnetuimpia olivat fiktiivisen kaunokirjallisuuden sankarit John Carter ja Garson Napier. Heidän lisäkseen haluan mainita myös oopperadiiva Castafiore Biancan ja huippu-urheilija lordi Greistoken. Myös lehtimies Tintti, jonka etunimeä en nyt millään muista. Sekä Vera Stanhope ja Luru Kiljunen. Yleisesti tunnettuahan on, että edellä mainittu lordi käyttää taiteilijanimeä Apinain Tarzan. Mistä lie moisen idean saanut, ehkä Korkeasaaresta, josta suvun suomalainen haarake on lähtöisin.

Paljon muitakin tuttuja oli joukossa, mutta heitä en tässä halua nimetä, koska ovat niin vaatimattomia. Jotkut heistä sanovat, että eivät koskaan lue pitkiä tarinoita. Vain lyhyem-piä lukevat nekin, jotka katsovat olevansa muita oppineempia. He käyttävätkin sivistys-sanaa narratiivi, joka on tietysti hienostuneempi kuin kertomus tai tarina, jotka ovat vain suomea. 

Aloitin luetosarjan antiikin kreikkalaisesta mytologiasta ja käsittelin tuon aikakauden runoutta, joka oli näytelmäpohjaista. Olin kovasti yllättynyt, kun joku läsnä olevista tiesi, että Euroopan kulttuurivallankumous, renesanssi kasvoi antiikin runouden pohjalta. Hän alkoi kesken minun kiinnostavaa luentoani hokemaan äänekkäästi Petrarcan sonetteja Lauralle. Tämä Laura on muuten, asiasta toiseen minun nykyinen parturini. Erittäin viehättävä. 

Oppitunti oli kulunut rattoisasti. Kaikki saivat puhua yhtä aikaa niin kuin minun tun- neillani aina. Niinpä menin vihdoin asiaan ja aloin käsitellä varsinaista aihettamme, joka hipoi politiikkaa, josta minua oli varoitettu puhumasta. Sovimme, että jokainen itse tykö-nään syventyisi tähän epäsovinnnaiseen sonettiin ja välttäisi epäselvää artikulaatiota. Seikka, jonka tärkeyttä olen aina tähdentänyt. Lisäksi annoin oppilaille tehtäväksi opetella ulkoa kaikki suomen sijamuodot, terminatiivia ja prolatiivia unohtamatta.

Lukekaa tämä epäsovinnainen sonetti ja muodostakaa siitä mielipide. Mihin runoilija tässä tähtää? Osallistujista mainittakoon vielä Rip Kirby, jonka olin unohtaa. Hän on Poliisi.

Kuulkaa sällit kuinka nuollaan, taskuun mällit, lauta tuokaa 

Kumarretaan yks ja kaks, lauta nuollaan puhtahaks

maalattu tai maalaamaton nuolukohde verraton

Katso tarkkaan, näin se alkaa, Laudan ääreen tasajalkaa

Nuolu sinne, nuolu tänne, maku oiva kielellämme

Laudan lisäks mitä vaan mestari käy nuolemaan

politiikka, ihmissuhteet työtä täynnä iltapuhteet 

Tärkeää on tikut muistaa, maaliaineet, päätä puistaa    (2024, sonetti noin v. 1974)

Aatoksia:

Eurooppa. Miten tuon nimen voisi kääntää suomeksi?

Etsin tietoa, mutta löysin yksinäisyyden

Ennen ei kritiikkiä tarvinnut kauan odotella. Nykyään tulee hiljaisuus. 

 

YÖN SORMET

  Lyhytpoosaa

                       

                                                        Ylös ja alas. kaikkiin suuntiin.   Martti 5 v.

Minä olen kuin säikky lintu., joka pyristelee ja pysähtyy tuijottamaan. Mikä tuo on? Tohtiikohan tuota vähän nokkaista. Vaan jos nokkaisen, heti saan koko vihaisen naakkaparven kimppuuni, eivätkä ne osaa laulaa. Ne raakkuvat ja räpiköivät siipiään kiukkuisesti. Iienee siis parempi olla hiljaa ja etsiä piilopaikka. Minulle tarjotaan vaihtoehtoja: joko raakun samassa tahdissa heidän kanssaan, tai unohdun piilooni ja vaikenen vast´edes. Pahimmassa tapauksessa minulta kielletään kirjoittaminen, en edes säveltää saisi jos osaisin. Pysyttelisin kuitenkin molli sävellajissa, he perustelevat kieltoaan.

Piilottelussa tuntuu kuin pohja repeäisi. Putoamisen esteet ovat muuttumisen lähtökohta. Se meidän elämässämme on keskeinen. Olemisen tasot, ylös ja alas, kaikkiin suuntiin noustessaan liikkuvat alinomaa , eivätkä suorien leikkauspisteet pysy ikuisesti kohdillaan. Jos katson seinän tapettia, näen sen kukkien huojuvan keveässä tuulessa, ja seinän läpikin näen. Sellainen näkymä on kuin Gerry Mulliganin saksofonisoolo The Shadow of your smile.

Naakat sitä kuuntelevat ja nyökyttelevät hämmentyneinä päitään. Eivät ne sitä hyväksy, ne pitävät enemmän tanssimusiikista. Sellaisesta, jossa voi pöyhistellä höyhenissään ja askeltaa sinne tänne. Kumartaa ja raakkua, ottaa kantaa yheiskunnan kehitykseen. Hyppiä hulvattomasti sinne tänne. Irvistellä ja maalata kasvonsa sielunvihollisen antamien ohjeiden mukaan. Lävistää huulensa ja korvalehtensä metallipuikolla ja hirnua kuin kiimainen aasin tamma.

Minä olen säikky lintu pakopaikassa .Istun piilossa, katson ja kuuntelen. Aina silloin tällöin olen kyllästynyt ja katkeroitunut elämään. Ikkunasta näen maailman ja mietin. Jätän nokkimisen niille jotka pitävät suurinta ääntä ja lähettelevät selfiekuvia itsestään jossakin esikaupungissa ulkomailla. Naakoilla on oma somepalvelunsa, joka ei hyväksy vaatimattomuutta. Enää huomaan vain kevättuulen, joka ulkona leikkii.

Ja minä olen aina yksin. 

Tuuleen kaaret ohuin, notkein rantein taipuu, yön sormet rummuttavat ikkunaa

Ajatus yksin, ruudun takaa laulu kaikuu, lasi harmaat kasvot heijastaa 

Asia: Gerry Mulligan.

Aatoksia:

Ajatukset istuivat kuin kaarneet oksalla. Yksi lensi pois.

 Ei pyristely auta. Sinut puetaan mielipiteiden ja ennakkoluulojen pakkopaitaan.

Hän suoritti kaikki oppiarvot ja pätevyydet kiitettävästi, mutta elämään hän ei oppinut

Kaikille opettajavainajille tiedoksi: ähä kutti ! Tiedän nyt paljon enemmän kuin te.

Kaupan apostolit julistavat kilpailun evankeliumia.

AHAA TAAS

Lyhytproosaa

Epäluulo. sekavärityö 1997

Joskus törmää ihmiseen jonka katseesta häilähtää epämiellyttäviä tuntemuksia. Niitä on vaikea kuvata sanoin siksi, että ne virittävät mieleen epäluuloa. Tuossa katseessa voi aavistaa ylimie-lisyyttä, halveksuntaa ja vihaa, mutta kaikkea sitä hyvin hienona utuna, joka leviää kahden toisilleen vieraan ihmisen välille. Tuo ilmapiiri on kuin häkää, joka panee etsimään raittiimpaa hengitettävää. Mieli etsii syitä tähän outoon tuntemukseen. Onko tuo toinen ihminen etäisen tutun näköinen, sellaisen jonka kanssa sukset ovat menneet joskus ristiin. Kuulostaako hänen äänensä edesmenneen, vastenmielisen vihollisen ääneltä ja puhetyyliltä.

Juolahtaa siinä mieleen sekin, että olenko minä vainoharhainen. Onko vika minun vääristyneissä muistoissani. Minunko mielessäni tuo piilotajunnassa kytevä epäluulo lepattaa? Hän kääntää katseensa pois ja näyttää hämmentyneeltä. Ihmisten on vaikea ymmärtää miksi minä heitä tuijottelen. Ei siksi, että he olisivat kauniita tai rumia, älykkäitä tai tyhmiä. Vaan siksi minä heitä tuijotan, että he ovat kiinnostavia. 

Niin, että ahaa taas!

Muistan mitä hän on joskus kertonut itsestään. Ulkomaalaiset sukujuuret menneisyydessä, mutta niinhän meillä kaikilla on. Zarathustran tapaan minäkin juuri siksi halusin estää häntä katso-masta alas perustaani ja lopulliseen tuntemiseen asti. Kehitin itselleni pitkän ja valoisan vaiteliai-suuden. Olen aiemmin törmännyt moniin ihmisiin, jotka verhosivat kasvonsa ja silmänsä niin, ettei kukaan pystyisi näkemään heidän lävitseen ja heidän piilottamansa pinnan alle.

Joskus käy niin, että pidän pienen tauon ja vedän savukkeesta henkoset. Puhallan pilven ja vilkaisen taas. Sitten muistan, että lopetin tupakan polton viisi vuotta sitten. Kaukana meren selällä kelluu saari jonne pitäisi joukolla lähteä seilailemaan. Lintuparvi kirkuu saaren yllä. 

Pitäisikö minun tuolla lyhyellä turistimatkalla kyetä puhumaan hänen kanssaan, ja jos me sitten puhuisimme, niin mistä aiheesta. Sanoisinko että hänessä on jotain vastenmielistä enkä halua katsoa häntä enää. Enkä minäkään ole katsomisen arvoinen. Että missä on se hulluus, joka meidän pitäisi unohtaa ja opetella olemaan tuntematta toisiamme.

Laiva jo lähestyy laituria ja ihmiset tungeksivat laskusillalle. Kaukaa liihottanut lintuparvi räpyttelee päitten yllä ja siipien viuhtoma tunkee korviin. Lokkien kirkunassa hän kääntää päänsä päättävästi ja niin minä tiedän, ettei meillä ole mitään sanottavaa toisillemme. 

Asiat: Zarathustra

Aatoksia:

Hän on niin viisas, ettei koskaan näe unia

Hei taas rakkaani! Mutta miksi menit naimisiin sen hulttion kanssa?

Hiljaisuus muka. Ja täynnä ajatuksia!

Jos haluat vaikuttaa, vaihda moraali pilkkaan

Jos katsot seistessä seinään päin, heität luultavasti vettä. Jos seisot takamus seinään päin, pidät puolustuspuhetta teloitiuskomennuskunnalle.

 

LÄMPIMÄMMÄLLÄ SÄÄLLÄ 

Rääkkylässä rääkätään kärppää

Lyhyttä proosaa kielen kauneudesta            

                                   Lehmus tai petäjä iltahämärissä  Akvarelli 1990 T.Yli-Rajala

Odotin uutisia hartaasti kymmenisen minuuttia olohuoneen nojatuolissa. Radio oli keittiössä, josta kuului ankara kissan nauku. Kuka siellä kehtaa rääkätä kollikissaa tuolla siivolla, kysyin vaimolta. Se on narttu, tämä vastasi. Tuo naukuminen on hinta, mikä täytyy maksaa uutisista. Lattialla juoksi Barbie nuken ylkä Ken, ja irvisti minul-le. Lapset mekastivat seinän takana.

Vilkaisin ympärilleni ja hätkähdin. Kuuliko joku tuon arvion vaikka avoimesta ikku-nasta, elettiinhän vielä lämmintä syksyä. Tiedän, että joku todella istuu jossakin ja lähettelee arvioita ihmisten loukkaavasta kielenkäytöstä ulkomaalaisille, jotka eivät ymmärrä suomenkieltä. Tuo joku on päättänyt rangaista puhujaa tai kirjoittajaa, joka loukkaa hänen käsitystään siitä mikä on soveliasta. Jos minulta kysytään, pitäisin tär-keänä, että hänelle opetettaisiin suomenkielen selkeää artikulaatiota. Lämpimämmällä säällä Rääkkylässä rääkätään kärtyilevää kärppää.

Ei kissojakaan saa pilkata. Jotenkin tulee mieleen totalitaaristen valtioiden ilmianto-järjestlmä. Minä kuuntelen mieluummin Cecilia Bartolia ja ah, niin ihanaa barokki-musaa. Käytän aina silloin tällöin myös vanhakantaista sanaa isänmaa, jota pääkau-punkiseudulla ei enää ymmärretä.

Kyllähän Kirite Kanavankin maorilaulut ovat herkkua tuon joka päiväisen hevirokin ja raakkumisen sijaan. Ihminen on sellainen, että hän viihtyy parhaiten utopiassa. On mukava piehtaroida hauskoissa mielikuvissa ja työntää ikävät asiat ja muistot piiloon. Mihin ne kätketään? Maastokuvioisen maton alle, jonka pintaan on ommeltu varoitus: älä katso tämän alle, sinne on haudattu pelko. Helpot muistot ovat kauniita, ne palaut-tavat mieleen tuttuja ääniä ja ne saavat mielen otolliseksi ottamaan vastaan samanlais-ta tietoa. On kevyt olo kuin Imbolgin aikaan pyhän Brigidin päivänä Kylenmoressa. Ihastelen iirinkieltä, kun Moja ja Aisling laulavat Connemaran merestä. Olen kuullut sanottavan, että iireillä ja suomalaisilla on jotakin yhteistä. Ainakin meillä on surumie-lisiä kansanlauluja vaikka muille jakaa. Mutta eihän se käy laatuun, anglosaksista raakkumistahan musiikin olla pitää. Eikä meillä ole mitään omaperäistä, sillä mollisä-vellajikin on kirjattu venäläisille. Ja sikäläisen käsityksen mukaan Kalevalakin on venäläinen, koska karjalaiset ovat muka venäläisiä. Mitä nyt Lönnrothkin siellä kävi vain vakoilemassa.

Omat mielipiteet, omat muistot ja tuntemukset täytyy haudata kenttälapiolla kai-vettuun liberaaliin kuoppaan. Vanhaa kieltä on mahdotonta käyttää, se täytyy korvata vierailla lainasanoilla, jotka ovat kuin hiekkaa suomenkielen moottorissa. Tajunnan virta vie meidät kohti kuilua, jonka pohjalla odottaa fingelska. Uusi kyökkikieli EU:n museon komeroissa. Ja sensorit.

Tuo radiomusiikki sai minut taas kerran epäilemään, että olen anakronismi jostain1900-luvulta. (2024)

Asiasanat: Cecilia Bartoli. Barokkimusiikki. Kirite Kanava. Kylenmara.

Mietteitä:

Voi minua pessimisti parkaa! Appi on sovinisti, anoppi nihilisti ja vaimokin vielä feministi. 

Ystävyys venäläisten kanssa on rajaton

Suomi pelasi venäläistä rulettia viisi vuosikymmentä ja selvisi hengissä

Kirkkopyhiä kyllä on, mutta tekopyhiltä puuttuu nimikkopäivä

Sössöttäjät. Tulevaisuutenne on Suomen yleisradiossa.

Unionit tarvitsevat kansoja. Kansat eivät tarvitse unioneja. 

 

POLKU PIHAN YLI

Lyhytproosaa

Kuva: Hymyilevä sulhasmies. Hiilipiirros 1980 Esko Heikkilä.

          

Liiterin nurkalta pihan poikki johti poilku kohti rakennusta. Kuusiaitaa vasten nojasi ruosteinen polkupyörä ja matkan päässä näkyi pyykkinaru. Pestyt vaatteen liehuivat tuulenvireessä. Näin miehen joka ilmaantui liiterin takaa ja lähti astelemaan hitaasti kohti taloa. Hän eteni ympä-rilleen katsomatta ja talon seinustalle päästyä avasi oven kohdasta jossa sitä ei pitänyt olla. Astui sisään ja katosi.

Olin kuunnellut Schubertin neljännen sinfonian finalea. Sävelet herättivät muistoissa nuoruuden hetken, sen jolloin kuuntelin niitä säveliä kotona levysoittimelta. Traaginen neljäs vetosi oudolla tavalla tunteisiin, tuntui kuin aika pysähtyisi hetkeksi toiseen olemiseen. Nostin päätä ajatuk-sissani ja näin äskeisen miehen uudelleen. Taaskin hän lähti liiterin nurkalta polkua pitkin taloa kohti, ympärilleen katsomatta. Nyt pidin varani ja katsoin tarkemmin. Olin pitänyt edellistä kertaa hallusinaationa. Vaan tämä oli nyt totta. Avautuneen oven musta aukko nielaisi miehen. Ennen kuin katosi, hän ehti katsoa minua. Näin silmät, ja tunnistin vuosikymmenien takaisen nuoruuden ystävän. Nyt hän oli jo ikämies. Häivähti mielessä ajatus, että olisiko meillä enää mi-tään yhteistä, josta voitaisiin tarinoida. Nykyään ihmiset vaikenevat koska eivät halua tai eivät osaa ajatella. Järki on ihmisen ongelmista vakavin.

Ennen kuin kukko ehti kolmesti kiekua minä muistin sinut, ajattelin katkerasti. Miksi katosit omille teillesi niin varhain, keski-ikäisenä. Missä sinä olet aikaasi viettänyt. Oletko unohtanut, että kun valo syttyy, aika vasta alkaa. Unohtanut, että minä vielä elän täällä tyhjässä huoneessa.

Suljin levysoittimen ja hivuttauduin siitä keittiöön. Jo ajat sitten minua oli huudeltu syömään, mutta olin taas aatoksissa ja kuuntelin sitä neljättä, c -molli sinfoniaa. Oli tullut postiakin. Vaimo oli sen levitellyt pöydälle ja joukossa näytti olevan myös surureunuksin koristeltu kirjekuori. Jo lapsuudessa sellaiset minua hätkähdyttivät. Ja niin minä nytkin avasin sen pahoja aavistellen. Kuka oli ollut vuorossa? Kaikki vanhat tutut, ystävät ja sukulaiset alkoivat olla jo tuonilmaisissa.

Katsoin nimeä kuin en ymmärtäisi kirjaimia. Olin saanut viestin häneltä, joka ylitti pihapolun minun ikkunani alla, avasi vanhan oven ja katsoi minua. Kirje oli kadonnut ja nyt pitelin käsissäni vapisevaa kahvikuppia. (2024)

Asia: Schubert 4. "traaginnen" sinfonia, c-molli

Aatoksia: 

Jos elämä kertoo meille tarinan, onko sillä jokin tarkoitus?

Elämä on unta, sanoi Calderon. Mutta miksi meidän piti herätä?

Elämän genre on tietoisuus vapaudesta

Elän täällä tyhjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta

Elämän paradigmat löytyvät vuorisaarnan yhtälöstä