ELÄMÄ ON VAIN UNEN VARJO

lYHYTPROOSAA

          

Seisoimme portailla,

sinä ehdotit että kertoisin itsestäni

ja että sinä teet samoin joskus tulevaisuudessa, 

sen minkä unohdit

kauan sitten

(Tarmo Yli-Rajala 1969)

Istuimme halkopinojen päällä. Sahatun puun tuoksu tuntui voimakkaana. Hän oli minua pienempi, teräväpiirteinen ja itsevarma. Ihailin hänen älykkyyttään ja piirustustaitoaan. Hetkessä hän piirsi karrikatyyrin opettajasta, joka selitti meille miten numerot pannaan luomaan uusia yhteyksiä. Minä en siitä pahemmin piitannut, saivat olla rauhassa mokomat. Enemmän kiinnostivat lähellä istuvan tytön tissit. Mutta ei hän nyt täällä halkoliiterissä meidän kanssamme istuskellut, tämä tyttö. Hän luki läksyjä ja valmistui aikanaan maisteriksi. Meitä kiinnosti MRA.

Ystävyys katosi murrosiän aallokoihin. Hän menetti traagisesti veljensä ja häipyi jonnekin. Vasta vuosikymmeniä pari myöhemmin kuulin radiosta saksofonisoolon the shadow of your smile. Tunnistin, että muusikko oli varhaisen nuoruuden ystävä. Luotiin nyt uusi yhteys, eikä se ollut matematiikan opettajan opettama typerä numeroleikki. Se oli arkirealismia. Hän soitti orkesterissa jazzia Gerry Mulliganin tyyliin ja oli jo taitava saksofonisti, minä opettelin vasta kirjoittamaan.

Kun tavattiin, ei hän ollut enää pienikokoinen ja teräväpiirteinen, itsevarma. Hän oli nyt minua paljon pidempi ja vahva. Ei nyt enää paranneltu puhumalla maailmaa. Hän oli vaitelias ja kertoi, että oli jossakin onnettomuudessa menettänyt muistinsa. Yhteinen puheenaihe MRA oli unohtunut ja kakki entiset fraasit joita nuoruuden viisaudessa olimme jakaneet, olivat nekin unohtueet. Hän sanoi kuin Pindaros muinoin, että elämä on vain unen varjo. Tuo Mulliganin kauan sitten soittama baritonisoolo Shadow of your smile oli kuin Pindaroksen ajatus nuoteilla kirjoitettuna. Siitä oli tullut tukipuu hänen muistiinsa. (2025)

Asia: MRA moral re armament. Pindaros.

Youtube:, Gerry Mulligan:The Shadow of your smile.

Me ymmärrämme elämää taaksepäin, mutta meidän on elettävä sitä eteenpäin (Kierkegaard)

                                                                    ROIHU  AKVARELLI.   Yli-Rajala 2012

                           

Varhaisnuoruuden ystävää Mauno Lainetta muistelen

 Runoratsu  Uusromanttista lyhytproosaa

                            

                                                                                      Iihahahaa

Näin kuinka se lensi siipiä viuhtoen ja laskeutui takapihalle, herukka pensaiden luo. Naapurin ikkunaverho heilahti. Mies tarkkaili tapahtumia, ja minun teki mieleni tervehtiä häntä kättä heilauttamalla. Hän oli se tyyppi, jonka maailmankuva rajoittui toivotukseen hyvää päivänjatkoa. Se oli ainoa tapa kommunikoida hänen kanssaan. Siis niin, että sitä samaa teille. Olimme asuneet naapureina jo toistakymmentä vuotta, mutta silti vielä teitittelyasteella. Hän herroitteli minua. Nostin kohteliaasti hattua, ja annoin hänen olla siinä luulossa, että minä tässä halusin esiintyä jotenkin ylempänä. Minua se vähät vaivasi, ja arvelenkin, että mies luulee minua leuhkaksi.

Minkäs minä sille voin, että olen humanisti. Oikein diploomihumanisti. Kun maalasin taulua kesäisenä päivänä ulkosalla, hän hivuttautui selän taakse ja kurkki olkapään yli. Mikä tuo on, mies kysyi kun näki abstraktin kuvion, joka muistutti lentävää hevosta. Se on runoratsu, minä häntä valistin. Etkö kuule kuinka maltillisesti se hirnahtelee ja huiskii hännellään vasemmalta paarmoja.

- Mutta sehän on vain kuva, mies hämmästeli. Ei se lennä muuten kuin että tuuli kiepauttaa paperin lentoon.

Tuo naapuri luki vain suomalaista proosakirjallisuutta, elämäkertoja sekä fantasianarratiiveja.

- Minä tarkoitankin tuota sen kuvan mallia, joka laskeutui äsken tuonne herukkapensaiden luo. 

Unohdin heti alussa kertoa, että tämä tapahtui kuitenkin vasta eilen, ja nyt näin ikkunasta miten ratsu kohosi jälleen ilmaan ja lähti viuhtomaan kohti Helsinikiä. Ja mikä tässä on merkittävintä, niin naapuri istui hajareisin sen selässä ja kuului laulavan jotakin radikaalia musikaalisävellystä. Minä niitä inhoan, ja hän olikin tiettävästi radikaali. Hänen rouvansa lakaisi luudalla ratsun jälkeensä jättämiä lantapaakkuja.

Vasta myöhemmin tällä viikolla kuulin, että naapuri oli ratsuineen saapunuut erään kustantajan portaille ja laskenut siellä mielenosoituksellisesti lantakasan ovisuulle. Kuulin tämän kun piipahdin Alkossa ostamassa Metaxaa. Pidän sen itäeurooppalaisesta mausta. Rouva kertoi, että naapurin runoteos ilmestyy lähiaikoina, ja että se on niin moderni, että on  ihan loppusoinnuton.

Minä olin vähän kateellinen. Yritin keskittyä kirjoittamiseen, mutta ainoa mitä sain aikaan oli romaani. Sen nimeksi kehittyi vähitellen ”Sisäpalvelusohjesääntö”, proosaruno alkusoinnuin. Se oli vakavaa arkirealismia. Aivan varma en ole asiasta, mutta ainakin naapurin rouva arveli että siitä tulee syksyn bestseller.

Minuakin vähän arvelutti.

Asia: Metaxa: brändiä neuvottomuuteen. 

Aatoksia: 

Velallinen on sijoittaja, jota pankijohtaja ei tervehdi.

Mikä tässsä on hännätönnä elää. Ei tarvitse heilutella häntää jokaiselle vastaan tulijalle.

                                        

 

KATSOIN YÖTÄ    Lyhytproosaa, uusromantiikkaa

Katsoin yötä. Se kurkisti avoimesta ikkunasta ja huokaisi kuin raskaan juoksun jälkeen. Se valui hitaasti huoneeseen ja asettui selkäni taakse. Kuulin sen kuiskauksen. Oletko unohtanut kumpi puoli on oikea ja kumpi on vasen, mikä on ylhäällä ja mikä alempana?

Sinua on vedätetty, on annettu väärää tietoa ja menty sälekaihdinten taakse piiloon.

Yö katsoi minua ilmeettomänä ja hymyili kolkosti.

Huomaatko nyt, että olet aIvan yksin? Ne jotka joskus tunsit ja joiden kanssa puhuit, ovat kadonneet. Ne joita rakastit ja nekin joita vihasit, lähtivät pois.

Mietin tuota tosiasiaa. En minä ketään ole vihannut. He ovat kadonneet, se on totta. Silti heidän eksistenssinsä istuu tässä samassa huoneessa ja selittää tietävänsä nyt sen, mikä on oikea ja mikä väärä. Älä usko niitä jotka pakenevat tietämättömyyteen, se on vain keino välttää vastuuta, se sanoo.

Kun tarkemmin katsoin, heitä olikin vain yksi. Silti he olivat kokonaisuus joka viipyili tässä ja nyt. He olivat kuin seurakunta.

Istuin siis tässä pimeydessä ja pyörittelin etusormella hiuskiehkuraa otsalla. Aivan kuin lapsena muinoin. Hiukset olivat lähteneet, niistä oli vain muisto jäljellä. Miksi minä puhun ja ajattelen eksistenssiä, sehän on tietoisuus olemassaolosta. Se mikä kaikesta jää jäljelle kun muu katoaa. Jäljelle jäävät vasen ja oikea, yhäällä ja alhaalla, takana ja edessä. Sense datum. Eikä sekään ole varmaa.

Jos suljen silmät tässä pimeydessä, tiedän että yö katoaa. Kaikki ne, jotka ovat myös kadonneet, palaavat tahdon voimasta tänne ja me voimme taas puhua vanhoista asioista. Me olemme kaikki läsnä. Puhumme niistä asioista ja tapahtumista jotka me unohdimme silmät avoimina.

Ergo sum, joka tapauksessa.

Asiasana: eksistenssi, olemassaolo

OGNUNO STA SOLO SU CUOR DELLA TERRA

TRAFITTO DA UN RAGGIO DI SOLE EN E SUBITO ERA (Salvatore Quasimodo)

Pilvipoutaa. Akvarelli 2025 T.Yli-Rajala.

Jokainen yksin maan sydämellä, auringon säteen lävistämä

ja äkkiiä on ilta

äkkiä ovat kaikki junat menneet ja kaikki kellot pysähtyneet, kaikki puheet ovat loppuneet

Kun me vihdoin päätämme puhaltaa ulos tunteemme auki, 

kaikki torvet ovat  jäässä, eikä kuulu äänen pihahdusta

(Lähde: vapaasti,  google)

 

 

0NGELMA TAKATASKUSSA

Lyhytproosaa: matkailu avartaa

Minulle on kerran sattunut samalla tavalla, Erkki sanoi. Se selitettiin niin, että minä olin juovuksissa. Vaan ei se niin ollut. Tapaus sattui kovan poliittisen riidan jälkeen. Pitivät minua änkyräpäisenä oman tien kulkijana, koska en suostunut marssimaan pää tyhjänä jonossa tahtiin, jonka joku päälle päsmäri määräsi.

Olipa tyhjä tai täysi pää, saman tekevää niille maailman parantajille.

Minulla ei ollut sitä ongemaa, sanoin hänelle. Kävin vaihtamassa rahaa jossakin ja sijoitin lompakon liian näkyvästi takataskuun. Sitten kun piti mennä syömään, ei rahoja löytynyt, eikä pankkikorttejakaan. Joku oli tungoksessa käynyt hipelöimässä. Poliisia oli turha anoa avuksi. Sitten jäin yksin öiselle Tarton kadulle loska olin liian  kohtelias tungoksessa. Porukka tunkeutui taksiin ja meni menojaan. Onnistuin puolen tunnin odotuksen jälkeen mongertamaan ohi ajavalle poliisille viroksi miten olivat pullat uunissa. Poliisin kyydissä pääsin hotelliin, jossa heräsin aamul-la ärhäkkään ääneen. – Täälläkö sä lojut kun kun me ollaan oltu sua etsimässä!

No, siellähän minä. Oli nälkäkin. Hän vei minut baariin syömään ja kehui kirjaani hyväksi. Oli lukenut sen jo eilen. Minä otin sen vain kohteliaisuutena. Vaan sitten opin tietämään, että hädässä ystävä tunnetaan. Olin avuton ilman rahaa ja siinä oli sitten pakko turvautua ystävän apuun. Kuljin hänen perässään kuin koira ja otin kiitollisena vastaan avun jota en keltään muulta saanut. Vain häneltä, Jaakolta ja Kirsiltä sain myötätuntoa ja apua. Muilta vain epäluuloisia ja pahek-suvia katseita, koska luulivat että olin koheltanut pikku pienissä tutustumassa öiseen kaupunkiin. Eikä asiaa auttanut sekään, että olin pukeutunut eksistentialistiksi.

Erkkiä huvitti, kun minä selitin maailmankatsomustani, joka oli äärimäisen vapaamielinen. Fasisteja ja körttiläisiä on vaikea erottaa toisistaan vaatetuksen perusteella, vaikutelmaa sotkevat vielä muutkin uskovaiset, papit ja anarkistit. Kaikki suosivat mustaa. Jos esiintyy ilman vaatteita, käy kuin sadun keisarille. Kukaan ei tunne, koska eivät näe kuin vain sen mitä odottavat ja haluavat  nähdä.

Demokratia ei tunne marssijärjestystä. (2025)

Kiitollisena muistelen kirjailijoita Erkki  Wesman, Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä.

Vanha sairaala Vir-

roilla 1979. T.Yli-Rajala

 ROMANTIIKAN YÖ

Lyhytproosaa, uusromantiikkaa

Minä olen anakronisti 1800-luvun alkupuolelta. Kun katson vähän ympärille, näen että yö liihottaa kahisten nurmikon yli ja kuu ui järven selällä. Arvelen, että Goethe ratsastaa jossakin juuri nyt, samaan aikaan Sesenheimiin. Siihen pappilaan jossa hänen ihastuksensa odottaa. No, sehän oli vielä 1700-lukua niin kuin oppinut lukija hyvin tieää.

Olen turhautunut elämään. Päivällä kuuntelin Schubertin neljättä sinfoniaa ja muistelin sitä etäistä päivää kun veli seisoi vieressäni kuuntelemassa. Hän sanoi että piti enemmän Bachista, muka. Ehkä pitikin. Hän luki mielellään antiikin klassikoita, sellaisia kuin Catullus ja Lucretius. Siteerasi niistä pitkiä lauseita. Ja minä ihmettelin miten hän muisti niitä niin hyvin, vaikka oli aina pienessä myötälaitasessa.

Nostan levysoittimen kannen takaisin paikalleen ja mietin miten helppoa on nykyisin musiikin kuuntelu. Valikoima on rajaton ja omat cd-levyni ovat antiikkia. Niitä minulla on pari sataa ihan turhaan viemässä tilaa kirjahyllystä, netistä saa kaiken.

Ehkä olen kasvanut liian vanhaksi. Tupakka, viina ja naiset, kaikki hauskat harrastukset on pitänyt jättää. Enää ei ole jäljellä muuta kuin mollisävelien pilkkaa, raakkumista ja paukutusta. Hermostumutta kiirettä. Televisiossa on tarjolla Ukrainan pommitusta ja puhevikaisten aamu-niinkutusta. Länsi istuu neuvottelupöydässä ja pyörittelee peukaloitaan. Suomen päättäjät ovat saaneet tunnonvaivoja vanhasta kalevalaisesta hakarististä ja vaihtavat sen kaksipäiseksi kotkaksi ilmavoimien viirissä. Ihan jenkkimalliin.

Takalistot pitävät itseään julkisivuina niin kuin jo Jerzy Lec totesi.Voi että tympii ja kiukuttaa.Ei siis ihme, että tekee mieli ummistaa silmät ja vaipua romantiikan yöhön. Unohtaa kaikki ja palata takaisin todelliseen elämään.    

                                                                            Zhanna: Chopin nocturno op.62 no 2.

Guter Mond, du geht so stille,In den Abendwolken hin

Bist so ruhig, und ich fühle, Dass ich ohne Ruhe bin.

(Ps. Minä tollo en löydä saksalaisen yy .n hattua.)

 

SETÄ, TUU PYYHKIIN

Lyhytproosaa

                                                               Iltahämärä, akvarelli 1998 T.Yli-Rajala

Turilas on lintunen, senhän tietää jokainen. Sekin tiedettän, että elämässä on pakko tehdä valintoja. Ympäristö ja vanhempien asenteet vaikuttavat voimakkaasti siihen, mikä lapsesta tulee. Nykyään on niin, että jos nuo asenteet ja toiveet toteutuvat, ei muita ole olemassa kuin lääkäreitä, diploomisitä ja diploomitätä. Tekniikan palvojia. Tällainen kehitys on pienen kansan kohdalla elämän ja kuoleman kysymys. Oma kieli, oma kulttuuri ja oma historia unohtuvat, niillä ei ole merkitystä silloin kun katse tähtää vain rahaan ja tavaraan. Modernina itseään pitävä kansalainen on valmis vaikka mummonsa myymään jotta saisi lisää niin sanottua elintasoa, uuden auton ja muotivaatteita. Hän valitsee vaihtoehdoista aina mieluummin vierasperräisen sanan kuin äidinkielisen. Hänen puheensa pulppuaa infrastruktuuria, balanssia ja strategiaa, abstraktia irrelevanttia. Hän on entisiä polvia oppineempi ja niin sivistynyt, että puhuu weeseessäkin vain englantia.

Minä olen vähän luonnevikainen. En pyri huomion kohteeksi en kä arvosta liehakointia. Nuoruuden tyhmyydessä uskoin tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen.Yritin luottaa ihmisten empataan ja hyvään tahtoon. Uskoin siihen, että kaikki työ yhteiskunnassa on tärkeää ja kaikkia tehtäviä tarvitaan. Valitsin vaihtoehdoista ammatin, jota luonnehditaan sanalla hoitaja. Se oli ikivanha ja hyvin arvostettu ammatti. En ymmärtänyt, että joku pinttynyt käsitys, stereotypia vaikuttaa koko elämän läpi. Olin kuin lehtimies Tintti, hyvin tyytyväinen.

Nuorena virkamiehenä heräsin havaitsemaan mikä tässä elämässä on tärkeintä. Se on ihmisten arvostaminen, ei oman egon korostaminen. Suupielet tiukassa kurtussa ja tärkeilevä asenne on elämässä pakko joskus unohtaa.   Eräänä päivänä työpaikallani kirjastossa kuulin hätäisen pikkutytön äänen. Setä, tuu pyyhkiin!

Ääni kuului yleisövessasta ja pani minut vakavasti harkitsemaan missä ovat palvelemisen rajat. Onneksi hätiin ehti tytön äiti, joka oli lorvinut ulko-oven tietämissä tupakalla.

Nykyinen maailma ja sen näkemykset panevat epäilemään miten olisi käynyt jos setä olisi lähtenyt auttamaan hädässä olevaa pikkutyttöä. Setä olisi saanut kimppuunsa ärhäkkään sosiaalitanttojen remmin. Hänet olisi kyyditetty pillit vinkuen poliisilaitokselle kuulusteluihin ja julistettu pedoffiiksi.  Suupielet tiukassa kurtussa ja tärkeilevä ilme ei siinä tilanteessa olisi auttanut.

Näin se käy, sano renki ku kuokalla seinää veisti.

                                          

 SANKARIT

Sankarit Kappadokian ryntäsit Filisteliaan                             L Y H Y T P R O O S A A              

                                            

               Pohjatuulen tie  Akvarelli 1997 T.Yli-Rajala

Katselin lehtikuvia sotapakolaisista. Näky herätti mieleen muistikuvia omasta lapsuudesta. Siihen kuului kypäräpäisiä sotilaita ja maastovaunuja, hälytyssireenien ulvontaa. Veturien hihkaisuja, tavaravaunujen kolinaa. Äiti jonka käsipuolessa minä roikuin, ja veli, joka pyöri uteliaana maastoautojen luona. Hän kysyi konepistoolia kantavalta vartiomieheltä jotain, mutta tämä käänsi selkänsä. Joku vihelsi Lillimar-leenia. Noustiin junaan, joka oli täynnä etelään pyrkiviä pakolaisia. Matka taittui niin hitaasti, että isoveli kykeni aina välillä kulkemaan junan rinnalla ulkosalla. Näin hän kertoi myöhemmin, aikuisena. Kerrottiin siitäkin, kuinka asemarakennus josta lähdimme, räjähti parin päivän kuluttua taivaan tuuliin.

En  ole varma mitkä muistikuvista ovat totta, mitkä ovat syntyneet vasta jälkikäteen kuultujen tarinoiden pohjalta. Silmissä viipyvät kuvat ovat kuitenkin totta, niitä eivät ole ihmisten puheet synnyttäneet. Jos niistä nykypäivän nuorille kertoo, ne katsovat epäuskoisina. Niin että puhu pukille, ei tuommoista ole voiut olla.

Silloinkin kun minä olin lapsi, puhuttiin avusta jota voitaisiin saada. Sitä oli ensin tarjolla muualta, mutta avun suunta kääntyi ja apu menikin niille jotka meitä ahdistivat. Kun ei haluttu alistua vaatimuksiin, niin valtavat määrät ajoneuvoja, lentokoneita ja ruokaa toimitettiin meidän vihollisillemme. Meille julistettiin jopa sotakin ja entiset avun tarjoajat kävivät täällä pommittamassa Suomen pohjoisia kohteita.

Rauhanneuvotteluissa meidät jätettiin yksin saman vihollisen armoille joka oli yrittä-nyt tunkeutua maahan. Sankarit olivat vapauttaneet meidät "fasisteista" ja marssivat nenä pystyssä valloitettuihin kaupunkeihin. Kylille ja kaupungeille annettiin uudet nimet ja historia hiottiin uudeksi. Minunkin ikivanha karjalaisen heimon pääkaupunki Käkisalmi sai uuden nilmen, Priozersk. 

Näin se käy vielä tänäänkin, jos todellisuus halutaan nähdä vääristyneen informaation verhon läpi. Olipa aika mikä tahansa, niin aina pienet jäävät suurten jalkoihin ja ovat syyllisiä. Totuus on sekin, että sotien jälkeen löytyy sankareita vain voittajien puolelta. Voittajat eivät ole välttämmättä niitä jotka ovat oikeassa, vaan ne ovat niitä joilla on enemmän voimaa. Katseet ja myötätunto käännetään suuntaan, jota vahvempi haluaa. Heikompaa osapuolta, sitä joka puolustautuu, ei kuunnella ja se jätetään yksin hyökkääjän armoille. 

Katselen lehtikuvaa joka esittää nuorta naista ja pikkupoikaa. He kävelevät käsik-käin kadulla, ja heidän ohitseen vyöryy pitkä jono panssarivaunuja. Molempien silmissä näkyy pelko, jota he yrittävät piilotella puseron hupparin alle. Näen että pojan kädessä on palanen leipää, josta hän yrittää jyrsiä jotakin irti. He ovat häviäjiä, joiden pitää paeta päälle tunkevia sankareita. Niitä on kaikkialla.(2024)

AATOKSIA:

Liekanaru kaulassa on terveellistä juosta. Jos jäät seisomaan, siitä tuee hirttoköysi

Mies tuli taloon heti kun viisas lähti sieltä pois

Lapuan liike kyyditsi kommareita rajalle. Nyt heitä kyyditään  Brysseliin. 

Luonto ei tunne iloa eikä surua. Se vain on.

Historia matkii itseään. Hitler ja Stalin jakoivat Euroopan etupiireihin.

Asiasana: Lapin sota