HARHAISIA ÄÄNIÄ

                                                             lAMPI    (t.y-r 1994

Miete: 

Ajatuksia ei voi sensuroida Ne pitää unohtaa.

Materialistin mielestä ihminen on vain kasa materiaa, jota hallitsevat aineen  lait. Toimintoja säätelevät kemian ja fysiikan säännöt. Mielikuvituskin on aivojen harhaa, molekyylien liikettä.Unet ovat hallusinaatioita, aivojen luomaa epätodellisuutta. 

Totta on vain se minkä voi nähdä omin silmin ja mitä voi kosketella. Mitä voi kuulla. Väärät kuuloaistimukset ovat harhaa. Kun Beethoven sävelsi viidettä sinfoniaansa, kuuliko hän harhaisia ääniä joita järjesteli mielestään ymmärrettävään muotoon. Ihminen loi ääniä ihmiselle, koska tiesi millaisesta lopputuloksesta toinen ihminen pitää. Työ oli käsittämättömän monimutkainen. Miten hän loi kokonaisuuden vaikka oli kuuro? 

Mikä panee muurahaiset toimimaan kaikki samalla tavalla ja rakentamaan yhteistä päämäärää? Mikä on Se järki joka niitä ohjaa ja joka ohjaa kaikkea kehitystä luomakunnassa. Onko se vaisto? Ja mikähän se vaisto pohjimmiltaan on? Eikö ole järjellistä epäillä, että tuo järki on Jumala, joka on kaikkialla yhtä aikaa ja joka elää ja kuuluu kaikessa, jokaisessa ihmisessäkin. ja johon kaikki voivat olla yhteydessä samaan aikaan ja eri asioissa. Joka on valo ja pimeys, johon jokaisella ihmisyksilöllä on henkilökohtainen yhteys, joka kuuntelee jokaista samaan aikaan, joka on täydellinen.

Huuhaata, sanoo skeptikko. Maailmankaikkeus on kolmetoista ja puoli miljardia vuotta vanha. Siinä ajassa ehtii jo syntyä ja kehittyä mitä hyvänsä. Jopa kello, joka alkaa itsestään käydä ja joka mittaa aikaa jota ei edes ole olemassa. On vain kuudes ulottuvuus, jossa  ei ole välimatkoja, ei mennyttä eikä tulevaa. Ne ovat vain ihmisen päässä, joka koostuu aineen pienimistä osasista. Ihmisen aika loppuu kun valot sammutetaan.

Nämä ovat tietysti kerettiläisiä ajatuksia, koska niitä ei ole piispain- eikä puoluekokouksissa käsitelty. Ei ole enemmistön päätöksellä määrätty miten on oikein ajatella ja mikä on väärin. Viimeisten kahden vuosituhannen aikana on tarkoin määritelty miten Jeesus puhui ja mitä tarkoitti. Tulos riippui siitä kuka sattui olemaan paikalla ja ketkä muodostivat enemmistön joskus myöhemmin. 

Epäilen, että ainoa joka ei ollut paikalla vaan katseli kokousta hiljaa sivuslta käsin, oli Hän itse jonka olemusta kokoukisissa pohdittiin.    (2020) 

    M I N Ä  T Ä S S Ä  

                                               

Vanhuus on säädytön olotila joka on ehkäistävä ajoissa.

(Jeremich de Saint Amar,  Gabriel Marquez)

Minä tässä vaan kirjoittelen kirjoja joista hammaslääkärikään ei saa tolkkua, unissa kun kuljen ja näkökin on huono. Joku vanha tuttu taannoin sanoi, ettei jaksanut lukea kun ei ymmärtänyt. Oli liikaa sivistyssanoja ja muuta sellaista. Minä siihen, että sellaista on nykyään liikkeellä, ymmärryksen puutetta. Ilmiö on levinnyt laa-jalle kuin hiirilavantauti. On tiimejä, jotka yrittävät selvittää mitä minä tarkoitan kun väitän, että se mikä ei ole luonnollista on luonnotonta. Vaikka tiimin jäsenet ovat epäilijöitä, skeptikkoja, he ovat varmoja siitä että moinen mielipide loukkaa toisinajattelijoita. Eli siis niitä jotka ovat jostain syystä lähes epävarmoja. 

Mitä kirjoittamiseen yleensä ja muuten tulee, Muokkaan virkkeet sitä silmällä pitäen että ne mahdollistavat selkeän artikulaation. Lyhyet ja pitkät vokaalit on syytä tarkoin erottaa toisistaan, koska osa lukijoista on lukihäiriöisiä, osa jopa lukutaidottomia. Yritän välttää myös geminaattoja, jotka rumentavat pehmeää suomea ja ovat kuin jauhinkiven palat kaurajauhossa. Varoittava esimerkki on tuo ”ryppäät”, vaikka tarjolla olisi ryväskin taivutettavaksi. (rypäät) Vokaalit ja diftongit ovat puhutun ja kirjoitetun kielen mausteita. Niitä ilman saadaan tuloksena kimara, joka maistuu pelkiltä kerakkeilta eli siis sahajauholta. 

Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että romaani ei tarvitse juonta eikä sen pidä loppua töksähtävästi niin, että omahyväinen lukija luulee jo etukäteen arvanneensa ettei koko loppua edes tarvita. Piste riittää. Sama pätee myös novelleihin, lyhytproosaan ja tiedemies-piirien suosimiin narratiiveihin. Tiedän että vanha kansa puhui lastuista ja pakinoista, jotka nykyään korvataan mieluummin hienostuneemmilla ilmaisuilla kolumni, anekdootti ja idiootti. Viimeksi mainittu lainasana tarkoittaa samaa kuin pohjalaisille tuttu ilmaisu pyly. Kansakoulun viidennellä luokalla minäkin opin tuon sanan merkityksen, kun kaksimetrinen renkipojan alku latoi kylä-tiellä lojunutta hevosen lantaa niskaani ja ilmaisi mielipiteensä pojasta, joka ei suostunut määkimään vaan haastoi miekieltä, jota oli oppinut omenakukkien kaupungissa Laatokan rannalla ja sitten vielä Rovaniemellä. Eikä se koulukiusaaja tiennyt sitäkään, että pylyllä oli puolentuhatta vuotta vanhat sukujuuret myös Pohjanmaalla. 

Niin, ja sitten taas se kirjoittelu. Sanastoa on tarttunut matkaan sieltä täältä. On pänikkää ja jopparia, elttaa ja sontikkaa, pottua ja pernaa, kersaa, sikiötä ja mukulaa. Eipä siis outoa jos joskus vähän jurppii kun radiosta ja telkasta syydetään vain hämäläistä puheenpartta. Miähet ovat tiän päällä ja viihtyvät Pispalassa ja kaiketi myäs Sörkässä. Ja minä tässä vaan kirjoittelen joutavia, sukulaiset pyö-rittävät silmiään ja tuttavat pakenevat kun näkevät minun laahus-tavan vastaan. He pelkäävät että kauppaan heille kirjojani hintaan, jolla saisi kapakasta  jo tuopin olutta. Joku hyväkäs keksii vielä kysäistä paljonko sä tuosta kirjasta sait liksaa? Eikö sille oikiaa kustantajaa löytyny?

No ei, minä sanon. Mikä se oikea muka on? Oikea kustantaja kustantaa vain dekkareita, ajanviete- ja rakkausromaaneja. Olethan huomannut, että minulla on syvällisempi linja. Kirjoittelen vain sitä mitä päähän pälkähtää ja sitäkin vähän epäselvästi. Näin sen merki-tys aukeaa  jopa juovuspäissä, silloin kun sattuu olemaan tavallista herkemmällä  lukutuulella. Mainos- ja muut tuotantokulut jäävät vähäisiksi, ja niin myös myyntituotot. On nöyryyttävää ravata typerien ihmisten perässä kauppaamassa korkeampaa kirjallisuutta kun nämä lukevat vain dekkareita ja ymmärtävät vain puhelinlu-etteloja. Joku sanoi, että kynnys on pysähdyksen paikka. Minä vain kysyn, että missä se kynnys on?  (2020)

 

ASMODAIOS, VANHA ARTISTIMME

Kuva:  Hymyilevä sulhasmies ( graf. Esko Heikkilä)

Kello raksuttaa jo kuutta. Tapaamisesta lähtien on mahan pohjalla etonut outo tunne. Sitä on vaikea määritellä. On kuin valmistautuisi pitämään esitelmää juhlayleisölle. Tai niin kuin unessa joskus, kun pitäisi tarttua asiaan josta ei saa kunnollista otetta. Mihinkään ei pysty keskittymään , mikään ei kiinnosta hetkeä kauempaa.

Kaikki tämä johtuu tosiasiasta, että logaritmeja ei tarvita kun on ihmisistä kysymys. Tuhkakuppi täyttyy tupakan tumpeista, ilma seisoo raskaana peilistä heijastuvaa ikkunaa vasten. Pitäisi tuulettaa. Kasvotkin erottuvat kalpeana laikkuna, vähän hämmästyneinä kuin kurkistaisivat tulevaisuuteen. Tutut ikääntymisen merkit joille ei mahda mitään.  

Olen tässä pohdiskellut että humanismi ei sovi tämän ajan henkeen. Antiikin sivistysperintö on häviämässä ja pedagogiikka  muuttuu koulutusteknologiaksi. Opetus rinnastetaan tuotantovoimiin ja välineisiin. Anarkiassa jossa meidän pitää elää, on toimettomuus yhtä syyllinen kuin toimeliaisuus. Kysymys on näkökulmasta. Demonien johtava artisti, Asmodaios istuu työhuoneeni nurkassa ja soittaa minulle cembaloa. 

Suljenpa silmät hetkeksi ja keskityn seuraamaan esitystä eideettisenä performanssina.

Siinä se nyt soittelee ja tanssittaa sormiaan cembalon valkeilla hampailla, Sormien lomitse soljuvat Schubertin vihreät nuottikivet, ping pong ping pong.

Häntä heiluu tahdin, jalka polkee pedaalia

Improvisaation kuvioista cembalo kutoo taivaallisen seitin, annettuja lupauksia, Baudelairen kevätöisen unen. 

Vaan mitäpä niistä Pariisin krouveista, sillä janoisia istuu kaikkialla ja haarikat kuohuvat koronaa pelkkää ilkeyttään

Mikä on soittajan soitellessa, kun on virittäjä kadonnut  jäljettömiin?

Kansa polkee, nostaa tekojalkaa, cembalosta ruostehäly kauas kalkkaa. Hei hulinaa, tämä vasta ilon irti, riemun kattoon nostaa. Soitto tässä kapakassa aina kannattaa

Sillä soittajan sormissa on se jokin, vai lieneekö vika päässä? Cembalon ääneltä ei kuule kuiskutuksia joita joku sopottelee pöydän alta 

Herra soittaja vain päätään vatkaa, tummaa pitkää tukkaa nakkaa Hymy kulmahampaat paljastaa, takin helmat maata laahaa

2020.   

LIEHAKOT 

                                                                                                       

On olemassa oleva ja ei oleva  (Sartre)

                                                                                                  (Kuva: T.Yli-Rajala)

Ulkomaisia filmejä katsellessa tulevat väkisin eteen kulttuurista johtuvat erot. En voi väittää, että kaikki suomalaiset olisivat samanlaisia, mutta ainakin minua muutamat tavat ja asenteet ärsyttävät. Vieroksun yletöntä ystävällisyyttä aina kun huomaan sen teeskentelyksi. Sanotaan keveästi yhtä ja ajatellaan aivan muuta. Toivotetaan tervetulleeksi kylään ja sitten kun sinne mennään, isäntäperhe hämmästyy sanattomaksi. Mikä teidät tollot tänne nyt toi? Mutta makea hymy naamalla, tietysti.

Ärsyttävää on myös ihmisten luokittelu ylä-, keski- ja alaluokkiin. Tasa-arvosta kyllä puhutaan, mutta käytännössä joko aliarvioidaan tai liehitellään. Kaiken taustalla on varallisuus. Joilla on varaa, heillä on tasokkaita asuntoja, he kouluttavat lapsensa kalliissa oppilai-toksissa. Heidän yhteiskunnallinen asemansa heijastuu ajoneuvojen kalleudessa, osakkeissa, liikeyritysten ja yhteiskunnan johtoteh-tävissä, vaatteissakin. Typerintä on valta ja asema, jotka perus-tuvat perityille arvonimille, joista ammoin sitten voitiin käydä jopa kauppaa ja jotka eivät edellyttäneet sankaritekoja tai muuta yhtei-sölle arvokasta työtä. Jalosäätyisen ei  tarvinnut työtä tehdä, se oli hänelle jopa häpeäksi. Hän voi ostaa pojalleen upseerin viran tämän ollessa vielä lapsi. Ostetut komentovallat näkyivät sitten armeijan tappioina. 

Liehittelyn ajat Suomessa ovat jääneet historiaan. Tasavalta on siloitellut säröjä, samoin työväenliike, kansallinen herääminen ja koulutustason nousu. Opeteltiin ymmärtämään, että opetusta oli saatava niidenkin jotka eivät siitä pystyneet isoja korvauksia maksamaan. Uskoisin, että useimpia meistä tympii sellainen, että riitatilanteissa vedotaan isokenkäisiin ja vaikutusvaltaisiin tuttaviin. Meitä on vaikea saada nöyristelemään pienillä tai suuremmilla kumarteluilta. Herkästi huomataan, jos oikeuden päätöksiin vaikuttaa syytetyn syntyperä tai asema yhteiskunnassa. Sitä kansa ei ainakaan täällä pohjoisessa hyväksy.  

Kun uutisia seuraa, tuntuu kuin oikeudenmukaisuuden vaatimus ja moraali olisivat alkaneet  kansainvälistymisen myötä rappeutua. Kähmintää ja oman edun tavoittelua paljastuu yhä useammin politiikassa ja hallinnossa. Liike-elämässä sitä lienee aina ollut. Vähitellen totutaan korruptioon ja aletaan pitää sitä luonnollisena ja tarpeellisena että asiat sujuisivat. 

Olisiko  syytä antaa periksi ja mennä muiden mukaan, vai pitää vanhoista periaatteista ja jääräpäisyydestä parempaa huolta? Lähettää liehittelijät ja heidän korruptoituneet palvonnan kohteensa takaisin sinne mistä ovat tulleet. (2020)

Tuo Sartren sanoma muistui mieleen kun tässä taannoin heräsin eräänä aamuna ja huomasin olevani syöpäläinen. Kafka on jopa kirjoittanut minusta varoittavan novellin. Muodonmuutos. 

On olemassa oleva ja ei oleva, arveli Sartre. Mutta kumpihan minä nyt olen?

 

EPPUR SI MUOVE

Sittenkin kyllä pyörii    

                        

                                                

                                                Kuva: Y ö    (T.Y-R. 2003)

Italialainen Galileo Galilei äkkäsi tosiasian, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Kirkolliskokouksessa tehtiin kuitenkin aikakausi huomioon ottaen hämmentävän demokraattinen ratkaisu. Enemmistö päätöksellä todettiin, että tämä mies, Galileo,  on perin juurin syntinen koska väittää jotain muuta sellaisesta mistä piispat ovat jo päättäneet. Galileo kutsuttiin oikeuteen, jossa hänet painostettiin tunnustamaan, että oli ihan väärässä. Täytyyhän enemmistöä uskoa kun se on asian lyönyt lukkoon.

Nykypäivinä tiedetään, että vähemmistökin saadaan näyttämää enemmistöltä jos välineet kuulustelussa ovat oikeat. Ruuvipuristin, myrkky, henkinen painostus. Julkaisukielto.Keinoja on paljon ja kaikki ne ovat tehokkaita. Ja niitä oli silloinkin, 1600 luvulla. 

Galileo oli viisas mies. Hän ajatteli, että olkoot kirkon asiantuntijat mitä mieltä tahansa, se ei muuta maailman kulkusuuntaa eikä aurinkokunnan keskipistettä. Hän teki opportunistisen myönny-tyksen. Hyvä on, olin väärässä, hän sanoi. Mutta sanoi myös, että eppur si muove. Se pyörii sitten-kin. Kokous taisi päättyä yleiseen tyytyväisyyteen, vaikka totuus oli salaa voittanut piispat ja muut aikansa politrukit. 

Mielipiteen ja sanan vartijoita on tänäänkin kes-keisillä paikoilla ohjaamassa ihmisiä ajattelemaan oikein tai mieluummin jättämään ajattelematta. Heidän tukenaan on jopa puolueita, joissa on päätetty miten ajatellaan ja miten saa äänestää. Aivan siitä tulee mieleen totalitäärinen hallinto. Sellaisessakin turvaudutaan nimettömiin ilmiantoihin, joita ei tarvitse edes tutkia. Usein on pakko todeta Galileon tapaan.: eppur si muove. Muuten käy huonosti.

(2020)

Sain varoituksen blogista Arvopohja. Kun katselin aiempia bloge-jani, pääsin käsitykseen että varoitus kattaa kaiken mitä olen kir-joitellut. Joku anonyymi henkilö tai porukka on päättänyt ohjata minut oikeaan suuntaan eli siihen miten he kirjoituksia tulkitsevat. Tästä ei ole pitkä matka siihen Orwellin ennustamaan maailmaan, jossa kaikki siat ovat tasa-arvoisia, mutta johtava sika on tasa-arvoisin. Siinä meillä on ajatuksen ja mielipiteen vapautta kerrakseen. Valittaja haluaa olla anonyymi, mutta katsoo oikeu-dekseen pilata minun maineeni levittämällä omaa käsitystään siitä mitä saa sanoa ja kirjoittaa. Otsalappu on liimattu lähtemättömästi Hoo moilasen otsalle, eikä valitusosoitetta ole. 

 

                                              

Kuva: Parinvaihto  (T.Y-R.)

MENUETTI

Seurue asettui ympyränmuotoiseen kehään ja tanssijat lähtivät liikkeelle kesken säkeen pariaan seuraten. Samalla he muunsivat tanssimistaan niin. että toistot olivat  kahden peräkkäisen miehen päätettävissä. Tanssi alkoi ja loppui yhtä moneen toistoon ja sitten vielä kumarreltiin.

Katsoin tanssijoita ja ihmettelin millä ilveellä he erottivat sukupuolet toisistaan kun he kaikin olivat pukeutuneet naisiksi. Röyhelöisiä pitsikauluksia ja hihansuita, peruukkeja ja pumadaa joka haisi salin perälle asti. Melkein sain allergiakohtauksen. Aluksi tanssiparit kumarsivat eteenpäin ja sitten vielä parilleen, ja varmuuden vuoksi vielä taakseenkin päin, ja näin tehtiin myös lopussa. Merkittäviä olivat myös toistot ja esittelyt. Sitten olin kuulevinani nimityksen peilikuva, mitä lienee sekin, ja sen jälkeen z-kuvio. 

Tätä seurasi oikean käden ojentaminen ja sen jälkeen vasemman käden ojentaminen ja jälleen tuo outo peilikuva sekä z-kuvio. Lopuksi seurasi vielä molempien käsien ojentaminen ja lopetus. Koko tätä touhua komenteli ääni, joka esittäytyi mister Tomlins-soniksi, vaikka tiesin että kyseinen herra on ollut vainaa jo parisen sataa vuotta. Aloin vahvasti epäillä, että kysymys oli politiikasta.  

Tarkkailin tanssitoimintaa hyväsen aikaa ja täytyy sanoa, että menuetti oli minun mielestäni vaikea ja epäselvä kokonaisuus. Siihen liittyi jalkojen auki kiertoa, jokin ihmeen ”plie” ja viisi perusasentoa. Alkukierto näytti tapahtuvan lonkkanivelistä, jolloin molemmat jalat kääntyivät viiden viidettä asteessa viistoon siten, että jalkojen kulma oli yhteensä 90 astetta. Tarkkana oli oltava, ettei sotkeudu tanssiparinsa tai jonkun muun jalkoihin. Ajatus kauhistutti minua, joka olen luonteeltani vähän ujohko mies.

Tässä vaiheessa ajattelinkin, että olisi kai parasta pysytellä lambadan parissa. Sitten se vainaa, tanssinjohtaja sanoi plese tai plie. En ole varma kuulinko termin oikein, mutta nähtävästi se tarkoitti polvien koukistamista asteikkoa edeltävän tahdin viimeisellä iskulla. Plien jälkeen polvet suoristuivat (rele-ve) ja sitten olivat vuorossa notaatiot. Kantapäät siis yhdessä vierekkäin ja kantapäät askeleen päässä vierekkäin, toisen jalan jalkaterän puolivälissä. Tässä tärkeäs-sä vaiheessa ei pidä luuleman, että kysymys on taloustieteen käsit-

teistä. Tanssinjohtaja kuului nimittävän tätä T-asennoksi, mikä mielestäni vihjaisi poliittisiin käytäntöihin.  

Minua alkoi tuskastuttaa. Olen aina ollut kömpelö ja hidas oppimaan askelkuvioita. Sotilassoittokunnan tango on helpoin tapa omaksua tanssikulttuuria, jonka tekee erityisen vaikeaksi naisten mahdollinen läsnäolo. 

Ulkoa kuuluvat häiritsevät äänet saivat muutamat osallistujat kur-koilemaan kaulaansa uteliaasti. Minun tanssiparini Irina oli istah-tanut jonkun jykevät äijän syliin ja haukotteli näkyvästi. Mietin miksi naiset ovat kiinnostuneita hevosen kokoisista miehistä joilla on aasin naama ja äänikin. Tuo naisten kiinnostus jykeviin äijiin on tutkimusten mukaan peräisin jo kivikautta edeltäneeltä ajalta, jolloin nuijien merkitys kävi ihmiskunnalle selväksi. 

Menuettiin käytiin nyt taas eteen, taakse ja sivulle kääntyen, taakse astuttiin taas sivulle kääntyen. Osanottajat näyttivät hyvin keskit-tyneiltä ja näin, kuinka joku aliupseeri kopeloi Irinan hameen röyhelöitä. Kääntyen taakse astuttiin ensin neljänteen ja sitten sivulle toiseen asentoon ja sen jälkeen taas sivulle ristiin joko komanteen tai viidenteen asentoon. Näytti siltä, että hypyt voi tanssia pitäen päkiät koko ajan lattiassa kiinni tai hypäten kokonaan ilmaan. Relevessä voi joko ojentaa vain polvet ja pitää jalat lattiassa kiinni, tahi nousta päkiälle asti. Jalkojen liikkeisiin liittyivät myös käsiliikkeet. 

Syrjähyppyjen kanssa tulee olla varovainen, koska niissä voi huomaamattaan astua väärille varpaille. Jos jossain vaiheessa vielä kumarrellaan, niin uskoisin, että juuri näiden syrjähyppyjen jälkeen, eli kysymys syvimmiltään on kuin onkin siis politiikasta.

Mielettömyys on ihmisen elämän väistämätön olotila sanoi Camus, ajattelin ja panin tupakaksi.   

(2020) 

Menuetista kiinnostuneet löytävät seikkaperäisiä ohjeita amerikkalaisesta tietosanakirjasta Google.

Mitä tupakointiin tulee, jätin tuon miellyttävät ajanvietteen heinäkuussa 2018. Sekoilin siksi, että

menuetin jälkeen tuntui kuin minulla olisi ollut lepakoita tapulissa. Vähemmästäkin juolahtaa tu-

pakka mieleen. Menuetti on sirpale käsikirjoituksesta, jonka nimi on Dystopia. 

 

 

       

       A R V O P O H J A

             

      Kuva: Irina  1989    (T.Yli-Rajala)       

                        

  Kulttuuri jossa elämme antaa meille arvopohjan. Se voi olla satoja, ehkä tuhansiakin vuosia vanha. Euroopassa sen juuret ovat antiikin Kreikassa ja Roomassa, viimeisten 2000:n vuoden aikana sen pohjana on ollut kristinusko. Jos jokin muu ideologia pyrkii tuon kulttuurin vaikutuspiiriin, syntyy vastareaktio joka hylkii vierasta ja outoa. Vieraassa kulttuurissa voidaan hyväksyä se, mitä kristillisessä maailmassa pidetään sairaana ja jopa rikollisena. Kunniamurhat, sukupolvien ajan haudottu viha ja koston kierre, säälin ja empatian puute. Tieto siitä että käsitys omasta tunnosta on täysin erilainen kuin kristillisessä maailmassa.  

Ihminen voi esiintyä näennäisesti liberaalina, mutta syvemmällä mielensä pohjassa uutta ja vierasta on vaikea hyväksyä. Hän voi kulkea lauman mukana kuin hiiri Hamelnin pillipiiparin perässä, mutta hänen arvopohjansa järkkyy. Syntyy ristiriita, jonka jännitteet nousevat kuplina esiin käyttäytymisessä ja jopa unissa. Voimakas indoktrinaatio pakottaa omaksumaan vieraat käytöstavat, jotka sotivat syvempänä olevaa arvopohjaa vastaan. Esimerkiksi asenne seksuaalisiin poikkeavuuksiin voi olla punainen vaate joka ärsyttää sekä kohdetta että häntä joka kieltäytyy hyväksymästä väitettä, että epänormaali on normaalia. Kysymys on yksinkertainen. Onko luonto kehittänyt seksuaalisen vietin siksi, että laji lisääntyy ja kehittyy terveesti. Vai onko seksuaalisen vietin tarkoitus palvella vain ihmisen mielihyvän tarpeita, täysin itsekkäästi ja muista piittaamatta. Palvella ihmismielen riettaimpia mielikuvia, jotka olemisen kannalta ovat tyhjiä ja hyödyttömiä.

Unia vierastetaan, niitä peitellään eikä niistä haluta puhua koska ne nostavat usein pintaan ja esille asioita, jotka tietoisuus pyrkii peittelemään muistamattomuuden huppuun. Unen logiikka ei suostu asettumaan ihmismielen sitä varten kyhäämiin länkiin, se hyppii ja poukkoilee ajan sykleissä ja irvistelee hapannaamoille, jotka haluavat että kaikki on totta mikä näkyy ja tuntuu. Tarina joka rakentuu alusta loppuun asti unesta ja painajaisista, on vaikea luettavaksi. On helpompaa uskotella itselleen, että tapahtumat sujuvat odotetulla tavalla ja tarinan loppukin on ymmärrettävissä. Varsinkin on tärkeää, että tarinalla on loppu. Loputtomuus tuntuu yhtä ahdistavalta kuin tieto, että elämä jatkuu ikuisuudesta ikuisuuteen ja että se on jatkuvaa ja loputonta ylistyshymniä.

Elämä on elämää myös kuolemassa, ja siihen kuuluu tietoisuus olemassaolosta. Missään vaiheessa se ei tunnista ylistyshymnejä, jos ei loppuakaan. Se vain on se mikä on olemassa ja jonka nimeä ei saa turhaan lausua. (2020)