KAAPATTU  MINUUS

                                                                

Puhelin soi. Oletko se sinä, ääni kysyi. Jäin hetkeksi miettimään. En ole varma, sanoin äänelle. Ehkä minä olen unta jota joku näkee. Kun puhelin alkoi soida, ajattelin, että se on nyt hän. Sama aikuiseksi kasvanut, joka murrosiässä, kolmetoista vuotiaana merkitsi minun nimikirjaimieni perään = 0.  On yhtä kuin nolla. Nyt minä haluaisin kysyä miksi niin teit, mutta tänä aamuna näin lehden kuolinilmoituksista, että sinä olet vainaja. Olemme tässä elämässä päässeet melkein yhtä pitkälle. Sinä sinne, minä tänne.

- Sinä olet väärässä, ääni sanoi. Etkö muista? Minä olen se, jonka kanssa juteltiin siitä mitä meistä joskus tulee sitten aikuisina. Sinä sanoit, että minusta tulee joku kauppias tai sellaista, ja minä sanoin, että sinusta tulee varmaan munkki. Koska olit niin hiljainen ja vauhko. Puheltiin näin, vaikka oltiin ystäviä.

- Mutta ikääntyessä ystävät katoavat ja niiden tilalle tulee vain tuttavia, minä sanoin. Ystävyys lehahtaa lentoon kuin pakeneva lintu, jonka iloinen laulu katoaa arjen yöhön. Jäljelle jää vain kaksi yksinäistä ihmistä, jotka etsivät jotain tietämättä mitä haluavat. Eivätkä löydä mitään.

Pidettiin pientä taukoa. Muistin miten hän mietti pää vähän kekallaan ennen kuin sanoi jotain. Hän luki myöhemmin matematiikkaa, koska luuli että sillä voi ratkaista kaikki arvoitukset. Rakkaus, hän puhahti halveksivasti. Se on kemiaa ja molekyylejä. Tyhjiä sanoja, small talkia.

 Hän oli saanut pakit nuoruuden ihastukseltaan, joka meni naimisiin pummin kanssa. Ystäviltä ei löytynyt myötätuntoa eikä empatiaa, luulen että hän salaa nautti tilanteesta. Minä en hänelle mitään sanonut asiasta, mutta hän kyllä tiesi etten halunnut tuomita kumpaakaan, en ihastusta enkä sitä onnetonta pummia. Auta häntä ja yritä lohduttaa, minä häntä neuvoin.

- Vai että lohduttaa, hän sanoi ilkeästi. Minä hänelle myötätunnot näytän, olisi kuunnellut minua silloin kun meni sen pummin kanssa avioon. Ja ajatustauon jälkeen hän jatkoi melkein äänettömästi.

- Sinä hiot nyt vielä aikuisenakin niitä vuorisaarnan opeja. Oletko koskaan ajatellut miten typerää on elää jonkun 2000 vuotta sitten eläneen puusepän neuvojen mukaan.

Minä kuuntelin ja mieleen palautui katkera muisto siitä, miten hän katosi minun elämästäni ja pakeni omille teilleen. Murrosiän ystävyys on todellista, sitä seuraa vain pettymyksiä. Kuuntelen mieluummin puuseppää kuin puhelimen ääntä, joka nollasi minut yli seitsemän vuosikymmentä sitten. 

- Miksi sinä sen nollan piirsit minun yhtälööni, kysyin häneltä nyt, kun aika oli paennut ja hän, niinkuin Nietschekin,  ihmetteli jossakin toisessa ulottuvuudessa, että mihin. Mihin aika on paennut? Puhelimesta kuului enää rapinaa, hän pani sen syrjään eikä halunnut enää muistella. Turhaa se onkin, ajattelin. Tiesin kokemuksesta, että jokainen menneisyydestä löytynyt ystävä on enää vain tuttu, eikä meillä ole mitään yhteistä.

Mietteitä

Ei pyristely auta. Sinut puetaan mielipiteiden ja ennakkoluulojen pakkopaitaan

Elän täällä tyhjässä huoneessa ja  muistelen tulevaisuutta

Historia on liturgia. Papista riippuu millä nuotilla sitä lauletaan

Fiktio syntyy arjen sirpaleista

Jos katsot nyt taaksepäin, näet ystävän

 

           

Sananen sielunvihollisesta

                                                                  

Jumala on ajatus, joka saa suoran mutkalle

ja seisovan huojumaan. (Nietsche, Näin puhui

Zrathustra)

Ei helvettiä ole olemassa, kirkko vaan pelottelee sillä ihmisiä. Niin että jos eletään annettujen oh-jeiden mukaan, ei tarvitse pelätä rangaistusta. Pirulla on sorkat ja otsassa sarvet. Sillä on vuohen silmät ja ketun moraali. Pirun ulkonäkö ja olemus voivat tietysti vaihdella sen mukaan, millaises-sa kulttuurissa eletään. Jossakin se on poliittisen politrukin tai salaisen poliisin hahmossa, jossa-kin se on miljardööri joka makaa loistoristeilijällään ja nauttii auringosta. Kumpikaan näistä pi-ruista ei tunne käsitettä myötätunto, mutta kateus ja kauna ovat heille tuttuja tuntemuksia. En nyt sano fiiliksiä, koska olen niin perin juurin kansallismielinen, etten hyväksy koirien kieltä. Vii-meksi mainittuahan puhuvat kaikki muut, paitsi me jotka puhumme oikein.

Alkujaan pirukin oli hyvin kansallismielinen. Se perusti jopa puolueita, joista mainittakoon tässä fasistit ja natsit. Hän suosi noita lyhenteitä, koska tiesi että ihmiset pitävät sanaleikeistä. Niillä on hyvä hämätä ja johdatella. Vastapainoksi hän on kehitellyt internationalismin, jolla on helppo sot-kea yksinkertaista rahvasta ja saada sen pää pyörälle. Kaikki ovat siinä internationalismissa tarsa-arvoisia, ja tuomarina istuu itse piru. Liput liehuen ja torvet soiden sielunvihollisen joukot käyvät taistoon, jossa kaikki ovat lopulta tappiolla ja edustavat siis hävinnyttä osapuolta.

Vaan palataanpa taas tämän suurenmoisen esseen lähtökohtaan, siis helvettiin ja sen isäntään, itse piruun.Sen olemassaolosta ei ole epäilystä, kun katselee ja kuuntelee kaikkea, mitä maailmalla ta- pahtuu ja mitä siellä puuhataan. Suuruudenhullut johtajat leikkivät ydinaseilla. Viljan kuljetuk-set pysäytetään siksi, että se on jonkun vallanhimoisen etu. Siellä sorretaan kansaa ja täällä mur-hataan kansakuntia. Niitä ajetaan pakomatkalle tai kuljetetaan härkävaunuissa kauas kotiseu-duiaan,

Jostakin käsin piru seuraa tilannetta, pyörittelee peukaloitaan ja antaa valtioiden tapella ja tap-paa toistensa nuorisoa. Sivustakatsojan rooli on pirun etu. Jäljet johtavat sylttytehtaalle. Katso-kaapa vaan murhaajien ja tappajien silmiin, ne hehkuvat vihaa. Katsokaa heitä, kun he tekopy-hästi osallistuvat piispojen johtamiin palvelusmenoihin. He kumartelevat kyllä nöyrästi, mutta vain itselleen. Valtiomiehet sielunvihollista nöyristelevät.

Sielunvihollisen ei tarvitse toimia aivan yksin. Hänellä on parvi apureita. Hän on pannut koko su-kunsa toimeen. Tätä sukukuntaa nimitetään demoneiksi, ja he pyörivät kaikkialla ihmisten jalois-sa ja keskuudessa, tekevät ehdotuksia ja antavat ohjeita. Koko suku kaikkineen muodostaa dy-nastian, jonka kruununperimys kulkee aina samaa reittiä ja päätyy itse pääpiruun, jonka tun-nemme monilla nimillä ja joka nauttii kaikissa kielissä jakamatonta suosiota.

Onko tuo kaikki edellä esitetty kesiaikaista ja naurettavaa höpinää? Miten se voisi olla keskiai-kaista, kun me siinä maailmassa juuri nyt elämme? Kuka voi väittää, ettei ilkeys voi ruumiillis-tua? Sehän on ilmiö, jonka näkee heti kun silmänsä vain avaa. Rahan aateli hallitsee sekä autori-taarisia että demokraattisia yhteiskuntia.

Kaiken sekasorron ja demonien hallitseman maiseman keskellä kulkee näkymätön ja yksinäinen mies, joka sanoi seuraajilleen: älkää luulko, että minä tuon teille rauhan. Hän tiesi ja tunsi ihmis-luonnon, jolle on annettu kyky ja oikeus tehdä valintoja. Hän tiesi että rauhan saa vain hän, joka valitsee pimeydessä pilkottavan valon, hän joka haluaa nähdä, että aine ja henki ovat yhtä. Vain yksi puhallus, ja yksi katse niin demonit kaikkoavat.                                                        

Kyrie eleison!

Mietteitä:

Revisionistille päämäärä on tärkein. Hän ei vain tiedä, missä se on.

Rutikuiva realismi tappaa kaunokirjallisuuden

Saatana viihtyy saarnastuoleissa

Sielunvihollisen mietelause on tee se itse

Skeptikko ei usko sieluun, koska tutkii sitä mikroskoopilla

 

Oletko lukenut         

                                                Kimnerialainen nainen

Sinäkö olet lukenut sen Italo Calvinon romaanin Jos talviyönä matkamies, ja väität sitä sekavaksi? Olet selvillä siitäkin, että ne, jotka pyörivät kustantamoiden ympä-rillä, eivät ole niin kuin ennen. Runoilijoita ja romaanikirjailijoita. Tämä on hetki länsimaisen kulttuurin historiassa, jolloin esiintymistään paperilla eivät etsi yksilöt, vaan kollektiivit: Opintoseminaarit, toiminta- ja tutkimusryhmät. Aivan kuin älyllinen työ olisi liian masentavaa yksin tehtäväksi. Kirjailijan hahmo on monis-tunut ja se liikkuu aina ryhmässä , koska ketään ei voida valtuuttaa alistamaan ketään. (Italo Calvino)

Sinä tietysti kuuntelet, mutta et sano mitään. Jo murrosiästä asti olet suhtautunut mielipiteiden pakkosyöttöön kielteisesti. Et kaipaa ohjausta etkä holhoamista, teet kaiken itse. Et usko yhtälöiden valtaan ja aksioomeille annat piut paut. Jos joku sanoo, että tee näin, niin sinä teet sen väärinpäin. Kun olit lukenut sen Italon Talviyön, pohdit pitkään mistä hyvästä mies sai teoksestaan nobelin. Oliko hänellä niin vinoutunut huumorintaju, että hän virnuili kirjaa ylistäville kriitikoille?

Minulta loppui huumorintaju siihen, että sain etsiä pitkään ennen kuin löysin tuon kirjan antikvariaatista, sinä sanot. Sitä myytiin siellä kovaan hintaan ja minä sen ostin. Luin sivun kerrallaan ja muistelin kouluaikojen äidinkielen tunteja. Siellä luettiin ajattelematta opettajan määräämää tekstiä ja saatiin pysyvä epäluulo niin sanottua kirjallisuutta kohtaan. Jotakin yhteistä sillä on television aamuniinkutuk-selle. Kun tarpeeksi monta kertaa sitä kuuntelee, niin asia unohtuu ja jäljelle jää vain niinku.

Vaan tämähän ei koske Calvinoa eikä kirjallisuutta. Tiedetään, että lukeminen ei ole muotia, koska ihmisillä ei ole aikaa, tunteita eikä kykyä syventyä mihinkään. Minä puolestani yritän kirjoittaa sekavia, siitä olen saanut kiitoksia, minä sinulle luottamuksellisesti kerron. Joku pyysi proosakokoelmaani lainaksi ja minä annoin sen hänelle omistuskirjoituksin. Kun jälkeenpäin kysyin, mitä pidit, mies näytti kiukkuiselta. Oli pakko jättää se kesken, kun en ymmärtänyt yhtään mitään hän kiukutteli. 

No, sinähän et usko, että vastaus kuulosti hyvältä. Oletko lukenut koskaan Kafkan novelleja, kysyn nyt ihan vain ärsytyksen näkökulmasta, ja  epäluuloisena.

Kuka se on, sinä kysyt epäluuloisesti.

-Se oli sairas mies joka ei jäänyt odottelemaan että joku ymmärtäisi. Hän vain kirjoitti selontekoa akatemialle, jonka jäsenet olivat apinoita. Hän kirjoitti myös esseen Erään koiran tutkimuklsia, ja nykyisin hän on tunnettu ja tunnustettu klassikko, mutta kuollut. Näitä esimerkkejä on kirjallisuudessa pilvin pimein. Kaikki eivät osaa kyhätä tylsää arkiproosaa, jota lukiessa tulee täihin. Kirjastojen varastot täyttyvät kirjoista, mutta tilinpäätökset, pörssiuutiset sekä juppien elämä ja dekkarit kiinnostavat lukijoita enemmän. He ovat vaihtamassa äidinkielensä englanniksi siitä ilosta, että Helsingin seudulla asuu nykyään enemmän ulkomaalaisia kuin suomalaisia. Calvino tiesi, että me elämme Kimneriassa.

Haku: Franz Kafka. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies. 

Mietteitä:

Hiljaa lapset! Opettaja tulee ja kertoo teille totuuden.

Hiiri ja norsu pääsivät sopuun demokratiasta. Molemmilla on äänivaltaa painoarvonsa verran.

Historiaa kirjoittaa kynää pitelevä käsi.

Hän suoritti kaikki oppiarvot ja pätevyydet kiitettävästi, mutta elämään hän ei oppinut.

Imperialismin ongelma on uskottavuus. Sen ylläpitämiseen tarvitaan armeija.

HEINÄKUORMA

Talo. Sekaväri 1998 T.Y-R

Vanha maailma on katoamassa. Viimeiset muistot häipyvät, niin kuin katoavat ihmisetkin. Vain hämäriä elämän riekaleita jää enää lepattamaan tuulessa, jonka nimi on aika. Minun aikani kieppuu kohti loppua niin kuin kieppuu syyslehti puusta. Muistan päivän, jolloin pyörimme serkun kanssa heinäpellolla viisi vuotiaina. Viikatteet suihkivat viljaa kumoon, salakavalia teriä piti varoa ja kiertää viikatemies kaukaa. Siihen sisältyy symboliikkaa, joka tänään ihmetyttää. Me serkun kanssa kinusimme heinäkuorman päälle, kun hevonen lähti sitä kiskomaan mukulakivistä soratietä pitkin ahdetta ylös, kohti talon kartanoa. Niin siinä heilutti ja vatkasi kyyti, että vierähdin kuorman päältä kärrin pyörien viereen. Taju oli kankaalla niin kauan, että heräsin vasta talossa, jossa kuunneltiin apinain Tarzanin seikkailuja radiosta. Serkkutyttö ei ollut moksiskaan, hän lauloi sitä iskelmää Kun ilta tummentuu ja syttyy tähdet taivaan,. Minua vähän kiukutti, päätä särki ja otsassa oli iso kuhmu.

Tarzan jäi viidakkoon koko viikoksi, joten aikaa oli nyt muuhunkin kuin hänen edes-ottamustensa seurailuun. Talossa oli orisvarsa, jota piti vähän pelätä. Se juoksenteli pihalla iloisesti ja saattoi kopistella jopa tupaan, jos ovet olivat jäneet auki. Molemmat isoisäni, toinen ukki ja toinen paappa. Olivat intomielisiä hevosmiehiä. He kuulemma rakastivat hevosia. Ukki hoiti niitä Juustilan hovin talleilla ja hätisteli siellä öisin kummituksia. Paappa taputteli hevosia ja syötti porkkanoita, toimitti niille asioita. Mutta varsalle oli nyt suunni-teltu katkera kohtalon päivä. Porukka äijiä kertyi kartanolle ja varsa pakotettiin makaamaan avuttomaan asentoon. Kiersivät siltä pallit, niin minä kuulin ja ihmettelin. Tunsin empatiaa varsaparkaa kohtaan, joka kiljui tuskissaan. Eikä myötätunto jäänyt tähän tapaukseen, muistan pässin jota pihalla lyötiin vasaralla päähän ja sitten suolistettiin. Sellaisia lapsuuden muistoja ei hevin unohda, ne ovat muhineet mielen pohjalla vanhuuteen asti. Ei pitäisi olla näin tunteellinen, sillä eihän eläimillä ole sielua. Niin vakuutti pappi, ja hän jos kuka tiesi nämä asiat. Liperit väpättivät vakuuttavasti hänen leukansa alla. 

Oli yleisesti tiedossa, että talossa kummitteli. Haamuja nähtiin ja kuultiin siellä täällä. Etenkin niitä nähtiin kokilla ja vaunuvajassa, jossa vainajia säilytettiin ensimmäisinä päivi-nä. Tai ainakin päivänä, en oikein muista. Parhaiten asioista selvillä olivat isommat pojat, serkut ja krannin klopit. Siihen aikaan ei ollut sisävessoja. Asalla käytiin puuseessä, joka oli jossakin ulkorakennusten takana. Matkan varrelle jäi tuo edellä jo mainittu vaunuvaja, jonka ohittaminen yksin syyspimeässä otti koville. Näin siellä minäkin joskus hämäriä hahmoja, mutta niillä oli serkkupojan tai minun veljeni ääni, mikä oli epäilyttävää. Kokilla oli nähty verkatakkiin puettu mies, joka käveli siellä edestakaisin ja puhui itsekseen. Mummu kertoi, että se oli edesmennyt setävainaa, joka kuoli lavantautiin sata vuotta sitten. Ei ollut känny-köitä eikä läppäreitä. Taulutelevisio seinällä oli tulevaisuuden utopiaa, jollaista kukaan täysjärkinen ei suostunut edes ajattelemaan. Saati että olisi sellaisista puhunut. Ne olivat sielunvihollisen harhoja, joista puhuminen saattoi johtaa erimielisyyksiin mummon kanssa. Sillä oli ryhmysauva jolla se tomautti persuksille. Synnit karisivat lattialle. Meillä mukuloilla aika kului iltaisin, kun leikittiin piilosilla. Joku piilotti jotain jonnekin ja muut hajautuivat sitä kätköä etsimään. Kun laskettiin osallistujille vuoroja, luettiin että enten tenten teelika menten, viisaat sukset lammet loo. Akka putos avantoon eikä päässyt pois.

Minussa kaksijakoisuus on säilynyt lähes huomaamatta. On vaikea erottaa mikä on vasta ja mikä on vihta. Idässä serkkujen leikit olivat samat kuin lännessä, mutta kieli aiheutti joskus ongelmia. En tiennyt kumpi on oikein, teelika menten vai teelikka mentten. Opettaja sanoi, että kyllä minä tiedän, että teillä itäsuomalaisialla on tapana jättää aspiraatio pois. Ja minä ihmettelin, että mikä hemmetin aspiraatio? Minä olin käynyt syntymässä Laatokan-meren rannalla, mutta isän sukujuuret olivat 1500- luvulta lähtien Ilmajoella. Aspiraatioita en ole nähnyt, ja ihan saman tekevää on missä ne pyörivät tai onko niitä edes olemassa. Teelika vai teelikka, kysymys on heikosti äännetystä suomenkielen kerakkeesta tai vahvasta konsonantista jolla on indoeurooppalainen naamataulu. Se on nykypäivien kummitus.

Toimittaa= jutella, puhua. Kokki= ullakko. Kloppi: poijan nulkki. Kranni= naapuri. kartano= piha

Mietteitä:

Vain perusteellisesti arvioidulla kirjalla on selkeä loppu. 

Inkvisiittorin pojasta voi hyvinkin tulla vielä paavi.

Introvertti ihminen on mieluummin hiljaa kuin aina samaa mieltä

Isänmaan vaatimukset kohdistuvat äitiensä poikiin

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, se voi johtaa meidät odotettuun lopputulokseen

 

UNOHDUS ON SYVÄ ÄITI

Kuva: Meri. Unohdus on syvä äiti.

Akvarelli 1998 T.Y-R.

Kauan sitten sain minäkin häivähdyksen kuuluisuuden kirouksesta. Oli jokin tauko, porukat olivat hajallaan pitkin Suvikunnan  pihamaata. Siitä on jo kauan, muistan vain hämärästi tapahtuman. Jossakin etäämpänä istui yksinäisen näköinen mies kumpareella, ja minä kun olen empaattinen luonne, päätin mennä seuraksi istumaan. Siinä me sitten kökötimme kuin pulut oksalla ja vaihdoimme harvakseltaan mielipiteitä. Muu porukka pysytteli etäämpänä, mutta moni pälyili meidän suuntaamme. Alkoi tuntua kiusalliselta, vähän kuin joskus marjassa kun olin vahingossa istahtanut muurahaispesän päälle. Siellä matkan päässä oli joku tehnyt päätöksen, ottanut kamerat mukaan ja lähtenyt määrätietoisetsi hölkkäämään meitä istujia kohti. Olin vähän epäluuloinen, sillä mies suuntasi suoraan kohti ja sojotti kameraansa vieressä istuvaa yksinäistä kohti. Sain siinä minäkin osani, hän toi kameran nenäni eteen ja nappasi parit kuvat. Muurahaiset ravasivat entistä kiivaammin pitkin selkäpiitä, oli pakko kohentaa vähän jo asentoa. Mielikuva muurahaisista katosi, tunsi äkkiä itseni linssiluteeksi. En muista miten asiat siitä eteen päin kehittyivät, mutta Gösta Ågren lähti hiljakseen omille teilleen ja minäkin sain jalat alleni. Hävetti niin pirusti, sillä olihan selvä että ulkopuoliset asioista hyvin selvillä olevat pitivät minua linssiluteena. Sain osakseni merkitseviä silmäisyjä.

Minä olin maalaispoka, joka ei tuntenut muita kuin itsensä. Eipä tullut mieleen, että säntäsin istumaan kuuluisuuden viereen ja ihan viattomasti. Juttelimme siinä niin syvällisiä, etten enää muista mistä aiheesta. Ehkä hämärästä, joka vaanii meitä jokaisen elämän nurkan takana. Ehkä hän muisti siinä runonsa, jonka nimi oli Hämärä.

Minut unohdetaan, hän ajattelee

Unohdus on syvä äiti.

Kukaan ei kosketa sinua siellä,

kukaan ei enää unohda sinua

Minunkin kuvani kaiketi päätyi kustantajan kuvakokoelmiin. Lieneekö siellä enää, ja jos on niin hävettää sekin. Tuohon aikaan olin kasvattanut pitkän ja muhkean parran, joka sai minut näyttämään Korkeasaaresta karanneelta orankilta. Värikin oli sama. Vaadin, että kuva poistetaan kokoelmista ja sen tilalle pannaan ylioppilaskuva, jossa näytän vähäjärkiseltä. Parempi sekin kuin apina, koska  mielikuva  on ennen kaikkea realistinen.

Kuuluisuutta ja mainetta en kaipaa. Riittää että on olemassa pari sataa ihmistä, jotka haluavat lukea lyhytproosaa. Pitkät novellit ja romaanit ovat tässä iässä jo turhan työläitä eikä taito riitä sen pidemmälle kuin ennenkään. Dekkarit ja elämäkerrat, virkkausohjeet ja käytösoppaat ovat epäkirjallisuutta, jota on syytä välttää. Voin vain nauttia siitä tietoisuudesta, että joskus sain tilaisuuden istua nimekkään kirjailijan vieressä vaikka en häntä tuntenut, eikä hän minua. Mutta vapaita me molemmat olemme vieläkin.

Vapautta ei voi teljetä lukkojen taa, sillä ei ole ruumista,

sitä ei ole itsensä ulkopuolella

Kun ihminen vangitaan, hänen täytyy erota vapaudestaan

ja luovuttaa se ystäville, niin kuin kansanlaulu hämärissä.

Eihän vapauskaan ole muuta kuin laulu. Oikeastaan sitä ei ole,

niin kuin ei ole mitään mikä on ikuista.

Asiasana: Gösta Ågren: Tääl. Wsoy 1989. Suvikunta, Wsoy.

OCCAMIN PARTAVEITSI

Olen rippumaton ehdokas. 

Vastaehdokkaita on riiputettu.      Kuva: Hyvä ja paha. Sekaväri, T.Y-R.1990

          

Aamukävelyllä askarrutti mieltä tämä elämän kaksijakoisuus. Kaikki näkyy kahtena vaikka ei olisi edes humalassa. On valo ja pimeys, hyvä ja paha. Täysi ja tyhjä. Siinä kävellessä oli koko ajan kiusallinen tunne, että housut valuvat alaspäin. Vyö on taas hellittämässä tiukkaa otettaan. Muistin, että olen tästä aiheesta joskus kirjoittanut merkittävän esseen, mutta en muistanut milloin. On myös olemassa kahdenlaisia ihmisiä, jatkoin lajittelua. Jotkut ovat tunteettomia, he muistuttavat eläimiä joilla ei ole tunteita eikä tunnelmia. Eläimillä on näet vain vaikutelmia, sellaisia kuin että tuo on syötävää ja tämä ei ole. Sitten on sellaisia ihmisiä, joilla on niin vahvat tunteet, että niitä on pakko tarjota väkisin muillekin. Jos ei muu auta, niin pitää särkeä ikkunoita ja heitellä vaikka kiviä. Suihkia maaleja kalliilta näyttävän auton konepellille ja huutaa ohikulkeville mitä kuuluu ja kuka käskee. Nuoruuden puuskassaan nämä ihmiset kirjoittavat betoniseinään: tämä maa tarvitsee anarkiaa. 

Siinä kävellessä tuli tarve heittää vettä, joten pälyilin ympärille. Ei ketään näkyvissä. Ohjasin virkistävän suihkun kuivuudesta kärsivälle kukkaistutukselle. Kuulin takaani äkeän äänen, ei siihen tollo. Ei siinä mikään julkinen käymälä ole. Mene muualle siitä.

Katsahdin suuntaan johon yllättävä asioihin puuttuja oli vinkannut, ja näin siellä vain tavaratalon kutsuvan oviaukon. Sinne en mene, eikä ole enää tarvettakaan. Päätin jatkaa ajatusketjua ja matkaa, jonka määränpää oli unohtunut. Mutta mitä tekisin, jos opetushallitus määräisi minut takaisin kouluun? Yliopistoon en enää voisi mennä, koska allekirjoitin  mummulleni sopimuksen, jonka mukaan pitäydyn syrjässä toistaiseksi. Väitöskirjaa en halunnut kyhätä, koska kavahdan kaikenlaista erimielisyyttä ja väittelyä. Olen oikeassa, joten turha siinä on alkaa riitaa haastamaan mitättömistä asioista. Professorikin katosi heti lisensiaatin tutkimuksen tarkastuksen jälkeen. Mikä siis eteen? Olen tullut huomaamatta tienhaaraan, joka on tuntematon vaikka sen piti johdattaa lähes kotiin. Tuota männyn käkkyrää en kyllä tunne, ja tien viitta on käännetty väärään suuntaan. Näköä haittaa kuin olisi muovipussi päässä.

Mietin vielä vähän tätä elämän kaksijakoisuutta. Joku vihjaisi taannoin, että olenko alkanut unohdella päivän tapahtumia. No, turha kysymys! Niistähän minä en piittaa. Mutta kysykääpä minulta mitä tapahtui kuusi vuosikymmentä sitten, muistan kaiken kuin eilisen päivän. Ja sitähän se onkin, eilispäivää. Nyt minun pitäisi vain ratkaista olenko oikealla vai väärällä tiellä, koska entinen naapuri näyttää kulkevan takaperin väärään suuntaan. Onko jo oikea hetki räpytellä vähän silmiä, hieraista niitä ja ratkaista kysymys kaksijakoisuudesta. Ovatko alzheimerin tauti ja dementia saman oireyhtymän kaksi eri puolta, vai onko niin, että alzheimer on dementian jalostu-neempi muoto.

Vaan mitäpä merkitystä sillä on terveelle järjelle. Minulla ei ole kumpaakaan, ei dementiaa eikä alzheimeria. Järki on kuin partaveitsi. Minun tapauksessani ongelman ydin on ilman älykoneita ja laitteita occamin partaveitsi. Kaksi vaihtoehtoa, mutta vahinko vaan, että kumpikaan niistä ei ole oikea.  2023

Asiasana: Occamin partaveitsi

Mietteitä:

JOS TEET TAI SANOT JOTAIN MERKITTÄVÄÄ, LAKKAAVAT IHMISET TERVEHTIMÄSTTÄ

jÄRKI ON IHMISEN ONGELMISTA VAKAVIN

kANSAINVÄLISTÄ HUMALAA SEURAA  AINA KANSALLINEN KRAPULA

KATEUDESTA ON VAIN KUKON ASKEL PILKKAAN

KARJALASTA KAJAHTAA. NIMITTÄIN VENÄJÄNKIELI

 

                          Marusja

                                                                 Marusja onnen aikaa, tuot liekö muistanet viel

                                                                      Kukkia Marusjalle. Akvarelli 1987 T.Y-R. 

Annamaria kuoli espanjantaudin kuumeeseen keväällä 1927. Kymmenen vuotta ennen minun syntymääni. Tiedän hänestä vain sen, mitä olen kuullut kerrottavan. Hän oli pieni, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen. Hän oli perinyt vanhalta kansalta noitakeinoja ja loitsuja, opetti äidilleni monia taikaloruja. Myös outoja pelkoja ja uskomuksia. Kun me orpanatytön kanssa leikittiin lattialla ja puettiin mustaa huivia vuoronperään toisetemme silmille, aikuiset kauhistuivat. Ei sellaista saa tehdä, se tietää kuolemaa. Kun lintu lensi ikkunalle, toi sekin huonoja uutisia. 

Velipoika kuului sotilaspoikiin, se oli eräänlainen partio. Hän ei perustanut kummi-tuksista eikä uskonut huiveihin. Hän sitoi salaa maton reunaan hakaneulalla rih-man, jota hallitsi vähän matkan päässä meistä orpanoista. Pieni nykäisy rihmasta, niin meidän rakentama postikorteista koottu korttitalo luhistui. Toistuva tapaus heitti epäilyksen varjon, jonka takana liehui kummitus. Epälin minä myös veljeä, joka näytti liian viattomalta kirjansa takana. Luki taas sitä Sandikirjaansa ja nauraa hekotti.

Meitä jännitti kotiin paluu Rovaniemelle. Aikuiset puhuivat rauhasta ja siitä, mitä saksalaiset nyt tekevät. Liikkui kaikenlaista disinformaatiota. Sakut olivat paloi-telleet suomalaisen naisen jossakin sorakuopassa. Äiti sanoi, että se on ryssien pro-pagandaa, mutta kuultiin kyllä, että moni uskoi siihen.

Ne puuhasivat lähtöä. Mekin lähdettiin Oulusta takaisin, ja koti löytyi entisel-lään.  Postin mukana oli tullut kirje, jonka reunat olivat mustat. Joku on kuollut, äiti sanoi. Olisitte jättäneet sen huivin kanssa leikkimättä. Kirje avattiin, ja kävi ilmi, että vainaa oli isän serkku. Se oli kaatunut jo talvisodassa, mutta ruumis oli vasta nyt löytynyt ja tuotu kotiseudulleen. Sitä ei näytetty kuin lähimmille sukulaisille. Sen kasvot oli peitetty mustalla huivilla, äiti kertoi niin kuulleensa.

Nyt hän kertoi myös isoäidistä, Annamariasta joka oli haudattu Viipurin maalais-kunnassa. Äidin isä, minun ukkini oli jossain vaiheessa Juustilan hovin muonamies. Perheen leipä oli tiukassa, mutta punikkeja ei oltu. Niin äiti sanoi, ja minä ihmettelni että mitä ihmeen punikeja. Äiti itse oli lotta, ja hänellä on sellainen sotilaallisen näköinen tanttu ja kaati, mutta ei pussihousuja eikä kauluslaattoja. Minun isoäitini Annamaria oli noita, niin äiti nauroi, mutta kertoi samalla monet taiat ja ihmeet joita mummi oli loihtinut aikaan. Hän ei ollut kreikanuskoinen, vaikka monet hänen alkuperäisessä kotikylässään olivat sellaisia. Äidistä oli hauska seurata niiden kirkonmenoja, isoja ja pieniä kelloja jotka kilisivät ja helisivät kesän illassa.

Ennen vanhaan laulut olivat surullisia. Sanottiin että ne olivat alkujaan venäläisiä. Nyt aikuisena minä en tuota käsitystä niele itsestään selvänä. Kuka tietää miten paljon siellä kulttuurien ja heimojen keitossa on mistäkin kotoisin. Ugrikansat olivat alkuperäisempiä, eikö heidän kulttuurinsa perimästä ole mitään jäänyt jäljelle?

Oli miten oli, niin kauniit ja melodiset mollisävelet lyövät kirkkaasti sen länsimaisen-renkutuksen jota meille radiosta ja muusta mediasta jatkuvana tajunnan virtana syötetään. Hyi seh! Ehkä on nyt hyvä muistaa, että sieltä Venäjältä on tullut paljon muutakin kuin uhoa ja uhkaa. Kansallisen herätyksen aikana alettiin laulaa tsaarin puolesta sävellettyä ortodoksista sävellystä, en nyt muista mitä. Taidetta sieltä on tullut ja kirjallisuutta.

Suhde kaikkeen venäläiseen on ristiriitainen. Ihmettelen miksi meiltä ryöstetty-jen hautojen on annettu jäädä tulvavesien alle ja miksi hautakivet on raahattu porrraspieliin. Se mitä isovanhemmista on jäljellä, lojuu jossakin unohdettuna, eikä heitä kukaan elävä enää muista, paitsi minä, jolla on norsun muisti. Muistan senkin, kun vielä joskus 1990-luvulla etsittiin syitä siihen, miksi suomalaisilla on niin kieltei-nen suhtatutuminen Venäjään, vaikka Lenin lahjoitti meille itsenäisyyden. Niinpä niin!

Asiasasaoja: Kaati = esiliina Ilmajoella.  Tanttu = leninki, hame Ilmajoella.  Orpana = serkku Karjalassa. Espanjan tauti.

Marusja = venäläinen lauilu, isoäidin laulama

Kotona odotti mustareunainen kirje. Paappa kuollut Pohjanmaalla

Juustila: piispan kartano Viipurin läheisyydessä. Hovi=kartano Karjalassa.

Mietteitä:

Epäjumalaa kuvaavan veistoksen mallina on ihminen

Etsin tietoa ja löysin yksinäisyyden

Jumala on tiettävästi protestantti, koska määräsi karjalaiset reservaattiin

On näytelmiä joissa pääosaa esittävät kulissit

Opittu viisaus ei periydy. Miten on viisauden oppimisen laita?