ILTAPÄIVÄN TYLSYYS 

                          

                                                                            

Miete:

Kirjallisuuden tehtävä on raapia 

sitä pintaa, jonka alla järki ja tunteet itävät 

Iltapäivä väijyi sateen jälkeen pihalla, pisarat taputtivat ikkunaruutuja. Raapaisin tikun ja tuikkasin tulen paperitötteröön, jonka pinnasta erotin vielä hetken aikaa tekstin. Se oli melkein sydänverellä kirjoitettu. Ikkunasta näin, kuinka lintuparvet raivasivat tiensä yli pakenevien pilvien, ja että niiden lento suuntasi etelään. Pilvet kelluivat kello neljän iltavalossa, oli syyskuun loppu ja kohmeinen maa. Yöllä oli satanut kylmiä pisaroita. 

Käsikirjoituksenne on kielellisesti toimiva, luin juuri syttyvästä liuskasta. Tekstejä yhdistävät hienot kielikuvat ja tapahtumat. Olet saavuttanut tasapainon oman tyylin ja yleisesti kiinnostavien aiheiden välillä, kriitikko jatkoi. Kirjoittajan ja tekstin väliin jää tilaa niin,  että lukija voi tulkita tekstiä omasta arvomaailmasta käsin. Käsikirjoituksenne etenee taitavasti assosiaatioiden varassa. Minä olisin kuitenkin jättänyt siitä kokonaan kuvaukset kaunaisesta pettymyksestä ja…. Tuli ahmi tässä vaiheessa kriitikon mielipiteet. En minä niistä piitannutkaan, koska koko kirjoitettu roska oli minun, ei hänen.

Liekit valtasivat takan, ja vanha käsikirjoitus valahti kokonaan tuleen. Muistelin hetkiä joita olin sen parissa viettänyt ja kuvitellut, että siitä joskus kasvaisi romaani. Haikea kertomus vanhenemisen tuskasta. Siitä kaunasta jota vain kolmekymppinen voi tuntea elämänkokemustensa perusteella. Tarinan päähenkilö ei jaksanut löytää itseään uudella tavalla. Muisti ja mielikuvat tuntuvat tuoreilta ja silmukoituvat luontevasti  toisiinsa.. 

Katselin hetken aikaa ahnaita liekkejä ja muistelin kirjoittamista. Alakerran pienen pöydän ääressä, sen ajan olivetti nenän edessä. Korjauslakan haju ja kirjaimien karuselli. Olemattoman romaanin henkilöt kurkkimassa olkapään yli. Etkö minusta aio mitään kirjoittaa, joku kuiskasi. Minä turhauduin vaatimusten ristitulessa ja sanoin päähenkilölle, mene siitä jo nukkumaan tai unohdan sinut kokonaan. Hän räpytteli silmiään ja näin miten kyynel kihosi silmiin. Ei se mitään, koska eihän minua ole edes olemassa.  

Hyväksyin tuon näkökohdan ja turhautuneena poltin vanhan käsikirjoituksen ja sen mukana paljon diftongeja. Ne olivat kaikissa väreissä lepattavia kolibreja, jotka häärivät jokaisen sanakukan liepeillä. Jos olin tarkkana, saatoin aistia kukkien huumaavan tuoksun. Totuus istui tänään minun vieressäni nojatuolilla ja naukkaili brändiä. Sillä oli yllättävän kalvaat kasvot ja se oli huumorintajuton. Se  väitti, että elämä kulkee vain yhteen suuntaan. Ja Pindaroskin sanoi, että ihmisen elämä on varjon uni ja minä nyt poltin sitä. Mutta minusta tuntui, että elämä oli unen varjo. Ne ihmiset, joita olin yrittänyt kuvata poltetussa kirjoituksessa, olivat unen varjoja. Minä näin heidät vuosikymmeniä sitten yöllä ja he vaikuttivat niin, etten koskaan heitä unohtanut. Kirjoitin heidän tarinaansa vuosikymmenet, kunnes sitten päätin, että loppua ei tule. Nyt en heitä enää muista, ainakaan tarkoin. Jotkut kasvot vain ja käden, kun se silitti minun hiuksiani.

Myöhemmin seisoin entisessä puistossa, katselin lapsuuden kuusta ja taputin sen runkoa. Paljon olet kasvanut, mutta samat oksat sinulla vielä on. Niiden varassa roikkui joskus minun elämäni, harakanpesä latvassa oli minulle tavoite. Oksien lomassa olivat nyt kaikki nämä vuodet jotka meitä erottivat ja muut pihapuut oli kaadettu, niiden käsikirjoitus. Orapihlajapensaat kätkivät kirjoitusten haamut.  Harakanpesä oli kadonnut sekin tuleen jonka olin sytyttänyt, ja pihalla haisi nyt palanut kirja. 

Pindaros. Kritiikki.

 

   BAROKKIYÖ

Kuva: Illansuu (Gertrud Y. 2021, öljy)

Jos haluat vaikuttaa, vaihda moraali pilkkaan

Istuin illansuussa siihen vanhaan nojatuoliin jota laiskanlinnaksi sanoimme. Oli hämärää, ja syrjäsilmällä näin jalkalampun tako-rautaiset varpaat. Ne löivät tahtia lattiaan, vaikka en ymmärtänyt miksi. Cecilia Bartoli kiekaisi alttosopraanollaan kiemuraisen ba-rokkipitsin, joka leijaili tovin aikaa ilmassa meidän päidemme yllä. Kiedoin sen kaulaani ja ummistin silmät. Olin kuin 1700-luvun dandy. Keittiöstä. salin oven takaa kantautui korviin myös astioiden kalina, mikä häiritsi minun musiikkituokiotani. Käristetyn pihvin haju tunkeutui oven raosta nenään, äiti siellä valmisti huomisia eväitä. Minua alkoi huimata. Huoneen kukkatapetti lainehti hitaasti ja Cecilian ääni lepatti kastanjettien parvessa. Kohottauduin seisaalle ja otin muutaman haparoivan askelen kohti ovea, joka oli tuulessa auennut, ja jonka takana näin pihalla astelevan naakan. Se oli musta kuin yö ja sillä oli nokassaan kukkanen, maljakosta väkisin nokkaistu. Sen oli Cecilia puistosta noukkinut. Valkoinen metsätähti.

Minun Ceciliani ei ollut italialainen tähti, vaan vaalea ja palmik-kopäinen. Yhtä kauniisti hän kyllä lauloi, mutta vain öisin. Eikä hän muulloin näyttäytynytkään. Minua hän katsoi unessa aina surumielisesti ja kun häneltä kysyin miksi, hän käänsi päänsä kuin olisi hävennyt katsoa silmiin. Siksi vain, hän sanoi, että me emme elä samassa maailmassa. Missä sinä sitten luulet eläväsi, kysyin Cecilialta. Minä elän siellä, minkä rajalla sinä aina seisot kun minut näet. Sinä elit täällä ennen, mutta unohdit tämän maailman ja lensit pois. Lensinkö minä, kysyin epäluuloisesti. Eihän minulla ole edes siipiä. Niitä ei öisin tarvita, Cecilia nauroi. ensimmäisen kerran tätä yönä. Muistiin palautui nyt Teuvo, joka esitteli minulle vasta ilmestyneen kirjansa, jonka nimi oli ”Tänä yönä”. Hänen yönsä on jo päättynyt monta vuotta sitten. Viimeisen kerran hän avasi oven, käveli luokseni ja kysyi muistanko minä vanhoja asioita ja tapahtumia? Minä leuhkin muistavani oikein hyvin, mikä nyt jälkeen päin harmittaa ja hävettää. En tiennyt hänen sairaudestaan silloin. En tiennyt, että hetken päästä hän ei enää muistanut mitä ja miksi kysyi. Minä jatkan kirjoittamista, hän sanoi. kustantaja näytti vihreää valoa ja sanoi, että katsotaan.

Eikä minulla ole siipiä, ajattelin tuskaisesti. Cecilia on huomannut puutteen ja pilkkaa minua. On niin pimeää, etten tunne enää yön tuoksua.

Seisoin nyt yksin öisellä pihamaalla ja tunsin voimakkaan mädän lemun. Potkaisin myttyä, joka näytti olevan se aiemmin nähty naakka. Lampun vaisussa valossa huomasin, että sen pinta kihisi valkoisia toukkia. Kodin ikkuna oli raollaan, oli lämmin syysyö. Cecilia oli lakannut laulamasta, kuulin enää vain etäisen junan vihellyksen.  

(2021)

Cesilia Bartoli. Teuvo Saavalainen. 

 S A A R I                            Kuva: Maaretta, noita   

Miete: Hiljaisuus, täynnä ajatuksia

                                                                                           

Oli vuokrattu vene järven rannan maalaistalosta. Tarkoitus oli soutaa saaren tuntumaan kaloja narraamaan. Meillä oli retkeilyvälineet mukana yöpymistä varten, mutta kun asiasta mainittiin, meni talonväki vaiteliaaksi. Näin kuinka he silmäilivät merkitsevästi toisiaan. Tulkaa mieluummin tuonne meidän poukamaan, isäntä ehdotti ja viisasi rantaan. Se saari on kolkko paikka, siitä on monenlaista tarinaa. Sisällissodan aikaan sinne ammuttiin joku pakolainen, oli väärällä puolella. Ja muutakin siitä saaresta kerrotaan. Se on joskus vuosisatoja sitten ollut saamelaisten pyhä paikka, sinne ei ole olut meneminen. Noitiakin siellä on kuulemma poltettu roviolla 1600-luvulla. Nuori lapintyttö, niin kerrotaan.

Lähdettiin kuitenkin veneelle joka oli siinä äsken mainitussa poukamassa. Eipä uskoisi, että ovat täälläpäin vielä taikauskoisia. Mitähän ne pelkäsivät, kummituksiako?  Repa uhosi ja työnsi veneen vesille. Me muut hyppäsimme kyytiin. 

- Mitähän ne olisivat sanoneet meidän eväistä, Jake jaaritteli mielevä virne naamalla. Että oikeen 15 vuotta vanhaa mallasviskiä laukussa! 

- Eipä ne sano kun eivät tiedä. Ja mitä sitten, eihän me terroristeja olla. Vähän vaan irrotellaan kesäloman kunniaksi. Kolmikko pälyili minua, koska olin introvertti ja puhumaton. Eivät heidän aikeensa minua häirinneet, minä ajattelin tutustua isoon saareen mieluummin kuin istua pöheikössä juomassa pääni täyteen. He suvaitsivat minua siksi, että pitivät minua vähän omituisena taiteilijatyyppinä. Saatoin veneessä istua tuijottamassa iltaruskoa järvellä, kun muut keskittyivät tarinoimaan tai onkimaan.

Saavuimme saareen  pitkän ja rasittavan soutumatkan jälkeen kuudelta illansuussa. Tavarat kokoon, ja teltta pystyyn. Muu porukka jäi naukkailemaan viskiä pahvimukeista, minä lähdin toteuttamaan suunnitelmaa. Kierrän saaren, tutkin sen vanhan korsun paikan josta on puhuttu. Palaan sitten vasta seuraan ja saatan ehkä heittää parit kupit jos jotain on vielä jäljellä. Kukaan muu porukasta ei halunnut lähteä mukaan, heitä ei historia kiinnostanut vaan se täysi viskipullo, ja sitten muka onkimaan rannan ruovik-koon.  Lähdin tarpomaan rantaviivan tuntumissa vasemmalle. Paikoitellen kulku oli vaikeaa, sillä rannan lähellä puusto kasvoi tiheästi ja maasto oli kivikkoista. Oli kierrettävä kaislojen reunustama lahdeke. Parin sadan metrin päässä ehätin korsulle, josta olin kuullut tarinoita. Karkurit olivat piileskelleet siellä, ja sieltä heidät oli vangittu. Rakennelma oli pahoin luhistunut, mutta vieläkin sen ympäriltä näytti löytyvän vanhoja asumisen merkkejä. Ruosteinen peltisanko, jonka pohjassa oli iso reikä. Syvälle puuhun uponnut kirveenterä, hamara ruosteesta punainen. Vääntyneitä rautanauloja. Luhistuneen oven karmissa lepatti palanen säkkikangasta. 

Kello oli ehtinyt jo kahdeksan kieppeille kun sain tarpeekseni tyhjän mökin raunion tutkimisesta ja päätin lähteä takaisin muun porukan luo. Varmaan he jo ihmettelivät missä viivyin, eihän saari kovin laaja ollut. Aurinko oli vaipumassa jo matalalle. Ajattelin että huomenissa jatkaisin rantaa seuraillen koko saaren ympäri. Ehkä muutkin jo lähtisivät tarpomaan mukaan ja krapulaansa hoitamaan. Ehdin ottaa jo muutaman askelen takaisin leiripaikan suuntaan, kun korviini kantautui heleä nuoren naisen nauru. Säpsähdin niille sijoilleni. Eihän täällä pitänyt muita olla. Pitkien kaislojen lomasta näin naisen, joka kahlasi vedessä selkä minuun päin. Hän oli kuin Sargentin maalaus, alaston ja päivettynyt. Oliko hän nauranut ja miksi? Ketään muita ei lähistöllä näkynyt, vain minä yksin ja minulla oli oudosti vilu. Naisella oli pikimusta, pitkä tukka joka ylti harteiden yli puoliselkään. Hän seisoi vedessä kuin siihen juurtuneena ja käänsi hyvin hitaasti päänsä. Kasvot olivat jotenkin eksoottiset, leveät poskipäät, ja silmätkin näyttivät äkkiseltään melkein kuin vähän vinoilta.

Ne tuijottivat suoraan minun silmiini, ja kylmä hytisytti minua. Naisen kasvoille virisi hymy, joka näytti hyvin vanhalta. Kuulin sanat, joita tuskin ymmärsin, vaikka ne tuntuivat jotenkin tutuilta. Aivan kuin hän olisi kutsunut minua mukaansa sinne kaislikkoon. Jostain juolahti mieleen Ingmar Bergmanin sanat.  Kaikki on mahdollista ja todennäköistä, aikaa ja paikkaa ei ole. Sanat olivat elokuvasta Fanny ja Alexander, ja miete jatkui muistaakseni vielä näin: vähäisellekin todellisuuden pohjalle mielikuvitus kehrää uusia kuvioita. 

Riuhtaisihen irti näystä ja lähdin melkein juosten pakoon louhikkoista rantaa pitkin. Kuulin taas saman heleän naurun ja oudot sanat, jotka seurasivat minua leiripaikalle asti. Muu porukka lojui makuupusseissaan teltan vieressä, vain Arska oli enää hereillä. Hänen katseensa oli humalaisen välttelevä ja naamallaan hän ilmaisi ylimielistä vahingoniloa. -  Myöhästyit äijä juhlista, mitään ei ole enää jäljellä. Pojat ryyppäsivät kaiken vaikka minä yritin vähän estellä.

- Niin varmasti, sanoin vähän sarkastisesti. Pälyilin vielä suuntaan josta olin saapunut  niin säikyn näköisenä, että juopunut Arskakin sen jo älysi. 

- Minä näin sen tulessa poltetun noidan, sanoin Arskalle jonka ilme oli hetken aikaa hämmentynyt, mutta vaihtui sitten ovelan riemukkaaksi.  – Vai noidan näit, hän nauraa kihersi. Me täällä nähtiin kaikki kahtena, noidat ja karkulaiset. Etsi nyt vaan peittos ja käy makoilemaan, Huomenna aletaan toisi toimiin niitten onkivehkeitten kanssa.

Etsin omat patjani ja peitot, mutta vaikea oli saada unesta kiinni. Ilta-aurinko punasi mäntyjen runkoja, kaukaa rantavesiltä kuului outoja pulahduksi. Miksi minä en mennyt hänen luokseen sinne kaislikkoon, kun hän minua kutsui hiljaisella vanhalla äänellään. Miksi hän ilmestyi minulle, vaikka olin monet kerrat vakuuttanut itselleni, että aikaa ja paikkaa ei ole. Vakuuttanut, että ne kulkevat meissä ja meidän mukanamme kaikkialla ja ikuisesti.

2021

Ingmar Bergmann. Noitaroviot. Fanny ja Alexander.  Sisallissota 1918.

 

 KOHMELOKIIKUSSA

Meidän aikamme tienviitta

on poliisin patukka (S.J.Lec)

Kuva: Vanha sairaala (akvarelli 1996 T.Y-R.)

Nopea lukutapa kohottaa itsetuntoa. Älykäs omaksuu muka kerta-silmäyksellä ja hallitsee jopa useita tekstejä samalla kertaa. 

No, tiedetäänhän tämä. Typerimmät päätökset on tehty vauhdilla, ei niihin aikaa ole tuhrattu. Luettu teksti jää pinnalliseksi, jäniksen selässä on vaikea kyetä kriittisiin päätelmiin ja siinä vauhdissa putoaa empatiakin kyydistä. Menorexia nervosa johtaa ahmimisen lukihäiriöön. On luettava paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa, mutta ymmärrys jää puutteelliseksi. Sama vauhtisokeus on myös puhujilla. Uutisten lukijat, haastattelijat, haastateltavat pitävät yllä sellaista vauhtia, että hidasälyinen vanhus tippuu kärryltä jo alkumetreillä. Kuulin aikoinaan, miten tanskalainen kirjailija sanoi, että suomen kielessä on selkeä aksentti. Näin olikin niihin aikoihin, jolloin radiossa esiintyviltä vaadittiin  selkeää kieltä. Nykyään ei vaadita, koska radioon ja televisioon syöksyy haastateltavia, joilla on kaikilla puhevika. Ja onhan se haastattelijoillakin. Vauhti on tolkuton, ääntäminen lähtee kurkusta ja puhe on epäselvää muminaa. Painotus alkutavulta pyrkii muualle ja lauseiden loppuun kiekaistaan. Se korvaa suomenkielen tarjoaman  -ko, -kö päätteen. Ilman sitä pitää ymmärtää, että nyt kysytään.

Vieraat kielet ovat meille todella vieraita. Ei niitä tarvitse kaikessa matkia ja jäljitellä. Pöljät vanhemmat ihailevat vieraita niin, että valitsevat lapsilleenkin ristiäisissä omituisia kiemuroita. Eivät kon-sonanttipitoiset Patrikit, Konradit, Rurikit ja Maxit suomeen sovi, ne ovat hiekkaa moottorissa. Meillä sanat ja nimet eivät koskaan ala kahdella tai jopa useammalla konsonantilla. Sanalainat ovat eri asia. Joka äxää ja zetaa kovin rakastaa, menkööt harrastelemaan vakavasti ulkomaille.

Tekee mieli valittaa vielä vähän myös noista raivostuttavista kiertoilmaisuista joita meille muista kielistä satelee. Seksiä harrastetaan ja  ja hauskaa pidetään, ei ilakoida. Monia herraskaisia ilmaisuja omaksuivat 1800-luvulla kielen kehittäjät, joiden mielestä rahvaan puhe oli sivistymätöntä. Ihmisen peräpäällä on muitakin nimityksiä kuin se kaikkein rumin. Keksittiin sitä välttää sanomalla takapuoli. Seksin harrastamisestakin on kansalla valikoima värikkäitä ilmaisuja, mutta hienostolle ne eivät sopineet. Siispä nykyään vain harrastellaan. Se antaa niin hienostuneen, eksoottisen ja sivistyneenkin  vaikutelman. 

Kehitys on kehitystä sanoo minulle tosiuskovainen kosmopoliitti. Minä odotan asenteiden muutosta kuin hiiri, joka sanoi norsulle, että tässä me kohmelokiikussa vaan tömistellään.(2020)

Ps.: On kutkuttavaa käyttää tässä pohjalaista sanaa ”kohmelokiikussa” , joksi riippusiltaa nimitetään ainakin Ilmajoella.