Valo ja pimeys                          

Lyhytproosaa                                            

                                                                       Mysteerio . Akvarelli 2017 Kertttu Y-R.                                                                  

Valo ja pimeys, kaksi puolta maailmankaikeudessa. Ihmisen vertauskuvissa ne ovat hyvä ja paha, ainakin kristityillä. Käsitys on kovin jyrkkä ja yksipuolinen. Niin kuin on ihmisen mielikin.

Nykypäivän ihminen pitää iteään modernina . Hän ei usko mihinkään mitä ei voi kosketella. Hän kohauttaa olkaansa ja nauraa vinosti, hän ei usko helvettiin. Se on mielikuvitusta ja sen avulla kirkko pelottelee ihmiset kuuliaisuuteen. Uskomaan siihen, mitä oppineet teologit ja papit heille syöttävät. Skeptikolle on yhden tekevää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ei tietenkään mitään, koska aika loppuu.Hän ei usko myöskään helvettiin eikä taivaaseen. Kun hän näin uhoaa, hän ajattelee mielessään keskiaikaista mielikuvaa Jumalasta, taivaasta ja helvetistä. Sielun vihollista ei ole. Ei ole pirua sarvineen. Ei ole Jumalaakaan joka istuu valtaistuimella kuin keskiaikainen ruhtinas, valtikka käsissään ja kultakruunu päässä.

Minä olen tullut siihen tulokseen, että tarina helvetistä ainakin on totta. Kun vain katson ympärilleni, kuuntelen ja ajattelen, näen sielunvihollisen joka on päässyt irti. Sen pesäpaikka, helvetti on ihmisen oman tietoisuuden syvyyksissä. Se riehuu meidän omasta tahdostamme kaikkialla, kukaan ei pysty sitä vangitsemaan  eikä halua sitä panna liekaan.

Ja jumala sitten. Teologit ovat riidelleet hänen olemuksestaan kautta aikojen. Ei ole tullut mieleen, että jos ja kun Jumala on, niin ei hän tarvitse ihmisen todistusta. Hän on on ja ei ei, niin kuin antiikin filosofi arveli. Kaikista näsäviisaista osuvimmin on Jumalan määritellyt Nietzsche, joka ajoittain oli hullu: Jumala on ajatus joka saa mutkat suoriksi ja seisovan horjumaan.

Sekä Jumala että paholainen on personoitu ihmisen näköiseksi, että ne olisi helpompi ymmärtää. Molemmat voi nähdä vaikkapa peilikuvastaan, jos vain keskittyy ajattelemaan ja näkemään. Jumala ja paholainen ilmestyvät aina siellä missä ihminen liikkuu. Ne ovat kaikkialla ja niiden välinen taistelu jatkuu kunnes ihminen on valinnut puolensa. Tunne mysteereistä on kauneinta, mitä voimme kokea. Se on kaiken taiteen ja tieteen lähde. Kenelle tuo tunne on vieras, hän on yhtä kuin kuollut. Hänen silmänsä eivät ole auki. (Albert Einstein)

Valo ja totuus. Halkaise halko niin löydät hänet sieltä. Käännä kivi, sielläkin hän on.

                                                                        

                                              Ii ha haa, luolamaalaus.

Asia: Einstein, Albert. Nietzsche, Friedrich

                                                        

 BEI  DIR            Lyhyttä proosaa

                                                    

Heidi oli tullut Saksasta minua opettamaan. Hän ei painottanut kielioppia, vaan näytti ihan lähietäisyydeltä mihin umlaut kuuluu. Hänen tapansa opettaa oli hyvin intensiivinen, ja erityisen viehättävä oli tapa hivuttautua hyvin lähelle ja katsoa vakuuttavasti silmiin. Sehr gut, hän sanoi ja iski silmää. Väristys vihelsi jäsenissa enkä minä osannut siihen sanoa mitään. Mutta kyllä se kutaa teki murrosikäiselle.

Silmäilin salaa Heidin sääriä. Hän oli ojentanut ne karmituolin istuimelle ja tuoksui käsittä-mättömän hyvältä. Ihan siinä henkeä ahdisti. Gut hän sanoi toistamiseen ja leväytti kirjan minun nenäni eteen. Hän selasi lehtiä ja etsi sieltä tekstin näkysälle. Heidin kynnet oli lakattu vihreiksi. Hengitys tuoksu minttukarkille. Aivan huomaamatti hivutin vasemman käteni opettajan selkäpuolelle, niskan taakse. Aloin tankata saksan käännöstä epävatmasti ja vähän pelokkaastikin. Varauduin siihen että hän puistelee käteni etäämmäs.

Vaan ei Heidi puistellut. Hänen suupielessään karehti hymyn häive, ja ääni kuulosti melkein rauhoittavalta. Hän oikaisi taas toista jalkaansa ja minä havahduin huomaamaan, että niitä oli vielä toinenkin. Molemmissa viehkot piikkikorkoiset kengät. Wie geht es dir, Heidi kysyi uteliaasti. Sehr gut, bei dir ist es immer so schön. Yritin solkata ja sain hänet vihdoin nauramaan. Käsi valahti alas hänen selkänsä takana. Minua vähän hävetti, pelleilikö hän minun kanssani? 

Kyllä tosi opiskelu on vaikeaa, mutta hauskaakin se näköjään on, minä ajattelin.

Kaikki kiva loppuu aikanaan. Heidi poistui iltakahdeksalta ja jätti minut haikailemaan. Ei hän pelkästään minua käynyt opettamassa, tiesin, että innokkaita oppilaita hänellä oli pilvin pimein. Olin jostain kuullut, että hän oli jo lähes kolmikymppinen. Siis tosi vanha, mutta olin silti vähän mustankipeä kun näin hänet suunnistamassa toisen oppilaan luo.

Vielä nukkumaan käydessä muistelin Heidiä ja hyräilin sitä vanhaa iskelmää. Bei dir war es immer so schön. Seuraavista saksan kokeista sain seiskan, mikä on hyvä numero kun ottaa huomioon, että saksa on niin pirun vaikea kieli.

Mitä se on?

Ein zwei drei, die Liebe ist nut Zauberei (yksi kaksi kolme, rakkaus on vain uni)

Wie geht es dir (Vapaasti;: voitko hyvin?)                                                                                                    Ser gut: ihan hyvin. Sun kanssa on aina niin kivaa.

Asia: gernan lesson

                                               

                                                                                                 Ein Man mit ein filttihattu

 

VÄÄRÄ HÄLYTYS

Pikkuinen novelli

Aasin ja sen poikanen. Martti Yli-Rajala. 2011.

Roosa oli työkomennuksella ja minä yksin kotosalla. Päätin ottaa rennosti ja syventyä kuuntelemaan Cesilia Bartolin kiemuraista kiekumista. Se on niin rauhoittavaa. Oli käsillä viikonloppu, ulkona tihuutti ohut kesäsade. Haukotutti, mutta heti kun silmät ummistin, alkoi puhelin kukkua. Se on minun puhelimeni soittoääni, jonka helpoimmin tunnistan.

Kaivoin esiin kännykän ja vastasin. Pitäisi nyt sitten lähteä ratkomaan jotakin typerää asiaa työpaikalle vaikka olin vapaalla. Cecilia jäi parkumaan. Minäpoika hyppäsin pyörän selkään ja lähdin viilettämään kilometrin matkaa kohti työpaikkaa. Vastaan tuli pari tuttua, jotka heittivät ohi mennen vitsiä kiireestä. Tiesivät että Roosa on poissa kuvioista ja luulivat, että minulle tuli heti kiire kapakkaan.

Sehän ei pida paikkaansa. Olen melkein absolutisti, ainakin maanantaisin. Ja nythän oli perjantain iltapäivä. Lähestyin huomattavalla nopeudella syvää ojaa, jonka yli pyöräilyreirri johti. Kovassa tärinässä dynamo irtosi pinnojen väliin, ja niinpä minä jatkoin matkaa ilmojen halki kohti ojan pohjaa. Tovin aikaa näin pätkän unta, jossa keskustelin toveri Puti nin kanssa maailman rauhasta.

Tämä kaikki tapahtui 1990 -luvulla, joten olin siis huomattavasti aikaani edellä.

Kun silmät taas avasin, näin edessä oudon pöydän, jonka päälle joku oli riisunut minun housuni ja mitä lie muuta. Tämä oli käsittämätöntä. Ja sekin kävi yli ymmärryksen, ettei paikalla ollut yhtään ihmistä. Kaikesta päättelin, että makasin terveyskeskuksen loukossa paketoimista odottamassa. Nousin päättäväisesti vuoteelta, puin omat housut ja poistuin pitkää käytävää ulos raittiiseen ilmaan. Ketään ei näkynyt missään. Oli kova pula työvoimasta.

Mitä tämä nyt oli? En yhtään muistanut mitä ja miksi. Lähdin kävelemään kotiin ja liikuntahallin kohdalla näin oman polkupyöräni. Se oli renkaat kiemurassa ja ketjut roikkuivat katkenneina maassa. Nostin pyörän ja aloin sitä taluttaa, vähän horjahtelevin askelin. Hallin ulkorapuilla istui kansalaisopiston opettaja, joka tarkkaili kotiinpäluuta. Loppuiko tarjoilu jo näin aikaisin, hän kysyi. Mutta minä olin vähän äkeä, enkä vastannut.

Ehdin kotiin ennen iltauutisia. Lepäsin tunnin ja yritin palauttaa muistiin tapahtumia. Oliko se opettaja oikeassa? Sitten soi puhelin ilkeästi, ja arvelin, että armas rouvani siellä soittelee. Olin pannut Cecilian uudelleen sopranoiiaan, ja niin vastasin puhelimeen.

- Missä helkutissa sinä olet ollut, ääni tiedusteli. Ja kuka nainen siellä parkuu? Terveyskeskuksesta soitettiin ja kysyttiin että oletko sinä tullut tänne Tampereelle, kun olit lähtenyt kesken tutkimksia livohkaan.

Kuuntelin hämmentyneenä enkä oikein tiennyt miten tuohon vastaisi.

Tullut tänne? Hänen työpaikalleenko? Hittojako niille kuuluu missä mina aikaani vietän ja mihin menen? Että kuka nainenko muka parkuu? Kyllä hän Cecilian äänen tuntee, kun on minulle monesti valittanut, ettei voi sietää tuollaista. Minä vain siedin ja ihailin.

- Täällähän minä olen kotona, sanoin puhelimelle. Mikä nyt on hätänä?

Olivat soittaneet terveyskeskuksesta poliisille, joka oli piipahtanut katsomassa  kotona, eikä sinusta näkynyt jälkeäkään. Mistään eivät löytäneet. Miksi sinä sieltä kesken tutkimuksen lähdit? Olivat soittaneet ambulanssin, joka nouti sinut jostakin ojasta. Ja sitten vielä poliisinkin kutsuivat asialle.

Tottakai, minä ajattelin. Toivoivat että olin kolaroinut juovuksissa.

Lonkkaa särki ja kun nostin jalkaa, näin veriset siteet. Minua oli paketoitu ja jätetty pöydälle kuivumaan. Korvissa suhisi ja mieli askarteli yhäti siinä, että mitä tämä merkitsee. Un raggio di sole, subido della terra ? 

Mikä on ihminen, syvennyin miettimään. Ajatukset kvarkkien tanssia ja tunteet kemiaa. (2025)

Quasimodo: ognunno sta solo su cuor della terra, trafitto da un raggio di sole en e subito era. (Ja äkkiä on ilta.)

 AVAAN SILMÄT                      LYHYTPROOSAA

         

Kuvat::A la decouverte des fresques du Tassili

Olin vajonnut yöhön niin syvälle, että unohdin kaiken sen mikä väijyy unen syrjässä. Lapsena kuvittelin että se on vuoteen alla, pidin silmät kiinni mutta silti näin sen. En koskaan katsonut vuoteen alle, mutta kuulin kaikki äänet. Ne varoittivat jostain sellaisesta, mitä en tuntenut. Se oli sinfonia mollissa, se jonka säveltäjä nimitti traagiseksi. Minähän en tuota tiennyt, mutta se liittyi jontenkin tulevaisuuteen. Koski se niitä ihmisiäkin, joiden kanssa piti lähteä elämään. Ja toden totta, minä löysin vihamielen ja kateuden, tekopyhyyden ja pahan tahdon. Monesti se kaikki piiloutui ystävälisen ilmeen ja ilkeän kuiskuttelun taakse. Ne äänet voi kuulla vieläkin, aikuisena, mutta nyt ei auta ummistaa silmiä. Äänet on taitavasti ujutettu tajunnvirtaan. Jos on varomaton, ne takertuvat mieleen ja muistiin, ohjaavat ajatuksia. Niistä puhutaan eri nimillä. Ne ovat propagandaa, informaatiota ja mainontaa. Evästeitä. Huomaamatta ne voivat muuttaa ihmisen maailmankuvaa niin, että se mikä oli ennen totuus, on nyt vedätystä. Takinkääntö on aikamme ideologia. Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista, ja kolmannen äänentoistossa on jo vikaa.

Avaan silmät, mutta enää en putoa. Arkipäivä ja arjen tapahtumat ovat huppu, joka on vedetty päähän. Se on niin paksua villaa, että estää näkemästä ja kuulemasta kaiken muun paitsi mainokset ja sen tyhjänpäiväisen roskan jota meille syötetään lehtien, radion ja television välityksellä. Ajanvietteenä, kirjallisuutena muka. Lapsuus on kadonnut unien myötä, eikä sotien ja vihanpidon jatulintarhasta ole ulospääsyä. Lapsilta on viety oikeus leikkimiseen ja heistä on tehty aikuisia. Kundera sanoikin, että elämä on leikkimistä varten. Kafkan koiran tapaan minäkin voin nyt todeta, etten vielä silloin tiennyt mitään tuosta vain koirille suodusta, lumoavasta musikaalisuudesta. Se oli jäänyt huomaamatta minun hitaasti kehittyvältä havainokyvyltäni, olivathan musiikki ja ihmisten puheet ympäröineet minua luonnostaan lankeavana elämän elementtinä. Mikään ei pakottanut erottamaan niitä muusta elämästä.

Olen kuin tuo Kafkan koira.Vasta nyt aikuisena, vuosikymmeniä myöhemmin tunnistan sen sävelen jonka jo lapsena iltayöstä kuulin. Se oli Schubertin neljäs, se traaginen sinfonia.(2024)

(Kafkaa vähän mukaillen T.Yli-Rajala)

Asia: Kundera. Schubertin traaginen sinfonia. Jatulintarha. Indoktrinaatio. Kafka Erään koiran tutkimuksia.

Mietteitä:  

Jos menee hyvin, esimies vastaa puolestasi

. Kaikki he olivat yksimielisiä kun kaksimieliset likvidoitiin. 

Kaikkien kellot eivät marssi samaan tahtiin                                                         

                                                                                                                                                                                                                                                       

 

ISÄ, SAANKO MINÄ JOSKUS OMAN RATSUN?

                   

LYHYTPROOSAA

Elän täällä tyjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta

(T.Yli-Rajala)

Suljin tallin oven, mutta vilkaisin vielä sen sisälöä.Näin vilaukselta laatikon, johon olin tallettanus edesmenneen tyyttäreni tavarat. Nuket ja kouluvihkot, hänen piirroksensa. Ne esittivät kaikki hevosia. Tallin seinällä roikkuivat vielä kannukset ja ratsastuskypärä. Isä, saanko minä vielä joskus oman ratsun?

Eipä meillä taida olla varaa eikä tilaakaan sille, vastasin äänelle joka vieläkin soi korvissani. Mutta opettele niiden kanssa rauhassa, ehkä joskus saat oman ratsun. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahuu ja miten maailma makaa sitten, kun sinusta tulee aikuinen. Hän näytti minun silmissäni nyt kalpealta ja toivottomalta.

Hänessä oli lapsesta asti piilenyt itsetuhoisuuden demoni. Jossakin rautatieasenalla ennustaja-eukko oli katsonut hänen kättään ja mennyt äkkiä sanattomaksi. Kun he olivat tyttökaverin kanssa udelleet mitä eukko oli näkevinää,. tämä ei vastannut kysymykseen, vaan alkoi jaaritella joutavia.

Katsoin vielä autoakin, jonka olin juuri äsken ajanut talliin paikalleen. Se oli vasta pari viikkoa vanha. Ei se mikään silmäterä ollut, mutta ainä siitä piti huolehtia. Ei naarmuja pintaan, ei lasin siruja tallin sementtilattialla. Auton lähelle oli unohhtunut kaksi öljysäiliötä, ja niistä ainakin toisessa oli tilkka menovettä.Vaan ei siinä mitään hätää ollut, näin kävi usein.

Kamarin ikkunasta näin autotallin takana tiellä pari ikäihmistä jotka pysähtyivät tähyilemaan tallia ja heittivät sitä kohti epäluuloisa katseita. He jatkoivat matkaa taakseen vilkuillen, vilkkaasti puhuen ja elehtien. Minä etsin kesken jääneen kirjan ja jatkoin kohdasta, jossa Reigin pappi näki suden. Vai oliko se minun oma painajaiseni? Kuulin äänen, isä miksi sinä jätit minun tavarani talliin?

Myöhään illalla katsoin taas ikkunasta tallia, ja näin sen katon yli loimuavat punaiset lieskat. Ohi kulkijoita oli kerääntynyt pihalle ja paloauto saapui pillit vinkuen. Muuta en osannut kuin mennä ulkorappusille katsomaan tuota irvokasta näkyä. Auto oli syttynyt itsestään tuleen, ilman mitään syytä. Tämän kuulin palomiehiltä, jotka etsivät lattialta tupakan tumppeja. Minähän siellä en koskaan tupakkaa käryttänyt. Kaikki tyttären tavarat paloivat, vain kannukset jäivät pahoin hiiltyneelle palaneelle seinälle.

Aikuisena, vuosia myöhemmin hän epätoivoisena lähti matkalle, jolta ei ollut enää paluuta. Söi kaikki huumeääkkeet, joita lääkärit olivat hänelle suositelleet anoreksian hoitoon. Ihmissuhteet olivat hänelle vaikeita, hän piti enemmän eläimistä.

Oma ratsu jäi lapsuuden toiveeksi eikä koskaan toteutunut. 

Miete: On vaikea uskoa todeksi sitä mikä  ei liiku

on vaikea liikuttaa todellisuutta

(T.Yli-Rajala)

 ,

KASVOT VEDESSÄ

Ajatukset istuvat kuin karneet oksalla. Yksi lensi pois.

Lyhytproosaa

                                                                

                                                                     Hoomoilanen ajatuksissaan.                                       

Saaavun taas tämän lammen rannalle. Ulpukat ovat yhtä keltaisia kuin kauan sitten. Rantakoivussa piilottelee vieläkin peipon pesä. Lammen pinnasta heijastuvat kasvot, jotka hienoinen värinä saa näyttämään eläviltä. Tekee mieli sanoa kuvalle jotain, mutta puhumnen on turhaa. Mehän olemme lähes kuuroja. Minä vielä melkein sokeakin. Kuulen silti etäisen äänen, joka kuiskaa kysymyksen. Vieläkö sinä pelkäät minua?

Ääni hätkähdyttää. Tuntuu kuin kylmä henkäys hivelisi jäseniä.

En minä sinua ole koskaan pelännyt, vastaan hänelle. Joskus on vain vaikeaa uskoa, että sinä olet todella olemassa. Tai ehkä minä luulen, että sinä piilottelet toisessa olotilassa. Odotat minua siellä, mihin tiedät minun joskus tulevan. Ehkä odotat ja toivotkin sitä?

Et sinä huku, kuva sanoo. Jos tänne tulisit, olisit täällä yhtä yksinäinen kuin sielläkin, missä nyt olet. Ei täällä ole muita. Sinä vain kuvittelet kaiken ja asutat näkymättämän maailmasi hallusinaatioilla. Mene siitä nyt kotiin, siellä ruoka odottaa. Äiti on lisännyt puita lieteen ja tähyilee ikkunasta tänne lammelle päin.

Nousen kyykystä ja jätän kuvani veteen. Mikä äiti, ajattelen, ja lähden tarpomaan uutta polkua joka ei johdta vanhaan maailmaan. Äiti on kuollut jo kuusikymmentä vuotta sitten. Kuulen vielä etääntyvän äänen, se pulppuaa lammen  veden alta. Ne jotka eivät kuule musiikkia, pitävät tanssijoita hulluina. Niin sanoi Zarathustra, minä nupisen itselleni siinä kotipolulla, joka tuntuu nyt vieraalta. Ei pitäisi enää, vuosikymmeniä myöhemmin palata tuon lammen rantaan. Muistan vielä Nietschen tokaisun. Oi Zrathustra, et seiso siinä sellaisena, jota onni pyörryttää. Parasta tanssia, ettet kaadu! Mutta vaikka tanssisitkin edessäni ja hyppisit kaikki syrjähyppysi , kenelläkään ei ole varaa tulla sanomaan minulle: Katso, tässä tanssii iloinen ihminen!

Minun ei tee mieli tanssia.Kävelen siis kotiin ja avaan ulko-oven. Tiedän ettei siellä kukaan enää odota. 3.11.2025

Asia:  Zarathustra.  Chopin, nocturno  20.  Anne Kauppi.

 Voi Anne! Olit noin 9 vuotias, alkanut koulusi Ranskassa. Opetin sinulle miten suomea kirjoitetaan. Muistatkohan vielä?

Mietteitä: Oikeudesta viis, kunhan vain laillisuus toteutuu.

On hyvä tietää mitä ei saa sanoa.

 

ILTAPÄIVÄ          

TIHUUTTAA SILMISTÄ POIS

                                                                          LYHYTPROOSAA

                                                                                                         

Minä en saa sitä koskaan valmiiksi, sanoin Mirjalle. Varjo osui hänen silmiinsä,  ja minun oli pakko siristellä. Olen sellainen, että lähden äkkiä vauhtiin ja puhkun intoa, mutta sitten kaikki pysähtyy, jatkoin vielä. Enkä minä enää tunne sitä mikä piti tuntea niin, että sen voisi kuvata. Maalata tai kirjoittaa, miten vaan. Katsoin kuvaa jonka silmät olivat liian loitolla toisistaan. Olin käyttänyt temperaa tällä kertaa, enkä ymmärtänyt miksi. Eihän Mirja mikään ikoni ole, hän oli siihen aikaan vasta alle kolmekymppinen. Mirjan katseessa oli tuttu pilkahdus, eikä hän voinut olla nauramatta kun näki minun ilmeeni. Sinä aloitat maalaamisen aina pohjasta ja ohennat vähitellen, siitä tuo vaikutelma johtuu. Mutta minä olen huono malli ikoniksi, Mirja arveli. 

– Minä aloitan aina alusta, tai pohjalta niin kuin sinä sanot. Mutta kaikki työ jää kesken, kuvien rakentaminen on niin hidasta. On vaikea katsoa sinua silmiin. Niitä katsoessa muistan aina, että elämän kaikki tarinat ovat keskeneräisiä. Elämä ei noudata ihmisen mielessä idäteltyä kaavaa, vaikka siltä saattaa joskus näyttää, minä hänelle selitin vaikka olin meistä kahdesta epävarmempi. 

Mirja puhalsi kupariset hiukset silmiltään ja yritti hymyillä, vaikka minä puhuin vakavia asioita. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt.

- Ihminen luo kaavat omiksi ansoikseen ja uni on kuva elämästä, minä hänelle tähdensin. Sillä ei ole sääntöjä, se on absurdi kaaos ja pelkkä katastaasi, ei vain loppunäytös. Kun esirippu nousee, on unikertomuksen sisäinen jännite uneksijan korvien välissä. Unelle on turha etsiä loppua, se haipuu ja siirtyy toiseen kertomukseen. Sen kertomus myös loppuu vapauttavaan tai haikeaan tunnelmaan, hui hai. Uneksija ei ole valmis avaamaan ovea arkipäivän ahdistukseen.

Puhuessani oli Mirja nukahtanut selälleen. Hänen paitansa oli valahtanut syrjään ja minä näin hänet. Pohdin mielessäni värikerroksia ja yritin muistella mikä hänessä oli pohjimmainen väri. Vaalea seepiako? Kuulin kuinka hän huokaisi unessa ja käänsi kylkeä.

- Älä tuijota minua, Mirjan ääni sanoi. Sinähän olet melkein sokea.

Kirjoittaessani tätä muistin unohdettua ja demonien ahdistamaa runoilijaa Kauko Ahoa. Vaikka näen usein unia, ovat kaikki astiat minulla vielä kaapissa. Jos joku kaipaa kunnollista arkirealismia, niin lukekoon vaikka puhelinluetteloa.

 Asia: Ikonin maalaustekniikka.        Kauko Aho runoilija, ystävä             

Pyhäpäivä on keriytynyt auki jo tuohon yli yhdentoista korville, levittää kohta pergamenttinsa levälleen ja alkaa sataa tihuuttaa iltapäivää silmistä pois  (Kauko Aho 01.11.1981)

Julk. Aikaisemmin 3.1.2022 nimellä Hai hai

 

PASSAGALIA PELTIKATOLLA

Naakkojen iltapäivä

LYHYTPROOSAA

      

            

                                                                                       Maallisia lauluja

Mehän tiedämme, että katolla naakat musiikkia kuuntelevat ja nyökyttelevät hämmentyneinä päitään. Eivät ne Chopinin etydejä hyväksy, ne pitävät enemmän tanssimusiikista. Hevirokista, sellaisesta, jossa voi pöyhistellä höyhenissään ja askeltaa sinne tänne. Kumartaa ja raakkua, ottaa kantaa yheiskunnan kehitykseen. Hyppiä hulvattomasti sinne tänne. Irvistellä ja maalata kasvonsa sielunvihollisen antamien ohjeiden mukaan. Lävistää huulensa ja korvalehtensä metallipuikolla ja hirnua kuin kiimainen aasin tamma.

Vaan eihän se käy, kun nokka on luuta ja päässä höyheniä. Eikä ole kunnon kasvoja maalattaviksi, eikä korvia metallipuikolla lävistettäviksi. Festivaalilla tunnelma on fantastinen, musiikin kon-teksti yleisön mielentilaan on infernaalinen. Hyvä, että meillä on sivistyskieliä joilla voi ilmaista asioita ja tapahtumia. Voidaan sanoa että tanssitoiminta on hektistä, ei kiihkeää niin kuin joku maalainen sanoisi.

Kvaak kvaak ! Meitä osallistujia kiehtoo hysteria, halu osoittaa, että olemme olemassa ja että meilltä on kyky ilmaista itseämme. Kvaak kvaak. Kunpa löytäisin jostakin sen huuman, joka mielen kirkastaa ja vähän vielä oksettaa. Josta taivaallisen ekstaasiin ja liberaalin vapauden tunteen saan, ilman selityksiä ja ilman poliisin putkaa. Ne poliisit pampuilla vaan meitä ohjailevat. 

Näin nuo naakat tuumailevat.

Hei hulinaa, taas tää ilo irtoaa ja riemun kattoon nostaa, ihan tässä fanit selkään siivet saa. Jos tämä on vain unta, lähden oitis lentoon ja haistatan hapanta kaikille minua paremmille, minä omasta puolestani pohdin.

Ja untahan tuo oli, koko festivaali. Naakat katolta lehahtavat matkoihinsa ja minä oion puutuneita jäseniä. Makaaminen kuhmuraisella vuoteella on ikävä kokemus. Korvia särkee äsken kuultu festivaalin musiikki. Heitän siis särkypillerin suuhun ja nielen sen.

Avaan soittimen ja keskityn ihan uuteen maalliseen musiikkiin.Suljen silmät enkä enää kuule naakkojen mekastusta. Niccolo Perugia astuu esiin komerosta ja irvistää iloisesti minulle luuttunsa takaa. (2025)

Asia: Niccolo Perugia.  Passagalia.Festivaalimusiikki              

 

KERRAN MEIDÄN KATSEEMME KOHTASIVAT

Lyhytproosaa                

                                      

Joskus murrosikäisenä ihailin tyttöä joka oli kuin kuvan AFRODITE.  Hänen piirteensä olivat täydelliset. Kerran meidän katseemme kohtasivat, ja minä näin niistä silmistä vähättelevän, melkein halveksivan ilmeneen. Se katse piirtyi muistiin kuin graafinen taideteos. Koko iän se on seurannut kaikkialle ja kaikkiin elämän tilanteisiin. Se oli puukon isku minun itsetunnolleni. Tuon lyhyen katseen koin epäoikeudenmukaisena, koska katsoin häntä alhaalta päin ja odotin edes myötätuntoa.

Hän katosi minun elämästäni pelkäksi muistikuvaksi. Vuosia myöhemmin, keskiikäisenä näin hänet jossakin tilaisuudesa. Oli koolla nimekkäitä artisteja joille oli jaettu huomio ta ja palkintoja.Tutulta hän näytti ti vieläkin, mutta lähi etäisyydeltä erottuivat silmien alustan rypyt paksun maalikerroksen alta. Hänen äänensä oli kuin ruostunut sarana, se tuli kurkusta ja oli nopeaa hermostunutta säkätystä. Ei hän minua yleisön joukosta huomannt tai ei ollut huuomaavinaan.

Ei se minua enää häirinnyt. Jossakin tunteiden nurkassa häivähti sääli, Hän oi kokenut avioeron, hänen lapsensa oli kuollut autokolarissa. Hän oli epäonnistunut liikeyrityksensä kanssa jossakin ulkomailla ja eli nyt yksin Helsingissä. Muu suku eli hajallaan maalla, siis Suomessa. Hän oli oppinut käyttämään englantia kaupoissa, ravintoloissa ja yleitövessoissa.

Seuraavan päivän lehdessä oli kuvia tuosta tilaisuudesta. Niissä hän näytti taas nuorelta ja kauniilta kuin Afrodite. Kuvien retusointi oli onnistunut. Mutta ruosteista, epäselvää puhetta eivät lehtikuvaajat onnituneet vangitsemaan. Enkä usko, että hänen luonnettaan olisi mikään voinut enää muuttaa empaattiseksi. Hän oli kasvanut nuoruudesta asti tunteettomaksi kilpailuyhteiskunnan kuluttajaksi. 2025 /                                       

YLÖS ALAISIN

YLÖSALAISIN

Lyhytproosaa koiran näkökulmasta                             

                                                      

                                                                                      Mieliala syyskuu. Akavelli 2013 T.Yli- Rajala

Seurasin katseella koiraa, joka näytti kaukaa katsoen pystykorvalta. Se palautti mieleen isän sotilaskiväärin,jolla oli pystyt korvat. Sanoivat, että se oli 1890 luvulta ja edusti samaa symbolismia, jota minä itsekin kirjoitan. Koiran taidot rajoittuivat naapurin pihaportin ruikkimiseen. Työn tehtyään se vielä kuopaisi pari kettaa takajalallaan ja silmäisi taakseen aikaansaannostaan. Naapuri katsoi ikkunaverhon raosta ja minua huvitti.

Hän tarkkaili minuakin aina silloin tällöin. Tuo vanha mies ei ymmärtänyt miksi minä kävelin pihamaalla eestaas ja puhuin puhelimeen. Kiukutti kun joku nuori ja mielestään oppinut juppi haukkui puhelimessa pienoisromaaniani, jonka olni kirjoittanut juuri sitä varten, että näkisin miten lukijat teagoivat katkeamattomaan sanavirtaan. Virtaan johon on piilotettu annos tunteita ja mielikuvia menneisyydestä. Miten he ymmärtävät historian tutkimuksen renvallilaisen periaatteen, että nykypäivän ajatuksia ei saa projidoita menneisyyteen. Minä kun käännän sen ylösalaisin kuin karvahatun. Ongin menneisyydetä ajatuksia ja tunteita joita tuon esille tähän päivään.

Eikä se mikään pienoisromaani ollut, vaan sekava kokoelma vaikutelmia. Ei mikään. Sanan tunne käyttö on nykyään naurettavan vanhanaikaista.

Koira kääntyi taas kohti portaita ja minä olin nyt epäluuloinen. Se näytti ovelalta ja katsoi suotaan minua silmiin. Naapurin ikkunaverho heilui ja äijän naama pilkisti sieltä selvästi. Sillä oli vahingoniloinen ilme, kun koira lähesstyi minua. Istuin kotiportailla ja puhelimen olin laskenut kiukkupäissäni viereen. Koira tuli häntää lierutellen ja uteliaana ihan eteen ja äkki arvaamatta se ruikkaisi mielipiteensä reviirit puhelimen päälle. Siinä minulle uusromantiikkaa ja synbolismia, vähän eksistentialismiakin.

Nousin portailta ja astuin takaisin työhuoneen hämärään. Masensi, kun en ollut pysytellyt arkirealismin linjoilla. Koira tutki nyt sillä silmällä naapurin uuden auton takapyörää. (2025)

Tässä minä istun, ajatusten rikkuruoho kasvaa

ja peittää hitaasti maan, ja silmät

On vaikea hengittää, koska mikään ei muutu, 

eikä mikään estä hukkumasta siihen, mitä ajattelen 

T.Yli-Rajala)

                                      

HIIRET JA SÄKKI

               

Vähän unisena kävelin kadulla ja löysin ison säkin. Sen kyljessä oli kirjoitus wehrmacht, fraktuuralla. Ja siipiään räpyttävän kotkan kuva. Vaan kun tarkensin katsetta, huomasin että kysessä olikin kaksipäinen kotka ja kirjaimet olivat ihan kyrillisiä. Löytöpaikalle kertyi väkeä. Joukossa oli joku sellainenkin, jolla oli punainen lippalakki päässä ja joka ilmoitti olevansa johtaja. Tämä säkki kuuluu minulle, hän ilmoitti itsevarmasti. Katsomme mitä se sisältää ja jaamme kaiken rikkaille.

No johan vitsin murjaisit, minä hänelle kiekaisin. Minä löysin säkin ja se kuuluuu löytäjälle. Esiin astui nyt paikalle ilmaantunut ekonomisti.Hän on käynyt englanninkielisen koudun, koska on diplomaatin poika. Hän on myös lukenut pitkän matematiikan ja saanut ylioppilaskirjoituksissa seitsemän laudaturia. Vaan nytpä ilmeni, että tämä mies ei tiennyt miten säkki avataan. Ja sitten kun se saatiin kovan työn jälkeen auki, sieltä herahti kadulle valtava kasa euron seteleitä. Moni syöksyi niitä heti kahmimaan.Säkki pitää palauttaa hänelle, joka sen on kadottanut, joku sanoi. Se on oikeudenmukaista. Se kuuluu niille rikollisille, jotka viime yönä räjäyttivät pankin. Erimielisyyksistä huolimatta aloimme jakaa rahoja, jotka tuoksuivat painomusteelta.Näillä me rakennamme tälle pakal le uimahallin, joku uhosi. Eipäs kun liikuntahallin ja urheilukentän. Köyhä ja sairas kansa tarvitsee liikuntaa, eikä sitä voi saada ilman ohjausta ja älylaitteita. Mitä siitäkin tulee, jos ihmiset saavat juoksennella vapaasti ilman sääntöjä ja rajoituksia.

Keskustelu kävi kuumana. Yhdellä osallistijista oli tappelun jäljiltä vihertävä kuhmu otsassa ja punainen nenä. Eräällä toisella oli musta silmä, jonka ympärillä viipyi sinertävä rengas. Minä tätä sähellystä tarkkailin sivusta käsin ja muistelin runoilija Wilhelm Buschia.

Kun rahasäkki pullollaan, seisoi kadun kulmassa,

niin sille viekas vaalikansa, näin lauloi kiitoslauluansa.

Oi säkki pankin kulmassa, sä suurin säkkein joukossa

oot mahtavin, oot mahakkain,

sun ylhäisyyttäs ylistämme, rahasäkki, ylin ystävämme

Sen säkki kuuli mairemielin, kun vaalikansa hihkui mielin kielin

ja sillä välin miesi yksi , sai reiän säkkiin jyrsityksi

niin säkki löyhtyi liitoksistaan, ja kansa laihtui laihtumistaan

On rahasäkki riepukasa vaan, sen säkiks tuskin tuntiskaan

On tullut tyhjyys olentoosi, me sulkeudumme suosioosi!

Lähde: Wilhelm Busch, Max ja Morits, Otava 1977. . Rnoilijan vapauksin hoo moilanen kirjakaapissaan.  

Asia: Wehrmacht.  Wilhelm Busch.                        

 AIVAN                      Romantiikan proosaa

Missä on yhtälö, joka näyttää tuntemattoman totuuden?

Hiilas valo leviää ja kahisee nurmikolla, yö hiipii jo metsänlaitaa. Aljosa näkee minut ja lähtee kävelemään kohti. Kuulen kuinka hän sanoo, että itseemsä rakastuneen on turha odottaa vastarakkautta. Minä puolestani ajattelen, että koskaan en suostu koskemaan tai tulemaan kosketuksi. Olen kuin sininen huoneentaulu ja minussa lukee ohje, älä pelkää pimeää.

Silti käännän päätä ja katson ikkunasta pihalle. Musta kettu juoksee orapihlaja-aidan taakse piiloon ja näen sen silmät. Se kuuli tuon ohjeen, koska se on eläin ja se vaistoaa asioita, joita ihminen ei voi ymmärtää. Aljosa on jo vierelläni, ja näen ristin hänen kaulallaan. Hän nostaa sen minun silmieni tasalle ja suutelee sitä. Mietin miten rosoinen sielu oli Dostojevski, joka näki Karamazovin veljekset samassa mielikuvassa. Dmitri, Ivan ja Aleksei. Aljosa, joka oli perheen musta lammas, koska oli munkki. Hän ei arvostanut rahaa eikä valtaa. Dmitriä ahdisti oidipuskompleksi, Ivan arvosti vain rahaa ja valtaa. Vai oliko se näin? Siitä on kauan kun luin tuon kuuluisan kirjan, olin silloin kolmissa kymmenissä.

Nyt kun katsahdan sivulle, näen heidät kokoontuneina viereeni. He puhuvat epäselvää venäjää, joka kuulostaa kuin olisi huttua hampaissa. Aiheena on Donald Duck, amerikkalainen oligarkki ja sekin oli aiheena melkein riitaan asti, että oliko Gogol ukrainalainen vai ei.

Ei tietenkään ollut, sanoo Ivan. Ukrainaa ei itse asiassa edes ole olemassa. Se kuului Moskovalle, joka oli merjalaisten ugrien kylä Volgan mutkassa, siihen aikaan, hän vakuutti itsevarmasti. Me isovenäläiset olemme alkuperäiskansa, kaikki meidän ympärillämme on ikivanhaa Venäjää. 

En tiedä mikä tässä mätti, kukaan muu ei ollut heitä kuulemassa paitsi minä. Moskova,  merja-laisten vaiko marien kylä, en muista. Käänsin kylkeä vasemmalle, mutta tunsin taas sen saman vaivan. Sydänalaa kuvotti. Veljekset tekivät lähtöä, Aljosa toivotti hasta luego, vamos con Dios. Oliko hänellä jotain vispiläkauppaa paavinuskoisten jesuiittojen kanssa? Nousin istumaan vuoteen laidalle ja pohdin äskeistä unta. Jalkoja palelsi.

Aivan, se todella oli unta eikä sillä ollut mitään yhteyttä arkielämään. Paitsi ehkä tuo typerä riita siitä, mikä on omaa ja mikä toisten. Dostojevski oli oikeassa, vaikka ei ollutkaan tässä unessa.

Asia: Karamazovin veljekset. Dostojevski. 

                                                 

 

VAROMATTOMUUS AUTIOLLA KADULLA

Lyhyttä proosaa: INRI

         

Varomattomuus autiolla kadulla on uni, jonka kierrän kolmesti ennen aamua. Me, hänen mukanaan kulkeneet seisomme portilla. Vainoojat meitä etsivät, ja minä piiloudun sotilaiden selkien taakse. Näen hänet, mutta käännän pääni kun hän vilkaisee minua. En ollut tuntevinani. Katson omia kasvojani peilissä ja näein halkaistun hymyn, olemisen pelkoa keskellä vainoojien rinkiä. He syyttävät meitä kapinoitsijoiksi ja kirjoittavat meidän yllemme laudan palaan INRI. Muistan tässä nyt Modianon kysymyksen, eikö meidän elämämme haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin lapsen murhe. Se Ilta heittääkin jo hiuksensa kadulle, jonka varrella me seisomme katsomassa. Taivas vihertää, eikä mitään ole enää tehtävissä.

Taas hän katsoo minua ja käännän pääni näkemään kukon, joka pöyhistelee höyheniään. Kaiken tämän melun keskellä se valmistautuu kiekumaan. Katson hänen hauraita kasvojaan ja ihmettelen , että miten voisin aamulla taas hengittää. Hän on kuin eilinen sade kattojen yli, purjeensa avannu siemen ja lentä-mään valmis. Puiden sävel soi korvisani, ja taas hän ohi kulkiessaan vilkaisee minua. En tunne häntä, koska he vievät häntä tuomittavaksi ja minä olen viaton.

He kysyvät kolmannen kerran tunnenko minä tämän miehen, joka vilkaisee minua ohi mennen. En minä häntä tunne, sanon kolmannen kerran ja kuulen kuinka kukko alkaa kiekua uutta aamua.

He vievät hänet jonnekin. Minun on pakko lähteä, sillä hänen vainoojansa ovat epäluuloisia ja pälyilevät minua. Askelissa keinuvat kadun varren puut, verestä punaIset kivet, ja pilvet vyöryvät taivaalla. Harmaus edeltää valon syntyä, tasainen hämärä. Lisään vauhtia että ehtisin kadota ennen kuin he päättävät lähteä seuraamaan. Pilkalliset ja kaunaiset silmät tuijottavat minua, ja kuulen kun he kuiskivat keskenään. Tuo mies kulki hänen mukanaan, minä näin heidät.

Olkaremmistä he roikottavat kalashnikovejaan ja ovat muka isänmaansa asialla.

                                                        

       

Asia: INRI. Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas
2025

                

 PUNTIKSELLA

HYVIN REALISTINEN NARRATIIVI

                                                          

                                                       Iihahahaa, poistumiskielto           .

Olimme nuoria. Minä sotaväessa ja vaimo pankkifröökynä. Yksi hänen asiakkaistaan oli majuri, samasta varuskunnasta jossa minä harjoittelin taaksepoistua. Kyseinen majuri asioi mieluiten minun nuoren ja nätin vaimoni pakeilla. Vain hän kelpasi palvelemaan sotaherraa. Itsetietoisuutta äijällä riitti vaikka muille jakaa. Kiersin hänet aina kaukaa, eikä hän oivaltanut minut nähdettään kuka olin. Minä olin jo erittäin oppinut alokas, opinnot yliopistossa lähes kanditasolla. Asia, jota ei kannattanut mainostaa.

Onni oli ollut myötä, kun jouduin väkeen kotipaikkakunnalle. Kasarmilta kotiin oli vain seitsemän kilemetriä. Rivakka kävelymatka vain. Heti kun olot vakiintuivat, käytin hyväkseni aliupseerikoulun etuja. Hamina ei huvittanut, oli mukavampaa livahtaa puntikselle aina kun tilaisuutta siihen oli. Eräältä varuslomalta palailin sitten hyvin myöhään iltapimeässä. Mitä tuosta, päivystäjä oli tuttu mies eikä aiheuttanut pään vaivaa. Vaan vaivaa aiheutti sitten majuri, jonka näin marssivan vastaani pimeässä kaddulla. Hän talutti lemmikkiään, pedon näköistä schäferiä. Näin tuon parin jo kaukaa, vaikka oli pimeää.

Siinä olivat sotilasopit nyt tarpeen. Syöksyin päätä pahkaa metsään ja maastouduin puolukkamättäiden suojaa. Oikein siinä sydäntä pani väpättämään, koira kun luimuili epäluuloisena juuri minun suuntaani. Kun ohimarssi oli suoritettu, lähti hengitys taas palautumaan. Eihän tässä mitään muuta, mutta kun komppania oli poistumiskiellossa. Onneksi päivystäjä oli tuttu ja myötätuntoinen, hän kuiskasi vain onnittelut näyttävästä paluusta.

Traumaattinen kokemus jäi muistoihin. Paria päivää myöhemmin palasi majurikin kummittelemaan arkitodellisuuteen. Hän ehdotti vaimolle vierailua kesämökilleen. Tämä kun oli nuori ja epäluuloinen, niin keksi jonkin syyn kieltäytymiseen. Ei kutsu mitenkään nyt sopinut, koska hänen miehensä oli estynyt tulemaan lapsen vahdiksi. Tällä kun oli ankaria paineita työmaallaan, jossa oli liian autoritäärinen ilmapiiri. Majuri poistui pettyneenä seurustelemaan koiransa kanssa. Silläkin oli juoksuaika.

Aatoksia:

Aika on peili, jonka läpi on ryömittävä

Ajatuksia ei voi sensuroida. Ne pitää unohtaa.

  

                                                          

MIELIPITEET

PRELUDI                 

Olen kirjoitellu kuusi vuotiaasta asti. Aihepiiri vaihteli saduista inkkaritarinoihin. Ratsupoliisi Kingin seikkailut olivat ehtynätön mielenkiinnon kohde. Kirjoitin vihkoon, jossa oli sininen kouluruudukko. Niitä ilmaantui kotiin, kun veli alkoi nousujohteisen rakastajan uransa. Hän kyhäsi rakkauskirjeen äidiltä pihistetylle kirjepaperille. Oli ihastunut luokkansa tyttöön. Muuta ei veli saanutkaan aikaan, vain torut äidiltä. Äiti ei ymmärtätänyt kirjallisuuden romanttista genreä.

Minun kirjoituspöytäni oli ison nojatuolin alusta. Se oli myös piilo, johon hengentuotteita voi tallettaa turvaan uteliailta. Taitoin paperista sivuja, johin tekstasin kertovaa proosaa ja kyhäsin näille omatekoisille teoksille myös kannet kuvineen. Ensimmäisen kerran jouduin tekemisiin päälle käyvän kritiikin kanssa, kun tuttu poika löysi kätkön. Kirjailijan urani preludi oli nyt ohi.

ALLEGRO

Murrosiässä aloin kuunnella musiikkia ja lukea Kirjallissuutta. Eivät minulle seikkailutarinat enää kelvanneet. Musiikista valitsin jazzin, mutta siinä olin hyvin pihi. Vain muutamat tyylisuunnat hyväksyin. Romantiikan aikakauden musiikki minua viehätti. Näin sitten unessa laakson jossa asui ihastuttava tyttö. Se uni oli niin todellinen, että siitä piti yrittää kyhätä romaania. Kirjoitinkin aiheesta lähes kaksi sataa sivua aanelosia, matkakirjoituskoneella. Kyllä siinä ihan kelvollinen juonikin oli, ja kustantaja kehui sitä katsottuaan, että osaat sinä kirjoittaa juohevasti ja kielikin on hyvää, mutta se jokin sinulta silti puuttuu. Paneudu työhön munaskuitasi myöten, niin onnistut.

Yritin ja yritin paneutua, mutta lopputolos oli aina sama. Aloin kyllästyä pitkään proosaan, koska se aina kiemurreli niin, että tulos oli epäkelpo. Kirjoitin silti 5-6 romaania. Jotkut kävivät kierroksella ja saivat osakseen saman tuomion kuin ensimmäinenkin. Munaskuut eivät riittäneet. Muutama onnistuminen oli Pyrrhoksen voitto. Kun jäin eläkkeelle ajattelin, että nyt on aikaa kirjoitella mitä mieli tekee, säännöistä ja ohjeista piitaamatta. Sainkin aikaan muutaman tajunnanvirtaa muistuttavan pitkän proosan, joita en halua nimittää mihinkään genreen kuuluviksi. Olen kirjannut ne muistiin nimellä Hyvin omituisia kirjoituksia.

ANDANTE

Hämmentynyttä kritiikkiä tuli lukijoilta, jotka ilmoittivat, etteivät ymmärrä mitään. Siksi, että he osaavat lukea vain romaania. Sitä kirjallisuuden muotoa kyllä arvioidaan, arvostellaan ja sitä mainostetaan. Paljon julkaistaan ajanvieteroskaa, mutta muutamat kirjallisuuden lajit jäävät syrjään. Runoista sain J.H.Erkon kilpailussa kunniamaininnan, mutta siihen päättyi runoilu minulta.

Nyt siis kirjoittelen vain blogeja, koska en muuhun pysty. Glaukooma on vieny näkökyvyn niin, että jäljellä sitä on 25 %. Kustantajajilla ja kriitikoilla on silmillään suojalasit, jotka antavat näköalaa vain siihen suuntaan mistä rahan haju lentää nenään. En oikein tiedä mikä tarkoitus on Kirjailijaliitolla ja yhdistyksillä, jos havaintokyky on niin rajoittunut, että vain romaanitaidetta suositaan. Vainoharhainen tuntuma on, että valintoihin vaikiuttavat tuttavuussuhteet ja poliittiset mieltymykset. Ikärasismikin tuntuu piileksivän taustalla. Mitäpä tuo vanha pieru enää osaa tai ymmärtää. Eihän tuo ole seitsemässä vuosikymmenessä oppinut kirjoittamaan niin, että hänen taitojaan kannattaisi edes vähän haukkua. 

FINALE

Lohdullista on lukea lukijoilta saatua palautetta. Sitä tulee harvoin, mutta se korvaa tärkeilevän kritiikin. Viimeksi kun tärkeilevän kriitikon kohtasin, hän sanoi, että minun blogini ovat vähän sinne päin. Ei hän kuitenkaan selittänyt mikä se oikea ilmansuunta on. Vain hän sen tietää ja osaa päättää. Lukijoita ja sivulla vierailijoita tuli taannoin Suomesta toista sataa blogiin, joka oli nähtä-vissä kuusi päivää.

Lukemat vaihtelevat säästä ja ulkomaiden uutisista riippuen. Ulkomailta tulevat sivulla vierailijat mukaan lukien lukijoita on yleensä 500-1200 viikossa, mikä on vaikeat aiheet huomioon ottaen mielestäni kohtuullisen paljon. Harvassa ovat kuitenkin ne, jotka jaksavat keskittyä ajattelemaan.

Ihan mukava on silmäillä joskus lukijoiden kommentteja. Muuta on kohtuutonta odottaa. Ainakin ne vaikuttavat vilpittömiltä:

HIENO, UNENOMAINEN TUNNELMA HUOKUU RIVIEN VÄLISTÄ JA HERÄTTÄÄ MIETTIMÄÄN…

HYVIN SÄ VEDÄT. AINA JÄÄ AJATELTAVAA.…

LUESKELN TAS KIRJAKAAPIN LYHTPROOSAA. HYVÄ MIELI TULI…

ERINOMAINEN BLOGI JÄLLEEN. AJATTELEMISEN AIHETTA ITSE KULLEKIN…

KIITOS. TÄMÄ OLI HAUSKAA LUETTAVAA..

HYVÄ JA AJATTELEMAAN HERÄTTÄVÄ BLOGI…

TERVEISIÄ HARMSIN LUKIJALTA…

KIINNOSTAVIA KIRJOITUKSIA JA OMAPERÄINEN TYYLI, VAIHTELEVIA AIHEITA...

JUURI NÄIN.   HIENO KUVA LISÄKSI….

MIELENKIINTOINEN ILMAISU  UNEN, TODEN JA ARJEN VÄLIMAILLA…

KAIKKKEA EMME VOI NÄDÄ, EMME KUULLA….

HYVÄ BLOGI. MUISTAN KYLLÄ LAPSUUDESTA MESTARITONTUN SEIKKAILUT…

MUKAVA BLOGI JA SÖPÖ NAINEN….

PITKÄSTÄ AIKAA EHDIN PIIPAHTAA LUKEMAAN. TAAS TYKKÄSIN!

KIITOS TAAS TÄSTÄ PÄIVÄVN PARHAASTA HETKESTÄ…

KIELTEINENKIN ARVOSTELU ILAHDUTTAA ENEMMÄN KUIN PYHÄ VAITELIAISUUS.

 

ELÄMÄ ON VAIN UNEN VARJO

lYHYTPROOSAA

          

Seisoimme portailla,

sinä ehdotit että kertoisin itsestäni

ja että sinä teet samoin joskus tulevaisuudessa, 

sen minkä unohdit

kauan sitten

(Tarmo Yli-Rajala 1969)

Istuimme halkopinojen päällä. Sahatun puun tuoksu tuntui voimakkaana. Hän oli minua pienempi, teräväpiirteinen ja itsevarma. Ihailin hänen älykkyyttään ja piirustustaitoaan. Hetkessä hän piirsi karrikatyyrin opettajasta, joka selitti meille miten numerot pannaan luomaan uusia yhteyksiä. Minä en siitä pahemmin piitannut, saivat olla rauhassa mokomat. Enemmän kiinnostivat lähellä istuvan tytön tissit. Mutta ei hän nyt täällä halkoliiterissä meidän kanssamme istuskellut, tämä tyttö. Hän luki läksyjä ja valmistui aikanaan maisteriksi. Meitä kiinnosti MRA.

Ystävyys katosi murrosiän aallokoihin. Hän menetti traagisesti veljensä ja häipyi jonnekin. Vasta vuosikymmeniä pari myöhemmin kuulin radiosta saksofonisoolon the shadow of your smile. Tunnistin, että muusikko oli varhaisen nuoruuden ystävä. Luotiin nyt uusi yhteys, eikä se ollut matematiikan opettajan opettama typerä numeroleikki. Se oli arkirealismia. Hän soitti orkesterissa jazzia Gerry Mulliganin tyyliin ja oli jo taitava saksofonisti, minä opettelin vasta kirjoittamaan.

Kun tavattiin, ei hän ollut enää pienikokoinen ja teräväpiirteinen, itsevarma. Hän oli nyt minua paljon pidempi ja vahva. Ei nyt enää paranneltu puhumalla maailmaa. Hän oli vaitelias ja kertoi, että oli jossakin onnettomuudessa menettänyt muistinsa. Yhteinen puheenaihe MRA oli unohtunut ja kakki entiset fraasit joita nuoruuden viisaudessa olimme jakaneet, olivat nekin unohtueet. Hän sanoi kuin Pindaros muinoin, että elämä on vain unen varjo. Tuo Mulliganin kauan sitten soittama baritonisoolo Shadow of your smile oli kuin Pindaroksen ajatus nuoteilla kirjoitettuna. Siitä oli tullut tukipuu hänen muistiinsa. (2025)

Asia: MRA moral re armament. Pindaros.

Youtube:, Gerry Mulligan:The Shadow of your smile.

Me ymmärrämme elämää taaksepäin, mutta meidän on elettävä sitä eteenpäin (Kierkegaard)

                                                                    ROIHU  AKVARELLI.   Yli-Rajala 2012

                           

Varhaisnuoruuden ystävää Mauno Lainetta muistelen