RITIIKISTÄ VÄHÄN                                       

                                                    LYHYTPROOSAA 

                                                                                                                                                                                                     Komia taulu, jonka tekijää en muista. Excuse me!

Lyhytproosa on suorasanaista puhetta tai tekstiä, joka pyrkii vain selvittämään asioita. Se on asiallista ja venkoilematonta, eikä sille ole luotu tarkkoja sääntöjä. Kaupasta ostamasi hilavatkaimen kera saat vekottimen kokoamisohjeet. Se kun myydään irrallisina palasina, joista vain sielunvihollimen osaa jotakin koota. Hänkin on usein neuvoton.

On myös lyhytproosaa, jota pitää katseleman kaunokirjallisesta näkökulmasta. Sellaista kirjoittivat monet menestyneet kirjailijat ja sellaisetkin, jotka aikalaiset asiantuntijat lyttäsivät alle kaiken arvostelun. Kafka on nykyään arvostettu klassikko, mutta harva häntä vieläkään lukee. Kun ei oikein ymmärrä, niin miksipä nähdä vaivaa ja lukea vaikkapa Erään koiran tutkimuksia tai Selontekoa akatemialle. Daniil Harms kirjoitteli älyttömyyksiä ja potkittiin syrjään vallanpitäjien kirjailijayhdistyksesta. Bulgakov kuvasi kulkukoiraa, josta kasvatettiin neuvokas kommunisti. Eivätkä kaikki hyväksyneet Aleksis Kiveäkään.

Hoo Moilanen ei pidä itseään klassikkona, eikä sen puoleen oikeastaan yhtään minään. Hän pyysi joskus kriitikkoja arvostelemaan kyhäelmiään, joita hän nimitti lyhytproosaksi. Hän sai tunnustusta omaperäisestä tyylistä ja siitä, että tekstit ovat helppolukuisia. Mutta lyhytproosaa? Vähän ne ovat muka sinne päin. Mitähän se tarkoittaa, kun kuitenkin sanotaan ettei lyhytproosalla ole tiukkoja sääntöjä?

Alias Hoo Moilasella on käsitys, että kaunokirjallinen lyhytproosa voi olla kuin irti karannut villiori, se säntää sinne tänne ja potkii takajaloillaan kriitikoita, jotka yrittävät ottaa sen kiinni ja kytkeä liekaan. Ja vielä se rohkenee hirnuakin pilkallisesti yksivakaille ahdistajilleen.

Hoo Moilanen on vuosikymmenien aikana oppinut kunnioittamaan eteläamerikkalaisia kirjailijoita. Garcia Marquezia ynnä muita, jotka taitavat kirjoitella lumoavaa (maagista) proosaa, jota lukiessa ei pidä kurtistella kulmiaan. Sillä totuudella on klovnin kasvot, eikä sitä pidä koskaan kutsua todistamaan.

Niin se vaan on, että asiallinen proosa on kyllä kirjallisuutta. mutta kuitenkin se voi olla vain kuivaa raportointia. Lyhytproosasta ei tarvitse olla pitkä matka runoon eikä musiikkiin. Lue vaikka Renardin proosateksti Yölepakko. (x) Jos kuuntelet, sama lepakko voi lepattaa myös Schubertin Winterreise sarjan Liedissä Gute Nacht.

(x) Jules Renard: Kuvien metsästtäjä, Otava 1973, s. 28-29.

AATOKSIA:

Saanko nyt vihdoin vaipua rauhassa vanhuuden höperyyteen?

Sanotaan, että stressi valvottaa öisin. Minua se nukuttaa päivisin.

Skeptikko on kvarkki, joka ei näe maailmaa itsensä ulkopuolella

Subsidiariteetti takaa meille perinteisen humalan

 Unet                                            Lyhytproosaa

                                                               UNIEN NÄKIJÄ HOO MOILASEN                                                                                                                                               KIRJAKAAPISTA,  ILMAN SITÄ                                                                                                                                                  HATTUA.  Öljy 2020 E. Honkasalo.  

On ihmisiä jotka väittävät, etteivät koskaan näe unta. He ovat sillä tavalla moderneja    ja selväjärkisiä. On sitten niitäkin ihmisiä, jotka pelkäävät uniaan niin, etteivät uskalla ajatella niitä eivätkä niistä puhua.Unien maailma on kiehtova ja usein myös pelottava. Se on järjetön eikä se noudata arkielämän logiikkaa. Unessa voi kävellä vetten päällä ja kulkea seinien läpi, unessa voi astua peilin maailmaan.

Unessa voi kaunis muuttua hetkessä rumaksi ja lempeä vihamieliseksi raivopääksi.

Ovatko unien hahmot todellisia, näkijän ulkopuolisia, vai ovatko ne pelkkiä hallusina-atioita? Aikojen saatossa on dokumentoitu unia, jotka ovat enteellisiä ja osoittautuvat tosiksi muutaman arkipäivän kuluttua. Tai vaikka heti aamulla. Ruotsalainen Sweden- borg näki Tukholman palon satojen kilometrien etäisyystä ja sai tiedon tapahtumasta vasta päiviä myöhemmin. Kulkuyhteydet olivat siihen aikaan (1600-luvun lopulla) hitaita ja pitkiä, ei ollut nykyajan puhelimia eikä autoja. Minun äitini näki unessa Suomen kartan, jonka raja oli vedetty väärin. Se lohkaisi Viipurin ja koko Suomen puoleisen Karjalan rajan taakse. Tämän unen hän koki ennen sotia, 1930- luvulla. Itse olen nähnyt unia, jotka ovat toteutuneet sellaisinaan joko seuraavana päivänä tai viikkoa myöhemmin.

Olen herännyt hyvin vaikuttavasta ja toden tuntuisesta unesta ja hereillä ihmetellyt sitä. Olen käynyt juomassa vettä kun suuta niin kuivaa, käynyt vessassa asioimassa tärkeitten yötehtävien parissa ja sitten, kun olen palannut takaisin vuoteeseen niin olen nähnyt jatkoa siiheh uneen josta heräsin. Minun uneni ovat yleensä lyhytfilmejä, niissä on monesti hyvin voimakkaita värejä. Niiden ihmiset ovat eläviä, mutta usein myös ai-koja sitten kuolleita. Hyvin todellisia, ääntä ja ilmettä, koko olemusta myöten.

Mistä tuo kaikki pursuaa aivoihin? Tulevatko ne jostain ulkopuolisesta lähteestä, vai onko se lähde minun omassa mielessäni. Mikä tunnetun fysiikan laki sopii ennalta näkemiseen ja siihen, että sodassa kaatunut mies palaa yllättäen kotiin juuri kuolinhet-kellään ja katoaa saman tien? Tietysti se selitetään niin, että jatkuva pelko saa näkemään olemattomia,vaan miten selitys istuu täsmälliseen ajankohtaan? Juuri siihen hetkeen, jolloin luoti lävistää hänensydämensä.

Paljon tähän maailmankaikkeuteen mahtuu selittämätöntä. Eivät katoa olemattomiin ilmiöt, joista ei haluta puhua, koska niitä ei ymmärretä. Jänis työntää päänä pensaa-seen kun pelkää, mutta ihminen pällistelee ympärilleen ja vaikenee. Minkä sille sitten teet, kun järki ei hyvksy kaikkea mitä mieli ja arkitodellisuus meille tarjoaa.

Voivatko unet kertoa jostakin muusta kuin näkijästään? Voidaanko unien avulla olla yhteydessä näkijän ulkopuoliseen ulottuvuuteen, kollektiiviseen tietoisuuteen? Unessa liikutaan rationaliteetin ulkopuolella. Aistitaanko niissa,  tai näyttäytyykö niissä jotain tietoisuuden ulkopuolelta? Onko unien näkeminen vain subjektiivista?

Kysymyksiä, joihin saa vastauksen vain unessa. (2025)

Viite: (Serafim Seppälä. Antiikista Bysanttiin. Unien maailma, Gaudeamus 2021, s. 268)

Asia:     Enneunet.   Swedenborg. .

  

 

TÄMÄ  SYKSY 

                                      

LYHYTPROOSAA

          

                  Syyshalavia  akvarelli  T.Yli-Rajala 1989        

                                                            

Alkusyksy on minulle läheisin vuodenaika. Olen herännyt siihen, kuunnellut kuinka sade riettaasti kattoja vihmoo, koivuja kaulailee ja korviin kuiskii. Ehkä se on  muisto men-neisyydestä.  Keväällä pihaa reunustivat kukkivat omenapuut ja lämmin tuuli Laatokalta liekutti äidin pyykkinaruja. Kaksi vuotiaana minut johdateltiin polulle, jolla törmäsin vain sattumiin. Elisenvaaran asemalla veli roikotti minua kainalossaan, kun maatais-telukoneet hätistivät pakolaisia metsään.  Äiti  kantoi omaisuuttamme vaneri-laukussa. Suunta oli silloin kohti länttä, koti jäi Käkisalmelle jossa kansan sankariarmeijan upseerit takavarikoivat meidän uuden  ompelukoneen ja seinällä roikkuvan perintöviulun. Kolmekymppinen isä sai kylvyn kranaatin sirpaleista Kuhmossa ja Suomus-salmella,  halvaantui, mutta selvisi  toipilaana vielä Ihantalaan asti joukkueenjohtajaksi kesällä 1944. Siellä luoti lävisti vasemman olkapään. 

Vuosikymmeniä myöhemmin kuulin kun joku arvosteli evakkoja. Eihän niillä mitään ollut kun tänne tulivat syksyllä ja pers´aukista oli koko porukka. 

Ihmisen elämä on liekki. Kun se sammuu, nousee savu ja haipuu ilmavirtaan. Niin kato-avat ajatukset, tunteet ja muistot, katoavat suunnitelmat ja tietoisuus olemisesta. Läheisis-sä ja tuttavissa elää vielä hetken aikaa muisto, mutta aikojen saatossa sekin vähitellen ka-toaa. Miten kauan kuvat ja kirjoitukset kestävät? Eivät nekään ikuisia ole. Vain kuolema on, ja se on ikuinen.  

Äidin vanhemmat makaavat haudassa, joka on jäänyt tulvavesien alle, ja jonka vieressä vierastat kieltä puhuvat pojat potkivat palloa. Hautakivi on viety jonkun valloittajan asunnon porraskiveksi.

Kun rajat alkoivat aueta, eivät minun vanhempani halunneet käydä katsomassa nuo-ruutensa maisemia. He olivat katkeria, eivätkä oikein ymmärtäneet niitä jotka kävivät siellä vannomassa ikuista ystävyyttä ja kuuntelemassa kohteliaasti sitä propagandaa, jota oli sinne tuodulle uudelle väestölle syötetty.  Turisteille esiteltiin heidän entisiä kote-jaan omaisuutena, joka oli valtaajille annettu ikuisesti ja ihan oikeudenmukaisesti. He olivat vapauttaneet maan fasisteilta. Meidän keskiluokkaiselta perheeltä.

Historia ei toista, se vain matkii itseään. Kun katselee ja kuuntelee maailman tapatumia tänään, ei voi muuta kuin ihmetellä miten lyhyt muisti ihmisillä on. Ihmetellä sitäkin, mi-ten haluttomia he ovat tunnustamaan, että kaikki on tapahtunut jo aikaisemmin ja tapah-tuu jatkuvasti uudelleen. Sielunvihollinen hallitsee, vaikka sitä ei haluta myöntää. Sen tu-hoamat kaupungit nähdään päivittäin televisiosta. Se kiduttaa ja tappaa ihmisiä joita se haluaa johtaa paratiisiin. Sen omatunto on musta ja sillä on pyövelin huppu päässä. (2024)

POHORINTOJA:

Jos hymyilet, älä naura. Jos naurat, naura vain itsellesi. Kaikki tosikotkin ymmärtävät sen taidon.

Murhaajankin poskella on joskus lapsena vierinyt kyynet

Jokaisesta ei ole kukkopojaksi taiteen tunkiolle. Riittää kun osaa kiekua.

Joidenkin on vaikea uskoa, että se mikä ei ole luonnollista, on luonnotonta

Vain saatana on voinut epähuomiossa keksiä sähkökitaran

Venäläisillä on niin laaja isänmaa, etteivät he tiedä missä se on

Tutkimukset osoittavat, että kaikissa sukulaississa on tippa minun vertani

Asiasana:Vanha Suomi (=käsite)

Post scriptum

Isäni oli lähtöisin Etelä-Pohjanmaalta, jossa hänellä oli 500 vuotta vanhat sukujuuret. Äiti oli Viipurin karjalainen. Hänen sukujuurensa Karjalassa yltävät jääkauden jälkeisiin muutto-aaltoihin. Isän sotilasammatin takia heidän nuoruuden maisemansa ja elämänsä olivat Viipurin ja Käkisalmen seuduilla, Vanhassa Suomessa.  

VALOKUVA: SYKSYLLÄ 2019

 VIIALASSA  ARJA YLI-RAJALA.

    

I

SINITIAINEN

lYHYTPROOSAA

                                                    

                                                                                           Quasimodo: Ja äkkiä on ilta

Terassin ovi oli auki. Jokin häivähti silmäkulmassa, ja näin sinitiaisen joka räpytteli hädissään lasiruudun edessä. Taisit vähän eksyä, kysyin pelokkaalta linnulta. Mistä sinä siihen tulla tupsahdit?

- Minä putosin, lintu räpytteli hädissään. Sinun veljesi ampui minua ritsalla ja minä putosin oksalta tähän.

Muistin tapauksen. Siitä oli nyt noin kahdeksankymmentä vuotta. Keräilin mustikoita koivumetssä, parakkikylän vieressä ja viheltelin Tähti ja meripoika valssia. Se oli kai noihin aikoihin muotia, en oikein muista. Keräsin marjat siihen rivalliseen kannuun joka on vieläkin ehjänä tallessa, asiakaapin päällä. Sen pin-taan on maalattu sinisiä kukkia toista sataa vuotta sitten. Kävelin mustikka-mättään ohi ja kumarruin katsomaan maahan. Siinä makasi kuollut sinitiainen, siivet avuttomasti levällään ja toinen silmä vielä vähän raollaan. Lintu oli hämmäs-tyneen näköinen.

Minua säälitti lituparka, joka oli kesken kesän riemuja livertänyt äkkikuolemaan. Veli oli ampunut sen ritsallaan. Hän oli tehnyt sitä jo aiemminkin ja näytti jotenkin nauttivat toimistaan.

- Miksi sitä niitä ammut, kysyin veljeltä. Niillä on pesä ja poikaset, etkö ajattele miten niiden nyt käy?

Veli ei vastannut. Hän oli sulkeutunut ajatuksiinsa ja minä tiesin mikä häntä vai-vasi. Sama huoli kuin minuakin. Kotona oli riitaa, se toi elämään epävarmuutta ja kytevää vihaa. Ei oikein tiedetty mihin sen kaiken suuntaisi. Hän kohdisti vihansa iloiseen sinitiaiseen, minä viheltelin huo lettomana Tähti ja meripoika valssia, vaik-ka olin hyvin huolestunut ja minua ahdisti. Potkaisin linnun raadon syrjään ja lähdin kotiin, tein ristinmerkin. Kannu oli täysi mustikoita.

Tiainen alkoi nyt taas räpytellä terassin ikkunalla. Auta minut täälttä ulos, se liversi. Haluan lentää takaisin sinne kotikoivun oksalle ja laulaa kesken jäänyttä säveltä. Sinun veljesikin on siellä, mutta ei hän enää ammu meitä ritsalla. Hän vain kävelee siellä edes takaisin ja katselee ympärilleen kuin olisi eksynyt.  (2025)

AATOKSIA.

ON TODELLISUUKSIA JOITA EI VOIDA TODISTAA

 ENSIMMÄINEN ÄÄNI, JONKA LAPSI KUULEE ON ÄIDIN SYDÄN

SMALL TALK. kESKUSTELUN KANSAINVÄLINEN ULOTTUVUUS.

            
 

KOIRAN HÄNTÄ

LYHYTPROOSAA

                                                          

Kävelin taas sitä pitkää soratietä jolla olin nähnyt koiran juoksevan. Minua kiukutti jokin, mutta en yhtään muista mikä. Ehkä syy oli siinä, mitä lähtiessä kirjoitin. Arvelin että sitä nyt ei kukaan koskaan lue, lukijoilla ei ole tarpeek-si yleissivistystä. He eivät erota kuivaa raporttia kirjallisesta taiteesta, siitä että sanoilla voi maalata impessionistisen hetken kuvauksen asiasta, joka on tässä ja juuri nyt. Tai oli vielä hetki sitten, kunnes hän tuli ovesta ja keskeytti syventymisen.

Minähän etsin vain tietoa ja löysin yksinäisyyden.

Hän kysyi minulta aamulla olinko nähnyt sen kuvan autokolarista. En ole nähnyt, minä vastasin ja tuijotin hajamieelisenä kärpästä, joka pesi likaisia koipiaan sokerikipossa. Katselimme yhdessä kuvaa. Se oli kolarissa ruttaan-tunut uusi auto. Kaksi matkustajista oli viety pillit vinkuen sairaalaan, mutta onneksi auto ei ollut tärveltynyt ajokelvottomaksi. Kyllä sinunkin olisi jo aika luopua ajokortista, hän sanoi. Koskaan ei tiedä mitä seuraavan mutkan takaa tulee eteen. Monesti viisaus käy etpäässä takaperin ja huomaamatta.

Siksi lähdin vähän kiukkuisena aamukävelylle.

Kyllä hän tiesi, että minä lähetin ajokortin poliisilaitokselle jo kaksi vuotta sitten, mutta teeskenteli muistamatonta. Se oli piikki, joka sattui persuksiin vieläkin, mutta minkäs teet kun vaativat luopumaan. Kyllä minä ajaa osaa, vakuutin poliisille myöshemmin, mutta hän katseli vain muualle ja nyökytteli. Näen molemmat tien puoliskot yhtä aikaa ja ajan visusti keskiviivaa pitkin, minä häntä valistin. Vastaan kännykkään joka kukkuu vasemmassa rintatas-kussa ja annan katseeni viipyä kadulla kipittävän sääriparin tietämissä. Olen pirteä ja nopea älyinen, varhaista keski-ikää elävä (87 v.) emeritus kirjastotoi-men johtaja. Juuri sellainen, josta sanaotaan että jos et tiedä, kysy kirjaston-hoitajalta.

Vain viehättävä rouvani epäilee minun taitojani, en tiedä mistä syystä. Mutta nyt unohdin tyystin mitä olin kertomassa. Tuijotin siis edellä juoksevan koiran häntää kunnes se luikahti mutkan taakse. Rouva poistui nyt niskojaan nakel-len keittiöön, josta alkoi kuulua kahvikeittimen kohina. Minä muistelin sitä, mihin äsken jäin. Kärpänen pesi yhä koipiaan ja mollotti minua verkkosil-millään: kärpäsen sielunelämää, mistä löytäisin sen tunkion? Se oli epä-luuloinen, ja syystäkin, koska suunnittelin sen likvidoimista. Olin autoritaa-rinen isäntä.

Entä se kirjoitus? Nyt muistin, että anoin pankista lainaa remonttiin. Koira jonka häntää seurasin katseella, nuuski minun työhuoneeni nurkasta homet-ta. Mitään se ei sanonut, mutt sen katseesta näin, että jotain kohtalokasta oli nurkasta löytynyt. Mieleen juolahti assosiaatio kirjallisuudesta, sillä olin juuri päättänyt romaanin jossa ei ollut kunnon alkua eikä loppua, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Se oli saanut loistavat arvostelut ja uteliaat juoksivat sitä kyselemässä kirjakaupoista.

Ajoin vieraan koiran nurkistamme ulos ja lähdin kävelemään.

Vähän turhautuneena ja kiukkuisena jatkoin tarpomista ja pohdin, että minä tässä vaan kirjoittelen päivät homeisessa työkopissa ja tarkkailen syyllisen koiran pystyä häntää. Se on kuin kohtalon eteen heittämä huutomerkki, joka kehottaa lopettamaan kaikki turhat luulot omista kirjoitustaidoista. Sellaisia kun ei kertakaikkiaan ole. (2025)

    UNIA VAIN 

Lyhytproosaa

        Kuva; Ihastuttava tyttö luennolla

        Akvarelli 1998 T.Y-R.

Olin Tallinnassa. Kävelin kadulla, ja huomasin matkan päässä portaikon. Ne olivat yliopiston portaat ja niinpä muistin että minun piti mennä ilmoittau-tumaan sinne. Astuin ovesta sisään ja totesin, että tämähän olikin sokke-loinen laitos. Käytävät olivat pitkiä ja ahtaita. Joku nainen katsoi uteliaana ja niinpä kysyin häneltä, missä ilmoitautuminen piti tehdä. Hän viisasi minut kohti pöytää, jonka erotin hämärässä etuoikealla. Sen ääressä istui kolme vakavaa virkamiestä, joista keskimmäinen näytti ehkä enemmän sotilaalta tai poliisilta. Kävelin heidän eteensä ja kysyin kuka heistä oli vastaava virkailija. Vasemman puoleisin mies nyökkäsi oikeassa laidassa istuvaa kohti ja sanoi, että tuo tuolla.

Vilkaisin kaikessa kiireessä rannekelloa, jonka viisarit pyörivät vinhasti takaperin.

Jututin miestä ja kerroin hänelle ongelmani. Olen kyllä kirjoilla täällä, mutta en ole päässyt moneen vuoteen ilmoittautumaan. Mies nyökkäsi ensin ilahtunee-na, mutta kun kuuli verukket, hän vakavoitui. Olen nimittäin sairastellut, valehtelin sujuvasti.

- Hyvä on, katsotaan mitä voidaan tehdä, hän mutisi itsekseen ja osoitti sitten erästä henkilöä, joka istui kauempana ja piti leimasinta kässissään. Vaihdoin taas paikkaa ja astelin uuden miehen luo kertomaan, että pitäisi kaikesta huolimatta saada vielä pari merkintää opintokirjaan. Vedin kirjan taskusta ja näytin miehelle. Kun avasin sen hänen silmiensä eteen, lähti sivujen välistä vilistämään joukko punaisia luteita. Vihkon lehdet olivat tahmaiset, sitä oli selattu taikinaisilla sormilla.

Mies vilkaisi huolimattomasti opintokirjaa ja sujautti sen nopeasti taskuunsa. On syytä suorittaa tuo cum laude kokonaan ennen kuin siirryt eteenpäin.

 - No mutta mihin minun pitäisi siirtyä, kysäisin. Tulin hakemaan kyseistä merkintää koska olen sairastellut. En tullut tänne steppaamaan, minä jo vähän kiukuttelin.

Meidän puhuessamme oli suuri sali alkanut täyttyä ja moni vilkuili nyt minua. Näin senkin ihastuttavan tytön jonka selän takana istuin isossa luentosalissa ja kuuntelin hänen naurun kiherrystään. Silmiään kiivaasti räpyttelevä vanha mies piti nyt yleisölle esitelmää arvopohjasta. Onko se pelkkä hattara, joka haihtuu tuuliin vai onko se tuulentupa joka muodostaa vain risukasan mie-lemme pohjalle? Istuin penkkirivin päähän kuuntelemaan kuulijoiden kuisku-tuksia. Minun muinainen ihastukseni nyökkäsi silmiltään hiuskiehkuran ja heitti katseen kohti. Mikä on hyväksyttävä arvopohja, kuulin luennoitsijan kiekaisevan. Sekö, jota johtava eliitti edustaa ja suosii? Jos sitä arvostelee, saa niskoilleen myötäilijöiden ja perässäjuoksijoiden lauman. Nimitetään anarkistilsi ja kehityksen vastustajaksi. Jopa fasistiksi.

Joku oli jo pidemmän ajan vilkuillut minua ja näytti hyvin epä-uskoiselta. Vakuutin hänelle, että kyllä minulla vielä järki tallessa on, vaikka tämä parta onkin. Enkä minä ole ulkomaalainen, vaikka voin hetkittäin siltä näyttää.

Matkan pääsä meistä ryhdyttiin levittelemään värikkäitä kankaita , joista laadittiin banderolleja. Niissä luki fraktuurakirjaimin: korjaa arvopohjasi moderniksi ja liity sateenkaarinuoriin. Olet sen velkaa yhteiskunnalle, joka sinua nyt ruokkii kun olet jo liian vanha.

Pitkän penkin päässä istunut keski-ikäinen, lihava nainen lähti lyllertämään kohti myyntipaikkaa ja levitteli siellä kankaita. Hän valitsi lopulta kirjavan, afrikkalaiselta näyttävän lakanan ja kietoi sen ympärulleen. Palasi sitten takaisin istumapaikalleen. Sitten minua lähestyi kolmekymppinen mies, joka alkoi häiritä kysymyksillään. Hän korosti, että modernistit suosivat sellaisia aiasanoja kuin replyttää, räkki, late ja Kypro, joka viimeksi mainittu tarkoittaa erästä saarta. Vokaaleista pitää vähin erin päästä eroon, niin kuin Stanislaw Jerzy Leckin aikoinaan korosti, kun puhui kerakkeiden kuorosta joka pääsee vauhtiin vasta kun kaikki ääntiöt on likvidoitu. Minun ihastukseni oli jo lähtenyt pois ja näytti nyt kaulailevat vierasta, hyvin vastenmielisen näköistä vanhaa miestä.

Palasin kotiin ja yöllä näin unessa demonin, naisen joka ahdisteli minua ja vaati väkisin mukaansa. Harasin vastaan, tappelin tuota häijyä ja vihaa kihisevää, alastonta naista vastaan. Ajattelin siinä, että olisipa nyt pitkä ja taipuisa viivotin jolla saisi läväyttää tuota riivaajaa paljaalle takapuolelle.

Selvisin kuitenkin hereille ja vapauteen, mutta aamulla totesin, että opintokirja luteineen oli pudonnut Tallinnan kadulle. 

Miettehiä:

Väärillä säärillä ei pääse esittämään balettia Joutsenlammelle

.Voiko itseensä rakastunut odottaa vastarakkautta? 

Äärivapaamielinen on se kolmas tyttö vasemmaltaa.                                                                                                                                                                      

KEISARIN VIESTI

Lyhytproosaa

                                                                            Kuva: Suljettu viesti

Parvi lintuja lehahti ilmaan kuin tuiskuna ja minä seurasin sitä katseella. Näin miten ne kohosivat korkeuteen yhdellä henkäyksellä, kunnes en enää uskonut niiden nousevan ylös, vaan tiesin itse putoavani. Orapihlaja-aita oli autio, varpusten tirskutus kadonnut. Hain lehden laatikosta ja muistelin eilistä puhelua. Se pirisi iltapäivällä juuri silloin, kun olin ajatellut mennä päiväunille. Vanha luokkatoveri soitti ja kysyi vointia. Kerroin sen hänelle lyhyesti. Muisti pätkii, ristiselkää halvaannuttaa väärä liike jonka tein toissa päivänä. Päätä ei pakota, mutta polvet pyrkivät kävellessä pettämään ja sitten on vielä tuo siunat- tu eturauhasvaiva. 

Olen muistellut luokkakuvan esittämää totista joukkoa, mutta siitä on liian kauan. En muista muita kuin itseni, enkä ole siitäkään varma.

Soittaja kuunteli ja puhelimesta kuulin hänen vaivaisen hengityksensä. Se rahisi ja sano-jen välillä hän piti taukoja, ikään kuin pyydystäisi karkuun juoksevia sanayksilöitä. Ai-kansa viivyteltyään hän lopulta sanoi: kuule, en minä sinulle halunnut soittaa vaan sille toiselle, jonka nimeä en nyt muista. Enkä minä sinunkaan nimeäsi muista, mutta ei se haittaa. Mehän elämme yhteiskunnassa, jossa tasa-arvo on tärkein arvopohja. Tautofonia meitä ärsyttää ja tasapäisyys, jonka puolesta on taisteltu jo Ranskan suuresta vallanku-mouksesta lähtien.

Kun hän näin puhui, tiesin nyt kuka hän oli. Meillä oli sama ihastus, joka antoi meille molemmille pakit. Ei ymmärtänyt hyvän päälle, ainakaan mitä minuun tulee. Hänestä en tiedä. Ihastuksella oli vaalea polkkatukka, mutta yksivakaa luonne. Hän käski minut menemään sinne missä pippuri kasvaa, mutta minä en halunnut olla ulkomaalaisten kanssa missään tekemisissä.

Kun keskustelu muuttui yhä vaikeammaksi, lopetin sen ja panin puhelimen jääkaappiin jossa sitä pidän. Sen soittoääni on häiritsevä kukkuu, mikä saa aina hätkähtämään. Leh-den olin unohtanut ulos verannalle, jossa linnut olivat sotkeneet sen jätöksillään. Siinä siis tämän aamun poliittinen agenda. Päätin lukemisen sijaan hiljentyä hetkeksi musiikkiin, mielessä käväisi Shostakovitsin Toinen valssi. Vaan radion oli valloittanut alle kolme-kymppinen asiantuntija, jonka maku poikkesi minun omastani. Huomasin, että kysymyk-sessä oli sama ikuinen riesa, Tampere-radio. Suljin sen saman tien ja lähdin takaisin nukkumaan. 

Päivä oli nyt pulkassa, lintuparvi palannut orapihlajapensaaseen ja ikkunan rakosesta kuului varpujen tirskutus. Pöydällä lojui Kafkan novellikokoelma Keisarin viesti. Se minua aina ilhduttaa.(2024)

SANAN PAUKAHROKSIA:

Vain Venäjä tietää mikä on Ukrainalle hyväksi

Suurimmat sankarit esiintyvät aina vain paaraateissa.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                  

 METANOLIA

LYHYTPROOSAA

                              Kuva Chopin nocturno op.9 no2 Lola Astanova

Hän oli insinööri Firman hallinnosta. En tiedä tarkemmin mitä hän teki, mutta koneit-ten ja laskutikkujen kanssa hän ei häärännyt. Tuli hän kyllä usein meille yläkertaan ja istui tietokoneen ääreen. Niihin aikoihin ei vielä kännyköitä tai tabletteja tunnettu. Siinä hän näytti viihtyvän, ajatuksissaan ja puhumattomana. Joskus hän havahtui kuin hereille ja alkoi puhua jostakin arkisesta asiasta, joka ei minua kiinnostanut. Olin huolestutunut enemmän ihmisistä kuin koneista, mitä hän ei oikein ymmärtänyt. Mies istui siinä yksin ja kuunteli musiikkia korvakuulokkeistaan. Hän ei pystynyt keskitty-mään siihen mitä koneen näytöltä näki, tai hän näki siellä jotain mistä ei halunnut tietää mitään. Laskelmia ja skenaarioita, tyhjää tajunnan täytettä.

Joskus hän kaivoi esiin eväsnyytin ja söi siinä paikalla. Oli varannut itselleen pitkän istunnon ja söi kaikessa rauhassa. Juteltiin siinä tapahtumista maailmalla. Oli vireillä rauhanneuvotteluja sekä syytöksiä kansanmurhasta ja väestön pakkosiirrosta.. Minä väitin, että sellainen meitäkin on kohdannut, mutta siitä ei ku kaan piittaa. Alkuperäi-stä väestöä on siirretty pois tieltä kun uutta väkeä on tuotu tilalle. Paikkakuntien ni-metkin on muutettu vieraiksi. Syyllinen löytyi meiltä, se todettiin kansainvälisessä kokouksessa jossa tuomarina oli se joka pakkosiirtoon pakotti. Oli valittu kahdesta pi-rusta se väärä.

Hän ei kuunnellut eikä osoittanut kiinnostusta minun näkemykseeni. Tuijotti vain eteensä ilmeettömänä ja kääntyi sitten katsomaan minua. Jos vääryys sallitaan, se sal-littakoon vain vuoks vallan korkeimman, hän muisteli jotakuta antiikin roomaalast a filosofia.

– Ei muuten milloinkaan, minä jatkoin. Onpas sinulla syvälliset mietteet, mikä sinut saa moisia muistelemaan?

- Uusi luuta joka lakaisee minut syrjään. En kelpaa enää siihen mitä olen tähän asti tehnyt. Hyvä ettei antanut saman tien lähtöpasseja.

Onhan sellaista nähty ennenkin, lohdutin miestä joka piilotti eväspaperit roskakoriin. Itse hän oli eväät aamulla tehnyt, kun vaimo ja lapset olivat jättäneet yksin. Hän otti kuulokkeet ja pani ne laukkuunsa, alkoi valmistella lähtöä.

- On vaan niin masentavaa ja turhauttavaa. Mikään niille ei riitä, aina vaaditaan enemmän. Minulta on työn takia mennyt jo perhe ja nyt ne palkitsevat kaikesta uh-kaamalla irtisanoa.

Kyllä kaikki järjestyy, yritin vielä typerästi vakuutella. - Kun oikein ottaa päähän, niin kuuntele niillä kuulokkeillasi Optinan ortodoksi-iseien rukousta, alkuperäisenä.  Kokeile niin huomaat.

Se oli viimeinen kerta kun näin hänet. Viikkoja myöhemmin kuulin, että mies oli ampunut pistoolilla suuhunsa. Hän jätti jälkeensä kirjavan, verisen työpöydän ja paljon puhetta. Ei mielipiteistä vieläkään myötätuntoa tihkunut, häntä moitittiin vain heikoksi. Heikot sortuu elon tiellä, joku neropatti julisti.

Johtaja vakiinnutti asemansa tiukkana ja päättäväisenä miehenä, jolle yhtiö oli kaikki kaikessa. Juhlapäivänä hänelle myönnettiin mitali.

Asiasanat:

Metanolia, mielenmuutos. Lola Astanova.

Kuva: abstraktia taidetta, jonka tekijää en vanhuuden höperyyttäni muistanut merkitä muistiin. Koska tykkään taulusta, niin keksin sille nimen ja esittäjän, nätin pianistin, uzbekin  Lola Astanovan. 

 

                 AMPUMARADALLA                                                           LYHYTPROOSAA

                                                     

                                                         Pelko

Ampumarata oli piikkilanka-aidan takana, metsikön reunassa. Siellä oli penkere jonka eteen oli pantu maalitaulut. Minua vähän pelotti, katsoin syrjäsilmällä isää joka oli vaitelias. He olivat kotona riidelleet ja äiti sanoi että isä oli äkkipikainen. Ei hänestä voinut tietää mitä ajatteli ja mitä tunsi. Ehkä hän kääntyy äkkiä ja tähtää vaikka minua. Hänestä oli tullut sellainen sodassa.

Nyt nän, että isä tähtäsi pahvista kyhättyä, pelokasta miehen hahmoa. Hän ei laukaissut vaan laski aseen tukipöydälle ja jäi miettimään. Pahvihahmo oli palauttanut hänen mieleensä jonkin muiston. Ehkä hän muisti miehen, joka ilmestyi uhkaavasti ison kiven takaa, aseella häntä osoittaen. Se oli sense datum, joka pysäytti hetkeksi liikkeen. Isä oli nopea ja tarkka, mies lyyhistyi polvilleen ennen kuin ehti muistaa rakkaitaan. Niitä hänelläkin oli jossain kaukana.

Nämä asiat olen kuullut salaa aikuisilta, kun ne ovat olleet meillä kylässä. Nyt kuusen näreessä istui oksalla yksinäinen korppi. Se pälyili uteliaasti minua, mutta en tiennyt mitä se pohti.

Minä olin tässä ja odotin mitä isä seuraavaksi tekisi. Saattaisin juosta piiloon ison kiven taakse. Siellä lojui paljon tyhjiä hylsyjä, joita ampujat eivät viitsineet kerätä talteen. Minä vain keräsin ja vein ne kotiin. Leikeissä ne olivat sotilaita jotka taistelivat vihollisia vastaan. Kiväärin hylsyistä oli kiva kyhätä tykkejä. Patruunakampaan kiinnitetty hylsy oli tykin piippu, jonka panin rihma-rullan päälle niin, että rulla näytti tykin pyöriltä.

Isä alkoi kokoilla tavaroitaan ruskeaan nahkasalkkuun. Hän pani sinne parabellumin ja trasselitukot, panoslaatikot. Näky tuntui helpottavalta. Hän yritti hyräillä jotakin, mutta tiesin että isällä oli sonnivainaan nuotti. 

-Tulepas nyt niin lähdetään kotiin, hän sanoi minulle. Siellä jo ruoka odottaa. Hänen suupie-lessään näin hienoisen hymyn häiveen ja äkkiä tiesin, että vaara oli ohi ja että olin sen vain kuvitellut.

 Ajattelin, että isä ampuu vain vihollisia.

MIETTEHIÄ:

Ei luulisi, että kananpee on herkullinen ranskalainen ruokalaji.

Ei ole koiraa karvoihin katsominen, arvelivat kirput yksimielisesti.

Ennen pridekulkuetta nähtiin Göbbels useissa lehtiitoimituksissa.

Empaattinen mies juo muiden terveydeksi. Vastalahjakssi hän saa maaksakirroorin.

Asia: 

Panoskampa. Mikä ero on saksalaiseella ja suomalaisella panoskammalla?

Parabellum. Näre. Sense datum.

                                                The raven lord

    

TAKAPIHAN NUKET                                                   

LYHYTPROOSAA    

Nocturno. Akvarelli 2018 

Kirjoituspöydän kulmalle oli joku pannut pienen veistoksen. Se esitti ballerinaa jonka lyhyt mekonhelma heilahti joka kerta kun käänsin lehteä. Minä kun samalla myös luin. Pidin silmällä veistosta ja luin Marquezin kertomusta everstistä joka odotti kirjettä. Pimeys oli jo laskeutunut kaupungin ylle, etäisyydessä syttyilivät lukemttomat valot. Tiesin että pihakorttelin kulmauksessa oli röykkiö romua. Siihen oli kasattu konkurssin tehneen liikkeen poistotavaroita, joukossa vanhoja mallinukkeja. Kävelin päivällä paikan ohi ja kuulin kuinka ne kuiskivat keskenään salaisuuksia. Ette usko miten minua hävettää, yksi nukeista valitti. Heittivät tänne pihalle syrjään ilman vaatteita. Olisivat edes paidan jättäneet päälle. Tässä sitä nyt rinnat paljaina täytyy ohi kulkijoille keikistellä.

Vilkaisin ohi mennen nukkea joka makasi selällään pahvilaatikoiden ja muun roinan päällä, jalat oikoisenaan. Toisesta jalasta oli tippunut piikkikorkoinen kenkä asfaltille. Näky häiritsi minua, koska se jostain syystä palautti mieleen assosiaation nuoruudesta. Olen joskus kokenut tämän tilanteen, ajattelin ja kilistelin avainnippua taskussa. Kiipesin kolme kerrosta yläkertaan ja kaivoin esiin Marquezin everstin. Pöytäveistos teki piruetin ja kuulin kuinka Katia Buniatishvili soitti Chopinin nocturnoa numero 9, c molli. Istahdin pöydän ääreen ja päätin jatkaa kirjoittamista.

Luin nyt, että tapahtui virhe, eikä tallennustietojasi voitu ladata. Odota hetki ja yritä uudelleen. Mikä virhe muka? Kukahan kielinero tuonkin virkkeen on laatinut, minä ajattelin.

Oli niin vaikea aihe. Minua oli päiväkausia kalvanut kysymys olemassaolosta. Olinko minä muka eksistentialisti? Vai olinko sittenkin anakronisti, joka istui väärässä paikassa haikailemassa eilisen perään. Ikkunaruudussa häilähti jotain, ja kun avasin juuri äsken suljetut silmät, näin Marquezin hevosen laukkaavan yli taivaan. Kattojen ja antenniviidakoiden yli, kohti päivän nousua. Sieltä ei mitään hyvää tule koskaan, sanoi äiti aikanaan ja oli oikeassa. Nyt sieltä tuli tuhansittain nuoria miehiä, jotka tapetaan pusikoihin ja teiden varsille.

Aikaa ei oikeastaan ole, kirjoitin koneen muistiin. Se on mielikuva, jonka vastakohta on sense datum. Tämä hetki. Oli yö, ja Katia lakkasi soittamasta. Balettitanssijan piruetti jäi kesken. Minä vain olin olemassa ja miljoonat muut joita vallanhimoiset psykopaatit ajoivat kuolemaan. Ratsu oli ikkunasta kadonnut, ilta jo piirittänyt lehmusten hahmot. Näin tummat linnut rypäinä puiden oksilla. Oli vaikea uskoa todeksi sitä mikä ei liiku. Oli vaikea liikuttaa todellisuutta. (2025)

AJATUKSIA

Kustahan poijaat tähän, naukuu meirän kollikissi krannin portahilla

Ihmiset vaikenevat, koska eivät osaa tai eivät halua ajatella. 

Jenkit olivat kaikki isänmaallisia kun purjehtivat Amerikkaan. 

Kaikki he olivat yksimielisia kun kaksimieliset likvidoitiin.

Teologia antaa heille turvan, jota usko ei pysty antamaan.

 Asia: Garcia Marquez, Kukapa evrstille kirjoittaisi. Wsoy 1970. (Kranni:Etelä-Pohjanmaalla se tarkoittaa naapuria)

  

   YÖN HIUKSET

LYHYTPROOSAA

Yön hiuksille nyrkkiin puristunut         

pieni musta  käsi, Koko yön se painaa sinettejäjään

 kuun nimissä  (jules Renard: Kuvien metsästäjä 1973

Suomennos                                                                                        

                                                                                            

                                                                                                     Vihollinen aikaan: sekavärityö

                                                                                                               T.Yli-Rajala 1979                                                                                              

Heräsin aamuyöstä kolmmelta, vihollisen aikaan. Se on jo kaksi vuosituhatta tiedetty saatanan kellon ajaksi. Selkää särki, vasen käsi oli puutunut. Päässä humisi ja unta pakenevissa silmissä näin hahmon, joka juuri äsken oli käynyt koskeettelemassa minun peittoni kulmaa. Muistin kuinka utelias katse sillä oli, ja kylmä värisytti jäseniä. Herää nyt, minä näytän tien se kuiskasi.

Ja minä heräsin. Laahustin keittiöön kahvin tekoon, sillä yösyöminen alkaa aina nukut-taa, vaikka kahvin pitäisi virkistää. Mietin mihin kuiskaaja, se hahmo oli kadonnut. Olohuoneen ilmassa tuntui vain ohut rikin haju, mikä sai päätä särkemään. Kahvia kulauksen juotuani suljin silmät ja näin jatkoa unelle.

Pitkä jono sotilaita marssi aseet tanassa kylää kohti, ja ihmiset siellä pakenivat heidän tieltään kuka minnekin. Metsään, tien siltarumpujen alle, raunioiden taakse piiloon. Jostakin kaukaa kuului Sostakovitsin toisen valssin ihastuttava sävel. Näin upseereiden juhlatamineissaan tanssittavan pakolaisia, naisia joiden silmissä eli pelko. Muuta elävää heissä ei ollutkaan. Näin myös lapsia jotka pyörivät tanssijoiden ja kiväärimiesten jaloissa.

Seinäkello kuului lyövän kolmea, pimeys hiipi ikkunan takana. Nyrkkiin puristunut karvainen, musta käsi kuristi minua. De profundis clamo ad te, Domine.  Kylmä yö oli maalannut jääsinettejä kamarin ikkunaruutuihin. Toinen valssi alkoi hidastua ja häipyi hiljaa korvista. Katsoin vaistomaaisesti ranneekelloa, mutta en nähnyt viisareita. Muistin taas sen Nietschen ihmettelyn, mihin aika on paennut. (2025)

Aatoksia:

Ryhmäpäätös on jatulintarha. Siitä ei ole ulospääsyä

Jos pää on täynnä ideologiaa, voi vain kypärä suojella sitä ajatuksilta

Jos käännyt vasemmalle, jääkö oikea entiselle paikalleen?

Jos sielunvihollinen kutsuu sinut päivälliselle, muista ottaa mukaasi haarukka

ASIA: Sostakovits. Toinen valssi ("Venäläinen valssi") JulesvRenard.

         

OJAN POHJALLA

lYHYTPROOSAA

                                      

                                                                Sammon ryöstö.          

Oja ei ollut tarpeeksi syvä. Ryömin sen pohjalla ja kastelin polvet sekä housun lahvit. Koska minua vähän pelotti, niin kertasin mielessäni kertotaulua. Yhdeksän kertaa  yhdeksän on kuusikymmentäkuusiko? Vähän kauempaa kuului koirien haukku ja joku huusi, että se on mennyt täältä piikkilanka-aidan ali. Lähtään heti perään niin saadaan se kiinni ja pannan kuuntelemaan kunnon musaa. Viedään se väkisin Ruisrokkiin.-

Kurotin päätä vähän ojan reunan yli. Siellä ne tosiaankin lähtivät ravaamaan pitkin pellonlaitaa. Se naapuri, jonka kanssa en tule toimeen, heilutti juostessaan paksua astaloa. Se oli taas kuunnellut uutisia, joissa kerrtottiin ilmaston muutoksesta. Tieto sai hänet aina kiukkuiseksi. Viha kohdistui minuun ja perheeseen joka oli viaton. Ennen näitä tapahtumia olin onneksi patistanut vaimon ja lapset maakellariin piiloon, jonka kannen päälle asetin jakkaran. Takavarikoin heiltä kännykät ja tabletit ja neuvoin olemaan hiljaa. Jos joku kysyy että miksi, niin sanokaa ettei se kuulu heille.

Jatkoin taas kesken jäänyttä kertotautua ja huomasin, että vainoojat olivat kaikonneet baarin ovesta oluelle. Siellä heitä palveli se paksu kaunotar joka oli kammannut tukkansa tiukalle ja sitonut niskaan ruman nutturan. Hän luuli olevansa artisti. Minä kerran valitin siitä, että baarissa oli äänisaastetta ja radio huuti liian täysillä. Eikä riitä että kuullaan uutiset, on pakko alistua jonkun valitsemaan kakofoniaan. Mikä lie vapaamielinen sekin akka.

Nousin nyt ojasta ja puistelin moskat housuista maahan. Tiukka tilanne oli saanut vatsan sekaisin, oli pakko lähteä etsimään vessaa. Se oli tuon samaisen kapakan oven takana. Hiivin paikalle ja tarkistin, ettei asiointi ole maksullinen. Ei ollut, ovella oli vain kyltti we speak only english here. Minä siitä viis veisaan, ajattelin ja kertasin vielä vähän kertotaulua. Vessan kopperossa heitin reippaasti vettä ihan kansainväliseen tapaan ja lauloin Oi kallis kotimaa, Suomi sulo pohjolaa, ei löydy maata sen armaanpaa.

Mietin siinä sepalusta sulkiessa, että maailma oli menossa väärään suuntaan. Tästä lähtien minä en suostu kuuntelemaan uutisten yhteyteen ujutettua pakkomusiikkia enkä osta ikinä merkkivaatteita. Syön vain rössypottuja ja mustaa makkaraa ja juon raikasta kylmää kevytmaitoa. Kaiken kaikkiaan haistatan närhen munat niin sanotulle kansainvälisyydelle.

Seisoin pihalla ja katselin nyt takaa-ajajia, jotka purkautuivat ulos baarin ovesta. Kaikki olivat oluthumalassa ja naapurikin pudotti astalon maahan heti minut nähsessään. Säikähti raukka niin. Tevehdin miestä kohteliaasti ja kysäisin Kuis hurisee. Hän ei vastannut, koska oli jo unohtanut mitä oli tekemässä. Ei mitään, niin kuin tapana on meillä päin sanoa. (2025)

Odotamme nyt milloin Suomen unelma voittaa Venäjän järjestämät vaalit.

Oikea ja vasen silmä luovat harhakuvan syvyydestä. Pinnallisuus syntyy vain yhdellä silmällä. Ummista molemmat silmät, niin näet totuuden.

Olen anakronisti, jota aika ajaa takaa saamatta koskaan kliinni.

Kaikki he olivat yksimielisiä kun kaksimieliset likvidoitiin.

ASIA: Sammon ryöstö: mollisävellajin muistoksi. Kansainvälisyys. Rokkifestivaalit. 

 

RAVINTOLA  EINES

Lyhytproosaa

                                                                

                                                                                             Händel : Passagalia, Zhanna 

                                                                                             Kovaleva

Talossa oli kolme kerrosta, se oli kivitalo. Joku oli sanonut että siinä oli ollut toimintansa lopettanut liikeyritys. Meille lapsille se oli kolkko ja kummitusmainen rakennus, jonka melkein tyhjissä tiloissa asui vain muutamia ihmisiä. Perheitä sen pieniin, lokeromaisiin tiloihin ei mahtunut. Oli pitkiä käytäviä ja niiden varrella ovirivejä, tyhjiä ja lukit tuja koppeja. Yhdestä huoneesta minä löysin korkean puukaapin, johon oli sullottu vanhoja lehtiä. Selasin niitä joutessani ja löysin Hakkapeliitan sivuilta Nuijasodan.

Mitä minä silloin ajattelin ja tunsin, en enää muista. Vaan nyt kun vanhana asiaa muistelen, luulen että kysymys oli silloinkin rajojen tarkistukseen liittyvästä operaatiosta.

Mihin lehdet myöhemmin jouituivat, en tiedä. Paperikeräyksiä ei siihen aikaan tainnut olla. Luulen että minä vähän myöhemmin lähdin niiltä sijoilta satamaan ja sille pitkälle laiturille. Vasaan tuli laiha musta mies, joka hymyili leveästi ja tarjosi minul-le, yhdeksän vuotiaalle tupakkaa. Camel taisi olla sen merkki. Äiti sanoi sitten kotona, ettei ulkomaalaislta saa otta mitään vastaan koska he ovat vieraita eikä niistä koskaan tiedä mitä aikovat. Aina ne ovat jotakin vailla.

Veli onki pieniä kaloja laiturin rakosista. Hän sanoi, että lähään tästä kaljalle rantaravintolaan. Sinne mentiin ja veli haki meille lasit tummaa, hyvältä maistuvaa limonadia. Siellä ravintolassa oli myös Ritva. Hän oli sen myyjänaisen tyttö, minun ikäiseni. Kerran hietakentällä kiusattiin muurahaisia ja hänellä oli vanha peitto jonka päällä maattiin auringossa. Ritva makasi selällään ja katseli pilviä. Kuule, mennään peiton alle niin sun veli ei näe meitä. Ja me sinne ryömittiin. En tiedä mistä se johtui, että makoilu aivan hänen vieresssän tuntui mukavalta. Ja sitten minä pussasin häntä.

Seuraavana päivänä satoi. Rantahietikko oli autio, vain lokit kaartelivat sen yli. Äidiltä kuulin, että Ritvan perhe muuttaa pois,kun sen isä oli saanut työpaikan joltakin tehtaalta. Olo tuntui yksinäiseltä, koska kaikki muutkin olivat kesän mittaan kadoneet. He tulisivat kyllä takaisin syksyllä, mutta Ritva ei enää koskaan.

Kun silloin jo, kun maailmamme loit, minulle moiset tavat kaavioit. Niin millä oikeudella helvettiin minut, ja kaltaiseni heittää voit, kysyi Petrarca. Ritvasta tuli outo pakkomielle, joka palasi alituisesti muistiin.

Aika lepatti karkuun enkä saanut otetta sen helmasta. Vuosikymmeniä myöhemmin palasin laiturille ja hietarannalle. Lokit kaartelivat vieläkin taivaalla, eivät ne olleet kadonneet metsänrajan taa. Tunnistin paikan jossa olin kauan sitten maannut päi väpeiton päällä kiusaamassa muurahaisia. Rannassa oli vieläkin se ravintola,jossa veljen kanssa käytiin limonadia latkimassa. Nyt kun menin taas tuohon tuttuun kapakkaan, siellä tarjoili ihan saman näköinen nainen kuin ennenkin. Ei se voinut Ritvan äiti olla, se oli Ritva. Tytön kasvot olivat aikuisen kasvot ja kätensä ryppyiset. Vain katseessa oli jotain tuttua. Jostain syystä hän tunsi minut heti.

- Vieläkö sinä olet täällä, kysyin hölmösti. Tiesin että hän esiintyi joskus kauan sitten musiikkiohjelmassa. Soitti pianoa. Miksi hän oli palannut tänne?

Hän katsoi minua nyt tarkkaan ja hymyili vähän. – Täällähän minä olen aina ollut, etkö muista? Minä jäin sinne peiton alle, ja usko pois, moni on siellä käynyt sinun jälkeesi.

Kun nyt oikein tarkoin näin hänen kasvonsa, löysin niistä ikääntymisen merkit ja tyhjän katseen.Ritva katosi hitaasti kauas smenneeseen, eikä häntä enää ollut. Minä otin lasin ja kävelin takaisin paikalle, jossa olin istunut kuusi vuosikymmentä sitten. (2024)

Miettehiä: 

Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista, ja kolmannen äänentoistossa on vikaa

Elämä on vakava kokemus, jos siinä ei ole sijaa naurulle eikä itkulle¨

Mikä takaa, ettei tekoäly valehtele meille

Parasta on, että diplomaatti pysyy ulkomailla

Asia:  Rudenin talo, Ykspihlaja. Zhanna Kovaleva. (youtube)

              

MUISTIN PALIKOITA

Lyhytproosaa

                                                         Marleena. Informalismia, kuva

                                                                    Marleena Luukkosen näyttelystä                                                 

Valokuvat ovat muistin palikoita. Niistä koostuu menneisyyden pyramidi, jonka sisään on haudattu pakkomielle. Se on muumio joka luulee liikaa itsestään, jonka sisälmykset on säilötty muovipurkkiin. Sen kyljessä lukee päänsärkyyn, latinan kielellä. Valokuvia katsel-lessa saatan kuulla vanhoja säveliä vuosien takaa, sellaisia kuin Dona Dona Dona. Ja näenhän minä lopulta tuon Donankin. Hän oli yhdeksätoista vuotias ja viihtyi minun mat-kassani minne kuljinkin, paljon ennen kuin minusta tuli farao. Donalla oli vihreä mini-hame, kadeksän sentin piikkikorot ja hän olimeikannut silmänsä egyptiläiseen tapaan. Dona oli korkoinenn vähän minua pidempi ja puhui kielellä jonka olen unohtanut. Joku sanoi, että se oli nuorison slangia, mutta oli mitä oli, minua se siihen aikaan ihastutti. Joskus siinä oli turkulainen aksentti, toisinaan Kokkolan ruotsin.

Minun aksenttini on nyt vanhan äijän. Kiihtyessä se pyrkii vinkumaan. Tieto siitä rasittaa ja saa äkeäksi. Minkä sille voi että ikä alkaa painaa ja kuuluu puheessa; että sanat unohtuvat ja lauseet katkeilevat kesken puheen. Valokuvat kokoan taas pyramidiksi ja päätän karsia niistä kaikki mitättömät muistot. Niitä on kuitennkin vaikea löytää. Huo-maan, että kaikki muistotovat tärkeitä, niistä rakentuu koko elämä. Ja opettavaistakin valokuvien katselu on, sillä ne muistuttavat jokaisesta lyhyestä hetkestä Siitäkin, kun seisoin puun runkoa vasten nojaten Dona kainalossa ja joku otti meistä valokuvan, mus-tavalkoisen. Himmeän ja harmaan. Sellainen oli myös Donan hymy joka on lentänyt kauas pois.

Kasa valokuvia säilyy, yhtäkään en halua heittää roskiin. Niistä rakentuu nuoruuden  elämä, joka on yhtä turha kuin tuo kasa. Siihen kasaan mahtuvat pettymykset ja vastoin-käymiset, se on hutera eiikä siitä voi koota näyttävää korttitaloa. Joku voi puhaltaa sen hetkessä kumoon ja sanoa, että se on virtuaalitodellisuus jolta voi ja jolta pitää piiloutua. Sanoa, että minulta puuttuu suuntavaisto jonka avulla voin jatkaa matkaa ilman päämää-rää.

Hän on jo vuosia ollut laulaja, artisti joka on kiertänyt maata pitkin poikin. Eikä hän enää näe minua, ei edes yritä laulaa.

Joku  on neuvonut, että valokuvia ei tarvitse koota ja pinota pyramidiksi. Ne pitää indeksoida ja syöttää tietokoneen kovalevyn kitaan. Siellä ne sulavat puuroksi josta ei yksityiskohtia enää erota.  (2025)

AILAHDUKSIA:

Nyt kun pysähdyt tähän, älä luule että maailma pyörii vastasuuntaan. 

Olen kulkenut ennenkin tätä tietä. Kaikki muistot seuraavat nyt minua.

Naisnäkökulma? Ehkä vika onkin juuri siinä kulmassa.

Asia: Abstrakti taide. Informalismi. Impressionismi.

Sieppasin kuvan tietokoneen näytöltä. En osaa etsiä tarkkoja lähdetietoja, mutta ehkäpä asia hoituu niin kuin kuvan alla seisoskelee. Anteeksi Marleena! Kuva on kerrassaan komea impressionistinen kuvaus hetkesstä elämässä.