SILMÄLASIT

Lyhytproosaa hämärässä.

Glaukooma on minun kiroukseni. Se hämärttää näön niin, etten näe pimeässäkään mitään. Minulla on siksi ja siltä varalla aurinkolasit, joita pidän vasemman puoleisessa rintataskussa. Kun vastaantulija tervehtii minua, käännän päätä mielenosoituksellisesti ja sanon huomenta, vaikka on jo aamupäivä. Työmatkan varrella kasvaa suuri lehmus, jonka oksalla istuu osastopäällikkö tupakoimassa. Hän varistaa tupakan tuhkat kadulle. On pakko vähän kiertää, etteivät uudet kengät ryvety. Osastopäällikö huutaa, että olet taas myöhässä. Päivätyö alkoi jo minuutti sitten ja siellä veisataan juuri aamuvirttä. Toimitusjohtaja on saanut potkut puoluevaltuustolta ja on kiukkuinen.

Niin, että aamuvirttäkö veisaavat, minä kyssäisen mietteissäni. Niin on näreet, osastopäällikkö vastaa ja sytyttää uuden sätkän. Poliittisista syistä hän on vaihtanut mahorkkaan. Tule tänne istumaan, hän sanoo ystävällisesti ja taputtaa paksua oksaa takamuksensa alla. Otetaan pienet toimitusjohtajan kunniaksi. Osastopäälliköllä on povitaskussa litteä taskumatti, jonka kyljessä paistaa leijonavaakuna. Isänmaallinen mies! Noh, mikäpä tässä, minä ajattelen ja kiipeän oksalle. Juolahtaa mieleen kysyä mitä hänen sihteerrilleen kuuluu. Ai tänäänlö? Osastopäällikkö kysyy. Tänään tietysti. Koska eilinen oli jo eilen.Hänellä oli eilen korkeakorkoiset kengät. Ne siniset, ja laaja kaula-aukko, minä muistuttelin osastopäällikköä. Tämä näytti epäluuloiselta. Et kai sinä minun sihteeriäni havittele, hän kysyy ja sylkäisee kadulle. Siellä tepastelee vanha rouva, joka pui meille nyrkkiä ja kuuluu kiroilevan.

Tarkistan nyt ovatko aurinkolasit vielä taskussa. Niillä on taipumus tippua milloin minnekin, jopa jääkaappiin. Osastopäällikkö istuu rennosti ja heiluttelee jalkojaan. Katson sitä hetken ja äkkiä muistan mihin olen matkalla. Työhön titysti. Minulla ei ole rahkeita istuskella täällä oksalla, kun vaimo luulee että olen ansaitsemassa perheelle elantoa. Viis toimitusjohtajista, epäilen että he ovat kaikin korruptoituneita eivätkä tiedä mikä on pyörän lesta. Jätän osastopäällikön oksalle nukkumaan ja kapuan vaivaisesti alas kadulle. Jatkan matkaa kohti firman ulko-ovea ja viheltelen sitä vahaa iskelmää jossa kerrotaan rakkaudesta.

Last olivat tallessa ja poimin ne esiin firman eteisessä. Näen sihteerin, joka minulle hymyilee ja kysyy missä osastopäällikkö viipyy. Hän istuu lehmuksen oksllla niin kuin aina istuu näin aamupäivisin, minä sanon. Hänellä on päänsärkyä, ja asiakirjasalkku hukassa.

Asia:  pyörän lesta = tavarateline jolla kyytätään mummoa kauppaan.

Miettehiä:

Älä piittaa. Etsi korkinavaaja.

                                                                               Sihteeri heti aamulla.

 

MEILLÄ ON   -

                

                                                          Titi näyttää kuinka ison kalan hän näki torilla.

 Meillä on yhteinen rouva, maahanmuuttaja egyptistä.Tiposella ja minulla nimittäin.. Neferertiti.  Kutsumme häntä leikkisästi Titiksi. Joskus Tiponen valittaa minulle, että Titi on tipotiessään. Lähti mokoma jo aamulla ostoksille, eikä ole vielä palannut. Ei kai hän vaan tänne ole taas tullut? En usko että hän täällä on, en ainakaan ole nähnyt, minä vakuutan. Sitä paitsi olen häneltä kieltänyt kauppareissut. Ei muuta kun törsää kaikki rahat heräte ostoksiin. Voisit sinäkin kiinnittää tähän epäkohtaan huomiota. Anna rouvalle piiskaa illalla, kun se kotiin  palaa. Ellei palaa, niin kyllä minä otan asian esille ja puhuttelen. Se on vähintä mitä voin meidän yhteisen ongelmamme hyväksi tehdä.

Meidän yhteinen ongelmamme saapui iltapuoleen kotosalle ja suunnisti nyt minulle. Seurassaan hän roikotti kahta laihaa teiniä, jotka olivat juovuksissa kuin ellun kanat. Naapuri ilmaantui paikalle tark-kailemaan, sillä hän halusi nähdä miten minä asian hoidan. Tulokkaat käryttivät jotan makealta haiskahtavaa sätkää ja lauloivat kansainvälistä nuotin vierestä. Olin närkästynyt. Ohjasin kolmikon makuuhuoneemme vaatekomeroon ja lukitsin oven. Suljetusta tilasta kuului ankara polemiikki, rouva Titi kun oli liberaali. Äänet tähdensivät demokratian merkitystä autoritaarisessa perheyhteisössä. Minä riensin keittiöön ja avasin rouvan likööriipullon. Kippasimme naapurin kanssa Pohjanmaan kautta, kunnes yö meidät yllätti ja uinahdimme viattoman uneen. Komerossa vallitsi enteellinen hiljaisuus, joka yleensä tietää hankaluuksia heti aamusella. Laskin kolmikon ulos komerosta jo kymmeneltä aamu-päivällä. Minut yllätti se, että he olivat olosuhteisiin nähden tyytyväisen näköisiä. Laihat teinipojat soittivat kotiinsa ja ilmoittivat viettänensä yön kristllisessä nuorten miesten yömajassa. Ja ihan hauskaa heillä on ollut. Annoin pojille piparin kummalekin ja lähetin matkoihinsa. Rouvankin lähetin naapuriin ja kiitin viimeisest.ä Iltapäivällä aion keskittyä Kafkan lyhytproosaan. Selonteko akatemialla on sen nimi.

Miettehiä:

Luulen, että luulen vain luullakseni. Muuten olen asiasta melkein varma.

Koho kelluu, mutta mitä miettivät kalat?

          

TUUVA TAATA

                                 Runoratsu   

Minulla on vähän outo nuoruuden ystävä. Sikäli kuin muistan oikein, hän ilmaantui aina joulun aikoihin esiin. Miehellä on ikävä tapa luuhata talojen pihapiirissä ja käydä kurkkimassa ikkunoista sisään, Tänä jouluna tuo tapa ärsytti minua niin, että suljin sälekaihtimet työpöydän edestä. Äijä vihjaisi nähneensä eräänä iltana kuinka minä salaa lirutin Seagram-viskipullosta muutaman tipan ruokalusikkaan ja nielaisin annoksen vähän salakähmäisesti irvistellen.

Noh, tiedänhän minä että hän on saanut naapuritaloon lähestymiskiellon. Nuori rouva oli kyllästynyt äijän kurkkimiseen ja ilmoittanut poliisille.Minua alkoi jo vähän säälittää tuo vanha mies, joka pyrki pukeutumaan nuorekkaasti, käytti piippalakkia ja punavihreää asua jonka hän minulle kertoi olevan edistyksellinen. Nimensä hän väitti olevan Mestaritonttu, mutta minä sitä epäilin. Olin kuullut tuon nimen joskus jossain yhteydessä ennenkin, lähinnä ehkä politiikassa. Äijä kertoi saapuneensa seudulle porovaljaikossa ja valitti, että navigaattori oli ohjannut hänet vahingossa tänne. Se kun oli koko matkan ajan antanut ohjeita savon murteella. Heti pihaan päästyään hän oli hypännyt kyydistä ja poro, Petteri Punakuono oli jatkanut matkaa itärajan toiselle puolelle. Raja on nyt ummessa eikä sieltä pääse muuten pois kuin lentämällä. Vaan se on vaarallsta, kun niitä drooneja ampuilevat.

Tällä nuoruuden tuttavalla on äksy luonne. Hän pitää kirjaa ihmisten käytöksestä, erottelee hyvät ja huonot. Hän on hyvän päivän tuttu myös erään vanhan akan, noita Sammaleisen kanssa. Eilen illallakin akka luki loitsunsa ja lentää lehautti varsiluudallaan kohti Kyöpelivuorta. Minä näin tapauksen, ja muistutin, että hänen kuuluisi lennellä pääsiäisenä eikä nän joulun aikaan. Mutta eikö mitä, akka vaan hoki sen tavanomaisen lähtöloitsu, ja lehahti matkoihinsa.

Tuuva taata tuuva too, peikot hirnuu hohhoh hoo

Luutaratsuni oiva lennä, kiire Kyöpeliin meil on mennä.

Siinä meillä on varsinainen diplomaatti, sanoi Mestaritonttu ja istahti meidän äsken lakaistulle piharapulle. Minä olin luonut siitä lumet naapurin pihalle ja olin tyytyväinen kuin lehtimies Tinttti. Kuuntelin televisosta hoilattua mainosta: kaikkea on, kaikkea on. Kunpa Mestaritonttu pitäytyisi tänä jouluna maltilliseen linjaan eikä kantaisi koteihin rikkaiden firmojen turhaa krääsää. Lapset tarvitsevat ruokaa ja lämmitä kotia, jossa isä ja äiti tanssivat kuin filosofi Nieztshen iloiset ihmiset. (2025)

Katso, näin tanssii iloinen ihminen. (Nietzche, Zarathustra)

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut. 

 

KUOPPA              Lyhytproosaa

                                                        Kuva: Tämä uni 1998 T.Yli-Rajala

Elokuun aurinko kllotti taivaalla. Rantahiekassa näin pienen kuopan, jonka petollista seinämää muurahainen pyrki epätoivoisesti kiipeämään. Se pakeni muurahaisleijonaa joka väijyi kuopan pohjalla. Näky oli varoittava esimerkki tosi elämässtä, se ei ollut allegoria vaan totuus. Jokin meitä aina odottaa, jokin sellainen johon ei haluta tutustua. Se jokin kiertää ja väijyy meitä, sillä on pahan tahdon hampaat. Se ilmestyy arvaamatta esiin tilanteessa, jossa sitä vähiten osaisi odottaa. Sillä voi olla useita nimiä, yksi niistä on työttömyys. sairauskohtaus tai  avioero. Se voi olla myös toivottomuus, kyllästyminen ja masennus.

Voi olla, että nyt onkin myöhäkesä 1948. Minä ehkä nukun.

Kaikki tämä tapahtuu jäsenissä, joiden oikomiseen käytän hetken. Kuvittelen, ettei ajalla ole merkitystä. Autio Perämeren ranta, kumpuileva hieta-aavikko. Mennyt kesä, jonka jälkeen pääskyt palaavat lentääkseen sinne tänne, ja Goethen ratsun hirnunta on nyt mieltä vailla, koska en ole sitä koskaan nähnyt. Salvador katsoo minua pilkallisesti, teekannu lojuu yksin ikkunalaudalla, ja äidin petyynit. Kukapa uskoisi kesään heti ensi silmäyksellä, vaikka näen että nainen tanssii kukkia sirotellen hieta-aavikolla. Sormien lomitse soljuvat vihreät kuukivet, unohdetut hetket. Naisellaa on piikät hiukset ja Botticellin hengitys poskella, unohdetut hetket. Näen kuinka soittajan  sormet tanssivat cembalon hampailla.Tuolla naisella on pitkät hiukset koska ne peittävät soittimen koskettimet minun silmiltäni.

Ehkä on sittenkin parempi avata silmät ja nähdä seinäkello. Nythän on melkein joulu

Enpä tiennyt mikä minua nyt yöllä riepoi. Olo tuntui epämukavalta, oli kuin joku näkymätön pelaaja olisi virnuillut pelipöydän takana. Se taputti ylimielisesti koronakepillä kämmentään ja viittoi jatkamaan peliä. Ähäkutti, et sinä selviä tästä. Minua vaivasivat muistot edesmenneistä ystävistä. Ovatko he nyt tässä toisessa ulottuvuudessa ja jos ovat, mikä heitä estää ottamasta yhteytttä? Onko se yhteys tämä uni, johon minä sukelsin heti iltauutisten jälkeen? (2025)

Asia: Jäälinoja, Jussi            

Matkaani kuljen 

oikotietä rannalle

Kaislojen havinassa

talven odotus  (Tanka, T.Yli-Rajala)

 Kuva: Juhani Jäälinoja,  Oulujokiranta Öljy 1970     

                                                

Valkoinen aukko

           

                                         Kuva: Eräs tähtitieteilija hämärässä

                                                                                                                         T.Yli-Rajala akvarelli 1970                             

Harmaus edeltää valon syntyä, tasainen hämärä. Se on kuin muisto, tai pelon varjo. Talvi tuoksuu lunta ja männyn pihkaa, hiljaisuutta. Varpusella on oljenkorsi nokassa. Maa huokaa, on raskas.

Mietin miten yksinäisyys on vallannut päivät ja kuinka hetket haihtuvat kuin lepakot ilmaan, ja minulle sanotaan carpe diem. Olen neuvotton. Miten saisin otteen ohi kiitävästä hetkestä, joka kihisee toiveita ja pettymyksiä. Joskus 1960 -luvun lopulla luin Fred Hoylesta, joka esitti uskomattoman teorian. Maailmankaikkeudessa syntyy jatkuvasti uutta ainetta. Se tuntui jotenkin vastenmieeliseltä, koska se kumosi siihenastisen käsityksen universumista. Nyt ovat kvanttifyysikot ja tähtitiede tuoneet samat ongelmat uudelleen eteen.. Kauan ei ole siitä kun tieteisromaaneissa kuviteltiin avaruusmatjoja madonreikiä hyväksi käyttäen. Nykyään nuo madonteijät ovat todistettu tosiasia, mutta tunneleiksi niistä ei taida olla. Mustat aukot ovat avaruudessa väijyviä sielunvihollisen edustajia, ne nielevät kurimukseensa kaiken eivätkä laske ketään karkuun.

Ostin hiljattain uuden kirjan, jonka nimi on valkoiset aukot. Ehkä siitä löytyy vastaus ongelmaan, joka minua on vaivannut jo vuosikymmeniä. Perustuiko käsitys aineen katoamattomuudesta Einsteinin suhteellisuusteoriaan vai mistä minä tuon idean olen omaksunut. Mitä enemmän tiedetään, sitä enemmän maailmankuva heit tää häränpyllyä. Musta on valkoista ja valkoinen mustaa, ja punainen virreää, vastaväritt.

Viisi vuosikymmentä sitten olivat muodissa paranormaaleja ilmiöitä kuvaavat kirjat. Skeptikot kohauttelivat ylimielisesti olkiaan, ihmiset uskovat huuhaata. Ei ihminen voi kliinisen kuolemansa jälkeen nähdä mitä ruumiin ulkopuolella tapahtuu. Ei sama esine voi olla yhtä aikaa kahdessa eri paikassa. Telepatia on hölynpölyä, samoin esineiden liikuttaminen tahdon voimalla paikasta toiseen. Poltergeist on nimi joka on annettu selittämättömille tapahtumille, mutta pelkkä nimen hokeminen ei auta tietämään mikä tuo ilmiö on. Se on olemassa, siitä on dokumentoitu tapauksia jo satojen vuosien ajan.

Kvanttifysiikka lähestyy noiden ilmiöiden mahdollista selitystä. Se ei kiellä mitään, se vain todistaa kahden olemassaolon mahdllisuutta. On lohdullista tietää, että kaikki on luonnollista. Olen silti neuvoton, aivojen kiintolevy on täynnä tietoa. Se lepattaa pois kuin lepakot suureen yöhän, jonka nimi on maailmankaikkeus. Mutta tiedän nyt, että siihen mahtuu kaiken muun lisäksi myös kaksi todellisuutta. Ne ovat toistensa peilikuvia ja niisttä voi nähdä omat toiset kasvonsa. Gogito. Ergo sum. Se riittää toistaiseksi. Saa nyt sitten nähdä.

Aatelmia:

Miten siemenet pitäisi kylvää, että porkkanat kasvavat oikein päin?

Ero eriarvoisuuden ja erilaisuuden välillä on korvien välissä

Esine voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan, väittää kvanttifyysikko. Häntä ei ole vielä poltettu roviolla.

Femisiti on nainen, jolla ei ole sinulle mitään aannettavaa

Asia: Albert Einstein.  Kvanttifysiikka.                                          Kuva: Lola ja Liebestraum.

                                                                                                

 

POSTIMERKIT

Lyhytproosaa

Muistoksi kiusaajalle. Akvarelli T.Yli-Rajala 2019.

Kaksi vanhaa varista istui aatoksissaan pellon aidalla. Ruskea oli reuna kärritien, taivas harmaa, satoi ja oli jo lokakuu. Taivas oli paksun pilven peitossa ja se todella vihmoi tihkua silmille. Kotimatkan varrella oli iso riihhi, jonka ohi piti syyspimeällä käydä. Koulun valot eivät vilkkuneet, ne olivat jähmettyneet paikoilleen. Pate oli väijyksissa riihen kulmalla. Kun hän minut näki, kumartui ja kahmoi kärritieltä hevosen kakkaroita. Se oli iltapäivän rituaali, hän työnsi kakkarat väkisin minun puseroni kauluksesta ja sätti haukkumanimilla. Pyly Johannes minä olin.

Patella oli saviliejusta likaiset kumiteräsaappaat, joissa oli iso reikä.Hänen isänsä oli ollut juopon maineessa, siitä hänellä oli kompleksi.Paten sormet olivat tupakasta ruskettuneet ja hän haisi luokassa hieltä. Hän oli kommunistin poika. Opettaja sijoitti hänet pulpettiin istumaan minun taakseni, käsivarren mitan päähän. Aina kun opettajan silmä vältti, Pate tökkäsi minua terävällä karstan rinnalla selkään. Hän istui takana.

Eräänä päivänä kantautui meille tieto, että Paten isä oli juovuspäissään hukkunut koulun lähellä virtaavaan luomaan. Sateiden jälkeen siinä oli voimakas virtaus, se oli melkein kuin pieni koski. Mitään hartauksia ei pidetty, oli vain keskinäistä kyräilyä. Tytöt supattivat omia hihityksiään

Patea ei näkynyt muutamaan päivään. Kun hän sitten ilmaantui takaisin koulun arkeen, hän oli vaitelias ja istui ihmeellisen rauhassa. Ei näkynyt karstan pinnoja eikä kuulunut ilkeää hokemaa pyly Johannes. Minä häntä tarkkailin ihan huomaamatta ja näin, että Pate oli itkuisen näköinen. Eväitä hänellä ei ollut ja parin opettajan kuiskimisesta kuulin, että Paten perheen toimeentulo oli nyt kerrassaan loppu. Heidän kotinsa oli jossakin metsän kulmalla, piilossa isomien talojen takana.

Meillä oli joskus ollut kähinää postimerkkikokoelmasta. Olin saanut sen isoveljeltä, joka oli jo töissä. Pate himoitsi sitä silmät kiiluen ja yritti riuhtoa sitä väkisin itselleen. Nyt kun minä häntä katsoin, juoiahti mieleen ajatus. Annan sen kokoelman hänelle, mitä minä sillä muutakaan tekisin. Ehkä Pate siitä ilahtuu ja lakkaa kiusaamasta.

Välitunnilla minä sitten kaivoin postimerkit laukusta ja ojensin ne hänelle mitään puhumatta. Pate otti ne vastaan sanomatta sanaakaan, eikä hän sen jälkeen enää koskaan kiusannut minua.

Ps.: Tämä muistikuva on kaukaa siitä maailmasta, jossa vielä linnut lauloivat ja koulupäivinä syötiin kotona tehtyjä eväitä. Kaikilla ei ollut niihin varaa, mutta riidat sovitttiin ja eväitäkin joskus jaettiin.

Aatos:

 Jos käännyt vasemmalle, jääkö oikea entiselle paikalleen?

 

Valo ja pimeys                          

Lyhytproosaa                                            

                                                                       Mysteerio . Akvarelli 2017 Kertttu Y-R.                                                                  

Valo ja pimeys, kaksi puolta maailmankaikeudessa. Ihmisen vertauskuvissa ne ovat hyvä ja paha, ainakin kristityillä. Käsitys on kovin jyrkkä ja yksipuolinen. Niin kuin on ihmisen mielikin.

Nykypäivän ihminen pitää iteään modernina . Hän ei usko mihinkään mitä ei voi kosketella. Hän kohauttaa olkaansa ja nauraa vinosti, hän ei usko helvettiin. Se on mielikuvitusta ja sen avulla kirkko pelottelee ihmiset kuuliaisuuteen. Uskomaan siihen, mitä oppineet teologit ja papit heille syöttävät. Skeptikolle on yhden tekevää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ei tietenkään mitään, koska aika loppuu.Hän ei usko myöskään helvettiin eikä taivaaseen. Kun hän näin uhoaa, hän ajattelee mielessään keskiaikaista mielikuvaa Jumalasta, taivaasta ja helvetistä. Sielun vihollista ei ole. Ei ole pirua sarvineen. Ei ole Jumalaakaan joka istuu valtaistuimella kuin keskiaikainen ruhtinas, valtikka käsissään ja kultakruunu päässä.

Minä olen tullut siihen tulokseen, että tarina helvetistä ainakin on totta. Kun vain katson ympärilleni, kuuntelen ja ajattelen, näen sielunvihollisen joka on päässyt irti. Sen pesäpaikka, helvetti on ihmisen oman tietoisuuden syvyyksissä. Se riehuu meidän omasta tahdostamme kaikkialla, kukaan ei pysty sitä vangitsemaan  eikä halua sitä panna liekaan.

Ja jumala sitten. Teologit ovat riidelleet hänen olemuksestaan kautta aikojen. Ei ole tullut mieleen, että jos ja kun Jumala on, niin ei hän tarvitse ihmisen todistusta. Hän on on ja ei ei, niin kuin antiikin filosofi arveli. Kaikista näsäviisaista osuvimmin on Jumalan määritellyt Nietzsche, joka ajoittain oli hullu: Jumala on ajatus joka saa mutkat suoriksi ja seisovan horjumaan.

Sekä Jumala että paholainen on personoitu ihmisen näköiseksi, että ne olisi helpompi ymmärtää. Molemmat voi nähdä vaikkapa peilikuvastaan, jos vain keskittyy ajattelemaan ja näkemään. Jumala ja paholainen ilmestyvät aina siellä missä ihminen liikkuu. Ne ovat kaikkialla ja niiden välinen taistelu jatkuu kunnes ihminen on valinnut puolensa. Tunne mysteereistä on kauneinta, mitä voimme kokea. Se on kaiken taiteen ja tieteen lähde. Kenelle tuo tunne on vieras, hän on yhtä kuin kuollut. Hänen silmänsä eivät ole auki. (Albert Einstein)

Valo ja totuus. Halkaise halko niin löydät hänet sieltä. Käännä kivi, sielläkin hän on.

                                                                        

                                              Ii ha haa, luolamaalaus.

Asia: Einstein, Albert. Nietzsche, Friedrich

                                                        

 BEI  DIR            Lyhyttä proosaa

                                                    

Heidi oli tullut Saksasta minua opettamaan. Hän ei painottanut kielioppia, vaan näytti ihan lähietäisyydeltä mihin umlaut kuuluu. Hänen tapansa opettaa oli hyvin intensiivinen, ja erityisen viehättävä oli tapa hivuttautua hyvin lähelle ja katsoa vakuuttavasti silmiin. Sehr gut, hän sanoi ja iski silmää. Väristys vihelsi jäsenissa enkä minä osannut siihen sanoa mitään. Mutta kyllä se kutaa teki murrosikäiselle.

Silmäilin salaa Heidin sääriä. Hän oli ojentanut ne karmituolin istuimelle ja tuoksui käsittä-mättömän hyvältä. Ihan siinä henkeä ahdisti. Gut hän sanoi toistamiseen ja leväytti kirjan minun nenäni eteen. Hän selasi lehtiä ja etsi sieltä tekstin näkysälle. Heidin kynnet oli lakattu vihreiksi. Hengitys tuoksu minttukarkille. Aivan huomaamatti hivutin vasemman käteni opettajan selkäpuolelle, niskan taakse. Aloin tankata saksan käännöstä epävatmasti ja vähän pelokkaastikin. Varauduin siihen että hän puistelee käteni etäämmäs.

Vaan ei Heidi puistellut. Hänen suupielessään karehti hymyn häive, ja ääni kuulosti melkein rauhoittavalta. Hän oikaisi taas toista jalkaansa ja minä havahduin huomaamaan, että niitä oli vielä toinenkin. Molemmissa viehkot piikkikorkoiset kengät. Wie geht es dir, Heidi kysyi uteliaasti. Sehr gut, bei dir ist es immer so schön. Yritin solkata ja sain hänet vihdoin nauramaan. Käsi valahti alas hänen selkänsä takana. Minua vähän hävetti, pelleilikö hän minun kanssani? 

Kyllä tosi opiskelu on vaikeaa, mutta hauskaakin se näköjään on, minä ajattelin.

Kaikki kiva loppuu aikanaan. Heidi poistui iltakahdeksalta ja jätti minut haikailemaan. Ei hän pelkästään minua käynyt opettamassa, tiesin, että innokkaita oppilaita hänellä oli pilvin pimein. Olin jostain kuullut, että hän oli jo lähes kolmikymppinen. Siis tosi vanha, mutta olin silti vähän mustankipeä kun näin hänet suunnistamassa toisen oppilaan luo.

Vielä nukkumaan käydessä muistelin Heidiä ja hyräilin sitä vanhaa iskelmää. Bei dir war es immer so schön. Seuraavista saksan kokeista sain seiskan, mikä on hyvä numero kun ottaa huomioon, että saksa on niin pirun vaikea kieli.

Mitä se on?

Ein zwei drei, die Liebe ist nut Zauberei (yksi kaksi kolme, rakkaus on vain uni)

Wie geht es dir (Vapaasti;: voitko hyvin?)                                                                                                    Ser gut: ihan hyvin. Sun kanssa on aina niin kivaa.

Asia: gernan lesson

                                               

                                                                                                 Ein Man mit ein filttihattu

 

VÄÄRÄ HÄLYTYS

Pikkuinen novelli

Aasin ja sen poikanen. Martti Yli-Rajala. 2011.

Roosa oli työkomennuksella ja minä yksin kotosalla. Päätin ottaa rennosti ja syventyä kuuntelemaan Cesilia Bartolin kiemuraista kiekumista. Se on niin rauhoittavaa. Oli käsillä viikonloppu, ulkona tihuutti ohut kesäsade. Haukotutti, mutta heti kun silmät ummistin, alkoi puhelin kukkua. Se on minun puhelimeni soittoääni, jonka helpoimmin tunnistan.

Kaivoin esiin kännykän ja vastasin. Pitäisi nyt sitten lähteä ratkomaan jotakin typerää asiaa työpaikalle vaikka olin vapaalla. Cecilia jäi parkumaan. Minäpoika hyppäsin pyörän selkään ja lähdin viilettämään kilometrin matkaa kohti työpaikkaa. Vastaan tuli pari tuttua, jotka heittivät ohi mennen vitsiä kiireestä. Tiesivät että Roosa on poissa kuvioista ja luulivat, että minulle tuli heti kiire kapakkaan.

Sehän ei pida paikkaansa. Olen melkein absolutisti, ainakin maanantaisin. Ja nythän oli perjantain iltapäivä. Lähestyin huomattavalla nopeudella syvää ojaa, jonka yli pyöräilyreirri johti. Kovassa tärinässä dynamo irtosi pinnojen väliin, ja niinpä minä jatkoin matkaa ilmojen halki kohti ojan pohjaa. Tovin aikaa näin pätkän unta, jossa keskustelin toveri Puti nin kanssa maailman rauhasta.

Tämä kaikki tapahtui 1990 -luvulla, joten olin siis huomattavasti aikaani edellä.

Kun silmät taas avasin, näin edessä oudon pöydän, jonka päälle joku oli riisunut minun housuni ja mitä lie muuta. Tämä oli käsittämätöntä. Ja sekin kävi yli ymmärryksen, ettei paikalla ollut yhtään ihmistä. Kaikesta päättelin, että makasin terveyskeskuksen loukossa paketoimista odottamassa. Nousin päättäväisesti vuoteelta, puin omat housut ja poistuin pitkää käytävää ulos raittiiseen ilmaan. Ketään ei näkynyt missään. Oli kova pula työvoimasta.

Mitä tämä nyt oli? En yhtään muistanut mitä ja miksi. Lähdin kävelemään kotiin ja liikuntahallin kohdalla näin oman polkupyöräni. Se oli renkaat kiemurassa ja ketjut roikkuivat katkenneina maassa. Nostin pyörän ja aloin sitä taluttaa, vähän horjahtelevin askelin. Hallin ulkorapuilla istui kansalaisopiston opettaja, joka tarkkaili kotiinpäluuta. Loppuiko tarjoilu jo näin aikaisin, hän kysyi. Mutta minä olin vähän äkeä, enkä vastannut.

Ehdin kotiin ennen iltauutisia. Lepäsin tunnin ja yritin palauttaa muistiin tapahtumia. Oliko se opettaja oikeassa? Sitten soi puhelin ilkeästi, ja arvelin, että armas rouvani siellä soittelee. Olin pannut Cecilian uudelleen sopranoiiaan, ja niin vastasin puhelimeen.

- Missä helkutissa sinä olet ollut, ääni tiedusteli. Ja kuka nainen siellä parkuu? Terveyskeskuksesta soitettiin ja kysyttiin että oletko sinä tullut tänne Tampereelle, kun olit lähtenyt kesken tutkimksia livohkaan.

Kuuntelin hämmentyneenä enkä oikein tiennyt miten tuohon vastaisi.

Tullut tänne? Hänen työpaikalleenko? Hittojako niille kuuluu missä mina aikaani vietän ja mihin menen? Että kuka nainenko muka parkuu? Kyllä hän Cecilian äänen tuntee, kun on minulle monesti valittanut, ettei voi sietää tuollaista. Minä vain siedin ja ihailin.

- Täällähän minä olen kotona, sanoin puhelimelle. Mikä nyt on hätänä?

Olivat soittaneet terveyskeskuksesta poliisille, joka oli piipahtanut katsomassa  kotona, eikä sinusta näkynyt jälkeäkään. Mistään eivät löytäneet. Miksi sinä sieltä kesken tutkimuksen lähdit? Olivat soittaneet ambulanssin, joka nouti sinut jostakin ojasta. Ja sitten vielä poliisinkin kutsuivat asialle.

Tottakai, minä ajattelin. Toivoivat että olin kolaroinut juovuksissa.

Lonkkaa särki ja kun nostin jalkaa, näin veriset siteet. Minua oli paketoitu ja jätetty pöydälle kuivumaan. Korvissa suhisi ja mieli askarteli yhäti siinä, että mitä tämä merkitsee. Un raggio di sole, subido della terra ? 

Mikä on ihminen, syvennyin miettimään. Ajatukset kvarkkien tanssia ja tunteet kemiaa. (2025)

Quasimodo: ognunno sta solo su cuor della terra, trafitto da un raggio di sole en e subito era. (Ja äkkiä on ilta.)

 AVAAN SILMÄT                      LYHYTPROOSAA

         

Kuvat::A la decouverte des fresques du Tassili

Olin vajonnut yöhön niin syvälle, että unohdin kaiken sen mikä väijyy unen syrjässä. Lapsena kuvittelin että se on vuoteen alla, pidin silmät kiinni mutta silti näin sen. En koskaan katsonut vuoteen alle, mutta kuulin kaikki äänet. Ne varoittivat jostain sellaisesta, mitä en tuntenut. Se oli sinfonia mollissa, se jonka säveltäjä nimitti traagiseksi. Minähän en tuota tiennyt, mutta se liittyi jontenkin tulevaisuuteen. Koski se niitä ihmisiäkin, joiden kanssa piti lähteä elämään. Ja toden totta, minä löysin vihamielen ja kateuden, tekopyhyyden ja pahan tahdon. Monesti se kaikki piiloutui ystävälisen ilmeen ja ilkeän kuiskuttelun taakse. Ne äänet voi kuulla vieläkin, aikuisena, mutta nyt ei auta ummistaa silmiä. Äänet on taitavasti ujutettu tajunnvirtaan. Jos on varomaton, ne takertuvat mieleen ja muistiin, ohjaavat ajatuksia. Niistä puhutaan eri nimillä. Ne ovat propagandaa, informaatiota ja mainontaa. Evästeitä. Huomaamatta ne voivat muuttaa ihmisen maailmankuvaa niin, että se mikä oli ennen totuus, on nyt vedätystä. Takinkääntö on aikamme ideologia. Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista, ja kolmannen äänentoistossa on jo vikaa.

Avaan silmät, mutta enää en putoa. Arkipäivä ja arjen tapahtumat ovat huppu, joka on vedetty päähän. Se on niin paksua villaa, että estää näkemästä ja kuulemasta kaiken muun paitsi mainokset ja sen tyhjänpäiväisen roskan jota meille syötetään lehtien, radion ja television välityksellä. Ajanvietteenä, kirjallisuutena muka. Lapsuus on kadonnut unien myötä, eikä sotien ja vihanpidon jatulintarhasta ole ulospääsyä. Lapsilta on viety oikeus leikkimiseen ja heistä on tehty aikuisia. Kundera sanoikin, että elämä on leikkimistä varten. Kafkan koiran tapaan minäkin voin nyt todeta, etten vielä silloin tiennyt mitään tuosta vain koirille suodusta, lumoavasta musikaalisuudesta. Se oli jäänyt huomaamatta minun hitaasti kehittyvältä havainokyvyltäni, olivathan musiikki ja ihmisten puheet ympäröineet minua luonnostaan lankeavana elämän elementtinä. Mikään ei pakottanut erottamaan niitä muusta elämästä.

Olen kuin tuo Kafkan koira.Vasta nyt aikuisena, vuosikymmeniä myöhemmin tunnistan sen sävelen jonka jo lapsena iltayöstä kuulin. Se oli Schubertin neljäs, se traaginen sinfonia.(2024)

(Kafkaa vähän mukaillen T.Yli-Rajala)

Asia: Kundera. Schubertin traaginen sinfonia. Jatulintarha. Indoktrinaatio. Kafka Erään koiran tutkimuksia.

Mietteitä:  

Jos menee hyvin, esimies vastaa puolestasi

. Kaikki he olivat yksimielisiä kun kaksimieliset likvidoitiin. 

Kaikkien kellot eivät marssi samaan tahtiin                                                     

                                                                                                                                                                                                                                                       

 

ISÄ, SAANKO MINÄ JOSKUS OMAN RATSUN?

                   

LYHYTPROOSAA

Elän täällä tyjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta

(T.Yli-Rajala)

Suljin tallin oven, mutta vilkaisin vielä sen sisälöä.Näin vilaukselta laatikon, johon olin tallettanus edesmenneen tyyttäreni tavarat. Nuket ja kouluvihkot, hänen piirroksensa. Ne esittivät kaikki hevosia. Tallin seinällä roikkuivat vielä kannukset ja ratsastuskypärä. Isä, saanko minä vielä joskus oman ratsun?

Eipä meillä taida olla varaa eikä tilaakaan sille, vastasin äänelle joka vieläkin soi korvissani. Mutta opettele niiden kanssa rauhassa, ehkä joskus saat oman ratsun. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahuu ja miten maailma makaa sitten, kun sinusta tulee aikuinen. Hän näytti minun silmissäni nyt kalpealta ja toivottomalta.

Hänessä oli lapsesta asti piilenyt itsetuhoisuuden demoni. Jossakin rautatieasenalla ennustaja-eukko oli katsonut hänen kättään ja mennyt äkkiä sanattomaksi. Kun he olivat tyttökaverin kanssa udelleet mitä eukko oli näkevinää,. tämä ei vastannut kysymykseen, vaan alkoi jaaritella joutavia.

Katsoin vielä autoakin, jonka olin juuri äsken ajanut talliin paikalleen. Se oli vasta pari viikkoa vanha. Ei se mikään silmäterä ollut, mutta ainä siitä piti huolehtia. Ei naarmuja pintaan, ei lasin siruja tallin sementtilattialla. Auton lähelle oli unohhtunut kaksi öljysäiliötä, ja niistä ainakin toisessa oli tilkka menovettä.Vaan ei siinä mitään hätää ollut, näin kävi usein.

Kamarin ikkunasta näin autotallin takana tiellä pari ikäihmistä jotka pysähtyivät tähyilemaan tallia ja heittivät sitä kohti epäluuloisa katseita. He jatkoivat matkaa taakseen vilkuillen, vilkkaasti puhuen ja elehtien. Minä etsin kesken jääneen kirjan ja jatkoin kohdasta, jossa Reigin pappi näki suden. Vai oliko se minun oma painajaiseni? Kuulin äänen, isä miksi sinä jätit minun tavarani talliin?

Myöhään illalla katsoin taas ikkunasta tallia, ja näin sen katon yli loimuavat punaiset lieskat. Ohi kulkijoita oli kerääntynyt pihalle ja paloauto saapui pillit vinkuen. Muuta en osannut kuin mennä ulkorappusille katsomaan tuota irvokasta näkyä. Auto oli syttynyt itsestään tuleen, ilman mitään syytä. Tämän kuulin palomiehiltä, jotka etsivät lattialta tupakan tumppeja. Minähän siellä en koskaan tupakkaa käryttänyt. Kaikki tyttären tavarat paloivat, vain kannukset jäivät pahoin hiiltyneelle palaneelle seinälle.

Aikuisena, vuosia myöhemmin hän epätoivoisena lähti matkalle, jolta ei ollut enää paluuta. Söi kaikki huumeääkkeet, joita lääkärit olivat hänelle suositelleet anoreksian hoitoon. Ihmissuhteet olivat hänelle vaikeita, hän piti enemmän eläimistä.

Oma ratsu jäi lapsuuden toiveeksi eikä koskaan toteutunut. 

Miete: On vaikea uskoa todeksi sitä mikä  ei liiku

on vaikea liikuttaa todellisuutta

(T.Yli-Rajala)

 ,

KASVOT VEDESSÄ

Ajatukset istuvat kuin karneet oksalla. Yksi lensi pois.

Lyhytproosaa

                                                                

                                                                     Hoomoilanen ajatuksissaan.                                       

Saaavun taas tämän lammen rannalle. Ulpukat ovat yhtä keltaisia kuin kauan sitten. Rantakoivussa piilottelee vieläkin peipon pesä. Lammen pinnasta heijastuvat kasvot, jotka hienoinen värinä saa näyttämään eläviltä. Tekee mieli sanoa kuvalle jotain, mutta puhumnen on turhaa. Mehän olemme lähes kuuroja. Minä vielä melkein sokeakin. Kuulen silti etäisen äänen, joka kuiskaa kysymyksen. Vieläkö sinä pelkäät minua?

Ääni hätkähdyttää. Tuntuu kuin kylmä henkäys hivelisi jäseniä.

En minä sinua ole koskaan pelännyt, vastaan hänelle. Joskus on vain vaikeaa uskoa, että sinä olet todella olemassa. Tai ehkä minä luulen, että sinä piilottelet toisessa olotilassa. Odotat minua siellä, mihin tiedät minun joskus tulevan. Ehkä odotat ja toivotkin sitä?

Et sinä huku, kuva sanoo. Jos tänne tulisit, olisit täällä yhtä yksinäinen kuin sielläkin, missä nyt olet. Ei täällä ole muita. Sinä vain kuvittelet kaiken ja asutat näkymättämän maailmasi hallusinaatioilla. Mene siitä nyt kotiin, siellä ruoka odottaa. Äiti on lisännyt puita lieteen ja tähyilee ikkunasta tänne lammelle päin.

Nousen kyykystä ja jätän kuvani veteen. Mikä äiti, ajattelen, ja lähden tarpomaan uutta polkua joka ei johdta vanhaan maailmaan. Äiti on kuollut jo kuusikymmentä vuotta sitten. Kuulen vielä etääntyvän äänen, se pulppuaa lammen  veden alta. Ne jotka eivät kuule musiikkia, pitävät tanssijoita hulluina. Niin sanoi Zarathustra, minä nupisen itselleni siinä kotipolulla, joka tuntuu nyt vieraalta. Ei pitäisi enää, vuosikymmeniä myöhemmin palata tuon lammen rantaan. Muistan vielä Nietschen tokaisun. Oi Zrathustra, et seiso siinä sellaisena, jota onni pyörryttää. Parasta tanssia, ettet kaadu! Mutta vaikka tanssisitkin edessäni ja hyppisit kaikki syrjähyppysi , kenelläkään ei ole varaa tulla sanomaan minulle: Katso, tässä tanssii iloinen ihminen!

Minun ei tee mieli tanssia.Kävelen siis kotiin ja avaan ulko-oven. Tiedän ettei siellä kukaan enää odota. 3.11.2025

Asia:  Zarathustra.  Chopin, nocturno  20.  Anne Kauppi.

 Voi Anne! Olit noin 9 vuotias, alkanut koulusi Ranskassa. Opetin sinulle miten suomea kirjoitetaan. Muistatkohan vielä?

Mietteitä: Oikeudesta viis, kunhan vain laillisuus toteutuu.

On hyvä tietää mitä ei saa sanoa.

 

ILTAPÄIVÄ          

TIHUUTTAA SILMISTÄ POIS

                                                                          LYHYTPROOSAA

                                                                                                         

Minä en saa sitä koskaan valmiiksi, sanoin Mirjalle. Varjo osui hänen silmiinsä,  ja minun oli pakko siristellä. Olen sellainen, että lähden äkkiä vauhtiin ja puhkun intoa, mutta sitten kaikki pysähtyy, jatkoin vielä. Enkä minä enää tunne sitä mikä piti tuntea niin, että sen voisi kuvata. Maalata tai kirjoittaa, miten vaan. Katsoin kuvaa jonka silmät olivat liian loitolla toisistaan. Olin käyttänyt temperaa tällä kertaa, enkä ymmärtänyt miksi. Eihän Mirja mikään ikoni ole, hän oli siihen aikaan vasta alle kolmekymppinen. Mirjan katseessa oli tuttu pilkahdus, eikä hän voinut olla nauramatta kun näki minun ilmeeni. Sinä aloitat maalaamisen aina pohjasta ja ohennat vähitellen, siitä tuo vaikutelma johtuu. Mutta minä olen huono malli ikoniksi, Mirja arveli. 

– Minä aloitan aina alusta, tai pohjalta niin kuin sinä sanot. Mutta kaikki työ jää kesken, kuvien rakentaminen on niin hidasta. On vaikea katsoa sinua silmiin. Niitä katsoessa muistan aina, että elämän kaikki tarinat ovat keskeneräisiä. Elämä ei noudata ihmisen mielessä idäteltyä kaavaa, vaikka siltä saattaa joskus näyttää, minä hänelle selitin vaikka olin meistä kahdesta epävarmempi. 

Mirja puhalsi kupariset hiukset silmiltään ja yritti hymyillä, vaikka minä puhuin vakavia asioita. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt.

- Ihminen luo kaavat omiksi ansoikseen ja uni on kuva elämästä, minä hänelle tähdensin. Sillä ei ole sääntöjä, se on absurdi kaaos ja pelkkä katastaasi, ei vain loppunäytös. Kun esirippu nousee, on unikertomuksen sisäinen jännite uneksijan korvien välissä. Unelle on turha etsiä loppua, se haipuu ja siirtyy toiseen kertomukseen. Sen kertomus myös loppuu vapauttavaan tai haikeaan tunnelmaan, hui hai. Uneksija ei ole valmis avaamaan ovea arkipäivän ahdistukseen.

Puhuessani oli Mirja nukahtanut selälleen. Hänen paitansa oli valahtanut syrjään ja minä näin hänet. Pohdin mielessäni värikerroksia ja yritin muistella mikä hänessä oli pohjimmainen väri. Vaalea seepiako? Kuulin kuinka hän huokaisi unessa ja käänsi kylkeä.

- Älä tuijota minua, Mirjan ääni sanoi. Sinähän olet melkein sokea.

Kirjoittaessani tätä muistin unohdettua ja demonien ahdistamaa runoilijaa Kauko Ahoa. Vaikka näen usein unia, ovat kaikki astiat minulla vielä kaapissa. Jos joku kaipaa kunnollista arkirealismia, niin lukekoon vaikka puhelinluetteloa.

 Asia: Ikonin maalaustekniikka.        Kauko Aho runoilija, ystävä             

Pyhäpäivä on keriytynyt auki jo tuohon yli yhdentoista korville, levittää kohta pergamenttinsa levälleen ja alkaa sataa tihuuttaa iltapäivää silmistä pois  (Kauko Aho 01.11.1981)

Julk. Aikaisemmin 3.1.2022 nimellä Hai hai

 

PASSAGALIA PELTIKATOLLA

Naakkojen iltapäivä

LYHYTPROOSAA

      

            

                                                                                       Maallisia lauluja

Mehän tiedämme, että katolla naakat musiikkia kuuntelevat ja nyökyttelevät hämmentyneinä päitään. Eivät ne Chopinin etydejä hyväksy, ne pitävät enemmän tanssimusiikista. Hevirokista, sellaisesta, jossa voi pöyhistellä höyhenissään ja askeltaa sinne tänne. Kumartaa ja raakkua, ottaa kantaa yheiskunnan kehitykseen. Hyppiä hulvattomasti sinne tänne. Irvistellä ja maalata kasvonsa sielunvihollisen antamien ohjeiden mukaan. Lävistää huulensa ja korvalehtensä metallipuikolla ja hirnua kuin kiimainen aasin tamma.

Vaan eihän se käy, kun nokka on luuta ja päässä höyheniä. Eikä ole kunnon kasvoja maalattaviksi, eikä korvia metallipuikolla lävistettäviksi. Festivaalilla tunnelma on fantastinen, musiikin kon-teksti yleisön mielentilaan on infernaalinen. Hyvä, että meillä on sivistyskieliä joilla voi ilmaista asioita ja tapahtumia. Voidaan sanoa että tanssitoiminta on hektistä, ei kiihkeää niin kuin joku maalainen sanoisi.

Kvaak kvaak ! Meitä osallistujia kiehtoo hysteria, halu osoittaa, että olemme olemassa ja että meilltä on kyky ilmaista itseämme. Kvaak kvaak. Kunpa löytäisin jostakin sen huuman, joka mielen kirkastaa ja vähän vielä oksettaa. Josta taivaallisen ekstaasiin ja liberaalin vapauden tunteen saan, ilman selityksiä ja ilman poliisin putkaa. Ne poliisit pampuilla vaan meitä ohjailevat. 

Näin nuo naakat tuumailevat.

Hei hulinaa, taas tää ilo irtoaa ja riemun kattoon nostaa, ihan tässä fanit selkään siivet saa. Jos tämä on vain unta, lähden oitis lentoon ja haistatan hapanta kaikille minua paremmille, minä omasta puolestani pohdin.

Ja untahan tuo oli, koko festivaali. Naakat katolta lehahtavat matkoihinsa ja minä oion puutuneita jäseniä. Makaaminen kuhmuraisella vuoteella on ikävä kokemus. Korvia särkee äsken kuultu festivaalin musiikki. Heitän siis särkypillerin suuhun ja nielen sen.

Avaan soittimen ja keskityn ihan uuteen maalliseen musiikkiin.Suljen silmät enkä enää kuule naakkojen mekastusta. Niccolo Perugia astuu esiin komerosta ja irvistää iloisesti minulle luuttunsa takaa. (2025)

Asia: Niccolo Perugia.  Passagalia.Festivaalimusiikki              

 

KERRAN MEIDÄN KATSEEMME KOHTASIVAT

Lyhytproosaa                

                                      

Joskus murrosikäisenä ihailin tyttöä joka oli kuin kuvan AFRODITE.  Hänen piirteensä olivat täydelliset. Kerran meidän katseemme kohtasivat, ja minä näin niistä silmistä vähättelevän, melkein halveksivan ilmeneen. Se katse piirtyi muistiin kuin graafinen taideteos. Koko iän se on seurannut kaikkialle ja kaikkiin elämän tilanteisiin. Se oli puukon isku minun itsetunnolleni. Tuon lyhyen katseen koin epäoikeudenmukaisena, koska katsoin häntä alhaalta päin ja odotin edes myötätuntoa.

Hän katosi minun elämästäni pelkäksi muistikuvaksi. Vuosia myöhemmin, keskiikäisenä näin hänet jossakin tilaisuudesa. Oli koolla nimekkäitä artisteja joille oli jaettu huomio ta ja palkintoja.Tutulta hän näytti ti vieläkin, mutta lähi etäisyydeltä erottuivat silmien alustan rypyt paksun maalikerroksen alta. Hänen äänensä oli kuin ruostunut sarana, se tuli kurkusta ja oli nopeaa hermostunutta säkätystä. Ei hän minua yleisön joukosta huomannt tai ei ollut huuomaavinaan.

Ei se minua enää häirinnyt. Jossakin tunteiden nurkassa häivähti sääli, Hän oi kokenut avioeron, hänen lapsensa oli kuollut autokolarissa. Hän oli epäonnistunut liikeyrityksensä kanssa jossakin ulkomailla ja eli nyt yksin Helsingissä. Muu suku eli hajallaan maalla, siis Suomessa. Hän oli oppinut käyttämään englantia kaupoissa, ravintoloissa ja yleitövessoissa.

Seuraavan päivän lehdessä oli kuvia tuosta tilaisuudesta. Niissä hän näytti taas nuorelta ja kauniilta kuin Afrodite. Kuvien retusointi oli onnistunut. Mutta ruosteista, epäselvää puhetta eivät lehtikuvaajat onnituneet vangitsemaan. Enkä usko, että hänen luonnettaan olisi mikään voinut enää muuttaa empaattiseksi. Hän oli kasvanut nuoruudesta asti tunteettomaksi kilpailuyhteiskunnan kuluttajaksi. 2025 /