HIIRET JA SÄKKI

               

Vähän unisena kävelin kadulla ja löysin ison säkin. Sen kyljessä oli kirjoitus wehrmacht, fraktuuralla. Ja siipiään räpyttävän kotkan kuva. Vaan kun tarkensin katsetta, huomasin että kysessä olikin kaksipäinen kotka ja kirjaimet olivat ihan kyrillisiä. Löytöpaikalle kertyi väkeä. Joukossa oli joku sellainenkin, jolla oli punainen lippalakki päässä ja joka ilmoitti olevansa johtaja. Tämä säkki kuuluu minulle, hän ilmoitti itsevarmasti. Katsomme mitä se sisältää ja jaamme kaiken rikkaille.

No johan vitsin murjaisit, minä hänelle kiekaisin. Minä löysin säkin ja se kuuluuu löytäjälle. Esiin astui nyt paikalle ilmaantunut ekonomisti.Hän on käynyt englanninkielisen koudun, koska on diplomaatin poika. Hän on myös lukenut pitkän matematiikan ja saanut ylioppilaskirjoituksissa seitsemän laudaturia. Vaan nytpä ilmeni, että tämä mies ei tiennyt miten säkki avataan. Ja sitten kun se saatiin kovan työn jälkeen auki, sieltä herahti kadulle valtava kasa euron seteleitä. Moni syöksyi niitä heti kahmimaan.Säkki pitää palauttaa hänelle, joka sen on kadottanut, joku sanoi. Se on oikeudenmukaista. Se kuuluu niille rikollisille, jotka viime yönä räjäyttivät pankin. Erimielisyyksistä huolimatta aloimme jakaa rahoja, jotka tuoksuivat painomusteelta.Näillä me rakennamme tälle pakal le uimahallin, joku uhosi. Eipäs kun liikuntahallin ja urheilukentän. Köyhä ja sairas kansa tarvitsee liikuntaa, eikä sitä voi saada ilman ohjausta ja älylaitteita. Mitä siitäkin tulee, jos ihmiset saavat juoksennella vapaasti ilman sääntöjä ja rajoituksia.

Keskustelu kävi kuumana. Yhdellä osallistijista oli tappelun jäljiltä vihertävä kuhmu otsassa ja punainen nenä. Eräällä toisella oli musta silmä, jonka ympärillä viipyi sinertävä rengas. Minä tätä sähellystä tarkkailin sivusta käsin ja muistelin runoilija Wilhelm Buschia.

Kun rahasäkki pullollaan, seisoi kadun kulmassa,

niin sille viekas vaalikansa, näin lauloi kiitoslauluansa.

Oi säkki pankin kulmassa, sä suurin säkkein joukossa

oot mahtavin, oot mahakkain,

sun ylhäisyyttäs ylistämme, rahasäkki, ylin ystävämme

Sen säkki kuuli mairemielin, kun vaalikansa hihkui mielin kielin

ja sillä välin miesi yksi , sai reiän säkkiin jyrsityksi

niin säkki löyhtyi liitoksistaan, ja kansa laihtui laihtumistaan

On rahasäkki riepukasa vaan, sen säkiks tuskin tuntiskaan

On tullut tyhjyys olentoosi, me sulkeudumme suosioosi!

Lähde: Wilhelm Busch, Max ja Morits, Otava 1977. . Rnoilijan vapauksin hoo moilanen kirjakaapissaan.  

Asia: Wehrmacht. Wilhelm Busch.                        

 AIVAN                      Romantiikan proosaa

Missä on yhtälö, joka näyttää tuntemattoman totuuden?

Hiilas valo leviää ja kahisee nurmikolla, yö hiipii jo metsänlaitaa. Aljosa näkee minut ja lähtee kävelemään kohti. Kuulen kuinka hän sanoo, että itseemsä rakastuneen on turha odottaa vastarakkautta. Minä puolestani ajattelen, että koskaan en suostu koskemaan tai tulemaan kosketuksi. Olen kuin sininen huoneentaulu ja minussa lukee ohje, älä pelkää pimeää.

Silti käännän päätä ja katson ikkunasta pihalle. Musta kettu juoksee orapihlaja-aidan taakse piiloon ja näen sen silmät. Se kuuli tuon ohjeen, koska se on eläin ja se vaistoaa asioita, joita ihminen ei voi ymmärtää. Aljosa on jo vierelläni, ja näen ristin hänen kaulallaan. Hän nostaa sen minun silmieni tasalle ja suutelee sitä. Mietin miten rosoinen sielu oli Dostojevski, joka näki Karamazovin veljekset samassa mielikuvassa. Dmitri, Ivan ja Aleksei. Aljosa, joka oli perheen musta lammas, koska oli munkki. Hän ei arvostanut rahaa eikä valtaa. Dmitriä ahdisti oidipuskompleksi, Ivan arvosti vain rahaa ja valtaa. Vai oliko se näin? Siitä on kauan kun luin tuon kuuluisan kirjan, olin silloin kolmissa kymmenissä.

Nyt kun katsahdan sivulle, näen heidät kokoontuneina viereeni. He puhuvat epäselvää venäjää, joka kuulostaa kuin olisi huttua hampaissa. Aiheena on Donald Duck, amerikkalainen oligarkki ja sekin oli aiheena melkein riitaan asti, että oliko Gogol ukrainalainen vai ei.

Ei tietenkään ollut, sanoo Ivan. Ukrainaa ei itse asiassa edes ole olemassa. Se kuului Moskovalle, joka oli merjalaisten ugrien kylä Volgan mutkassa, siihen aikaan, hän vakuutti itsevarmasti. Me isovenäläiset olemme alkuperäiskansa, kaikki meidän ympärillämme on ikivanhaa Venäjää. 

En tiedä mikä tässä mätti, kukaan muu ei ollut heitä kuulemassa paitsi minä. Moskova,  merja-laisten vaiko marien kylä, en muista. Käänsin kylkeä vasemmalle, mutta tunsin taas sen saman vaivan. Sydänalaa kuvotti. Veljekset tekivät lähtöä, Aljosa toivotti hasta luego, vamos con Dios. Oliko hänellä jotain vispiläkauppaa paavinuskoisten jesuiittojen kanssa? Nousin istumaan vuoteen laidalle ja pohdin äskeistä unta. Jalkoja palelsi.

Aivan, se todella oli unta eikä sillä ollut mitään yhteyttä arkielämään. Paitsi ehkä tuo typerä riita siitä, mikä on omaa ja mikä toisten. Dostojevski oli oikeassa, vaikka ei ollutkaan tässä unessa.

Asia: Karamazovin veljekset. Dostojevski. 

                                                 

 

VAROMATTOMUUS AUTIOLLA KADULLA

Lyhyttä proosaa: INRI

         

Varomattomuus autiolla kadulla on uni, jonka kierrän kolmesti ennen aamua. Me, hänen mukanaan kulkeneet seisomme portilla. Vainoojat meitä etsivät, ja minä piiloudun sotilaiden selkien taakse. Näen hänet, mutta käännän pääni kun hän vilkaisee minua. En ollut tuntevinani. Katson omia kasvojani peilissä ja näein halkaistun hymyn, olemisen pelkoa keskellä vainoojien rinkiä. He syyttävät meitä kapinoitsijoiksi ja kirjoittavat meidän yllemme laudan palaan INRI. Muistan tässä nyt Modianon kysymyksen, eikö meidän elämämme haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin lapsen murhe. Se Ilta heittääkin jo hiuksensa kadulle, jonka varrella me seisomme katsomassa. Taivas vihertää, eikä mitään ole enää tehtävissä.

Taas hän katsoo minua ja käännän pääni näkemään kukon, joka pöyhistelee höyheniään. Kaiken tämän melun keskellä se valmistautuu kiekumaan. Katson hänen hauraita kasvojaan ja ihmettelen , että miten voisin aamulla taas hengittää. Hän on kuin eilinen sade kattojen yli, purjeensa avannu siemen ja lentä-mään valmis. Puiden sävel soi korvisani, ja taas hän ohi kulkiessaan vilkaisee minua. En tunne häntä, koska he vievät häntä tuomittavaksi ja minä olen viaton.

He kysyvät kolmannen kerran tunnenko minä tämän miehen, joka vilkaisee minua ohi mennen. En minä häntä tunne, sanon kolmannen kerran ja kuulen kuinka kukko alkaa kiekua uutta aamua.

He vievät hänet jonnekin. Minun on pakko lähteä, sillä hänen vainoojansa ovat epäluuloisia ja pälyilevät minua. Askelissa keinuvat kadun varren puut, verestä punaIset kivet, ja pilvet vyöryvät taivaalla. Harmaus edeltää valon syntyä, tasainen hämärä. Lisään vauhtia että ehtisin kadota ennen kuin he päättävät lähteä seuraamaan. Pilkalliset ja kaunaiset silmät tuijottavat minua, ja kuulen kun he kuiskivat keskenään. Tuo mies kulki hänen mukanaan, minä näin heidät.

Olkaremmistä he roikottavat kalashnikovejaan ja ovat muka isänmaansa asialla.

                                                        

       

Asia: INRI. Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas
2025

                

 PUNTIKSELLA

HYVIN REALISTINEN NARRATIIVI

                                                          

                                                       Iihahahaa, poistumiskielto           .

Olimme nuoria. Minä sotaväessa ja vaimo pankkifröökynä. Yksi hänen asiakkaistaan oli majuri, samasta varuskunnasta jossa minä harjoittelin taaksepoistua. Kyseinen majuri asioi mieluiten minun nuoren ja nätin vaimoni pakeilla. Vain hän kelpasi palvelemaan sotaherraa. Itsetietoisuutta äijällä riitti vaikka muille jakaa. Kiersin hänet aina kaukaa, eikä hän oivaltanut minut nähdettään kuka olin. Minä olin jo erittäin oppinut alokas, opinnot yliopistossa lähes kanditasolla. Asia, jota ei kannattanut mainostaa.

Onni oli ollut myötä, kun jouduin väkeen kotipaikkakunnalle. Kasarmilta kotiin oli vain seitsemän kilemetriä. Rivakka kävelymatka vain. Heti kun olot vakiintuivat, käytin hyväkseni aliupseerikoulun etuja. Hamina ei huvittanut, oli mukavampaa livahtaa puntikselle aina kun tilaisuutta siihen oli. Eräältä varuslomalta palailin sitten hyvin myöhään iltapimeässä. Mitä tuosta, päivystäjä oli tuttu mies eikä aiheuttanut pään vaivaa. Vaan vaivaa aiheutti sitten majuri, jonka näin marssivan vastaani pimeässä kaddulla. Hän talutti lemmikkiään, pedon näköistä schäferiä. Näin tuon parin jo kaukaa, vaikka oli pimeää.

Siinä olivat sotilasopit nyt tarpeen. Syöksyin päätä pahkaa metsään ja maastouduin puolukkamättäiden suojaa. Oikein siinä sydäntä pani väpättämään, koira kun luimuili epäluuloisena juuri minun suuntaani. Kun ohimarssi oli suoritettu, lähti hengitys taas palautumaan. Eihän tässä mitään muuta, mutta kun komppania oli poistumiskiellossa. Onneksi päivystäjä oli tuttu ja myötätuntoinen, hän kuiskasi vain onnittelut näyttävästä paluusta.

Traumaattinen kokemus jäi muistoihin. Paria päivää myöhemmin palasi majurikin kummittelemaan arkitodellisuuteen. Hän ehdotti vaimolle vierailua kesämökilleen. Tämä kun oli nuori ja epäluuloinen, niin keksi jonkin syyn kieltäytymiseen. Ei kutsu mitenkään nyt sopinut, koska hänen miehensä oli estynyt tulemaan lapsen vahdiksi. Tällä kun oli ankaria paineita työmaallaan, jossa oli liian autoritäärinen ilmapiiri. Majuri poistui pettyneenä seurustelemaan koiransa kanssa. Silläkin oli juoksuaika.

Aatoksia:

Aika on peili, jonka läpi on ryömittävä

Ajatuksia ei voi sensuroida. Ne pitää unohtaa.

  

                                                          

MIELIPITEET

PRELUDI                 

Olen kirjoitellu kuusi vuotiaasta asti. Aihepiiri vaihteli saduista inkkaritarinoihin. Ratsupoliisi Kingin seikkailut olivat ehtynätön mielenkiinnon kohde. Kirjoitin vihkoon, jossa oli sininen kouluruudukko. Niitä ilmaantui kotiin, kun veli alkoi nousujohteisen rakastajan uransa. Hän kyhäsi rakkauskirjeen äidiltä pihistetylle kirjepaperille. Oli ihastunut luokkansa tyttöön. Muuta ei veli saanutkaan aikaan, vain torut äidiltä. Äiti ei ymmärtätänyt kirjallisuuden romanttista genreä.

Minun kirjoituspöytäni oli ison nojatuolin alusta. Se oli myös piilo, johon hengentuotteita voi tallettaa turvaan uteliailta. Taitoin paperista sivuja, johin tekstasin kertovaa proosaa ja kyhäsin näille omatekoisille teoksille myös kannet kuvineen. Ensimmäisen kerran jouduin tekemisiin päälle käyvän kritiikin kanssa, kun tuttu poika löysi kätkön. Kirjailijan urani preludi oli nyt ohi.

ALLEGRO

Murrosiässä aloin kuunnella musiikkia ja lukea Kirjallissuutta. Eivät minulle seikkailutarinat enää kelvanneet. Musiikista valitsin jazzin, mutta siinä olin hyvin pihi. Vain muutamat tyylisuunnat hyväksyin. Romantiikan aikakauden musiikki minua viehätti. Näin sitten unessa laakson jossa asui ihastuttava tyttö. Se uni oli niin todellinen, että siitä piti yrittää kyhätä romaania. Kirjoitinkin aiheesta lähes kaksi sataa sivua aanelosia, matkakirjoituskoneella. Kyllä siinä ihan kelvollinen juonikin oli, ja kustantaja kehui sitä katsottuaan, että osaat sinä kirjoittaa juohevasti ja kielikin on hyvää, mutta se jokin sinulta silti puuttuu. Paneudu työhön munaskuitasi myöten, niin onnistut.

Yritin ja yritin paneutua, mutta lopputolos oli aina sama. Aloin kyllästyä pitkään proosaan, koska se aina kiemurreli niin, että tulos oli epäkelpo. Kirjoitin silti 5-6 romaania. Jotkut kävivät kierroksella ja saivat osakseen saman tuomion kuin ensimmäinenkin. Munaskuut eivät riittäneet. Muutama onnistuminen oli Pyrrhoksen voitto. Kun jäin eläkkeelle ajattelin, että nyt on aikaa kirjoitella mitä mieli tekee, säännöistä ja ohjeista piitaamatta. Sainkin aikaan muutaman tajunnanvirtaa muistuttavan pitkän proosan, joita en halua nimittää mihinkään genreen kuuluviksi. Olen kirjannut ne muistiin nimellä Hyvin omituisia kirjoituksia.

ANDANTE

Hämmentynyttä kritiikkiä tuli lukijoilta, jotka ilmoittivat, etteivät ymmärrä mitään. Siksi, että he osaavat lukea vain romaania. Sitä kirjallisuuden muotoa kyllä arvioidaan, arvostellaan ja sitä mainostetaan. Paljon julkaistaan ajanvieteroskaa, mutta muutamat kirjallisuuden lajit jäävät syrjään. Runoista sain J.H.Erkon kilpailussa kunniamaininnan, mutta siihen päättyi runoilu minulta.

Nyt siis kirjoittelen vain blogeja, koska en muuhun pysty. Glaukooma on vieny näkökyvyn niin, että jäljellä sitä on 25 %. Kustantajajilla ja kriitikoilla on silmillään suojalasit, jotka antavat näköalaa vain siihen suuntaan mistä rahan haju lentää nenään. En oikein tiedä mikä tarkoitus on Kirjailijaliitolla ja yhdistyksillä, jos havaintokyky on niin rajoittunut, että vain romaanitaidetta suositaan. Vainoharhainen tuntuma on, että valintoihin vaikiuttavat tuttavuussuhteet ja poliittiset mieltymykset. Ikärasismikin tuntuu piileksivän taustalla. Mitäpä tuo vanha pieru enää osaa tai ymmärtää. Eihän tuo ole seitsemässä vuosikymmenessä oppinut kirjoittamaan niin, että hänen taitojaan kannattaisi edes vähän haukkua. 

FINALE

Lohdullista on lukea lukijoilta saatua palautetta. Sitä tulee harvoin, mutta se korvaa tärkeilevän kritiikin. Viimeksi kun tärkeilevän kriitikon kohtasin, hän sanoi, että minun blogini ovat vähän sinne päin. Ei hän kuitenkaan selittänyt mikä se oikea ilmansuunta on. Vain hän sen tietää ja osaa päättää. Lukijoita ja sivulla vierailijoita tuli taannoin Suomesta toista sataa blogiin, joka oli nähtä-vissä kuusi päivää.

Lukemat vaihtelevat säästä ja ulkomaiden uutisista riippuen. Ulkomailta tulevat sivulla vierailijat mukaan lukien lukijoita on yleensä 500-1200 viikossa, mikä on vaikeat aiheet huomioon ottaen mielestäni kohtuullisen paljon. Harvassa ovat kuitenkin ne, jotka jaksavat keskittyä ajattelemaan.

Ihan mukava on silmäillä joskus lukijoiden kommentteja. Muuta on kohtuutonta odottaa. Ainakin ne vaikuttavat vilpittömiltä:

HIENO, UNENOMAINEN TUNNELMA HUOKUU RIVIEN VÄLISTÄ JA HERÄTTÄÄ MIETTIMÄÄN…

HYVIN SÄ VEDÄT. AINA JÄÄ AJATELTAVAA.…

LUESKELN TAS KIRJAKAAPIN LYHTPROOSAA. HYVÄ MIELI TULI…

ERINOMAINEN BLOGI JÄLLEEN. AJATTELEMISEN AIHETTA ITSE KULLEKIN…

KIITOS. TÄMÄ OLI HAUSKAA LUETTAVAA..

HYVÄ JA AJATTELEMAAN HERÄTTÄVÄ BLOGI…

TERVEISIÄ HARMSIN LUKIJALTA…

KIINNOSTAVIA KIRJOITUKSIA JA OMAPERÄINEN TYYLI, VAIHTELEVIA AIHEITA...

JUURI NÄIN.   HIENO KUVA LISÄKSI….

MIELENKIINTOINEN ILMAISU  UNEN, TODEN JA ARJEN VÄLIMAILLA…

KAIKKKEA EMME VOI NÄDÄ, EMME KUULLA….

HYVÄ BLOGI. MUISTAN KYLLÄ LAPSUUDESTA MESTARITONTUN SEIKKAILUT…

MUKAVA BLOGI JA SÖPÖ NAINEN….

PITKÄSTÄ AIKAA EHDIN PIIPAHTAA LUKEMAAN. TAAS TYKKÄSIN!

KIITOS TAAS TÄSTÄ PÄIVÄVN PARHAASTA HETKESTÄ…

KIELTEINENKIN ARVOSTELU ILAHDUTTAA ENEMMÄN KUIN PYHÄ VAITELIAISUUS.

 

ELÄMÄ ON VAIN UNEN VARJO

lYHYTPROOSAA

          

Seisoimme portailla,

sinä ehdotit että kertoisin itsestäni

ja että sinä teet samoin joskus tulevaisuudessa, 

sen minkä unohdit

kauan sitten

(Tarmo Yli-Rajala 1969)

Istuimme halkopinojen päällä. Sahatun puun tuoksu tuntui voimakkaana. Hän oli minua pienempi, teräväpiirteinen ja itsevarma. Ihailin hänen älykkyyttään ja piirustustaitoaan. Hetkessä hän piirsi karrikatyyrin opettajasta, joka selitti meille miten numerot pannaan luomaan uusia yhteyksiä. Minä en siitä pahemmin piitannut, saivat olla rauhassa mokomat. Enemmän kiinnostivat lähellä istuvan tytön tissit. Mutta ei hän nyt täällä halkoliiterissä meidän kanssamme istuskellut, tämä tyttö. Hän luki läksyjä ja valmistui aikanaan maisteriksi. Meitä kiinnosti MRA.

Ystävyys katosi murrosiän aallokoihin. Hän menetti traagisesti veljensä ja häipyi jonnekin. Vasta vuosikymmeniä pari myöhemmin kuulin radiosta saksofonisoolon the shadow of your smile. Tunnistin, että muusikko oli varhaisen nuoruuden ystävä. Luotiin nyt uusi yhteys, eikä se ollut matematiikan opettajan opettama typerä numeroleikki. Se oli arkirealismia. Hän soitti orkesterissa jazzia Gerry Mulliganin tyyliin ja oli jo taitava saksofonisti, minä opettelin vasta kirjoittamaan.

Kun tavattiin, ei hän ollut enää pienikokoinen ja teräväpiirteinen, itsevarma. Hän oli nyt minua paljon pidempi ja vahva. Ei nyt enää paranneltu puhumalla maailmaa. Hän oli vaitelias ja kertoi, että oli jossakin onnettomuudessa menettänyt muistinsa. Yhteinen puheenaihe MRA oli unohtunut ja kakki entiset fraasit joita nuoruuden viisaudessa olimme jakaneet, olivat nekin unohtueet. Hän sanoi kuin Pindaros muinoin, että elämä on vain unen varjo. Tuo Mulliganin kauan sitten soittama baritonisoolo Shadow of your smile oli kuin Pindaroksen ajatus nuoteilla kirjoitettuna. Siitä oli tullut tukipuu hänen muistiinsa. (2025)

Asia: MRA moral re armament. Pindaros.

Youtube:, Gerry Mulligan:The Shadow of your smile.

Me ymmärrämme elämää taaksepäin, mutta meidän on elettävä sitä eteenpäin (Kierkegaard)

                                                                    ROIHU  AKVARELLI.   Yli-Rajala 2012

                           

Varhaisnuoruuden ystävää Mauno Lainetta muistelen

 Runoratsu  Uusromanttista lyhytproosaa

                            

                                                                                      Iihahahaa

Näin kuinka se lensi siipiä viuhtoen ja laskeutui takapihalle, herukka pensaiden luo. Naapurin ikkunaverho heilahti. Mies tarkkaili tapahtumia, ja minun teki mieleni tervehtiä häntä kättä heilauttamalla. Hän oli se tyyppi, jonka maailmankuva rajoittui toivotukseen hyvää päivänjatkoa. Se oli ainoa tapa kommunikoida hänen kanssaan. Siis niin, että sitä samaa teille. Olimme asuneet naapureina jo toistakymmentä vuotta, mutta silti vielä teitittelyasteella. Hän herroitteli minua. Nostin kohteliaasti hattua, ja annoin hänen olla siinä luulossa, että minä tässä halusin esiintyä jotenkin ylempänä. Minua se vähät vaivasi, ja arvelenkin, että mies luulee minua leuhkaksi.

Minkäs minä sille voin, että olen humanisti. Oikein diploomihumanisti. Kun maalasin taulua kesäisenä päivänä ulkosalla, hän hivuttautui selän taakse ja kurkki olkapään yli. Mikä tuo on, mies kysyi kun näki abstraktin kuvion, joka muistutti lentävää hevosta. Se on runoratsu, minä häntä valistin. Etkö kuule kuinka maltillisesti se hirnahtelee ja huiskii hännellään vasemmalta paarmoja.

- Mutta sehän on vain kuva, mies hämmästeli. Ei se lennä muuten kuin että tuuli kiepauttaa paperin lentoon.

Tuo naapuri luki vain suomalaista proosakirjallisuutta, elämäkertoja sekä fantasianarratiiveja.

- Minä tarkoitankin tuota sen kuvan mallia, joka laskeutui äsken tuonne herukkapensaiden luo. 

Unohdin heti alussa kertoa, että tämä tapahtui kuitenkin vasta eilen, ja nyt näin ikkunasta miten ratsu kohosi jälleen ilmaan ja lähti viuhtomaan kohti Helsinikiä. Ja mikä tässä on merkittävintä, niin naapuri istui hajareisin sen selässä ja kuului laulavan jotakin radikaalia musikaalisävellystä. Minä niitä inhoan, ja hän olikin tiettävästi radikaali. Hänen rouvansa lakaisi luudalla ratsun jälkeensä jättämiä lantapaakkuja.

Vasta myöhemmin tällä viikolla kuulin, että naapuri oli ratsuineen saapunuut erään kustantajan portaille ja laskenut siellä mielenosoituksellisesti lantakasan ovisuulle. Kuulin tämän kun piipahdin Alkossa ostamassa Metaxaa. Pidän sen itäeurooppalaisesta mausta. Rouva kertoi, että naapurin runoteos ilmestyy lähiaikoina, ja että se on niin moderni, että on  ihan loppusoinnuton.

Minä olin vähän kateellinen. Yritin keskittyä kirjoittamiseen, mutta ainoa mitä sain aikaan oli romaani. Sen nimeksi kehittyi vähitellen ”Sisäpalvelusohjesääntö”, proosaruno alkusoinnuin. Se oli vakavaa arkirealismia. Aivan varma en ole asiasta, mutta ainakin naapurin rouva arveli että siitä tulee syksyn bestseller.

Minuakin vähän arvelutti.

Asia: Metaxa: brändiä neuvottomuuteen. 

Aatoksia: 

Velallinen on sijoittaja, jota pankijohtaja ei tervehdi.

Mikä tässsä on hännätönnä elää. Ei tarvitse heilutella häntää jokaiselle vastaan tulijalle.

                                        

 

KATSOIN YÖTÄ    Lyhytproosaa, uusromantiikkaa

Katsoin yötä. Se kurkisti avoimesta ikkunasta ja huokaisi kuin raskaan juoksun jälkeen. Se valui hitaasti huoneeseen ja asettui selkäni taakse. Kuulin sen kuiskauksen. Oletko unohtanut kumpi puoli on oikea ja kumpi on vasen, mikä on ylhäällä ja mikä alempana?

Sinua on vedätetty, on annettu väärää tietoa ja menty sälekaihdinten taakse piiloon.

Yö katsoi minua ilmeettomänä ja hymyili kolkosti.

Huomaatko nyt, että olet aIvan yksin? Ne jotka joskus tunsit ja joiden kanssa puhuit, ovat kadonneet. Ne joita rakastit ja nekin joita vihasit, lähtivät pois.

Mietin tuota tosiasiaa. En minä ketään ole vihannut. He ovat kadonneet, se on totta. Silti heidän eksistenssinsä istuu tässä samassa huoneessa ja selittää tietävänsä nyt sen, mikä on oikea ja mikä väärä. Älä usko niitä jotka pakenevat tietämättömyyteen, se on vain keino välttää vastuuta, se sanoo.

Kun tarkemmin katsoin, heitä olikin vain yksi. Silti he olivat kokonaisuus joka viipyili tässä ja nyt. He olivat kuin seurakunta.

Istuin siis tässä pimeydessä ja pyörittelin etusormella hiuskiehkuraa otsalla. Aivan kuin lapsena muinoin. Hiukset olivat lähteneet, niistä oli vain muisto jäljellä. Miksi minä puhun ja ajattelen eksistenssiä, sehän on tietoisuus olemassaolosta. Se mikä kaikesta jää jäljelle kun muu katoaa. Jäljelle jäävät vasen ja oikea, yhäällä ja alhaalla, takana ja edessä. Sense datum. Eikä sekään ole varmaa.

Jos suljen silmät tässä pimeydessä, tiedän että yö katoaa. Kaikki ne, jotka ovat myös kadonneet, palaavat tahdon voimasta tänne ja me voimme taas puhua vanhoista asioista. Me olemme kaikki läsnä. Puhumme niistä asioista ja tapahtumista jotka me unohdimme silmät avoimina.

Ergo sum, joka tapauksessa.

Asiasana: eksistenssi, olemassaolo

OGNUNO STA SOLO SU CUOR DELLA TERRA

TRAFITTO DA UN RAGGIO DI SOLE EN E SUBITO ERA (Salvatore Quasimodo)

Pilvipoutaa. Akvarelli 2025 T.Yli-Rajala.

Jokainen yksin maan sydämellä, auringon säteen lävistämä

ja äkkiiä on ilta

äkkiä ovat kaikki junat menneet ja kaikki kellot pysähtyneet, kaikki puheet ovat loppuneet

Kun me vihdoin päätämme puhaltaa ulos tunteemme auki, 

kaikki torvet ovat  jäässä, eikä kuulu äänen pihahdusta

(Lähde: vapaasti,  google)

 

 

0NGELMA TAKATASKUSSA

Lyhytproosaa: matkailu avartaa

Minulle on kerran sattunut samalla tavalla, Erkki sanoi. Se selitettiin niin, että minä olin juovuksissa. Vaan ei se niin ollut. Tapaus sattui kovan poliittisen riidan jälkeen. Pitivät minua änkyräpäisenä oman tien kulkijana, koska en suostunut marssimaan pää tyhjänä jonossa tahtiin, jonka joku päälle päsmäri määräsi.

Olipa tyhjä tai täysi pää, saman tekevää niille maailman parantajille.

Minulla ei ollut sitä ongemaa, sanoin hänelle. Kävin vaihtamassa rahaa jossakin ja sijoitin lompakon liian näkyvästi takataskuun. Sitten kun piti mennä syömään, ei rahoja löytynyt, eikä pankkikorttejakaan. Joku oli tungoksessa käynyt hipelöimässä. Poliisia oli turha anoa avuksi. Sitten jäin yksin öiselle Tarton kadulle loska olin liian  kohtelias tungoksessa. Porukka tunkeutui taksiin ja meni menojaan. Onnistuin puolen tunnin odotuksen jälkeen mongertamaan ohi ajavalle poliisille viroksi miten olivat pullat uunissa. Poliisin kyydissä pääsin hotelliin, jossa heräsin aamul-la ärhäkkään ääneen. – Täälläkö sä lojut kun kun me ollaan oltu sua etsimässä!

No, siellähän minä. Oli nälkäkin. Hän vei minut baariin syömään ja kehui kirjaani hyväksi. Oli lukenut sen jo eilen. Minä otin sen vain kohteliaisuutena. Vaan sitten opin tietämään, että hädässä ystävä tunnetaan. Olin avuton ilman rahaa ja siinä oli sitten pakko turvautua ystävän apuun. Kuljin hänen perässään kuin koira ja otin kiitollisena vastaan avun jota en keltään muulta saanut. Vain häneltä, Jaakolta ja Kirsiltä sain myötätuntoa ja apua. Muilta vain epäluuloisia ja pahek-suvia katseita, koska luulivat että olin koheltanut pikku pienissä tutustumassa öiseen kaupunkiin. Eikä asiaa auttanut sekään, että olin pukeutunut eksistentialistiksi.

Erkkiä huvitti, kun minä selitin maailmankatsomustani, joka oli äärimäisen vapaamielinen. Fasisteja ja körttiläisiä on vaikea erottaa toisistaan vaatetuksen perusteella, vaikutelmaa sotkevat vielä muutkin uskovaiset, papit ja anarkistit. Kaikki suosivat mustaa. Jos esiintyy ilman vaatteita, käy kuin sadun keisarille. Kukaan ei tunne, koska eivät näe kuin vain sen mitä odottavat ja haluavat  nähdä.

Demokratia ei tunne marssijärjestystä. (2025)

Kiitollisena muistelen kirjailijoita Erkki  Wesman, Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä.

Vanha sairaala Vir-

roilla 1979. T.Yli-Rajala

 ROMANTIIKAN YÖ

Lyhytproosaa, uusromantiikkaa

Minä olen anakronisti 1800-luvun alkupuolelta. Kun katson vähän ympärille, näen että yö liihottaa kahisten nurmikon yli ja kuu ui järven selällä. Arvelen, että Goethe ratsastaa jossakin juuri nyt, samaan aikaan Sesenheimiin. Siihen pappilaan jossa hänen ihastuksensa odottaa. No, sehän oli vielä 1700-lukua niin kuin oppinut lukija hyvin tieää.

Olen turhautunut elämään. Päivällä kuuntelin Schubertin neljättä sinfoniaa ja muistelin sitä etäistä päivää kun veli seisoi vieressäni kuuntelemassa. Hän sanoi että piti enemmän Bachista, muka. Ehkä pitikin. Hän luki mielellään antiikin klassikoita, sellaisia kuin Catullus ja Lucretius. Siteerasi niistä pitkiä lauseita. Ja minä ihmettelin miten hän muisti niitä niin hyvin, vaikka oli aina pienessä myötälaitasessa.

Nostan levysoittimen kannen takaisin paikalleen ja mietin miten helppoa on nykyisin musiikin kuuntelu. Valikoima on rajaton ja omat cd-levyni ovat antiikkia. Niitä minulla on pari sataa ihan turhaan viemässä tilaa kirjahyllystä, netistä saa kaiken.

Ehkä olen kasvanut liian vanhaksi. Tupakka, viina ja naiset, kaikki hauskat harrastukset on pitänyt jättää. Enää ei ole jäljellä muuta kuin mollisävelien pilkkaa, raakkumista ja paukutusta. Hermostumutta kiirettä. Televisiossa on tarjolla Ukrainan pommitusta ja puhevikaisten aamu-niinkutusta. Länsi istuu neuvottelupöydässä ja pyörittelee peukaloitaan. Suomen päättäjät ovat saaneet tunnonvaivoja vanhasta kalevalaisesta hakarististä ja vaihtavat sen kaksipäiseksi kotkaksi ilmavoimien viirissä. Ihan jenkkimalliin.

Takalistot pitävät itseään julkisivuina niin kuin jo Jerzy Lec totesi.Voi että tympii ja kiukuttaa.Ei siis ihme, että tekee mieli ummistaa silmät ja vaipua romantiikan yöhön. Unohtaa kaikki ja palata takaisin todelliseen elämään.    

                                                                            Zhanna: Chopin nocturno op.62 no 2.

Guter Mond, du geht so stille,In den Abendwolken hin

Bist so ruhig, und ich fühle, Dass ich ohne Ruhe bin.

(Ps. Minä tollo en löydä saksalaisen yy .n hattua.)

 

SETÄ, TUU PYYHKIIN

Lyhytproosaa

                                                               Iltahämärä, akvarelli 1998 T.Yli-Rajala

Turilas on lintunen, senhän tietää jokainen. Sekin tiedettän, että elämässä on pakko tehdä valintoja. Ympäristö ja vanhempien asenteet vaikuttavat voimakkaasti siihen, mikä lapsesta tulee. Nykyään on niin, että jos nuo asenteet ja toiveet toteutuvat, ei muita ole olemassa kuin lääkäreitä, diploomisitä ja diploomitätä. Tekniikan palvojia. Tällainen kehitys on pienen kansan kohdalla elämän ja kuoleman kysymys. Oma kieli, oma kulttuuri ja oma historia unohtuvat, niillä ei ole merkitystä silloin kun katse tähtää vain rahaan ja tavaraan. Modernina itseään pitävä kansalainen on valmis vaikka mummonsa myymään jotta saisi lisää niin sanottua elintasoa, uuden auton ja muotivaatteita. Hän valitsee vaihtoehdoista aina mieluummin vierasperräisen sanan kuin äidinkielisen. Hänen puheensa pulppuaa infrastruktuuria, balanssia ja strategiaa, abstraktia irrelevanttia. Hän on entisiä polvia oppineempi ja niin sivistynyt, että puhuu weeseessäkin vain englantia.

Minä olen vähän luonnevikainen. En pyri huomion kohteeksi en kä arvosta liehakointia. Nuoruuden tyhmyydessä uskoin tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen.Yritin luottaa ihmisten empataan ja hyvään tahtoon. Uskoin siihen, että kaikki työ yhteiskunnassa on tärkeää ja kaikkia tehtäviä tarvitaan. Valitsin vaihtoehdoista ammatin, jota luonnehditaan sanalla hoitaja. Se oli ikivanha ja hyvin arvostettu ammatti. En ymmärtänyt, että joku pinttynyt käsitys, stereotypia vaikuttaa koko elämän läpi. Olin kuin lehtimies Tintti, hyvin tyytyväinen.

Nuorena virkamiehenä heräsin havaitsemaan mikä tässä elämässä on tärkeintä. Se on ihmisten arvostaminen, ei oman egon korostaminen. Suupielet tiukassa kurtussa ja tärkeilevä asenne on elämässä pakko joskus unohtaa.   Eräänä päivänä työpaikallani kirjastossa kuulin hätäisen pikkutytön äänen. Setä, tuu pyyhkiin!

Ääni kuului yleisövessasta ja pani minut vakavasti harkitsemaan missä ovat palvelemisen rajat. Onneksi hätiin ehti tytön äiti, joka oli lorvinut ulko-oven tietämissä tupakalla.

Nykyinen maailma ja sen näkemykset panevat epäilemään miten olisi käynyt jos setä olisi lähtenyt auttamaan hädässä olevaa pikkutyttöä. Setä olisi saanut kimppuunsa ärhäkkään sosiaalitanttojen remmin. Hänet olisi kyyditetty pillit vinkuen poliisilaitokselle kuulusteluihin ja julistettu pedoffiiksi.  Suupielet tiukassa kurtussa ja tärkeilevä ilme ei siinä tilanteessa olisi auttanut.

Näin se käy, sano renki ku kuokalla seinää veisti.

                                          

 SANKARIT

Sankarit Kappadokian ryntäsit Filisteliaan                             L Y H Y T P R O O S A A              

                                            

               Pohjatuulen tie  Akvarelli 1997 T.Yli-Rajala

Katselin lehtikuvia sotapakolaisista. Näky herätti mieleen muistikuvia omasta lapsuudesta. Siihen kuului kypäräpäisiä sotilaita ja maastovaunuja, hälytyssireenien ulvontaa. Veturien hihkaisuja, tavaravaunujen kolinaa. Äiti jonka käsipuolessa minä roikuin, ja veli, joka pyöri uteliaana maastoautojen luona. Hän kysyi konepistoolia kantavalta vartiomieheltä jotain, mutta tämä käänsi selkänsä. Joku vihelsi Lillimar-leenia. Noustiin junaan, joka oli täynnä etelään pyrkiviä pakolaisia. Matka taittui niin hitaasti, että isoveli kykeni aina välillä kulkemaan junan rinnalla ulkosalla. Näin hän kertoi myöhemmin, aikuisena. Kerrottiin siitäkin, kuinka asemarakennus josta lähdimme, räjähti parin päivän kuluttua taivaan tuuliin.

En  ole varma mitkä muistikuvista ovat totta, mitkä ovat syntyneet vasta jälkikäteen kuultujen tarinoiden pohjalta. Silmissä viipyvät kuvat ovat kuitenkin totta, niitä eivät ole ihmisten puheet synnyttäneet. Jos niistä nykypäivän nuorille kertoo, ne katsovat epäuskoisina. Niin että puhu pukille, ei tuommoista ole voiut olla.

Silloinkin kun minä olin lapsi, puhuttiin avusta jota voitaisiin saada. Sitä oli ensin tarjolla muualta, mutta avun suunta kääntyi ja apu menikin niille jotka meitä ahdistivat. Kun ei haluttu alistua vaatimuksiin, niin valtavat määrät ajoneuvoja, lentokoneita ja ruokaa toimitettiin meidän vihollisillemme. Meille julistettiin jopa sotakin ja entiset avun tarjoajat kävivät täällä pommittamassa Suomen pohjoisia kohteita.

Rauhanneuvotteluissa meidät jätettiin yksin saman vihollisen armoille joka oli yrittä-nyt tunkeutua maahan. Sankarit olivat vapauttaneet meidät "fasisteista" ja marssivat nenä pystyssä valloitettuihin kaupunkeihin. Kylille ja kaupungeille annettiin uudet nimet ja historia hiottiin uudeksi. Minunkin ikivanha karjalaisen heimon pääkaupunki Käkisalmi sai uuden nilmen, Priozersk. 

Näin se käy vielä tänäänkin, jos todellisuus halutaan nähdä vääristyneen informaation verhon läpi. Olipa aika mikä tahansa, niin aina pienet jäävät suurten jalkoihin ja ovat syyllisiä. Totuus on sekin, että sotien jälkeen löytyy sankareita vain voittajien puolelta. Voittajat eivät ole välttämmättä niitä jotka ovat oikeassa, vaan ne ovat niitä joilla on enemmän voimaa. Katseet ja myötätunto käännetään suuntaan, jota vahvempi haluaa. Heikompaa osapuolta, sitä joka puolustautuu, ei kuunnella ja se jätetään yksin hyökkääjän armoille. 

Katselen lehtikuvaa joka esittää nuorta naista ja pikkupoikaa. He kävelevät käsik-käin kadulla, ja heidän ohitseen vyöryy pitkä jono panssarivaunuja. Molempien silmissä näkyy pelko, jota he yrittävät piilotella puseron hupparin alle. Näen että pojan kädessä on palanen leipää, josta hän yrittää jyrsiä jotakin irti. He ovat häviäjiä, joiden pitää paeta päälle tunkevia sankareita. Niitä on kaikkialla.(2024)

AATOKSIA:

Liekanaru kaulassa on terveellistä juosta. Jos jäät seisomaan, siitä tuee hirttoköysi

Mies tuli taloon heti kun viisas lähti sieltä pois

Lapuan liike kyyditsi kommareita rajalle. Nyt heitä kyyditään  Brysseliin. 

Luonto ei tunne iloa eikä surua. Se vain on.

Historia matkii itseään. Hitler ja Stalin jakoivat Euroopan etupiireihin.

Asiasana: Lapin sota

 SONAATTI neljälle viululle ja yhdelle haitarille

 Uniproosaa            

29.10.1968 Oulussa

TÄNÄÄN MINÄ MAALASIN SINUT

VIHREÄ NAINEN, SANOJA VAJAA

MUODOT VALUIVAT

PISAROITA RINNALLESI,

HAJOAVA PARVI PAHOJA SILMIÄ,

ÄÄNIÄ JOITA EN OLE PYYTÄNYT

Olen jo tovin istunut Linnansaaren kahvilassa ja katsellut vanhoja muureja. Ne vapisivat silloin kun ruutikellari räjähti, Näen hädissään juoksevan sotilaan, jola on 1700-luvun asu. Suljen silmät ja nyt näen vain linnan raunioiden ohi kiitävät autot. Taivas on harmaa, enteilee sadetta.

Hän istuu minua vastapäätä ja rutistaa jäätelöpaperin, heittää sen roskakoriin. Hetken ihmettelen miten olen tähän päätynyt ja miksi. Minunhan piti olla jossakin muualla. Meidän katseemme kohtaavat ja nyt minä päätän kysyä sen asian mikä on mieltä painanut. 

Etkö uskalla mua rakastaa, miks en vastausta sulta saa? Miksi muuri sinut piilottaa? 

Iskelmän arvoinen kysymys, ja vanha.

Käsi palaa takaisin pöydän kulmalle ja hän pyyhkii siitä roskia koriin. Näyttää vähän turhautuneelta: siksi,  että minusta tuntuu kuin sinua ei olisi edes olemassa Ïstut vaan siinä ja ajattelet, hän sanoo. Meidänhän piti mennä kirjastoon.

Sellainenko oli tarkoitus. En sitä heti muistanut, kun hänet näin.

Hän kaivaa laukusta esiin kirjan joka näyttää jotenkin tutulta. Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille. En minä siitä mitään ymmärtänyt, joku lukija valitti. 

Muistan kuinka maalasin sen kanteen renesanssityyliin omakuvan, jolle olen antanut nimen Vieras menneisyydestä.

Hän nostaa kirjan uudelleen nähtäväksi. Kun minä tätä luin, alkoi tuntua, että siinä kerrotaan minusta. En kuitenkaan tunne siitä itseäni. Siinä kuvataan miestä, joka etsii minua tietämättä että elän vain unessa. Oletko se mies sinä?

Jään hetkeksi ihmettelemään kysymystä. Olenko minä unessa?

Hän katsoo minua syyttävästi. Oletko sinä muka tämän itse kirjoittanut? Minä aion palauttaa tämän, koska en ymmärrä mistä on kysymys. Jos jotakin etsii, niin pitäisi sentään tietää mitä se on. Entisen kotitalon huoneista sitä ei enää löydä, varsinkaan jos et muista minkä näköinen minä olen. Tai olin silloin.

Kyllä minä muistan, ja näenhän minä sinut nyt siitä. Aivan olet saman näköinen kuin unessakin olet. On turha enää piilotella, kirjoi tettu mikä kirjoitettu. Valveilla ja unessa.

Liikenne silloilla on harventunut. Katselen autojonoa joka pyrkii kaupunkiin ja sieltä pois. Pitäisi lähteä hänen kanssaan kirjastoon, mutta en muista missä se on. Ainolan puistossa vai Vänmannin saasella?

Olo on vähän epävarma. Käännyn taas katsomaan, enkä enää näe häntä. (2025)

 Akvarelli unikuva 1970 T.Yli-Rajala

TÄSTÄ BLOGISTA SANOTTU:

Ihmeellisen  unenomainen tunnelma, kielikuvat ovat ihastuttavia.

 

BOLEROA                   Lyhyttä proosaa

                    

Lola, unikuva. Akvarelli1970 Tarmo Yli-Rajala

On tuota ikää tullut jo vaivaksi asti, kun en tasapainoa pysty aina hallitsemaan. Sanovat, että rollaattori auttaa, mutta minua sen näkeminen masentaa.Muistelen Lolaa jonka näkeminen sai aina verenkierron elpymään. Iskias ja selkävaivat katosivat heti kun hänet näin. Buenas tardes vaan, como estas? Hän kysyi, ja voi sitä katsetta. Osasi hän vähän jo suomeakin, jota innolla olin hänelle opettanut. Vaan- sanankin hän painotti ihan etutavulle, koska muita ei ollut käytettävissä. Yo no se, minä vakuutin ja olin hämmentynyt. Lähdimme siitä oitis bailaamaan, minä tietysti väärään suuntaan. Muu porukka kun kiertää myötäpäivään, niin minä pusken aina kaikkia vastaan. Vaan ei tuo Lola koskaan siitä valittanut, hänestä se oli hauskaa koska hymyili aina niin veikeästi, silmiä räpsytellen. Minäkin iskin hänelle silmää, ja pitelin Lolan vyötäröä tiukassa otteessa. Hän keikutti takamustaan niin viehättävästi. Silmiisi kun katson taas rakkainpain, tunnen kuinka saat minut valtaan ihmeelliseen. Minut heikoksi teet. Quien sera, quien sera, enpä tiedä. Boleroa ja mitä oudointa epätietoisuutta se oli!

Niin kuin mainingit mi rantaan lyö, keinutaan verkkaisaan... Keinu kanssani jo saapuu yö, meidän yö, kerrassaan. Jotenkin siihen tapaan se bolero meni. Sanoja en aina tarkoin muista.

Minut saat valtaan ihmeelliseen, minut heikoksi teet! Ja niin edelleen.

Sukulaiset ja tuttavat ovat jo palailleet lomilttaan, minä vain yksin täällä ikävissäni ajelen rollaattorilla pihapiiriä edes takaisin. Sen jarrukin on rikki. Tympii niin, kun on pakko koh-teliaisuudesta kuunnella que tal. Silmissä olen näkevinäni vielä Lolan hymyn ja kuulen kuinka hän kuiskaa minulle de nada, kun astun hänen varpailleen.

Matkalla postilaatikolle nämä muistot palaavat mieleen. Siitä on jo vuosikymmeniä kun viimeksi Lolan näin. Odottelen vieläkin kirjettä joita silloin lähettelimme toisilemme. Nuuhkin hajuveden tuokahdusta, mikä leijui aina postilaatikon yllä. Voi tietysti olla niinkin, että minä vain kuvittelen. Vain silkkaa reklaamia saan, se täyttää postille varatun tilan ja pettymys valtaa mielen. Tartun siis rollaattorin sarviin ja lähden palailemaan kohti kotiportaita. Kyllä elämä osaa olla vanhana ikävää, ihan sietämätöntä.

Se on tällaista solamente absurdoa, caramba!

Aatoksia:

Ruiarock? Ruisleipä olisi parempi vaihtoehto

Ruususeni. Kumpaa arvostaisin enemmän. Sinun tuoksuasi vaiko piikkejä?

                                                                                                             Närhen munat

                                                

             

  

MUISTATKO VIELÄ

Lyhytproosaa

                    

Kuva: Siitä on kauan. 

Siitä oli nyt kauan kun hän viimeksi kävi. Hän näytti neuvottomalta, melkein hätääntyneeltä. Mitä täällä on tapahtunut, hän kysyi ensi töikseen ja istui tutulle tuolilleen. Miksi täällä on tyhjää, mihin kaikki on viety?

Katse näytti epäluuloiselta. Se viipyi minun kasvoissani ja kävi läpi koko olemuksen. Muistin kuinka hän kauan sitten löi minua turpiin kun avasin hänen kotiovensa. Hampaat heiluivat päivä kausia sen jälkeen, mutta enhän minä sellaisista valittanut. Tiesin, että se oli iloinen tervetulo-toivotus, ympäri päissään kun oli. Hän halusi esittää nuoruutensa kokemuksia nyrkkeilijänä ja merimiehenä. Meidän välillämme oli outo side, joka esti vihanpidon. Hän tiesi että minä tein huomaamatta ristinmerkin, enkä esittänyt tekopyhää. Itse asiassa olin aina epävarma.

Hän silmäili työpöydällä lojuvaa kirjapinoa. Syksyn uutuuskirjoja, Selasi niitä vähän. Olikohan siinä jo hänenkin omansa, se velipoika löi kerran. Olihan se. Sain minulle osoitetun omistus-kirjoituksen valtion tuella ostettuun kirjaan. Hän ei sitä ajatellut, koska oli humanisti eikä bykrokraatti.

Käväisin lääkärissä ja sain diagnoosin, hän sanoi. Muistatko sinä asioita vai oletko alkanut unohtelemaan, hän kysyi. Minulla on kuulemma alzheimeirin tauti itämässä. Eksyin jo tänne tullessa ja nyt minusta tuntuu, ettet ole aivan paikalla sinäkään. Muistatko sinä kun me poikettiin paluumatkalla sen rehtorin luona? Hän pimpotti pianoa ja sinä kysyit, osasiko äijä soittaa Horst Wesseliä.

Osasihan se. Ja osasi virsiäkin, kun oli selvin päin usko vainen .  Muistatko?

Kyllä minä muistan. Se Horst Wessel on vitsi jolla kiusaan yksitotisia vapaamielisiä. Ja olenhan minä tässä istunut vuosikausia ja ihmetellyt mihin sinä äkkiä katosit. Tämä on todella kolkko ja yksinäinen paikka. Ovat tyhjentäneet talon, enkä minä enää tiedä missä olisin. Alakerrasta kuuluu vain loputtomasti askelia, eikä kukaan minua enää näe täällä. Vain sinä näit heti kun astuit ovesta sisään, vaikka minä itsekin olen siitä epävarma.  

Kun hän sitten lähti, jäin istumaan entisen työpöydän ääreen tyhjässä huoneessa.                 

Ystävääni Teuvo Saavalaista muistellen.

Minä elän vielä

sateen ropinassa, tuulessa 

ja entisaikojen papereissa

etääntyvissä muistoissa ja yhä harvemmin ajatuksissa,

mutta silti minä eän  (1967)

UNEN  LOGIIKKA

Lyhytproosaa unessa

  

                                                Marleena Luukkonen, akvarelli. Näyttelykuva.

Kirjoittainen on tajunnanvirtaa joka on lähtöisin syvältä mielen ja tunteiden sopukoista. Ajatuksia ja tunteita on mahdotonta teljetä kriitikoiden luomaan häkkiin jossa noudatetaan annettuja sääntöjä. Kirjoittamisen genre on vapaus. Sen tähden moni on joutunut pakenemaan ja piiloutumaan tuntemattomuuteen.

Kun kriitikko lukee blogini, hän arvelee, että se on vain lyhytproosaa. Samaan hengenvetoon hän valittaa, ettei oikein ymmärrä miksi päätän pyöräilijät (5.7.2019) tarinan niin, että kuolonunesta herännyt hahmo ei lähde etsimään lapsiaan, vaan palaa siihen mistä on noussut.

Uni on absurdi kokemus ja niin on elämäkin. Miten voi kirjoittaa järkevästi järjettömästä?

Minun blogini perustuvat omiin uniin joita olen elämän varrella nähnyt ja kirjannut muistiin. Ne eivät ole raportteja arkielämästä. Ne ovat hetken välähdyksiä asioista ja tapahtumista. Maalaustaiteessa puhutaan impressionismista. Unen ja arjen logiikka eivät sovi yhteen. Aika lentää alusta tähän hetkeen, johon se pysähtyy. Totuudella on klovnin kasvot, eikä sitä pidä hutaa koskaan avuksi.

Uni alkaa hitaasti ja huomaamatta, se tähtää yllättävään suuntaan ja päättyy yhtäkkiä ja varoittamatta. Se voi myös vaihtaa paikkaa ja aikaa miten tahtoo, eikä se vaadi perusteluja. Elämä on unta, sanoi espanjalainen kirjailija Calderon. Platonin mukaan uneksiminen kuuluu sielun irrationaaliseen osaan. Hän rinnasti unen näkemisen ennustamiseen, noituuteen ja mielipuolisuuteen. Myös Sokrates on kiistanalaistanut sen, olemmeko unessa vai valveilla.

Niin että turhaa on uniaan pelätä. Niitä ovat nähneet meitä viisaammat eikä niistä ole kukaan saanut täyttä selvyyttä. Paitsi tietysti materiualistit ja skeptikot, jotka eivä usko mihinkään mitä eivät voi kosketella. Humanistisen tutkimuksen terävin kärki, matemaatikko tyytyy vain laskemaan ja lajittelemaan numeroita. Hän kieltäytyy kuitenkin  uskomasta, että ne ovat eläviä elämän palikoita. Jos niitä ei silmin näe, niin ei niitä kannata vuoteen alle piilottaa. Ne kuitenkin nousevat sieltä herättelemään meitä, jotka uneksimme. (2025)

Kuun hiukset  nurmikolla

puiden oksat hapuavat yötä

minä yksin

ja lammen pinnalla kelluvat pilvet

(Lammen rannalla 1966 T.Yli-Rajala)

                                                                            Aika lentää tähän hetkeen

                                                                                                          Vanha sairaala, Virroilla. akvarelli

                                                                                                          1988, T.Yli-Rajala