ON ILTA HIIPINYT HÄMÄRÄÄN

Symbolistista lyhytproosaa                             

             

Akvarelli 2018 Kerttu Maria Yli-Rajala

Vielä syyskuussa, paljon ennen  joulun aikoja me isuimme pihakeinussa kahden, Jyri ja minä. En huomannut mistä hän siihen tulla tupsahti, mutta siinä hän istui ja yhdessä katsoimme iltaöistä punervaa kuuta, joka vieri talon har-jalla. Odotimme milloin se ilmestyy taivaan ja veden viivalle, putoaa ja värjää taivaan punaiseksi. Tuuli oli käätyny vastavirtaan ja Jyri käänsi nyt kasvonsa minua kohti.

- Sinä et realismista paljon  välittele, hän sanoi. Minä kirjoitin  runoja, mutta niitä ei taida kukaan enää muistaa, hän vielä mietiskeli. Me olemme niitä senioreja. Meidän kirjoituksiamme selittävät alle nelikymppiset kriitikot, jotka vasta opettelevat elämään. He tietävät ja tuntevat kaiken, ja lukevat vain omia ja tuttujensa kirjoituksia.

Minun kirjahyllyssäni on sinun runoteoksesi Päiviä, sateita, minä kehaisin. Aina silloin tällöin kun oikein ketuttaa nykyrunous, etsin sen käsiin ja selaan. Niissä minua ihastuttaa todellisuus, se ettei  tarvitse uskoa vain siihen minkä näkee. Ettei radiosta tarvitse kuunnella väkisin syötettyä kakofoniaa. jota ne kutsuvat musiikiksi. Että saa uskoa siihen, että runoratsu on  näkymätön, ja sillä on siivet. Ja varsinkin näin syksyllä.

Tähän Jyri ei sano mitään. Hän vain katsoo kuuta joka vierii ja vierii, kuuta joka jo kohta putoaa metsän reunaan. On ilta hiipinyt hämärään ja aika nousta keinusta, puistella housujen lahveista roskat ja lähteä taas nukkumaan.

Mennyt aika ja tämä hetki eivät ole kieliopillinen ongelma. (2025)

Runoilija Jyri Schreckiä (1927-1982) muistellen, 

PÄIVIÄ, SATEITA, 1962

Nopea päivä silmien yli, luomien reunaa aurinko kulkee                                                                  

 hiusten lävitse palava lintu                                                    Poimi lumpeet joka ilta, sitoi seppeleen  hiuksiin          

                                                                                                 katsoi kuuta         

                                                                                                  ilta illan jälkeen    poimi    syvemmältä                                                      

                                                                                                                                

                                                                                                 Lola Astanova. Chopin nocturno op 9 no 2

                                  

                                                                                                                                                                                                                         

                                                            

               

      Ä LÄ  PELKÄÄ PIMEÄÄ

Lyhytproosaa  

   

 

Ajan voi unohtaa vain sitä käyttämällä.

(Charles Baudelaire)

Kynttilä jäi palamaan kirjoituspöydälle. Valon lepatuksessa ehdin nähdä vielä pitkän käden, joka luikersi kohti peiton kulmaa. Älä pelkää pimeää, ääni kuiskasi. Minä olen tässä, ja ennen pitkää huomaat, että Sokrates oli oikeassa. Me elämme, vaikka aika on nyt lentänyt tähän hetkeen ja pysähtynyt. Anna sen huokaista.

Sokrateskaan ei tiennyt, oliko unessa vai valveilla.

Uni alkaa hitaasti ja huomaamatta, se tähtää heti yllättävään suuntaan. Näen etäiset tapahtumat menneisyydestä. Ne ovat kuin välähdyksiä, ja nyt aika lehahtaa lentoon ja pysähtyy tähän hetkeen, äkkiä ja varoittamatta. Maalasin iltapäivällä uuden taulun täplätyyliin. Siitä muistui mieleen sama aihe ja tekniikka. Olin maalannut suuren 140 kertaa 140 sentin kokoisen taulun, josta oli tarkoitus räpsäyttää valokuva. Se oli kerrassaan onnistunut ja komea. Yöllä roihahti auto tuleen ja poltti koko rakennuksen ja taulu upposi ikuisuteen.

Aamulla kun heräsin, oli pitkä käsi luikerrellut taas vuoteen alle. Kynttilä oli sammunut omine aikoineen ja huoneessa tuntui kevyt palaneen muisto. En ollut taaskaan varma siitä mikä oli totta.Totuudella on klovnin kasvot, se virnistelee aina kevytmielisesti eikä sitä pidä huutaa koskaan apuun.

En siis huutanut. Kokosin maalaustarvikkeet, pensselit ja veitset, öljy- ja akryylivärit pieneen pahvilaatikkoon ja vein ne vuoteen alle. Näin päivän valossa en nähnyt kättä, mutta tiesin että joku piti minua silmällä. Ajattelin, että Platonin mielestä unet kuuluvat sielun irrationaaliseen olemukseen, noituuteen ja hulluuteen. On turhaa uniaan pelätä, niitä ovat nähneet minua viisaammatkin. Vain materialisti tuntee sen klovnin, jolla ei ole oikeita kasvoja. Hän nukkuu yönsä ilman painajaisia, koska on mielestään perin juurin viaton.

On suoja melkein kaikkeen,  on suoja tulelta ja kylmyydeltä, on koilta, ruosteelta ja miltä vain.Vaan ei ole suojaa ihmiseltä. (Harry Martinsson: Aniara. (2025)

( julk. myös Lumooja 2025 )

Asiasana: Baudelaire.  Harry Martinsson: Aniara. 

Aatoksia:

Naisnäkökulma. Ehkä vika onkin siinä kulmassa.

Odotamme nyt milloin Suomen unelma voittaa venäläisten järjestämät vaalit.

Varomattomuus autiolla kadulla on uni.

Miksi kierrän sen kolmesti ennen aamua? (T.Yli-Rajala)

                                                               

                                                                                                                               Lola Astanova. Chopin Nocturno op 9                                                                 

                                     

                     
                          

 LUONASI JOS OISIN

Lyhytproosaa    

 

                                                                            Loukattu itsetunto. Akvarelli.

Kaipaan rauhaa tähän lyhyeen syyspäivään jota elän. Tiedän, että kun kellon tikitys päättyy, seuraa hiljaisuus ja kaikki on ehtinyt jo tapahtua. Pietaryrtit kukkivat taas niin kuin ne ovat kukkineet joka syksy. Hän kertoi minulle syrjähypystään, lomamatkasta etelään. Äänestä olin kuulevinani kostonhalua ja kaunaa. Hän oli vapaa eikä piitannutsiitä mitä minä ajattelin. 

Avoimin silmin hän minua sitten katsoi, puhumatta enää enempää. Meillä ei ollut tulevaisuutta, ei mitään yhteistä, se kävi nyt selväksi. Kello lähti lentämään, sillä oli hitaat siivet. Sen koikku kantauti kattojen yli ja sen varjo peitti minut. 

Olin taas yksin, ilman aikaa ja paikkaa, tämän unen rajapyykit olivat etäällä. Kerroin tästä Göstalle. Istuimme kiven päällä rinnan ja muistan mitä Gösta sanoi. Jos arvoitukseen ei ole ratkaisua, se on vastaus. Mutta mistä arvoituksesta hän puhui? Oliko lähteminen arvoitus vai ratkaisu. Ehkä lähteminen olikin vain runo. 

Minun rakkaani lähti etääntymään katua pitkin kauas pois eikä katsonut enää taakseen. Hänellä oli nelikymppisen itsetunto, ja minä olin se sika jota Gabriel Garcia Marquez tarkoitti kun puhui meistä. Garcialla itsellään oli samat kokemukset. Miten se olikaan, miehet ja siat? Niin minun rakkaanikin oli sanonut lähtiessään.

Ei tulevaisuutta muka. Mihin sitä enää tarvittaisiin, kun menneisyyttä oli jo vuosikymmeniä kaksi. Mirja rakkaani tuli takaisin jo iltapäivällä. Minä hyräilin vahingoniloisena vanhaa iskelmää luonasi jos oisin. Olin tyytyväinen itseeni, vaikka minun itsetuntoani oli loukattu.  Pietaryrtit hehkuivat iltavalossa ja kaikki oli taas niin kuin ennenkin. Mirja nouti kaapista viinipullon ja keskustelimme kiihkottomasti elämän tosiasioista. (2025)

Asia: Gösta Ågren

Mutta minä elän sateen ropinassa

vanhoissa valokuvissa ja entisaikojen papereissa

joita tuuli riepottaa (T.Yli-Rajala)

EN SAA ENÄÄ UNTA

Lyhyttä proosaa

                                                                      Kaarne harmaalla taivaalla

Yöstä irtosi lepakoita. Niitä riippui siellä täällä saunan oven kamanassa. Ne näyttivät ilkeiltä, mutta viattomiahan ne tietysti olivat. Ei niillä ollu mielipiteitä eikä kiinnostusta siihen, mikä minua vaivasi.Koira makasi tutulla paikalla lähtöä odottamassa. Se tiesi, ettei pääse mukaan, ja odotti siksi. Hyvä niin, sillä minua väsytti eikä soutumatka kaisikkoon houkutellut meitä kumpaa-kaan.

Illalla näin sen taas. Hahmo ilmaantui kaislikon takaa ja näytti kuin se olisi kahlannut vedessä suoraan kohti. Koira luimisteli korviaan ja murisi, Minä kuulin veden solisevan hahmon askelissa, näin sen tuijottavan minua. Koira rannalla haukahti ja murisi hetken, rauhoittui epäluuloisen näköisenä ja asettui taas makuulle. Kun nyt uudelleen katsoin hahmoa, se oli kadonnut niinkuin usein ennenkin. Ajattelin, että sillä oli lepakon silmät.

Nousin kiveltä jolla olin istunut ja puistelin housun lahkeista rantahiekat. Menimme mökkiin, koira ja minä. Hän asettui makuule oven viereen, koska oli tietoinen vartiotehtävästään. Kohensin punaisia hiilia takassa ja avasin soittimen. Orlandon misere, renesanssimusiikkia. Koira huokaisi, se oli helpottunut näistä iltahetkistä rantamajassa. Se ei lopsauttanut korvaansa edes huuhkajalle, joka huhuili rantakuusikossa.

Siitä oli tänään kymmenen vuotta. Hän lähti yksin uimaan kaislikon takaista syvännettä kohti, mitään sanomatta. Meillä oli ollut iso riita mitättömästä asiassta. Enempää en muista, koska takan hiillos jäi hehkumaan ja minä nukuin silloin mökissä uneen, josta heräsin vasta myöhemmin sairaalassa, paljon myöhemmin. Minulla oli häkämyrkytys. Eikä hän tullut takaisin, koskaan häntä en löytänyt ja me odotamme vieläkin, koira ja minä. Joku sanoi että hän muutti ulkomaille.

Koira makasi kerällä ,ja kuulin taas kuinka se huokaisi syvään ja liikehti rauhattomasti. Järveltä kuului ääntä, joka syntyy kun vedessä kahlataan kohti rantaa. Ihmiset ovat epäluuloisia, poliisi on kyllä jo lopettanut tapauksen tutkimukset. Hänet on kirjattu kadonneeksi, enkä minä saa unta kuuntelematta risahduksia ja ääniä järveltä.

Tunnen vain, että hän on täällä taas tänään.

ps. Unen logiikka voi yllättää. Muista, että syy ja seuraus ovat saman kohteen kaksi eri olemusta.

AILAHDUKSIA:

Mikä takaa, ettei tekoäly valehtele meille?

Nisumaa oli isäni ilo aamusin. Siinä kaikki. Ja sitten tuli iltapäivä räntäsateineeen.

Natsien esi-isän olivat tummaihoisia ja muuttivat 40000 vuotta sitten Eurooppaan Afrikasta.Sieg heil!

                            

 Ainavalmis  

Lyhytproosaa                    

                                                                                                                                                                       

                                                                                                                                      

Työnjohtaja nosti naulalaatikon eteeni ja neuvoi. Tämä huovan pala tungetaan rakoon, joka leikkasit veitsellä kattohuopaan. Ja pane se niin päin paikalleen, ettei sadevesi valu paikan yläpäästä välikattoon. Ymmärrätkö?

Minä katsoin hajamielisesti huovan palaa, jota hän lerpatti kädessään. En jaksanut olla kovin kiinnostunut, minua askarruttivat muut asiat. Sellaiset joiden takia työnjohtaja päätteli, että minä olen vähän päästäni vialla. Mietin sitä, miten pakonopeus voitaisiin joskus tulevaisuudessa nostaa yli yhteentoista kilometriin sekunnissa. Se oli kokonaan eri mttaluokan asia kuin tuo huovan palanen. Äijän silmille valuva lippalakki ärsytti minua.

Työnjohtajan mielestä minä olin hidasälyinen ja lahjaton. En tiennyt mihin kaikkeen vasaraa voi käyttää. Enka oikein tiennyr sitäkään mikä on kakkosnelonen. Herra paratkoon!

Kevätkesän aurinko porotti kuumasti, huopakatto hehkui lämpöä niin, että olo oli kuin saunassa. Räystäspääskyt puuhasivat pseänsä liepeillä, kaukaa kantautui moottorijunan vihellys. Ujutin huovan palasen kattoon leikattuun rakoon väärin päin, mutta sitä en ajatellut. Mieli askarteli uimarannalla. Tuleekohan se tyttö taas illalla uimaan jokirantaan. Se oli varmaan kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin, koska sillä oli rillit. Oli ehkä vähän likinäköinen, mutta viehättävä muuten. Saparot sojottivat oikealle ja vasemmalle, ja tissit eteenpäin. Minua häiritsivät vain lehmät jotka lähestyivä laitumen aitaa.

Työnjohtaja tarkkaili minua syrjäsilmällä. Hän nousi kyykystä ja askelsi varovasti minua kohti. Katto oli kuumuudesta liukas, piti varoa kaatumasta. Hän silmäili minun paikkaamaani kohtaa katossa ja puhalsi kiukkuisen pilven ilmaan. Mies oli kiihko nikotinisti. ­Mitä minä sanoin tästä, hän mesosi. Ei sitä noin päin panna!

Sitten hän otti muutaman steppiasekeln syrjään ja heilautti oikeaa kättään kaarssa pään yli. Oli ihan vähällä lentää turvalleen katolle.

Mutta minä mietin vielä sitä tyttöä. Kenenkähän kanssa se muka seurustelee.

-Ymmärrätkö sinä yleensä yhtään mitään, työnjohtaja ärhenteli. Etkö nyt enää muista miten päin se tuohon pannaan?

Hän näytti kattohuopaan leikattua toista vakoa. Revi tuo nyt irti ja yritä uudestaan. Pane se sinne oikeinpäin.

- Pannahan pannahan, minä tokaisin vähän ärtyneesti. Pannahan nyt vaihtehiksi oikein, päin.Herra paratkoon!

Pääsky lehahti läheltä ohi ja teki ilmaveivin.

Miettehiä:

Teitittelyn jälkeen on vuorossa sinuttelu, ja siitä ne ongelmat sitten alkavatkin.

Tyhjästä pullosta saa panttimaksun, Täydestä saa krapulan. 

Teologia antaa heille turvan, jota usko ei pysti antamaan.

MINÄ SIIIHEN HETKEKSI NUKAHDIN

LYHYTPROOSAA

                    

Motto: Paitsi esineei myös liikkeet ja toiminnot ovat leijuvia.

(Daniil Harms: Sattumia, Esineet ja muodot. WSOY 1988.

Lähdin iltapäivällä pienten nokosten jälkeen. Oli lämmin sää, ilmassa vähän kosteutta mutta ei satanut. Jostakin kuului sepelkyyhkyn kujerrus. Sillä oli pesä lähimaastossa. En tarkkaan tiennyt mihin päätyisin, piti vain kävellä. Istumatyö rasitti, hartioita pakotti ja mieli oli jotenkin maassa. Kirjoitin novellia Kaltioon. Sen nimi oli Yö ja usva. Se ei tyydyttänyt minua, pitäisi vielä harjoitella kirjallista ilmaisua.

Tutut pojat heittelivät riippusillalta tyhjiä viinapulloja jokeen. Jäin hetkeksi katselemaan touhua. Vaihdettiin muutama sana, ja sain tietää syyn. Pullot olivat muisto illoista, jolloin he valmistau-tuivat kirjoituksiin. Hyvin ne heillä menivätkin, molemmat pääsivät aan papereilla koulusta eroon. Kun lähdin jatkamaan matkaa, näin heidän katsovan perään. Pullojono selasi kohti Pikisaarta. 

Se olikin lokkien kirku mikä soi korvissa, ei sepelkyyhky. Minä olin heidän silmissään vanhus, se vähän oudoksutti heitä. Sillan ylityksen jälkeen käveli soratiellä vastaan matematiikan opettaja, jonka tiesin kuolleen jo kolme vuosikymmentä sitten. Hän tunnisti minut ja alkoi kuulustella mitä tein nykyään. Kerroin, että olin kokonaan luopunut numeroiden lajittelusta. Puuha kuvotti mi-nua, maalailin mieluummin tauluja. Se on mukavaa puuhaa, jos vain asiantutijat pysyttelevät ettähällä, matkan päässä.

Käy joskus näyttämässä mitä olet saanut aikaan. Haluan ostaa jonkin niistä jos siltä näyttää, hän sanoi.

Hän jatkoi matkaa. Pikisaaren vanha hahmo punersi iltapäivän kajossa. Pullot olivat kadonneet, ja niin olivat entiset luokkakaveritkin. He ovat nykyään hyvin palkattuja insinöörejä ja kaup-piaita. Minun päätäni särki ja nyt näin sen vanhan laulajan hoipertelevan siltoja pitkin minua kohti. Hän oli pikku pienissä niin kuin tavallista. Jo matkan päästä kuulin tutun sävelen. Hän lauloi sitä  laulua Silmät harmaat, ja tervehti minua. Me tunsimme toisemme, vein hänelle usein olutkorin mallasjuomatehtaan autolla. Laulaja asui Pakkahuoneenkadun kerrostalossa.

Kiersin takaisin pankkitalon kulmaukseen ja painoin hänen ovikelloaan pitkästä aikaa. Kukaan ei avannut mutta oven takaa kuulin hänen laulunsa taas. Joku tuli paikalle ja katsoi hämmäs-tyneenä. Ei hän siellä enää asu, muutti pois jo vuosikymmeniä sitten. Lieneekö enää edes elossa.

Silmissä niissä on kevät ja syys, autingon loiste ja yön hämäryys. Kuulin äänen oven takaa. Silmissä niissä on rakkaus, uskollisuus. Niille soi lauluni uus. 

Se ovi on suljettu niin kuin on jo suljettu nuoruuskin jota nyt muistelen. Mutta miten hän voi tietää , ajattelin, ja lähdin taas jatkamaan matkaa kadulle, jolla pulut etsivät nokittavaa. Nyt suunnistin Pokkisen puistoon jossa tapasin joskus istua valkoisella penkkiä. Katselin taaskin Kalasääksi ja lohi veistosta, tutut lokit kirkuivat iltapäivää ja minä siihen hetkeksi nukahdin. (2025)

Ps.: Unen ja arjen logiikka eivät sovi yhteen. Aika lentää alusta tähän hetkeen, johon se pysähtyy. Totuudella on klovnin kasvot, eikä sitä pidä hutaa avuksi koskaan. Aika ja paikka vaihtavat huo-maamatta näyttämöä.  

Asia: Yli-Rajala: Yö ja usva Kaltio 1968

Ailahduksia:                                                        

Teen siis kaksi paukkua. Toisen minulle ja toisen itselleni       

Hän on niin likinäköinen ettei erota puheenjohtajaa nuijasta            YLI-Rajala: Paapan tupa. Mediapint 2025

                                                                                                                                             

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                      

 .                                 

                                                                     8                                                  

                                                  

 

SIETÄMÄTÖN  OLOTILA

Lyhytproosaa

                                                                                      Iltahämärä

Kumpi oli ensin? Valo vai pimeys. Niin se on, että pimeyttä ei voi olla ilman valoa eikä toisinkaan päin. Emme voi ymmärtää valoa ilman pimeyttä. Henki liikkui vetten päällä ja puhalsi ihmisen, jolla ei ollut sukupuolta ennen kuin löysi omenan puusta. Käärme oli syntynyt vähän aikaisemmin ja selitti nyt ihmiselle mistä oli kysymys. Hän antoi sille nimen, se oli synti, ja siitä lähtien se on seurannut ihmistä minne tämä vain matkallaan poikkeaakin. Se on osoittautunut kiusalliseksi seuralaiseksi, jolta ei pääse piiloon.

Minä olen saanut tarpeekseni synnistä. En seuraa sen ohjeita, vaikka kuinka tekisi mieli.Tai sanotaan niin, että yritän olla seuraamatta, mutta se vokottelee milloin minkäkin laisen kaunottaren muodossa. Olen huomannut, että valossa ihailun kohde on erilainen kuin pimeässä. Tämä ilmiö juontaa alkunsa siihen kysymykseen, että kumpi oli ensin. Valo vai pimeys. Jos kysyn häneltä, saan vastaukseksi pitkän katseen. Ja silmien räpyttelyä. Hän hokee vain yhtä ja samaa, niinku ja niinku. Se ylittää minun vajavaisen ymmärryskykyni, siinä mielessä muistutan Kafkan koiraa.

Vanhuus on säädytön olotila, sanoo Garcia Marquez. Minä olen kehitellyt tuota aforismia sanomalla, että moni pakenee vanhuutta tuonilmaisiin. Vaan eihän tämä viehättävä ihailun kohde osaa siihenkään sanoa muuta kuin että niinku tota. Jostakin juolahtaa mieleen ihan järjetön ajatus, nuo niinkut ovat kuin kahdeksikkoja. Jokainen niistä muistuttaa muurahaista, ja ne täyttävät kohta jo taskunikin. Rahaa niissä ei ole koskaan ollut, ja hän sen tietää.

Olen nyt tutkinut asiaa ja päätynyt tulokseen että se käärme on salakavalasti opettanut kaikki ihmiset niinkuttmaan. Ilmiö on kuin jatulintarha, kun siihen eksyy niin ei pääse ulos vapauteen. Vaan onko tuo vapaus valossa tai onko sekin pimeyttä? Aiks näyttää.

Miettehiä

Venäjällä poliittinen ura päättyy usein kolmannen kerroksen ikkunalle  

Uudissanat ilmaisevat rakkautta äidinkieleen. Valitettavasti ne ovat nykyään kaikki englantia

Paapan tupa 2025 kirjakaaupoissa. Ailahduksia. 

 

LENNÄN HALKI AVARUUDEN

LYHYTPROOSAA

                                                                        

                                                                                Kuva: Kevät. Akvarelli 2022 T.Y-R.

Päivä ei eroa eilisestä. Minua masentaa ihmisten suhtautuminen ainoaan harrastukseen mikä enää kiehtoo. Tarve kertoa mitä on, miksi ja miten. Aiheesta joko puhutaan ohi mennen tai se sivutaan vaivatuneesti syrjään. Ihmettelen ettei edes hienotunteisesti voida joskus livauttaa pieni valkoinen valhe. Kyllä minä sen luin, kiinnostavahan se oli. Mutta oletko sinä sen aivan itse kirjoittanut? Puheista voi päätellä, että arvostelija ei ole vaivautunut lukemaan juttua. Häntä kiinnostaa enemmän sadan metrin juoksu joskus 1930-luvulla, tai amerikkalainen jääkiekko. Mieluummin hän kuluttaa aikaa leikkimällä tietokoneen ajanvieteohjelmilla tai somen juoruilla, kuin lukemalla. Kaiken hän lukee silmäisemällä, mutta ei pysty syventymään siihen mitä lukee. 

Ihmisten yleissivistys on laskemassa pohjalukemiin.

Ja minä tässä aprikoin. Kirjoitan piruuttani runon, joka ei noudata sääntöjä ja kyhään novellin joka ei mahdu jonkun neropatin rakentamiin aisoihin. On niin, että unen logiikka tuntuu minulle läheiseltä, ei sitä tarvitse selitellä eikä perustella. Se vain on.

Jostain selittämättömästä syystä olen päätynyt ihan huomaamatta entisen varasto-alueen läheiseen pensaikkoon ja tiedän, että olen maannut siellä jo epämääräisen ajan. Siinä lepäillessä syntyy luova kyky. Syvältä käpyaivojen kätköistä kumpuaa usvana runo, jonka riennän heti kopioimaan. Kirjoitan sen lyijykynällä taskusta löytyneen kauppalapun taakse. 

Niin vuodet vieri, ja eteen uuden

ne toivat ajatuksen suuren

Mitätön hitunen vain olen yksin,

ja lailla muiden hitusten,

yksinäisten parkojen

näin lennän halki avaruuden

Kynä pysähtyy ja mietin hetken. Näinkö se oli vai muistanko väärin. Näin sinitiaisen varvikossa, se rakensi piilopesää.

Ja jälkeeni vain pyrstö jää,

savua, tulta kipinää

on mieliala absoluuttinen

vaivaisen hitu maallisen.

Kyllä minä sen luin, joku sanoo myöhemmin. En oikein ymmärtänyt, se jäi jotenkin avoimeksi. Mikä se hitu on? En ole ennen kuullutkaan.

Ja mikä ihme se nyt on, ettei ymmärrä. Loppusoinnut puuttuvat. Runoksi tuo unipensaikossa nähty sanojen jatulintarha ei ilmaise mitään tietoa elämästä. Enkä minä enää tiedä mitä sillä tiedolla tekisinkään. Nousen pensaikosta esiin ja haparoin unisena aamukahville, Joku antoi minulle neuvon: kirjoita raflaavampaa! Juoruja ja muuta ihmisiä kiinnostavaa aihetta. Älä ole niin tiukkapipo. (2025)

AJATUKSENPÄITÄ

Aika lepattaa alta pois, eikä anna tarttua helmaansa

Alkupamaus. Kuka sytytti nallin?

Ankan askelilla ei saa aikaan näyttävää paraatia

Ei hän kynttiläänsä vakan alle pannut. Hän sijoitti sen paperikoriin. 

 Asia: Wastepaper basket.                                                       

¨

 

MURROSIKÄ

Lyhytproosaa

Jatulintarha Troy town.

Murrosikä: sehän on aikuinen, ei sitä voi pakottaa. Se itse tietää. Jos on vaikeuksia,

ei saa syyllistää ketään. Ei murrosikäistä, ei yhteiskuntaa, ei vanhempia.

Matkalla kauppaan pohdin lasten kasvatusta. Muistui siinä ohessa mieleen pelko, että mitä sitten eteen kun minä itse olen aikuinen. Ajatus oli pelottava. Jäisinkö joskus yksin, niin ettei kukaan ole auttamassa? Harva lapsi tuollaisia pelkoja pohtii, mutta piilotajunnassa ne pelot hiiviskelevät. Jonain päivänä tuli eteen aika, jota nimetään murrosiäksi. Yksinsyyden aika saapui, se oli kuin vellova meri joka huuhtoi rannat ja saaret Ei löytynyt paikkaa mihin piiloutua. Kaikkialta minut löydettiin ja annettiin ohjeita ja käytösneuvoja.

Lapsuuden kaverit kaikkosivat kauas, heistä tuli puhumattomia kyräilijöitä. Minä itse en tuntenut itseäni, entiennyt kuka olen. Olenko vielä lapsi vai pitäisikö näytellä aikuista. Vaikeuksia kasautui. Haluttomuus johti masennukseen, mikään ei kiinnostanut. Mitään ei kannattanut edes yrittää, koska kaikki oli ennalta tuomittu epäonnistumaan. Oli vaikea kaupata omaa osaamistaan, kun ei mitään osannut. Vaikka yritin olla aikuinen, olin silti vielä lapsi. Äly voi olla jo aikuisen tasolla, mutta tunne-elämä oli riekalaina. Elämnakokemus puuttui.Tunteet merkitsivät paljon, vaikka niitä en halunut näyttää. Lapsuuden läheisyyttä kaipasin, kokemukset uudesta elämäntilanteesta traumatisoivat. Tuntui siltä, että uskottavuutta ei ollut, oli vain ennakkoluuloja. Tunteiden osoittaminen nolostutti, läheisriippuvuudesta oli päästävä eroon.

Täytyi olla mahdolllisuus käyttää rahaa niin kuin halusin. Oli nöyryyttävää etsiä tukea vanhemmilta. He olivat sitä mieltä, että minun pitäisi jo itse vastata menojen lisäksi myös tuloista. Holtiton ostamisen kierre ei saisi johtaa osamaksujen orjuuteen.

Matkkalla kauppaan minä näitä pohdin. Silloin, murrosikäisenä päädyin ansaan. Se oli suljettu tila, jatulintarha josta ei löytynyt ulospääsyä. Siihen vapautukseen tarvitsin kaikkia niitä ihmisiä joita yritin paeta. Siinä jatulintarhassa me kaikki olemme vielä tänään. Vaan nyt minullakin on oma tahto ja kyky tehdä valintoja siinä missä muillakin. Tuota jatulintarhaa sanotaan nykyään yhteiskunnaksi. Vaan minä olen nyt vapaa.. (2024)

Miettehiä:

Suurimmat sankarit esiintyvät vain paraateissa

Vaimo tuo lineaariseen aikaani syklisen näkökulman

Älä luota vuoteeseen, joka tärisee kylmästä. Syyllinen on Poltergeist

Äärivapaamiekinen on se kolmas tyttö vasemmalta

 Asia: . Metanolia. Jatulintarha. Troy town.                                                                                                                                                                                        

 

KARVAHATTU               LYHYTPROOSAA

                   

                                        Eräs rouva: Huitaisu, T.Y-R. 2015                                                   

Mitä sinä siinä kiehnäät, vaimo kysyi epäluuloisena. Kysymys hätkähdytti vähän, sillä olin juuri muistelemassa nuoruuden aikaista ihastusta, jolla oli suuret ja viattomat silmät. En enää muista minkä väriset, mutta suuret ne olivat. Hän vielä räpyttelikin niitä niin, että minua alkoi ihan pyörryttää.

- Ajattelin tässä vain, että miten sen sinun laihdutuskuurisi laita on. Onko tullut taas kiloja lisää? Minä perustelin.

Kysymys oli retorinen ja tarkoitettu leikkimieliseksi, mutta hänpä siitä suuttui. Hän poistui keittiöön, josta alkoi kuulua ankara pesukoneen jurnutus. Tämä oli tapa, jolla hän väisti sanallisen miekkailun. Minä sitä aamuäkeänä usein harrastin. Päätinkin siltä istumalta lähteä ulos ja keskittyä muistelemaan. Mikä hänen nimensä olikaan, en oikein enää muistanut. Huomio kiinnittyi nyt karvaiseen supikoirahattuun, jonka olin ostanut vaimolle lahjaksi Moskovasta. Siihen maailman aikaan, kun sieltä vielä pääsi takaisin-kin. Ja vielä hatun kanssa.

Veera. Sen nimi oli Veera.

Miksi sinä sitä karvahattua silittelet? Ota imuri ja ala siivota lattiaa, se on täynnä sinun pullan mureniasi, vaimo motkotti. Vaan minä hipelöin muistoissa tuota hattua, jonka pemmeä karva palautti mieleen assosiaation kokemuksesta. Sain sen peräkamarin sohvalla, seinäkellon alapuolella. Muistan sen klonksutuksen vieläkin elävästi. Hän oli silloin vasta parikymppinen.

Mutta hetkinen…! Tuo muistikuva ei ollutkaan hän, vaan se toinen. Se oli Veera jonka nimeä en nyt enää tarkoin muista, ja jolla oli isot silmät. Vaimo kuului keittiössä puhuvan puhelimeen, hän soitti apuun putkimiestä. Minusta ei hänen mielestään ollut enää niihin töihin eikä oikein muihinkaan. Panin supihatun epähuomiossa päähäni ja lähdin ulos ilman kenkiä. Tai sitten kun asian havaitsin, huomasin että olihan minulla sukat, joskin eri paria jaloissa.

Pitäisi tilata aika lääkäriltä, muistin vaimon mutisevan. Sinulla ei aina palikat osu iham paikoilleen. Hän on niin pikkutarkka.

Tiedä sitten noista palikoista. Hän puhuu joskus sekavia, vaikka väittää, että minä niitä puhun. Ja nyt kun tuttu krannin akka tulla viuhtoi minua vastaan kadulla, nostin hänelle kohteliaasti karvahattua.Terve mieheen! Sanoin ja yritin saada selvää vastauksesta. Kevätkesän aurinko porotti jo niin, että hiki pakkasi otsalle. Äkkiä muistin, että sehän oli Veera. Nyt se juolahti jo toista kertaa muistiin.

Oli taaskin kivi eksynyt väärään sukkaan, niin että oli pakko käännähtää paluumatkalle kotia kohti. Supihattua nostin kohteliaasti pelastusarmeijan upseerille, joka portilla marssi vastaan ja näytti kovin syntiseltä. Hän tuli naapurista, jonka isäntä oli ulkomailla. (2025)

Ps. Vanahan Ilimajoen seurulla miehet oli miehiä, naiset akkoja, tytöt flikkoja. Lapset oli mukuloota ja naapuri oli kranni. Siellä käveltihin tien eikä tiän päällä. Notta tieroksi vaan tämäki. 

Miettehiä:

Aika lepattaa alta pois, eikä anna tarttua helmaansa.

Elämä on vakava paikka, jos siinä ei ole sijaa naurulle eikä itkulle.

Empaattinen mies juo muiden terveydeeksi ja saa vastaalahjaksi maksakirroosin.

Asiasana: furry hat.                             

  Hattutieteiden lisensiaatti Hoo Moilanen. 

 

MIKÄ ON TÄMÄ MIES

LYHYTPROOSAA

     

                                                         Tarmo Yli-Rajala, yks humanisti. Öljy 2015 E.Honkasalo

                                                                            

Mikä on tämä mies? Häntä ei kiinnosta talverenkaiden vaihto eivätkä tietokoneen päivitykset. Tulpat eivätkä ruuvit; tekniikan nippelit ja nappelit ovat hänelle yhdentekeviä. Hän ei ole kiin-nostunut potkupallosta eikä NHL:n pudotuspeleistä. Häntä kuvottavat tyypit jotka pukeutuvat odotusten mukaan, siitä riippuen pelataanko tennistä vai liehitelläänkö hienostorouvia. Hän ei ymmärrä miestä, joka esiintyy kotioloissa pikkutakki päällä ja rusetti kaulassa, kiiltonahka kengät jaloissaan. Miestä joka on puhehäiriöinen niinkuttaja, mutta joka on aina haastattelijoiden suoiossa.

Sanalla sanoen häntä tympäisee rahan ja vallan perässä juokseminen, nöyristely ja populismi. Hänen lapsensa saavat valita itse mitä tulevaisuudeltaan toivovat, heitä siinä avustetaan. Lapsia ei kouluteta siksi, että saisivat suuret tulot ja tärkeät tittelit.  Heitä ei käytetä vanhempien kunnian-himoisten suunnitelmien toteutukseen. Hän ei arvosta pröystäilevää asumista, lasibunkkereita järven rannalla. Hän ajelee kohtuullisen halvalla autolla eikä hän piittaa kilpailusta ajoradalla. Eikä hän sen puoleen piittaa mistään muustakaan kilpailusta, koska on vaatimaton. Ei hän halua olla ensimmäinen joukossa eikä työnnä naamaansa valokuvissa eturiviin.

Hän nimittäin on itse vain pelkkä humanisti, ei diploomi eikä minkääm lajin valtuutettu. Hänen kotinsa ei ole näyttelytila vaan paikka jossa voi lepuuttaa hermoja keskellä kiireestä sairasta yhteiskuntaa. Enimmäkseen hän on vähän konservatiivi eikä pidä kovaa ääntä mielipiteistään. Sen verran hän on maailmanparantajille kiukkuinen, että hänen tekisi mieli iskea kaikkein kovaää-nisimpiä nyrkillä päin näköä. Mutta eihän sitä tee, koska on hyvän luontoinen ja mieleltään varsin vapaamielinen. Eikä hän sitä tee, koska hänellä on vanhan aikainen kasvatus. Hän valitsee mieluummin asunnon maasaudulta ja vastaa hämmästelevien tuttavien kyselyihin kuin Manilow Tsitsikoville.

Ainako te maalla aikaanne vietätte, kysyi Tsitsikov.

Enimmästä päästä maalla, vastasi Manilow. – Joskus kumminkin käymme kaupungissa, Saadaksemme seurustella sivistyneitten ihmisten kanssa. Ihminen tylsistyy katsokaas jos aina korvessa asuu.(Gogol Kuolleet sielut, 1800-L. Suomennos)

Matematiikka on hänen mielestään jonin joutavaa numeroilla leikkimistä. 

Muuten humanistilla menee hyvin, mutta elämä on ikävää kun ei tiedä miten päin ruuvia ruuvataan. Wie man wird, was man ist arveli Niethsce.

AATOKSIA:

Hautakiveen on kirjoitettu: kuoli uskossa totuuteen. Mies parka! Niin turha elämä.

Hän on niin likinäköinen ettei erota puheenjohtajaa nuijasta.

Hylly täynnä kirjoja, enkä tiedä mitä etsin.

Paapan tupa Ailahduksia (Käsikirjoitus 2025)

 

I L O N A L L A

Mallin kanssa galleriassa.  Lyhytproosaa.

                                          

                                                                                                         Hiukset silmillä. Öljy 1990 Tarmo Yli-Rrajala

Ilona oli tummatukkainen ja hyvin ujo. Hän ei millään olisi halunnut riisua tanttuaan, mutta kun minä vakuutin että niin on parempi, niin hän suostui. Mutta vain espanjaksi. Hän kysyi olinko minä muka opiskellut taidemaalausta Pariisissa. Vastailin vähän vältellen, koska oikea opintojen paikka oli ollut autotalli. Se oli täynnä romua, sillä auton olin myynyt ahneeelle motoristille. Tämä kun osasi puhua vain vaihteista.

Kun Ilonaa nyt tarkkailin pensselin pää tähtäimenä, niin tiirustellen huomasin  vasemmassa reidessä arven. Se oli muisto Calmet-rokotuksesta ja oli täsmälleen saman lainen kuin minullakin oli. Me olimme sota-ajan lapsia. Utelin häneltä Francon Espanjasta, mutta hän vain räpytteli silmiään hämmentyneesti. No ciero, Ilona mutisi.

Ehkä olin väärässä ja hän oli vain niitä nykypäivän liberalisteja. Kukapa tässä muu kieroilisi.

Kieroilua en minäkään sietänyt, koska minä olen konservatiivi.

Ilonan olin ympäröinyt kylmänvihreällä kehällä. Häntä vilutti, ihan alasti kun siinä lojui. Juttelimme niitä näitä, vaikka se toisaalta vähän häiritsi keskittymistä. Hän anoi minulta tilkkasen absinttiä, jota olin tuonut edellisenä yönä Pariisista. Siinä sivellintä tahtipuikkona käytin ja yhdessä me lauloimme dueton, jonka nimeä ja säveltäjää en nyt enää muista. Hän ojensi vähän sääriään ja valitti, että asento puudutti jalkoja. Minä ihailin noita sääriä ja ajattelin kuinka kiitollinen pitäsi olla tästä luomiskyvystä. Tein suuremmoista taidetta, vaikka harva sitä tunnusti. Asia oli aivan sama kuin minun kirjoitusteni kanssa. Eivät ihmiset lyhytproosaa Suomessa ymmärrä eivätkä arvosta. Vain romaaneja he lukevat, mitä tylsempiä, sitä suuremmalla hinkulla. Silmiä pyöritellen lukija kertoo lukukokemuksestaan. Siinä tapahtui niin paljon, kertomuksen punainen lanka valui vyyhdiksi jalkoväliin.

Mutta nyt oli minun, taiteilijan vuoro pyöritellä silmiä. Ilona oikaisi taas vähän jalkojaan. Hän oli värjännyt varpaan kynnet punaisiksi. Hiukset valuivat yhä alemmas niin, että pyysin lupaa hivellä niitä vähän ylemmäs. Pensselistä roiskahti keltaista okraa Ilonan lantiolle. De nada, häm minulle vakuutti. Ei tippa tapa, minä ajattelin. Tyttö on kerrassaan ihastuttava ja rauhallinen kuin viilipytty.

No, otin minäkin siinä tipan absinttia. Kyllä taiteilijan työ on raskasta. Henkisten paineiden lisäksi pitää vielä kärsiä lukutaidddottomien ja vähälahjaisten nousukkaitten kritiikkiä. Nämä kun eivät ymmärrä kirjallisuudesta eivätkä taiteesta yhtikäs mitään.

Iltapäivä kului rattoisasti sivellintä heilutellen ja absinttia naukkaillen. En muista mihin aikaan Ilona päätti lähteä. Hän oli pudottanut vahingossa pikkuhousunsa autotallin, minun galleriani lattialle. Havaitsin tämän vasta sitten kun  taas heräsin.

MIETTEHIÄ:

Yksi lensi yli sorsan pesän. Loput ammuttiin.

Älä luota vuoteeseen, joka tärisee kylmäst. Syyllinen on Poltergeist.

Unelmien Suomessa vaalitarkkailijat ovat venäläisiä

Asiasana: Tanttu (hame etelä-Pohjanmaalla)

 

B0CCHERRININ MENUETTI

                                                                         Sofia.

Lyhytproosaa unessa.  Humanisti  Oulussa.

Mikä siinä minua viehättää? Äänentoisto voisi olla parempi, kaiuttimet ovat yli 40 vuotta vanhat. Boccherrini kääntää kylkeä, hän on rauhaton. Soittavat vähän liian nopeassa tempossa, se häiritsee minuakin. Nätti viulisti viehättää, hän soittaa silmät suljettuina ja vakavana. Isken hänelle silmää, sitä sokeaa vasemman puoleista. Ei hän sitä näe, ei tietenkään koska minun silmäni erottaa vain tummia hahmoja.

Madetojan sali on täynnä tärkeän näköisiä musiikin ystäviä. Kapellimestari huitoo orkesterin takariville ja irvistää vähän. Hän huitaisee mielenosoituksellisesti tahtipuikkoa ja vilkaisee ohi mennen viulistia. Tavoitan hetkeksi naisen katseen, hänen silmissään pilkahtaa hymy. Myöhemmin iltapäivällä tavoitan hänet kadulla. Anna minä kannan sitä viulukoteloa, sanon hänelle. Kävelemme Ojakatua pitkin kohti Franzenin puistoa. Perillä Hän panee viulukotelon puiston penkille ja kuunelemme Sofia Magdalenan kirkon iltakumahtelua. Runoilija-piispa vilkuilee minua äkäisesti. Pulut tepastelevat sorakäytävällä.

Minä en oikeastaan saisi istua hänen kanssaan tässä. Hetken aikaa tuntuu kuin jostakin lehahtaisi vanhan sataman tervainen tuoksu. Muistan että tuo satama olikin tässä aivan lähellä, maan alle vajonneena. Siitä meitä sadat vuodet erottavat ja suuri tulipalo. Tuo kirkko rakennettiin vasta sen jälkeen. Nainen katsoo nyt minua ja sanoo: en minä ole Magdanena jos niin luulet. Olen vain Sofia. Hän avaa soitinlaukun kannen ja paljastaa salaisuutensa. Se kihisee täynnä pieniä nuottiavaimia.

Niin minä katson, ja äkkiä olenkin taas yksin. Lähden palaamaan samaa reittiä takaisin. Ojakadulla vanhan musiikkiopiston ikkuna on raollaan ja kuulen kuinka Sofia soittaa siellä Boccherrinin menuettia. Hän elää siis rokokoon kautta, ja tuoksuu puuterille. Miksi minä aina täällä käyn, vaikka tämä näky kuuluu nuoruuteen? Se on pakkomielle, josta ei pääse irti hartioita ravistelemalla.

Sofia kurkistaa ikkunasta ja näen vieläkin hänen hymyilevän.  (2025)

Miettehiä:

Sanotaan että stressi valvottaa öisinn Minua se nukuttaa päivisin.

Sateenkaaren tuolta uolen löytyy vain muusukupuoli. Se on väritön ja kylmä.

Asiasanat:

Boccherrini, Luigi.  Rokokoo. Magdalena Sofian kirkko.

PS. Aina kun jäät neuvottomana ihmettelemää, muista että unessa on erilainen logiikka kuin arjessa. Voipa olla niinkin ettei logiikkaa ole ollenkaan.

             EHTOO

LYHYTPROOSAA

 

Laki js oikeus ovat ihmisten luomia käsitteitä. Nillä ei ole mitään tekemistä luonnon kanssa. Raakuus ja epäoikeudenmukaisuus ovat osa luontoa, niin myös ovat niiden vastakohdat, myötätunto ja tasa-arvo. Osa luontoa on sekin, että oikeuden edessä kaikki ovat saman arvoisia ja heitä tulee kohdella samoin kuin itseään. Luonto tarjoaa puitteet, ihminen tekee valinnat.

Vao ja  pimeys on vanha allegorinen vertaus monissa kulttuureissa. Materian maailmassa niillä on selkeä selitys, ihmismielessä niiden ero on eksistentiaalinen. Ysilö kokee olemassaolon voimakkaasti ja haluaa tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä.

Kun vanha Rooman valtakunta jakautui, kehittyi lännessä suuntaus joka korosti lakia ja oikeutta. Valtakunnan itäisessä osassa saivat tunteet ja värit enemmän merkitystä. Se puhui kreikkaa. Uskonto ei ollut sanaristikko jossa sanat piti panna oikeaan järjestykseen. Se oli enemmän näky, jossa väreillä ja äänillä oli keskeinen merkitys. Tuo näky kumpusi syvätä ihmisyyden sydämestä, aivojen oikeasta lohkosta.. Oli tärkeämpää kuunnella ja katsella kuin lajitella järjestykseen.

Aineeellisessa maailmassa kuvaamataide ja musiikki voivat edustaa joko valoa tai pimeyttä. On valittava, ja valinta vaikuttaa siihen, mihin suuntaan elmä lähtee kehittymään ja miten se päättyy. Äänet ja värit sulavat ihmismielessä yhteen ja luovat tunnelman jossa elämän perusta avautuu. Tuntuu kuin silmät avaisi ja valo syrjäyttäisi pimeän. Kaikista äänistä ihmisen ääni on tutuin ja läheisin, mikään soittopeli ei sitä voita. Se ääni kumpuaa syvältä mielen pohjalta ja siinä erottuvat toivo ja rakkaus. 

Ja hämmentyneenä minä sitä kuuntelen.

Elettyämme auringon laskuun, nähtyämme illan koiton me veisaten ylistämme Jumalaa, isää poikaa ja pyhää henkeä.

Jumalan poika, elämän antaja, kohtuullista on, että sinulle kaikkina aikoina hartain äänin ylistystä vesataan

Ehtooveisun sanat ovat vanhat, mutta niissä on taustalla voimakas kaipuu turvasta. Se on pimeyden pelko, jonka ranskalainen kirjailija Patrick Modiano  ilmaisi näin: Ja elämämme, eikö sekin haihdu iltaan yhtä nopeasti kuin lapsen murhe. Nietsche puolestaan totesi, että Jumala on ajatus, joka saa suoran mutkalle ja seisovan horjumaaan.  (2025)

ASIASANAT  

Patrick Modiano. Ehtooveisu (alkuperäinen, ortodoksinen) .

Aatoksia:

Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista ja ja kolmannen äänentoistossa on jo vikaa

                                                                                                                

                                                                                                                                                   Finlandiakirja.fi