Miete:
Koska ajatuksia ei voi sensuroida,
ne on pakko unohtaa


OMENAPUU
( Vyö avoimena, solki lerpattaen 2016)

Iltapäivällä etsin varastosta Galsworthyn pienoisromaania Omenapuu. Halusin lukea
sen uudelleen, sillä viime kerrasta oli kulunut jo parisen kymmentä vuotta. Nainen siirsi hyllyä ja veti kirjojen välistä sinistä villalankaa. Sitä näytti kertyvän metrikaupalla ja hän kietoi lankaa vasemman kämmenensä ympärille. Näin vilaukselta sormen, jonka sanotaan olevan vena amoris. Jostakin ylhäältä, portaiden suunnasta alkoi kuulua askelia ja ovea käännettiin. Minua hävetti. En halunnut näyttäytyä täällä, kun tuo nainenkin oli sotkeutunut asioihin. Hän seisoi selin minuun nähden. Minä otin hyllystä väärän kirjan ja piilouduin vuoteen alle. Sieltä katsoen kellari näytti entisen kotitalon olohuoneelta.Seinillä jo kauan sitten unohdetut taulut, nurkassa takorautainen jalkalamppu jossa oli vaaleanpunainen varjostin. Yläkerrasta saapui lapsia, joista yksi heittäytyi vuoteelle makaamaan. Hänen päänsä ilmestyi  vuoteen reunan yli, hiukset lattiaa hipoen. Silmät tarkkailivat minua hämmentyneesti.
     Päätin näytellä nukkuvaa. Kuulin kuinka joku mies asteli lähemmäs ja kysyi lapselta :  onko se vielä sängyn alla? Noloa, sillä huomasin, että minulla oli vain alushousut ja omenapuun kuivettunut oksa pään alla. Miksi mies oli minusta kiinnostunut?  - Se etsi täältä jotain, nainen kuului sanovan. Käskin hänen mennä vuoteen alle piiloon ennen kuin muut tulevat. Ne ovat kateellisia ja epäluuloisia vaikka minä vain yritin auttaa häntä. Ja tällaisen palkan sitten sain! Nainen keri lankaa niin, että sen pää jäi roikkumaan aivan silmieni kohdalle.  Se keinui hitaasti ilmavirrassa, jonka naisen lähestyvä hengitys sai aikaan.– Tule esiin sieltä, hän maanitteli. Ei meitä tarvitse pelätä.
      Huoneesta, jostakin yläpuolelta kuului tömiseviä askelia. Joku käveli siellä her-mostuneesti eestaas.Ryömin esiin vuoteen alta ja säntäsin saman tien jo kohti ulko-rappusia. Nainen ja vastasaapunut mies jäivät kellariin tai ullakolle, en tiedä. Olin menettänyt suuntavaistoni. Heillä kuului olevan riitaa, sillä mies tuijotti vihaisena naisen kasvoihin ja etsi tämän pälyileviä silmiä. –Älä luule, etten minä tiedä! Mies tivasi.
      Kapusin portaat yläkertaan tai alakertaan ja saman tien jo pihalle. Unikot siellä kukkivat, ja angervot.  Piharakennuksen kylkeen kyhätty halkopino tuoksui sahatulle
puulle ja mereltä puhalsi kevyt tuulenvire. Hetken aikaa luulin, että olen taas Ykspih-
lajan Laajalahdella ja että rantahietaan on piiloutunut muurahaisleijona.  Mutta sitten rakennuksen tornikello alkoi lyödä vimmatusti ja kuului naisen hätäinen kirkaisu. Näin kuinka hän liihotti vauhdilla korkealta tornista katukiveykselle.
      Oliko mies työntänyt hänet, koska kurkisteli nyt avoimesta ikkunasta ja kampasi hiuksiaan? Nainen kadulla nousi istumaan ja sitten jo jalkeille. Hän kaivoi laukustaan esiin kirjan, jonka kanteen oli suurin kirjaimin kirjattu nimi: Omenapuu. Kaulassa naisella oli huivi; en saanut selvää sen väreistä mutta tuuleen se liehui.
Hän kuuluu toiseen aikaan, minä mietin ja lähdin astelemaan katua pitkin näyte- ikkunoita silmäillen. Olisinpa ehtinyt ottaa enemmän selvää hänen mielipiteistään ja
luomaan vaikka kestävämmän suhteen. Sininen villalanka ei siihen riitä. Sillä minä tarvitsen seuraa ja tukea, koska tunnen itseni äärimmäisen yksinäiseksi. Aika ajaa minua takaa, ajatuksia ja tunteita on vaikea teljetä rajojen sisään. Ne liihottavat
tuuleen, eikä vieras saa niistä otetta. En anna saada

Uni  on neljäs ulottuvuus jonka aika jakaa sykleihin, eikä noilla sykleillä ole välttämättä mitään tekemistä toistensa kanssa. Seuraus voi käydä syyn edelle tai se voi unohtua uneen. 



KADOKSISSA

On välttämätöntä tehdä jotain sellaista, 
mitä velvollisuus ei vaadi tekemään.
(Siegfrid Lenz)


Olimme tulleet portin kohdalle vasta illansuussa kun alkoi jo hämärtää. Tai en minä oikeastaan sitä huomannut, mutta joku naisista oli haluton jatkamaan. On turha mennä tuonne hamuilemaan, ei siellä pi-meässä mitään näe. Siitä on jo pari vuotta kun minä näin etäältä sen, hän sanoi. Erottui selvästi puiden takaa, koska sillä oli  vaalea kaapu päällään. Se on minun  ystäväni ja haluan löytää sen uudelleen. Mutta ei se huomannut minua, tai ollut huomaavinaan, vaan kahlasi yhä syvemmälle pensaikkoon. Minusta näytti että se pyrki kohti taloa, vaikka rakennuksesta erotin vain lyhyen häivähdyksen. Ikkunaruudut kimmelsivät puiden runkojen lomitse.
      - Mitä se siitä talosta etsi, minä kysyin koska arvelin että naiset kuulevat kaiken toisiltaan. Onko sillä joku salainen suhde, vai mitä se oikein on. Minä itse olisin halunnut olla tuo salainen suhde, koska näin siitä päiväunia.
      - Ei kukaan sitä tiedä, ja siksi meidän pitääkin olla tavallista varovaisempia.
      Nämä muutamat sanat oli vaihdettu Mirjan kanssa kuiskien, koko muu porukka  seisoi hiljaa rautaportilla ja odotti kuin tuomiolla. Piikkilanka-aidan takana näin vanhan vartiokopin, jonka katolla ja seinämillä kasvoi ruohoa. Kuivalla, savipintaisella tiellä hölkötteli iso saksanpaimenkoira, joka heitti meihin vain luihun katseen. Muistelin siinä, että koiralla oli pesä tykkilavetin alla. Tai ehkä se piileskeli päivisin kerhotalon lattian alla, viileällä hiekalla makoillen.
      Onko kukaan muu nähnyt sitä viime aikoina, minä kysyin. Tiesin, että heistä jokaisella oli selittämätöntä vetoa tuohon hahmoon, jonka kanssa kaikki halusivat olla yhdessä. Ilmeisesti vain harva heistä oli nähnyt sen, koska porukka alkoi vähitellen vastentahtoisesti lähestyä ruosteista porttia. Erkki oli jättäytynyt Mirjan kanssa taemmalle ja kuulin kuinka he väittelivät siitä, onko mahdollista tavoittaa sitä, mikä on koskematon. Jos se on päättänyt kadota, niin miksi me yritämme etsiä sitä?  Onko sillä vastauksia valmiina, kun kukaan meistä ei ymmärrä edes kysymystä. Jos ahdistus ajaa piiloutumaan, on turha lohdutella. Ei masentunut osaa kuunnella.
     - Ei se masentunut ole, joku sanoi. Sillä on jokin syy, josta me emme tiedä mitään. Ehkä se on meihin pettynyt.
     Kaikki hyväksyivät tämän näkemyksen ja porukka lähti nyt varovasti etsimään polkua, jonka tiesimme johtavan ehkä lammelle. Siellä se oli ennen istunut ja kuunnellut pajulinnun laulua. Joku meistä löysi – en muista kuka – katkenneen oksan, josta päättelimme sen kulkeneen juuri tästä aiemmin iltapäivällä. Erkki istui lahon kannon päälle ja tutki siltä joskus saamaansa paperia. De profundis clamo, hän tavasi otsa rypyssä mutta ei ymmärtänyt.
      Naiset puhuivat ostoksistaan. Minä näin tänään ihanan puseron, mutta en raaskinut sitä ostaa, Raili sanoi. Sitten he jaarittelivat malleista ja väreistä niin kauan, että Pauli kaivoi taskustaan taskumatin. - Se on maissiviskiä, hän sanoi ja ojensi pikku pullon minulle. Muutamat meistä lähtivät taas jatkamaan matkaa, mutta polku ei tuntunutkaan enää tutulta. Olimme kiertäneet lammen toiselle puolelle ja nyt näimme vihdoin rakennuksen, jonka peltikatto kiilsi kosteudesta. Siellähän sataa, joku totesi hämmästyneenä.
      Sadekaihen reuna näkyi selvästi talon ja meidän välillä, mutta täälläpäin vain keveästi piskotteli. Talon ikkunassa häivähti sähkövalo mutta hävisi saman tien ja kauempaa tieltä kuului koiran haukku. Se on se sama hurtta joka kulki meidän ohitse, joku porukasta päätteli. Sillä oli ilkeä ja pahaenteinen katse. Naiset värtjöttelivät kosteassa ilmassa ja minä tulin ajatelleeksi, että jostakin pitäisi löytää sadekatos. Vesipaiste voi yllättää niin, ettei sen alta ehditä suojaan.
      - Katsokaa! Se on tuolla, Mirja parahti melkein tuskaisella äänellä. – Minua ainakin pelottaa!
Kaikki näyttivät nyt vähän neuvottomilta. Muut eivät uskaltaneet tunnustaa mitään, mutta huomasin miten he välttelivät katsomasta toisiaan silmiin. Enkä minäkään ketään sillä tavoin tähyillyt, koska olin hämilläni. Oli selvää, ettei tuo hahmo ollut kukaan meistä, vaikka moni oli sitä itselleen uskotellut. Se oli vain lähtenyt jonnekin ja unohtanut kertoa aikomuksistaan kenellekään. Tämä hahmo ei voinut olla meistä kukaan, sillä tämä oli pari kertaa katsonut meitä pensaiden suojasta eikä osoittanut ystävällisyyden merkkejä. Pikemmin päinvastoin, koska käänsi heti päänsä katseilta suojaan ja lähti etääntymään.
     - Ei tämä käy näin, Pauli valitti. – Meidän on pakko selvittää mitä tekemistä tuolla vieraalla on talon kanssa, tai onko mitään. – Mennään pihaan ja koputetaan ovelle, ei siinä sen kummempia tarvita.
      - Minä en ainakaan lähde, joku naisista sanoi ja sai muilta kannatusta.
      Muut miehet olivat lähteneet jo kiertämään lammen takaa kaartavaa polkua pitkin. Se loukkasi minun itsetuntoani, sillä olisivathan he voineet kysyä minunkin mielipidettäni tai houkutella vaikka mukaan. Naiset pälyilivät ympärilleen yhä neuvottomina ja kieltaytyivät seuraamasta, kun kerroin heille aikomukseni. Että minä kahlaan pensaiden ja aluskasvillisuuden takaa häämöttävää taloa kohti ja koputan ovelle, julistin heille uhmakkaasti. Kyllä sieltä joku tulee, ja asia selviää ilman suurempia ongelmia. Kysyn missä se on ja onko se ehkä sittenkin sama hämärä hahmo jota olemme seurailleet.
      Lähdin siis yksin etsimään vastausta. Talon portailla vasta huomasin miten ränsistynyt ja laho tuo rakennus oli, mutta koputin silti oveen. Soittokelloja ei täällä näyttänyt olevan. Odotin ja odotin, kaikki muut olivat jo kadonneet näkyvistä ja yksinäisyys alkoi kalvaa mielen pohjalla. Kukaan ei tullut avaamaan, ja kun raotin lopulta ovea, näin vain sysipimeän eteisaulan. Sen uumenista kuului tuulen ujellusta ja jossakin yläkerrassa lonksutti ovi ruosteisilla saranoillaan.
      Ei ketään. Oli pakko kääntyä turhautuneena takaisin ja suunnistaa tuloreittiä pitkin takaisin. Paikalla jonne olin jättänyt muun joukon, ei ollut enää ketään. En kuullut edes ääniä joiden mukaan olisi voinut suunnistaa etsimään muita. Lähdin nyt kiertämään lampea, seurasin piikkilanka-aidan reunustaa portille joka oli kadonnut. Mitä pidemmälle kuljin, sitä varmemmaksi kävi, että olin täällä aivan yksin.Tuntui kuin olisin löytänyt säiemaailman, painovoimattoman ja vähempiulotteisen Maldacenan konjektuurin. Kaikki olivat kadonneet ja ilta alkoi jo hämärtyä kohti täydellistä yötä.  
-

Miete:

Kirjoittaminen syntyy rakkaudesta. Muuten 
se on vain raapustelua 




ROOSAN KANSSA KOTIIN
(Vyö avoimena,solki lerpattaen 2016)

Rafael Santi
Istuva nuori nainen

Sateen jälkeen maantiellä on lammikoita. Roosa on vaipunut aatoksiinsa ja askeltaa vierelläni kuin unessa. Pohdin mistä ja miksi hän on tuon nimen saanut, ja sitäkin, olenko muistanut sen väärin. Mihin minä häntä tässä johdattelen? En ymmärrä mistä tässä on kysymys ja mitä minä tulin täältä hakemaan. Hän on kyllä vieläkin tutun näköinen, samat lyhyet hiukset ja silmät pihkan väriä. Mereltä kantautuu lokkien kirku, niitä kaartelee pilvettömällä syystaivaalla. Luuleeko hän, että minä vain saattelen hänet kotiin?  Kuljemme männikön ohi. Koululaiset siellä kisailevat pallopelissä ja liikunnan opettaja seisoo puun juurella kädet syvällä tumman takin taskuissa.
     Koko aikana Roosa ei ole puhunut mitään. Missä sinä olet ollut kaikki nämä vuodet, minä häneltä kysyn.  – Luulin että sinä olet muuttanut Helsinkiin. Näin kerran lehdessä kuvan samannimisestä näyttelijästä. Ajattelin että se olet sinä, koska olet ainoa Roosa jonka tunnen. Harvinainen nimi.
     Hän kääntää kasvonsa suoraan kohti ja huomaan nyt vahvan silmämeikin. En se minä ollut, hän sanoo nauraen. Tai ehkä olinkin? Roosa katsoo minua nyt tarkemmin ja näyttää hämmästyneeltä. – Mutta sinähän olet vielä pikkupoika!
     Ja niin hän kietoo oikean kätensä minun hartioilleni. Roosa on todella kasvanut minun ohitseni ja hänen vauhdissaan on vaikea pysytellä. Opettaja on ottanut esiin pillin ja puhaltaa pelin männikössä poikki. Olemme tulleet jo satama-alueelle, laivojen mastot ja savutorvet häämöttävät talokattojen takaa. Kulkiessa Roosa on nyt puhunut koko ajan. Hänen äänensä lävistää minun pääni niin, etten erota yksittäisiä sanoja, en saa selvää. Selittääkö hän jotain kokemustaan, jossa minä en ole ollut kos-kaan mukana? Jotakin hän puhuu vanhasta koulusta, jonka ohi äsken kuljimme. Niistä juhlasalin koristekuvioista jotka ympäröivät aamunavausta hoitavan johtajaopettajan hahmoa. Vai muisteleeko hän sitä kevätlaulua jota kuunnellessaan joku naisopettaja alkoi itkeä?  Kaikki nuo pienet yksityiskohdat palautuvat mieleen. Minusta ne ovat nyt turhia, ei niillä ole merkitystä ja ne haihtuvat unohduksiin uudelleen.
     Roosa hidastaa ja pysähtyy kadunnkulmaan. – Tuollahan sinä asuit? hän toteaa, mutta katsoo silti kysyvästi kohti. Ihmettelen taas hänen silmämeikkejään, jotka valuvat poskelle kuin kyyneleet. Meidän on aika hyvästellä. Roosa nostaa  kätensä minun olkapäältäni ja ikään kuin tuuppaa matkaan. – Osaathan sinä jo tästä kotia?
     Lähden haikein mielin tarpomaan lammikoiden laikuttamaa tietä kohti tuttua taloryvästä. Jostakin lehahtaa savun hajua ja kauempaa satamasta kantautuu lähtevän laivan sumusireenin törähdys. Kun vielä vilkaisen viimeisen kerran taakseni, näen Roosan nousevan kahvilan portaita sen ovelle eikä hän enää näe minua. Hänen seurassaan on hyvin tumma merimies ja he nauravat hereästi asialle joka ei minulle enää kuulu.

Miete:
Ajatukset istuivat kuin kaarneet oksalla




TANGOA

Ilta hiipii jo nurkilla ja minua alkaa nukuttaa niin kuin aina tähän aikaan. Varttitunti sitten näin
ikkunasta, kun tanssinopettaja asteli sulavin askelin kohti naapurin ovea. Miehellä oli lievetakki
ja kiiltonahkakengät. Mustassa nahkalaukussa pursuilivat ohjeet, joiden mukaan paritanssin ku-
viot määräytyvät. Valitsin istuinsijan seinustalta, paikasta johon tiesin äänten naapurihuoneistosta
parhaiten kantautuvan. Kaadoin lasillisen väkevää punaviiniä ja sytytin sikarin. Minua kiusasi
mielikuva naisesta seinän takana, siitä kuinka tämä valmistautui tanssiin. Hän luultavasti oli jo
tovin istunut peilipöydän ääressä, rajannut kulmiaan ja mutristellut suutaan huulipuikon mieliksi.
Hänellä oli varmaankin taas se sama lyhyt kretonkihame ja häkellyttävät korkokengät,jotka näin hänellä firman pikkujoulussa kolme vuotta sitten kun meillä oli se lyhyt suhde.
       Niin, kretonkihame. Joku voi ilmaisulle nauraa, mutta minä kun en tiedä noitten hepenien materiaalista mitään. Eikä se suhdekaan kovin syvällinen ollut, hän nimittäin haki minua tanssiin vahingossa. Hän jota piti haettaman, ehti kadota paikalta ja minä vain istuin tarjolla pienessä myötälaitasessa. Se oli niin sanottu naisten haku, onneksi, sillä minähän en uskaltautunut koskaan ketään hakemaan. Pelkäsin pakkeja, sillä en ole olemukseltani mikään adonis. Ja pituutta
minulta puuttuu puoli metriä nykynaisen mittamaun mukaan. Ainoa puheenaihe jota saatoin siinä tanssin tiimellyksessä kokeilla, oli tähtitiede. Minä olen vähän heikko näissä taidoissa, yritin hänelle perustella kun puskin naista lattialla väärään suuntaan. Olin niin hämilläni, etten huomannut miten päin tanssin hurmioitunut pyörre muita veti. Me puikkelehdimme muiden seassa ja oikean käteni kämmenellä tunnustelin tuon jo mainitun kretongin viehkoa karkeutta. Vedin häntä lähem-
mäs ja aistin huumaavan tuoksupilven joka liehui hänen hiuksissaan ja rinnuksilla.
       Voi kuinka minä kaipaan tuota hetkeä. Sillä oli lyhyt, mutta merkittävä osa rakkauselämässäni. Tiedän hyvin, että elämän kaikki tarinat ovat keskeneräisiä, elämä ei noudata etukäteen jonkun päässä itänyttä suunnitelmaa. Aina tuosta päivästä lähtien olen nähnyt unta hänestä ja olen huomannut, ettei se noudata järkeviä sääntöjä. Koko uni on kuin pelkkää katastaasia, ei vain jonkin
typerän tapauksen loppunäytös. Sille on turha etsiä loppua, koska se haipuu ja siirtyy ovelasti kokonaan toiseen aikaan ja tilaan.
        Näitä minä siinä pohdiskelin, siemailin punaviiniä ja sauhutteli sikaria. Seinän takana oli epäilyttävän hiljaista, kunnes olin kuulevinani tanssiopettajan tiukan äänen:
- Aseta kämmenet rintakehällesi siten, että keskisormet koskettavat kevyesti toisiaan. Terästin kuuloa. Siellä valmisteltiin harjoitusta, taustalta alkoi kuulua krahiseva mieslaulajan ääni. Huulesi kylmät on nyt niin kuin jää, kylmyyttä niiden en voi ymmärtää. Vai oliko se näin, ääni oli epäselvä ja muuttui tenorista altoksi. En ole aivan varma. Hetken kuluttua ääni jatkoi ohjeitaan.
- Siirrä kämmenet eteesi noin vaaksan verran ja aseta ne niin kuin lukisit kirjaa edessäsi. Kierrä sitten vasen käsivarsi ylös niin, että kämmen on silmien korkeudella ja pidä olka ja kyynärpää aloillaan.
        Nyt kuulin naisen voihkaisevan jotain, en tiedä mitä. Seurasi jälleen epäilyttävä hiljaisuus, vain pientä liikehdintää mikä häiritsi minun mielenrauhaani. Kaadoin jo kolmannen pikarillisen tuota hyvää ja makeaa punaviiniä, sytytin uuden sikarin.
 –    Kierrä ylävartaloa hieman oikealle, ääni kuului neuvovan. Ja katse suoraan eteen, jolloin kehoon syntyy pieni kierre ja jännitys oikealle. Molemmat kyljet ovat nyt aktiivisia, vasen kylki vähän edessä. Parisi, siis minä, asettuu nyt vähän
keskilinjasi oikealle puolelle.
         Voi miten omahyväisellä äänellä tanssinopettaja korosti itseään, siis minä. Voiko kuvottavampaa ääntä edes kuvitella. Huitaisin mielenliikutuksessa lasipikarin lattialle, se murskautui takan kivetykselle ja viini roiskui Veeran ulkomailta ostamalle matolle. Onneksi hän olikin nyt jo toistamiseen siellä ulkomailla ja hyvin luultavasti toisi taas tullessaan jonkin heräteostoksen. Ääni jatkoi rivoja ohjeitaan.  
       Siirrä katse vasemman kyynärpään suuntaan ja liikkuessasi taaksepäin ajattele kuin joku yrittäisi pukata sinuun vauhtia selästä käsin. Siis takaa päin, oivalsin opettajan pyrkimykset.
       Katsoin turhautuneena sotkua lattialla. Mietin mitä eroa on ihastumisella ja rakkaudella. Molemmat ovat elämän häiriötekijöitä, ihastuminen on vain akuutti ja raju, mutta tosi rakkaus on krooninen ja kivulias kuin peräpukamat. Molempia on syytä välttää tässä iässä ja keskittyä tähtitieteeseen. Päätin jättää kaikki pikkujoulut väliin tästä päivästä lähtien.

Miete:
Absurdia ei tarvitse todistella koska se on totta


Tämä eksistentialistinen ongelma häiritsee minua aina Pokkisen puistossa Oulussa. Teen sinne joka kesä lomamatkan sillä välin kun kansainvälisemmät piehtaroivat etelän lomarannoilla tai kasvattavat itsetuntoaan residensseissä. Elisa on minulle pakkomielle, josta en saa otetta.



KUMPI MEISTÄ ON

( Lumoojassa 2017:1)




Tässä minä istuin kauan sitten ja katselin veistosta. Kalasääksi ja lohi. Siinä ne nyt olivat, samassa paikassa ja pilvenhattarat uivat sitä ympäröivän pyöreän altaan pinnalla. Lokit eivät olleet enää samoja, mutta niiden kirku tuntui tutulta. Olin nostalgiatuulella ja siksi olin ottanut mukaani jo syrjään heitetyn Libellus latinuksen. Siksi vain, että se osui sattumoisin silmiin heti aamukahvilla. Primus autem gradus fuit, luin takkuista tekstiä ja seurasin samalla kimalaista joka kiipesi pensaan oksalla. Vilkaisin ohi mennen  Elisaa ja mietin vieläkö hän muistaa minut. Kun hetki sitten istuin tähän penkille, hän väitti ettei tuntenut eikä muistanut mitään. En oikein uskonut häntä, Luulin että hän taas kiusoittelee ja herkeää kohta nauramaan kun näkee minun naamani. –Minä en ymmärrä missä me olisi tavattu ja milloin, hän sanoi ja vilkuili kirjaa. Enkä minä ymmärrä tuostakaan mitään, hän viittasi siihen. Kirja putosi sylistä maahan ja hieno tuulenvire selasi sen lehtiä hetken. Hän käänsi katseensa merelle, jossa Pikisaari kellui heleässä valossa.
      Katsoin häntä nyt tarkemmin sivulta päin.Tutulta hän näytti vieläkin, ei siitä ollut epäilystä. Joskus unessa hän muuttuu hitaasti ja huomaamatta, mutta siihen ei tuossa tilanteessa tule kiinnittäneeksi huomiota. Se tuntuu luontevalta, ei hänessä mitään outoa ole. Hän asui aikoinaan Isonkadun kerrostalossa, tiedän siksi että seurasin häntä joskus sinne asti. Halusin nähdä minne hän menee ja varmistua siitä näenkö vieläkin unta. Eilen kävin saman talon portaikossa ja soitin jopa ovikelloa. Sen avasi vanha mies joka näytti yllättyneeltä ja vakuutti, ettei asunnossa ollut koskaan asunut sen nimistä henkilöä. Hän tiesi tämän varmasti, koska oli asunnon ensimmäinen omistaja. Ehkä minä muistin väärän oven? Vaan ei, kyllä se oli varmasti oikea.
      Siis henkilöä? Olin varma, että hänen nimensä oli Elisa. Hänen hahmonsa oli nyt kuin negatiivista erottuva kuva, hiusten väri näytti tummalta mutta tiesin että se oli todellisuudessa vaalea. Ja näinhän sen nyt tässä näin. Vilkaisin Elisaa taas ja varmistuin. Siinä hän istui edelleen mietteliäänä. Meidän katseemme kohtasivat.
      Minä olen ajatellut, hän sanoi. – Epäilen että sinä itse olet se uni joksi minua luulet. Heräsin viime yönä painajaiseen jossa sinä seurasit minua hämärällä kadulla ja yritit epätoivoisesti selittää jotakin. Mitähän se oli? Se liittyi jotenkin menneisyyteen, ehkä juuri tuohon aikaan.  Elisa viittasi taas kirjaan joka lojui edelleen maassa. Nostin sen nyt takaisin syliini ja myönsin. Ehkä minä seurasinkin ja siksi kävin sinun muinaisen ovesi takana ovikelloa soittamassa.
      - Mutta sehän oli eilen, hän muisti, ja nyt minä olin varma että olin sittenkin oikeassa. Että hän epäili minua unekseen, oli yllättävää. Selasin kirjan lehtiä ja tunsin paperin terävät syrjät sormissani, tunsin jopa kirjan tuoksun. Se oli jo vanha ja kulunut. Elisa katseli minua epäluuloisesti. Sain jontenkin vaikutelman, että hän näki minun lävitseni. Ojakadun ikkunat kiilsivät, pensaikossa pyrähteli varpunen. Joku soitti kaukana Beethovenin Waldstein-pianosonaattia. Se kuului Ojakadulta, avoimesta musiikkiopiston ikkunasta. Äkkiä ymmärsin, että Elisa oli liian nuori ollakseen todellinen. Mitä hän minusta arveli, sitä en tiedä. Paitsi että hän oli alkanut epäillä minun olemassaoloani. En käsittänyt miten asian voisi ratkaista, täytyihän meidän siitä päästä yhteisymmärrykseen. Ehkä me voisimme lähteä jonnekin, missä meistä jompikumpi tunnetaan, minä ehdotin.
      Hän oli hiljaa kunnes vihdoin sanoi.  – En uskalla lähteä sinun kanssasi mihinkään, koska pelkään vastauksia. Sitä että että sinä meistä kahdesta oletkin oikeassa ja minä olen vain sinun unesi. Jättäisit minut vain rauhaan etkä seuraisi minua kaikkialle. Se ei ole viisasta sittenkään vaikka minä olisin oikeassa ja sinä vain minun kuvitelmani.
      Pianosonaatti oli kadonnut ja äkkiä korviin kantautui kauempaa kadulta kuuluva liikenteen melu. Nousin penkiltä, panin kirjan pussiin ja päätin lähteä taas etsimään Elisaa. Sillä hän oli nyt kadonnut ja paikalla väpätti vain punainen vaahteran lehti.
   

Miete:
Runoilija vietti yönsä kaksipolvisen trokeen kanssa


Jos teksti on epäselvää, on vastuu lukijalla. Mitä vähemmän tietää, sitä varmempi on arvaus. Koko fiktio perustuu arvailulle ja siitä voi noukkia tukuttain vastauksia. Tämä helpottaa lukijan elämää, koska hänen ei tarvitse enää pohtia todellisuuden ongelmaa, sitä mikä on. Eniten lukijaa helpottaa tieto siitä, ettei sitä olekaan. Tähän päätelmään päästäkseen kirjoittajan on ponnisteltava ankarasti vakuuttaakseen lukijan siitä, että on aivan turha kuvitella todellisuutta, tai että todellisuuden voi myös keksiä. Siis sen mitä ei ole. Kaikki muu on turhaa  ja siksi vältän tarkkaa saivartelemista. Muista, että aika liikkuu yht´aikaa molempiin suuntiin ja kiemuroi matkalla syklisiä solmuja. Jos aa on alussa, niin kvanttifysiikasta tiedämme, että öö voi olla silti aakkosissa se ensimmäinen, primus inter pares. Älä luota mihinkään sellaiseen, mikä näyttää täysin varmalta. Ihan hyvin voi kirjoittamisenkin jättää huomiseen.



PARAATI

En muistanut mihin aikaan meidät oli kutsuttu tulemaan, mutta Roosa väitti muistavansa. Luotin siihen ja soitin ovikelloa. Minulla oli punainen unikko kädessä ja annoin sen heti ovea avaavalle rouvalle. Hän kiitteli kovin ja kehotti astumaan sisään. Tähyilin ympärille, mutta Roosa oli oudosti kadonnut. Minua nolotti, mutta sitten näin että Roosa selasi jo eteisessä puhelinluetteloa. Isäntäväen huoneistossa oli sotkuista. Kaikkialla roikkui likaisia vaatteita ja pyykkejä nuorillaan. Sotilasmantteleita, pestyjä ja kuivamaan ripustettuja. Huomasin, että unikko oli jäänyt sittenkin minulle ja se kädessäni astuin peremmälle. Rouva ei vieläkään ottanut vastaan kukkaa  ja siksi kysyin häneltä tulimmeko me liian aikaisin kun ei muita vieraita vielä näkynyt.
      Roosa soitti puhelimella jonnekin ja tuli sitten kertomaan kuulleensa, että talon rouva oli hyvin tarkka vaatetuksesta. Niin että miksi minä en pannut kaulaani sitä solmuketta jota hän oli minulle ehdottanut. Nimitin sitä propelliksi ja sanoin, että se kaulassa minä tunsin itseni pelleksi. Enkä minä piittaa smokeista enkä lakerikengistä. Jos eivät hyväksy vieraitaan sellaisina kun he tulevat, niin ajakoot ulos.
      Muita vieraita alkoi tulla tasaiseen tahtiin, lähes kaikki sotisovassa. Oli ikävän sivullinen tunne mielenpohjalla. Isäntäkin veti makuuhuoneessa jalkaansa pussihousuja, hän oli vasta herännyt.  Mies näytti olevan joko eversti tai majuri, en saanut selvää hänen kauluslaatoistaan.
      Lähdimme nyt kaikin ulos. Pihamaalla oli kentällinen sotilaita paraatiin valmistautumassa ja näin heitä komentamassa entisen koulutoverini Repa Raiviolan, jolle oli jo aikoinaan annettu liikanimi ”raivo”. Hänestä piti tuleman pappi, mutta nähtävästi sotaväki vei miehen mielen mennessään. Vieraat heittäytyivät nyt ryömimään kuraiselle, vasta kynnetylle pellolle ja lauloivat hartaasti virttä ”sinulle kiitos, isä maan ja taivaan”.
      Aloin ihmetellä moista kyläreissua. Parhaat vaatteet tässä nyt tärveltyivät. Olin oikeassa, ei tässä propelleja ja lakerikenkiä tarvittu. Saavuimme ryömien pieneen metsikköön jossa meillä oli Roosan kanssa tilaisuus etsiä parhaat näköalapaikat. Istuin rinteelle ja kerroin vierustoverille omista sotaväkikokemuksista. Minulta meni kolme viikkoa ennen kuin opin huutamaan tarpeeksi vakuuttavasti. Huomasin kuusen lähellä kaminan savutorven ja näin, että se oli sijoitettu aivan esikuntarakennuksen lähelle. Muistin kuinka minun veljeni kierteli kaksitasoisella koneella ilmassa tuon rakennuksen ympärillä ja teki immelmannin. Hän oli jostain syystä viikannut siviilivaatteensa kuusen ja kaminan ympärille siistiin pinoon eikä suostunut selittelemään mitään.
      Seurasimme paraatia metsässä kokonaisen tunnin. Minua pitkästytti erityisesti kenttärovastin saarna, joka kosketteli vihreitä miehiä ja globalisaatiota armeijan näkökulmasta. Sanoin Roosalle, että kun päästään takaisin kotiin, otetaan kunnon huikat integraation syventämiseksi, ja vielä Pohjanmaan kautta.

Miete:
Aika kulkee sykleissä. Vain historian
valheet ovat lineaarisia.


MUOTOKUVA
(Julk. Kirjailija 2017:1)

Hetki lehahtaa hiuksiesi  läpi,
palava lintu



Joku kiinalainen miljonääri siis osti hänet. Miten se voi olla mahdollista? Eikö hän olisi kuulunut paremminkin  jonkin museon kokoelmiin kuin jonkun rikkaan öykkärin kodin seinälle pällisteltäväksi. Asia vaivasi minua koko iltapäivän, se pyrki esiin yhä uudelleen vaikka yritin keksiä muuta ajateltavaa. Illalla kippasin pari votkamartinia ja kun avasin makuuhuoneen oven, koin häkellyttävän näyn. Siinä hän makasikin vuoteella päiväpeiton päällä. Nu Coucheni, häkellyttävän kaunis ja tasapainoinen sommitelma. Sinistä, punaista ja vihreää. Kädet levällään, hiukset valtoiminaan peiton päällä. Hän kuiskasi minulle jotakin mitä en kuullut tai ymmärtänyt. Riisuin housut ja ripustin ne tavallista huolellisemmin tuolin karmille ja silmäisin vuoteelle. Hän hievahti vähän ja teki minulle tilaa viereensä, ehkä vähän hymyäkin häivähti noissa silmissä. Mon cheri! Asetuin hänen viereensä niin, että  hänen kätensä jäi niskani alle. Makasimme siinä kasvokkain hyvin lähellä toisiam-me ja tunsin tuoreen öljyn tuoksahduksen. – Varo, minä olen vielä vähän märkä, hän kuiskasi. Näin kuinka ikkunasta lankeavassa valokeilassa seisoi Modigliani pensseli kädessään ja tuijotti meitä mustasukkaisesti. Miehen röyhkeä läsnäolo ja tuijotus häiritsivät minua, mutta hänestä piittaamatta annoin oikean käteni levähtää hetkeksi Nun lantion kaarelle ja sitten kaarta pitkin vähän alemmas. – Älä viitsi, hän sanoi vähän kyllästyneellä äänellä.
     Vilkaisin Modigliania, joka paiskasi pensselinsä suttuiselle pöydälle ja alkoi pyyhkiä sormiaan minun kasvopyyhkeeseeni. Hänellä on ikää jo toista sataa vuotta, minä mietiskelin. Juoko hän absinttia, koiruoholikööriä?  Tuollainen alkukantainen reaktio, paiskiminen on osoitus henkisestä kypsymättömyydestä. Katsoin taas hyvin läheltä Nun soikeita kasvoja. Silmät olivat vähän soikeat, mutta muu vartalo aivan sopusuhtainen. Hänen kohdallaan taiteilija oli luopunut tavastaan venytellä muotoja. Nu oli täydellinen.
     Mutta oliko hänkin jo yli sata vuotias? Ajatus kauhistutti minua. Oikea käteni pysähtyi taas Nun lantion kaarelle. Nyt, näin läheltä erotin hienoja ryppyjä poskella ja tummat silmänaluset. Millaista elämää hän oli viettänyt? Poskella vieri kyynel, yksi ainoa ja minä pyyhin sen kädenselkään.Tunsin kuinka väsymys hiipi hitaasti jäseniin, ja päätin sulkea silmät tässä yksinäisyydessä.
      - Mihin sinä minua viet, kuulin Nun äänen kysyvän samalla kun tunsin vajoavani yhä syvemmälle, alemmas ja alemmas sinisen tason läpi. Kuulin kuinka ruoho kasvoi meidän välillemme ja äkkiä heräsin yksin vuoteella jonka päiväpeitto oli valahtanut lattialle.