Miete:
Peiliin on vaikea ihastua, se kun 
näyttää aina totuuden



HISTORIAN ROVIOT

Minua häiritsee ajatus, että romaania tai novellia pitäisi tulkita ja analysoida annettujen ohjeiden mukaan. Joku jossakin päättää, mikä on oikea tapa käsitellä tapahtumia, mikä on ainoa oikea tapa päättää tuo käsittely. Lukiessa on merkittävä muistiin mieleen juolahtavia asioita, intertekstuaalisia yhteyksiä ja mielleyhtymiä. Novelli on esiteltävä, tuotava esiin lähdetiedot ja aihe. On muistettava, että novellissa painottuvat eri asiat. Henkilöiden roolit, kerrontaratkaisut, kuvailu ja henkilöiden ajatusten vuorottelu. On hyvä pitää mielessä kirjallisuusanalyysin käsitteet, joiden avulla saa paljon irti kohteena olevasta tekstistä. On pyrittävä esseemäisyyteen, oman pohdinnan korostamiseen ja näkökulmien runsauteen.

Voiko tuon kaiken selvemmin sotkea.
Kun itse kirjoitat, aloita koko homma analyysilla ja päädy tulkitsemaan vasta lopuksi. Tulkinnan vuoro tulee vasta oman tekstisi lopulla. Pohdi mikä voisi olla tekstin teema eli sen aihetta syvällisempi perusajatus. Perustele aina tulkintasi referoimalla ja lainaamalla tarkasteltavaa tekstiä. Että voi voi sentään!

Visusti näitä kirjallisia ohjeita mielessä pyöritellen kirjoitin proosalastun, en novellia. Se oli lähtöisin elävästä elämästä. Mutta tärvelsinhän minä senkin. En pystynyt tarkoin kuvaamaan henkilöitä ja tapahtumien aikajanat heittivät häränpyllyä. Minulle näyttää olevan ylivoimaista ymmärtää miksi perjantai ei edellä torstaipäivää tai miksi edesmennyt ystävä kulkee unessa tapetin läpi. Enkä minä ymmärrä millainen katastaasi edeltää elämän loppua, johon se pyrkii kaaosmaisten pyörteiden harjalla ratsastaen. Näyttää siltä, että ohjeista huolimatta elämä ei noudata romaanille tai novellille säädettyä muotoa, eikä se edes yritä parantaa tapojaan. Realismin graniitinkovalla pohjalla ei ole sijaa impressionistiselle hetken kuvalle, se ei tunnusta näkemysta carpe diem.

Vanhan miehen kirves on tylsä. Sillä irtoaa vain proosalastuja, joita ei maksa vaivaa analysoida. Ne ovat hetken iskuja ilman syvällistä ohjelmaa. Ei niistä rakenteita löydä, eivätkä ne tähtää mihinkään niin kuin ei tähtää elämäkään.

On ihmisiä, jotka eivät usko helvettiin vaikka elävät siellä. Minäpä uskon, ja usein näen pirunkin saarnaamassa meille puhujankorokkeelta tai saarnastuolilta. Näin on ollut kautta aikojen, varsinkin siloin kun pappi tai joku poliittinen apostoli istui muun rahvaan joukossa katsomassa miten noitaa poltettiin roviolla. Katsojat voi tunnistaa januksen kasvoista, joissa toinen puolisko hymyilee ja toinen irvistää. He väittävät, että humanismia ei tarvita, sehän ei ole taloudellisesti tuottava elämän-asenne. Tärkeää on kaikki aineellinen ja tuottava, se mikä on käsin kosketeltavaa ja mitattavissa.

Kuka voi kosketella historian ainutkertaisia tapahtumia? Miten fiktio voi tuottaa, kirjallisuus, joka on pelkkää mielikuvitusta? Ehkä ne voi polttaa roviolla, leikkoa turhat paperit ja päästää ne lehahtamaan tuuleen. Puhdistavatko sodat humanismin ilmapiirin?
       Kun avaan ikkunan mielikuvitukselle, vinka osuu kasvoille ja rovioiden savu salpaa hengityksen.
 

Miete:
Oli vain alkupamaus. Mutta
kuka sytytti nallin?



KUUN SINETIT
(Teuvo Saavalaisen muistolle)

Ei ole nurkkaa, jota yön helma
ei laahaisi
Jules Renard)



Näin minä tässä istun pöytälampun valossa ja puhallan paperin päältä tuhkaa. Joku kääntää ovenripaa ja astuu sisään.
– Huh kun täällä on paksu savu, Teuvo sanoo ja astelee aivan lähelle. Jää siihen toviksi seisomaan ja kysyy äkkiä: muistatko sinä vanhoja asioita? Minä olin aamupäivällä lääkärissä ja hän minulta niitä kyseli. Ja uudempiakin.
- Kyllä minä vanhat muistan, joskus tuntuu että liiankin hyvin. Moni on sitä ihmetellyt. Että saatan muistaa peltohiiren jonka tapoin sangon pohjalle vuosikymmeniä sitten. Se oli pudonnut sankoon eikä kyennyt kiipeämään muovireunaa pitkin ylös vapauteen. Minua vaivaa se vieläkin, koen tunnontuskia. Muistan kuka sanoi ja missä tilanteessa, että hän ei pidä sinipunaisesta väristä. Muistan tytön torjuvan ilmeen kun meidän katseemme kohtasivat. Ikinä ei puhuttu mitään, enkä minä enää häntä katsonut. Oikeastaan en edes nähnyt.
- Mutta muistatko mitä sinä tänään kirjoitit? Tuossa äsken, ennen kuin minä tulin.
- En minä mitään kirjoittanut. Luin Kuvien metsästäjän näkemystä hämähäkistä. Yön hiuksille nyrkkiin pureistuneesta pienestä mustasta ja karvaisesta kädestä, joka koko yön painaa sinettejään kuun nimissä.

Teuvo seisoo aatoksissaan hetken ja tuijottaa ikkunasta ulkorakennuksen katolla hääräilevää mustarastasta. Närhi tähyilee sitä haavan latvasta ja arvostelee. Ainako mustassa, kurja rastas?  Ja rastas kuuluu vastaavan: herra aliprefekti, minulla ei ole muuta päälle pantavaa.
- Minä lähetin kässärin kustantajalle monta kuukautta sitten, mutta mitään sieltä ei kuulu,Teuvo sanoo. - Puhelimessa on puhuttu, mutta ympäripyöreitä. Enkä minä enää erota mustarastasta närhestä, minulle ne kaikki ovat punatulkkuja.
- Tämä on hämmentävää aikaa, minä sanon hänelle painottaen erityisesti sitä, ettei minun sanomisillani ole mitään merkitystä. – Kyllä sinä sen tiedät.
- Jos ei olisi, niin en minä tässä vaivautuisi seisoskelemaan. Haluan kuulla näetkö ja kuuletko sinä samoja asioita kuin minä. Muistatko kun tultiin Tampereelta ja poikettiin matkan varrella siihen minun tuttuni taloon. Se tuli ovelle vastaan ja istui sitten pianon ääreen pimputtamaan. Mikä se sävel olikaan, sinähän sen heti tiesit.
 -Horst Wessel, ja äijähän oli kännissä kuin käkikello, minä muistelin. Niin että ihan sama vaikka olisi soitellut Beethoovenin hymniä ilolle.
- Joskus minusta tuntuu että olen kadonnut, Teuvo vielä jahkailee.
Kun hän lopulta lähtee, emme puhu enää mitään. Käännyn katsomaan paikkaa jossa hän hetki sitten vielä seisoi, ja näen siinä vain kengistä valuneita vesipisaroita. Elämä on sellaista, minä ajattelen viisaasti ja jatkan turhaa nyhertämistä. Ei tästä mitään tule sanon itselleni ja muistan kun valittelin tätä Teuvolle pari vuotta sitten.
– Vaikka minä miten yrittäisin, saan aikaan vain pienoisromaaneja, jos niitäkään. Teuvo neuvoi minua käyttämään pitkiä takavokaaleja, ne antavat tekstiin ryhtiä ja vähän pituuttakin.

Tuon kyselytapauksen jälkeen näin hänet vielä kerran etäältä. Hän ei käynyt enää puhumassa eikä kyselemässä, vaan kulki jonkun toisen perässä loputtoman pitkää tietä pitkin. Eikä hän enää muistanut minua. 

Miete:
Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä


EN MINÄ SINUA TUNNE

En enää muista kuka löi vetoa matkasta, mutta arvioin sen sadaksi metriksi. Lähtö oli sovittu talon kulmalta suuren puun juurelle ja sieltä takaisin. Kävelin tuota matkaa nyt  edestakaisin jo yhdeksättä kertaa, kun joku porukasta huusi, että riittää jo,et sinä siitä enää pisteitä saa. Olin kävellyt hyvää vauhtia niin, että hiki pyrki pintaan. Muut olivat vetäytyneet kentän laitamille istuilemaan ja näyttivät jakelevan siellä jäätelötuutteja. – Tule tänne vaan, kyllä näitä riittää kaikille!

Minä jatkoin silti  vielä matkaa puun kohdalle ennen kuin päätin lopettaa. Tuntui uskomatomalta, että saatoin jaksaa noin hyvää vauhtia ja yhteensä lähes kilometrin verran. Liityin nyt muiden seuraan. Jäätelöpapereita ja muuta roskaa oli siroteltu maahan ja seurue oli valmistautumassa kuuntelemaan esitelmää. Joku naisista tarjosi minulle tuutin ja niinpä istahdin hänen viereensä. Syrjästä katsoen hän näyttikin tutulta, lyhyt vaalea tukka ja sinivihreät silmät. Toinenkin nainen siinä oli, ja yhdessä he nauroivat jollekin asialle jota en ehtinyt kuulemaan ja joka ei minua edes kiinnostanut. Kuuntelin puhetta, joka kuului koskettelevan demokratiaa. Outo aihe tällaiseen kokoukseen, minä ajattelin ja  sanoinkin vieressä istuvalle naiselle. Todellista demokratiaa on se, että saan tehdä mitä haluan ja olla yrittämättä hankkia typeriä pisteitä hokemalla jotain mantraa. Hän istui aivan liki, niin että tunsin kuinka hiukset kutittivat poskea. Huomasin esitelmää pitävän Manun kaulassa kirjavan solmion, jossa oli isokokoisia kukkia ja joka oli tiukasti kiinitetty paidan napituksen väliin  metallipinnalla. Nainen nojasi minuun niin, että alkoi jo nolottaa. Laskin käteni hänen lantiolleen ja yritin keksiä arkisia puheenaiheita.

Raotin nyt vähän silmiä ja panin merkille, että seinäkello herkesi äkkiä raksuttamasta ja alkoi kiivaasti soida mollisävelin.

Muu seurue oli nyt noussut seisomaan ja lähti kipuamaan portaita kohti kaivantoa. Kuuntelin kuinka joku opasti joukkoa kuvailemalla vapaussodan aikaisia tapahtumia. Nainen käänsi päänsä ja näin hänen kasvoillaan hämmentyneen ilmeen.  Vapaussota ? hän kuiskasi. Tunsin hänen äänessään kysymyksen. – Niin, vapaussota yhtälailla, koska vapaudestahan siinä molemmat osapuolet väittivät sotivansa, minä häntä valistin.

Porrastasanteella istui vanha mies haulikko käsissään. – Minä en pidä tästä, kuka on antanut luvan oikaista minun pihamaani kautta? Hän uteli ja näytti todella vihaiselta. – Emme me ole ulkomaalaisia, joku vastasi hänelle. Eikä Suomessa ole lupa ammuskella kulkijoita vaikka he oikaisevat tästä, mistä matka lyhenee ainakin kilometrillä. Ei nyt olla Amerikassa.  Muistin edestakaisin ravaamani kilometrin ja ajattelin, että koko touhu oli ollut aivan turhaa. Ohitimme vanhuksen joka ei enää puhunut mitään. Rakennusryhmän takaa aukesi laaja kenttä. Siellä oli joskus ollut kaivantoja, sitä täplittivät päivänkakkaroiden ja horsmien peittämät matalat kummut. Tänne on haudattu kymmeniä kaatuneita, matkanjohtaja kuului luennoivan. Heidät ammuttiin siihen ja kuoppa peitettiin ettei kukaan saisi jälkeen päin tietää mitä täällä tapahtui.

Nainen painautui yhä tiiviimmin kainalooni ja tunsin kuinka käsi alkoi jo puutua. Erosimme  muusta  joukosta  syrjään  ja lähdimme astelemaan polkua pitkin kohti metsäsaareketta. Hän kumartui ja poimi maasta sinne ripoteltuja ruostuneita hylsyjä, keräsi niitä huivillisen syliinsä. Istuimme hetkeksi turvalliseen pensaikkoon josta pyrähti parvi varpusia. Siinä istuessaan nyt rauhallisena  minun vierassäni huomasin, että hän näyttikin aivan vieraalta. – En minä sinua tunne, hän sanoi. Ja miksi yrität johdatella minua tänne, syvemmälle metsään jonne kukaan ei osaa meitä seurata?

Katsoin hänen profiiliaan sivulta ja muistelin.- Saatat olla oikeassa, myönsin hänelle ja nostin käteni pois hänen hartialtaan. En minä oikein itsekään tiedä mistä tämä johtuu ja mitä oikeastaan ajattelin.  Mutta nyt meidän pitäisi taas lähteä. - Mihin me olemme menossa, nainen kysyi ja vilkuili etäällä vielä näkyvän muun porukan perään. – En tiedä, minä vastasin. Mutta ei ainakan tuonne, sillä he ovat menossa aivan väärään suuntaan.

Niin me lähdimme etääntymään muusta seurueesta, ja mitä kauemmin matka kesti, sitä tutummaksi hän alkoi minulle käydä.

Miete:

Pidän yömyssyistä. Siksipä nautinkin niitä
jo päivällä
 



Olen kirjoitellut tähän blogiin joutavanpäiväisiä, keveitä tarinoita.
Olisiko nyt aika siirtyä vakavampaan sportin aihepiiriin. Pyhä urheilu
on aihe joka saa isänmaallisuuden niskakarvat pöyhistymään ja leuka-
parrat väräjämään. On meilläkin täällä mm. rullaluisteluyhdistys, jonka
jäsenet valitaan kirjallisen menestyksen mukaan. Itse kuulun sen siivek-
keeseen, jonka tunnuksena on rullaluistelu ilman rullia. Kerron nyt edell-
isen vuosikokouksemme tapahtumista, joiden johdosta valtakunnallisen
lehden toimittaja joutui akuuttiin pakkohoitoon.

　
HAJAMUISTELMIA RULLALUISTELUSEURAN KOKOUKSESTA




　

　
 Meitä intomielisiä rullaluisteluseuran jäseniä oli koko remmi koolla toisen kerroksen peltikatolla. Kysymyksessä oli pankin haaraosaston lisäsiiveke, jonka johtaja Hyppönen oli luovuttanut käyttöömme. Hyppösen lisäksi paikalla oli Taimaasen kunniakonsuli Hikomasi Tinavati, kersantti John Carter Heliumista, agentti mr. Tolvanen keskusrikospoliisista, korpraali Urpo Pulloaho tyttöystävänsä Herman Filtmansonin kanssa, lehtimies Tintti sekä vielä seuramme sihteeri, Esteri Vinopilviö. Hänet valittiin sihteeriksi, koska hänellä on selkeä ja kaunis käsiala. Myös Hoo Moilanen oli paikalla, joskin hieman epätietoisena.

Urheilukäytäntömme rakentuu yksiselitteisesti sporttitoimenpiteestä, jossa kukin vuorollaan ja
joskus myös peräkanaa hyppää pukkihyppyä noudatten ns. Telemarkin tyyliä, eli huomattavasti
joko etu- tahi takakenossa. Hyppysuorituksen jälkeen johtokunta paneutui kuuntelemaan esseetä, joka luettiin Hoo Moilasen toimesta heti hänen herättyään. Esseen oli kirjoittanut kansainvälistä mainetta saavuttanut riippumaton tutkija, ja se perustui hänen väitöskirjaansa "Riippumaton käyttö maalaisväestön keskuudessa ajanvieton näkökulmasta".

Johtokunta kokeili myös agentti Tolvasen revolverin kuntoa, jolla hän yleensä lähettää juoksu-kilpailijat matkaan ampuen myös varaslähdöissä, eli kuten nykyään mieluummin sanotaan vilppi-lähdöissä. Mehän kaikki tiedämme, että hän ei aina osu maaliin.

Seuraamme liittyi myöhemmin illalla myös tri Mujunen, alkuaan pellonpääläistä agraarisu-
kua. Pääainettaan hän ei muista, mutta italialaiselle kummisedälleen hän on antanut kirjeopistossa
suorittamansa tutkinnon todistuksen. Kummisetä on kotoisin Sisiliasta, ja niinpä joku meistä totesi-kin kohtalaisen hyväntahtoisesti, että Sicilia est insula (insuliinia Sisilasta). Kävi ilmi, että Mujusen tarkoitus oli suunnistaa apteekkiin, mutta kiipesikin hän epähuomiossa paloportaita pitkin jo maini-tulle peltikatolle, ollen nyt hämillään ja epätietoinen hänkin.

Kokous päättyi poistumiskäytäntösuoritukseen paloportaita pitkin, tällä kertaa takaperin, koska ylöskiivetessä olimme kavunneet etuperin. Havaitsimme tällöin, että metalliportaat oli voideltu tum-melilla eli tummeloitu jonkun terroristin taholta. Niinpä päädyimme alas tyylikkäästi, joskin hieman epämukavasti.

Kun avasin silmät, muistui heti ensimmäiseksi mieleen Espanjan kirjallisuus, jota olen opiskellut universiteetissä putkimaisterin muodossa. Elämä on unta, sanoi espanjalainen kirjailija Calderon jo kauan sitten. Untahan se vain olikin, sillä juuri kun meidän piti valmistautua kulttuurimatkalle Hampuriin, sikäläiseen kirjailijaresidenssiin Reperbahnille, sattui näin. Oppinut lukija voi hyvinkin tietää, miten järkyttävä kokemus on päättää värikäs ja monipolveinen kirjallinen interaktio ja herätä sitten vuoteen vierestä lattialta paksua tyynyä halaten, sillä luulin tyynyä Esteriksi.

Noh, ainahan tässä voi, ajattelin aamuyön tunteina, ryhtyä pohtimaan kesken jäänyttä ongelmaa
sekä pilkun käyttöä virkkeessä. Tai että mitä eroa on sanoilla ulkomaalainen ja sisämaalainen?
Tai että mikä on turvallinen porras? Miksi viitataan turpaan ja mitä tarkoitusperäkäytäntöä se palvelee paitsi realistista tarinaperinnettä ?

Miete:
Fiktio syntyy arjen sirpaleista




PUISTOSSA
(Kirjailija 2017:1)


Täysikuu oli tulossa taivaanlaelle ja näytti kuin
maailma olisi uponnut vihreään veteen
(Marquez)

Tiheän pensaan oksien lomasta  näin tutun rakennuksen jonka vilpolan ovesta hän astui pihalle. Katsahti ympärilleen, piti sormillaan kiinni olkihatun reunoista ja tuijotti minua. Mitä hyötyä oli piiloutua tähän puistoon, tunkeutua hiirenvirnapensaan suojaan? Hän näki ja lähti jo astelemaan minua kohti. Jostakin lammen rannalta kantautuu Carl Maria von Weberin ensimmäisen sinfonian andante. Mihin minä olisin tästä paennut ja miksi? Meillä oli paljon puhuttavaa, mutta en tiennyt mitä pitäisi sanoa. Katsoin puiston pimeydessä lähestyvää hahmoa joka liikkeestä huolimatta näytti pysyvän paikallaan. Nuo silmät olivat nauliutuneet minuun, mutta silti tuntui kuin hän olisi nähnyt minun lävitseni. Lammelta kantautuva musiikki vaimeni hyvin hiljaiseksi ja veden pinnasta nousi vihreä pystysuora taso. Hän oli nyt saapunut aivan eteeni ja katsoi hämmentyneenä kohti. Missä minä olen ollut? Ääni oli melkein syyttävä ja minua kauhistutti. Eikö hän sitä tiedä? – En minä tiedä, vastasin hänelle. Näin vain sen että tulit talon ovesta ulos ja näytit heti eksyneeltä. Mutta eikö meidän olisi nyt parasta mennä istumaan vanhalle paikalle lammen rantaan. Värit alkavat kohta haihtua ja tulee aamu, meitä ei enää tarvita.
      Hän näytti epävarmalta. Katsoin noita tuttuja piirteitä hämmästyneenä. Ikään kuin en olisi koskaan aiemmin nähnyt tai katsellut, niin outo oli hänen ilmeensä. - Minua pyörryttää, hän valitti mutta lähti silti kävelemään lammen suuntaan. Kuulin kuinka hän astellessaan hyräili sitä laulua jonka minä olen unohtanut. Istuimme tutulle paikalle suuren koivun juureen. Kaikki oli niin kuin ennen, sukeltajakuoriaiset ja veden pinnalla kisailevat vesilukit.
      Hän istui ja katseli samaa näkyä. Muistatko sinä enää sitä kun me jonkin elokuvareissun jälkeen oltiin tässä samassa paikassa ja tehtiin sopimus?  - Mikä sopimus? minä kysyin. En muista mitään sopimuksia. Sen muistan, että sinulla oli pusero jossa oli valkoisella pohjalla punaisia palloja. Ja että se heijastui lammen pinnasta niin, että minä sain siristellä silmiä. Ja sinähän lauloit tuota samaa laulua mitä äsken hyräilit. Mutta sen minä olen unohtanut. Mesovimme että joskus vuosikymmenien kuluttua otetaan yhteyttä ja kerrotaan omasta elämästä. Mitä on tehty ja missä on oltu.
      Niin, mitä on tehty, minä muistelin. Epäilin että sinä halusit tietää vain siksi että saisit nauraa minulle. Enkä minä halunnut olla missään muualla, kaukana täältä koska sinä olit täällä. Ja olet vieläkin. Se tuntuu nyt uskomattomalta.
      - Et sinä sitä uskokaan, hän sanoi ja kääntyi katsomaan suoraan kohti.
      Enkä minä todellakaan nähnyt enää mitään. Musiikki oli kadonnut ja yö oli valkenemassa aamuksi. Hän oli kadonnut jo vuosikymmeniä sitten.

Miete:
Nuoruutta ei osteta rahalla
(5. vuotias Emmi isälleen)



NUKET

Jätin pyörän ojan reunaan ja silmäilin sitä arvioivasti. Kukaan ei sitä tuosta näe, eikä sillä mitään teekään vaikka varastaisi. Veera oli ehkä samaa mieltä koska ei sanonut mitään. Halkopino oli entisellä paikallaan rakennuksen seinustaa hipoen. Katselimme ylös, jossa kuudennen kerroksen ikkuna kiilsi iltavalossa. Talon ulko-ovella seisoi vahti jonka turvana oli suuri saksanpaimenkoira. Schäferiksikö sellaisia sanotaan, en ole varma. Veera näytti vähän neuvottomalta, mutta minun mielessäni oli itämässä jo rohkea ja yllättävä ratkaisu. Me pääsemme takaisin kuudenteen kerrokseen kiipeämällä halkopinoa pitkin ikkunoiden tasalle asti. Pinon huippu ylti juuri sopivasti ikkunan kohdalle ja näin, miten siellä majaillut mies poltteli savuketta kaikessa rauhassa ja silmäili ulos. Se ei meitä osaa nyt odotella, yllätetään se, ehdotin Veeralle joka oli ehtinyt jo kerätä kimpun päivänkakkaroita ojan kaltaalta. Mitä sinä niillä aiot tehdä, kysyin häneltä vähän kiukkuisesti. – Ei noiden kanssa ole helppoa kiipeillä, niin että  jätä ne siihen pinon juureen. Joku ne  siitä löytää ja vie maljakkoon, lohdutin samalla koska tiesin Veeran hyvin tunteelliseksi naiseksi.
       Hän mietti hetken, mutta teki niin kuin ehdotin. Asetteli kukkakimpun koivuhalkojen väliseen rakoon niin että se jäi pystyssä törröttämään kuin ihmettelisi asioiden saamaa äkillistä käännettä. Lähdimme kiipeämään rinta rinnan. Halkopino oli väljästi ladottu niin, että siihen jäi turvallisia jalansijoja. Veera otti kuitenkin kengät jaloistaan ja roikotti niitä nauhoista hampaillaan samalla kun kiipesi. Tähyilin ylös ja näin kuinka mies ikkunasta oli kadonnut ikään kuin olisi säikähtänyt meitä. Lasi oli avattu ja sieltä leuhahti paksu tupakan savu. – Nyt minä muistan, sanoin kiipeämisestä huohottavalle Veeralle. Se mies tuolla ylhäällä on sama joka ohitti meidät tulomatkalla. Muistatko? Niitä oli useita ja ne pyyhälsivät meidän ohi siinä kadun risteyksessä jossa se työkaverisi jäi auton alle.
- Ai Roosa vai, Veera kysyi.
- No se. Ei kai siinä kukaan muu jäänyt? Kuinka sen Roosan kävikään, minä en yhtään muista.
- Ei sen kuinkaan käynyt, Veera sanoi. Hänen oli vaikea puhua kun roikotti suupielessään kengännauhoja. Ei tässä elämässä kaikki pääty traagisesti vereen ja halvaukseen. Tai edes kuolemaan, hän vielä jatkoi epäselvästi sökeltäen.
      Olkoon miten vain, minä ajattelin ja nyt huomasin, että me olimme kiivenneet jo ikkunan korkeudelle. Vedin lasia auemmas ja autoin Veeraa kömpimään sisään. Seurasin itse perässä ja totesimme, että mies oli häipynyt. Muistelin niitä ohi pyyhältäneitä urheilijoita. Heidän takkiensa liepeet lepattivat tuulessa kun vauhti oli melko kova, mutta kaikesta huolimatta näin heidän salaisuutensa. Nilkkojen ja ranteiden taitekohdista erotin selvästi, että kysymyksessä olivat tavaratalon muovinuket, merkkivaatteisiin tällättyinä. Yksi niistä käänsi ohi ajaessaan päänsä ja näin hänen elottoman katseensa porautuvan minuun.  
- Ne ovat jättäneet meille lapun, Veera tiedotti. Hän oli löytänyt pöydältä paperipyyhkeestä repäistyn lepareen jota leyhytteli silmiensä tasalla. Tässä lukee, että liittykää kilpapyöräilijöiden  klubiin, on osoite, puhelinnumero ja kaikki.
       Kaikkea kanssa, minä ajattelin. Vihoviimeinen idea, että minä liittyisin urheiluseuraan jonkun liikuntavääpelin määräiltäväksi. Meidän on syytä häipyä täältä ennen kuin ne tulevat takaisin isommalla joukolla, ja sehän tiedetään miten käy jos enemmistö painostaa. Ne alkavat painostaa ensin salakavalasti Veeraa ja kun ovat saaneet tämän puolelleen, kääntävät tuijotuksensa minuun. Kuin sillä ohimatkalla, mutta tällä kertaa ei vain yksi vaan koko remmi. Ne ovat määrätietoisia urheilijoita joiden päässä ei muuta liiku kuin sekuntien sadasosia vuosikymmenien takaisista kilpailuista. Niin että kuka voitti silloin ja silloin yhden sadasosa sekunnin erolla toiseksi tulleeseen. Sitä tietoahan me emme Veeran kanssa tarvitse, vaan nyt on tärkeää keksiä poistumistie ja pohtia vaikka Hegelin ideaa kansasta. Halkopino huojuu tuulessa ja ainakin minua hirvittää korkeuskammo.
       Vieläkö se vahti hurttineen kyttää talon portilla, minä mietin. Veera tutki komerosta löytämiään urheilutamineita. Täällä oli seinillekin liimattu kunniakirjoja, palkintokaappi oli pullollaan hopean värisiä pikareita. Silmänlumetta tuo hopea on, sanoin Veeralle ja Roosalle, joka hänkin oli jostain ilmaantunut paikalle. Ei tuo auton alle jääneeltä näytä, ajattelin ja ihailin hänen kiemuraisia kiharoitaan. Ne valuivat poskien yli kuin korkkiruuvit.
- Et kai sinä ole niiden houkutuksiin langennut, kysyin Roosalta.
- En tiedä, Roosa vastasi aatoksissaan. – Mutta miten me päästään täältä ulos?
Meillä kaikilla oli siis sama ongelma ja minä olin siihen syypää niin kuin on tavallista. Itse olin ehdottanut Veeralle halkopinoa. Lisäksi minua vaivasi nyt lievästi kahden erimielisen naisen ongelma. Astelin määrätietoisesti hissin ovelle joka ei ollut wc- niin kuin aluksi luulin. Täältä meille ratkaisu löytyy, sanoin naisille ja työnsin heidät hissin ovesta sisään. Painoin heidät kellarikerrokseen asti ja etsin alas johtavat kierreportaat. Kaidetta pitkin laskettelin ensi kerrokseen, tervehdin saksanpaimenkoiraa ja säntäsin kadulle. Siellä lehmukset riiputtivat metisiä oksiaan jalkakäytävälle, jota pitkin lähdin astelemaan luultavasti kotia kohti. Missä lienee sekin, en tällä haavaa ollut siitä aivan tietoinen. Mietin sitäkin, miten Veera ja Roosa saavat aikansa kulumaan taloyhtiön kellarissa. Ehkä he alkavat taas riidellä.
       Ilma oli kuulas ja siinä kävellessä pyrki väkisin mieleen Johan Sebastian Bachin Stirb in mir, Welt und alle deine Liebe.

Miete:

Aika on ylimääräinen ulottuvuus
jossa selittämätön on selitettävissä

　

　

ANNA

　

Olin juuri ohittanut yläkertaan rullaavat liukuportaat ja suunnannut kohti tavallisia rappuja. Jaksoin kyllä kävellä ne alas. Toiset rullaportaat olivat matkan päässä ja täynnä alaspäin säntäävää väkeä. Jokin häiritsi minua. Silmäkulmassa häivähti tutulta näyttävä hahmo.Se oli Anna, joka ainoana pyrki väen-tungoksessa ylöspäin ja häiritsi näin muita asiakkaita. Hämmästyneitä, vihaisia ilmeitä. Joku näytti sanovankin hänelle jotakin, mutta Anna vain kiipesi askel askeleelta vastavirtaan. Eikö tuo ole jo vaarallista, pohdin mielessäni ja seisahduin tuijottamaan outoa näkyä. Hän pääsi yläkertaan ja katsosi ihmisvilinään.

Oliko se Anna sittenkään? Huomasin miten mieletön tuo ajatus ja tunne oli ollut. Olen ylirasittunut ja näen näkyjä. Psykologeilla on aina järkevä selitys tällaisiin kokemuksiin. Olen ajatellut ja muistellut nuorta Annaa, siinä kaikki. Kuva nuoruudesta palautuu mieleen, joka on kaiken tallentanut. Yksityiskohdatkin. Mutta tämä Anna, jonka näin, oli jo ikäihminen.

Palasin rullaportaille ja lähdin nousemaan kohti seuraavaa kerrosta., jonne Anna näytti olleen matkalla. Perillä näin vain myymälätiskejä kierteleviä myyjiä ja asiakkaita. Olin tuntevinani kevyen, tutun tuoksun jonka vain nuori Anna voi jättää jälkeensä. Kiertelin osastoilla hetken aikaa ajatuksissa, Annaa enää näkemättä. Kello oli jo yli puoli viisi iltapäivällä. Oli aika palata kotiin.

Seuraavana päivänä työstä palatessa näin hänet uudelleen auton ikkunasta. Hän istui puiston penkillä ja luki kirjaa hyvin keskittyneen näköisenä. Hänen vieressään leikki kaksi lasta jotka kantoivat pikku lapioilla hiekkaa läheiseen roskikseen. Anna nosti päätään ja siristeli silmiä auringon valossa. Pitkä rivi kirjaimia valui silmistä takaisin kohti avointa kirjaa, jonka lehtiä tuulenvire käänteli. Auto jatkoi matkaa ja jätti hänet yksin puiston penkille.

Kotiin päästyä en kertonut Annalle näistä kokemuksista. Kaikki näytti olevan muuten ennallaan,
hän askarteli keittiössä ja kyseli ohimennen kuulumisia. – Miten sinä saat aikasi kulumaan nyt kun olet eläkkeellä? Joimme iltapäivän kahvit ja vaivihkaa tarkkailin Annan olemusta. Nämä kahdenkeskiset tuokiot olivat nykyään sitä smalltalkkia, rupattelua ilman sen kummempaa sisältöä. Oliko aina ollut näin? En millään muistanut, eikä se lopulta tuntunut tärkeältä. Me elimme yhdessä hitaasti kohti lopullista vanhuutta. Hänen sormiensa nivelet olivat vähän turvonneet ja silmien alla erotin tummia varjoja. Hän valitti nykyään unettomuutta.

Kahvin jälkeen menin työhuoneeseen ja avasin cd-soittimen. Carl Maria von Weberin klarinetti-konsertto sopi parhaiten tähän mielialaan. Etsin hyllystä valokuva-albumin ja kasan uudempiakin ku-via joita Anna ei ollut vielä järjestellyt. Ne näyttivät olevan aivan viime vuosilta, Anna. minä ja aikui-set lapset eri tilanteissa. Ristiäisiä ja sukulaisten hautajaisia, vierailuja. Kaikkialla olimme yhdessä Annan kanssa. Me olimme monien tuttavien mielestä harvinainen pari, vaikka seurustelu olikin vähi-tellen muuttunut arkiseksi. Kuvien taakse oli merkitty päivämääriä hänen käsialallaan. Tämän tavan olin itse hänelle opettanut.

Jokin kuvissa vaivasi mieltä. En löytänyt omaa kuvaani enää yhdestäkään, mikä oli otettu kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana. Vain Anna yksin tai vieraan ihmisen kanssa.
     - Anna, mikä vuosi nyt on? Huikkasin kysymyksen joka jäi hetkeksi roikkumaan ilmaan.
      - Kyllä kai sinä nyt sen tiedät, Anna vastasi. Vuosi 2015 tietysti, pöllö.

Ei voi olla. Hän sekoilee ajan kanssa, minä ajattelin. Tiedän että nyt eletään vasta vuotta 2012.
Katsoin edelleen hämmentyneenä kuvia pöydällä. Mieleen kupli jostakin tietoisuuden uumenista kysymys. Missä minä olen?