PAHOLAISET


Ihmisen elämä
on vain varjon uni
(Pindaros)

Tiede jakaa mielestään oikeaa tietoa todellisuuden olemuksesta. Siihen on vaikea soveltaa Heideggerin käsitettä sein und zeit. Eyvid Johnsson käsitti tämän ja kuvasi näkemänsä romaanissa Tulta ja ruusuja. Eräänä kuutamoisena maaliskuun yönä kolme paholaista kiipesi ursulaluostariin. Ensimmäinen, joka oli keskikokoinen ja hyvin ketterä, oli nimeltään Astarot. Toinen, raskasliikkeisempi ja mietteliäämpi oli Sabulon. Kolmas, Asmodeus tavattoman notkea ja eloisa. He kuiskailivat latinaksi, joka ei ollut parhaan luokan kieltä, mutta heidän sanojaan ei voinut käsittää.

Heidegger oli natsi, mutta taisipa olla silti oikeassa ainakin siinä mitä paholaisten käytökseen tulee. Historiantutkimuksessa Sein und Zeit tarkoittaa sitä, että nykypäivän käsitteitä ja ajatuksia ei saa projisoida menneeseen aikaan. Kukapa noita paholaisia ja niiden käytöstä on tutkinut, että voisi väittää Eyvindin olevan väärässä. Asmodeus tovereineen istuu jokaisen ostohysterian vallassa tavaratalon käytävillä ravaavan asiakkaan harteilla.Nykyään nuo paholaiset kuiskailevat englanniksi ja yllyttävät ostamaan lisää ja enemmän tarpeetonta tavaraa, joka sitten viedään kierrätykseen tai kaatopaikalle. Sabulon ja Astarot hämmentävät kansainvälistä keitosta, jonka huuruista kehkeytyy uusia sotia ja terroritekoja.

Hyvät ihmiset, ei natseja ole sukupuuttoon tapettu! Nehän pyörivät näkymättöminä kaikkialla, eri puolueissa ja diktatuureissa, demokratioissa ja liittovaltioissa. Ne ovat huomaamatta livahtaneet tavarataloista ja pörsseistä eduskuntiin  ja kansainvä-
listen liikeyritysten johtokuntiin. Ne ovat  liittovaltioaatteiden apostojeja, puhuvat kansainvälisyydestä ja demokratiasta, omistavat kaikki osakkeet ja voivat hyvin.

PÄIVÄ JOKA EI TULLUT TAKAISIN

Vanha valokuva tipahti piilopaikastaan ja jäi häiritsemään näkökenttää. Kuvassa
näkyi kapea kaistale mäntymetsää ja säleaita. Tuijotin vuosien takaista näkyä
mitään ajattelematta. Jokin kaihersi mieltä. Ehkä syy oli säässä, oli vähän tuulinen, kalpea elokuun päivä. Sellainen joka muistuttaa ettei tule koskaan enää takaisin. Ilmavirta puhaltui järveltä, liihotti etäistä korppia vastentahtoisesti mustan räystäänlipan taakse näkymättömiin. Ainakin näissä muistoissa.

Vuosikymmeniä sitten oli koottu tavarat kahteen fanerilaukkuun ja hyvästelty
tutut huonekalut jälleennäkemisen toivossa. Minä olin itse piilottanut uuden
puuautoni hetekan alle. Äiti oli peitellyt uuden astiaston ullakolle savupiipun juu-
relle, hienoon hietaan. Kotia ohittavalla tiellä junnasi kirjavaksi maalattu maasto-
auto kohti vaaran rinteellä olevaa ampumarataa. Auton kyljessä oli mustaval-
koinen Maltanristi.

Työpöydällä edessäni lojui nyt kulunut lompakko. Parin nuhruisen setelin lomasta
näin kaistaleen toisenkin valokuvan reunaa. Vedin kuvan esiin ja tunnistin sen
kaukana pohjoisessa reväistyksi maisemaksi. Äidillä oli siinä kukikas pusero jos-
sa oli topatut olkapäät. Isällä oli asetakki ja hän katsoi kuvassa vakavana kohti.
Minä istuin heidän välissään neljä vuotiaana. Taustalla häämötti huolimattomasti
levitelty kulissi, jonka kääntynyt taive pilkotti katsojaa silmään. Se esitti järveä ja mäntypuita, kuviteltua rantamaisemaa. Istuinpenkin alla saattoi erottaa kaksi valkeaa täplää. Tupakannatsoja joita ohikulkijat olivat heitelleet kulissin juurelle.

Katsoin tarkemmin valokuvan esittämiä menneisyyden hahmoja. Olinko minä
tuossa kuvassa vähän pelokkaan näköinen? Käsien liike oli siinä pysähtynyt
kesken, ikään kuin olisin säpsähtänyt jotakin. Oliko se ehkä linnun varjo vai olin-
ko muistanut jonkin etäisen unen.
Tai ehkä minä näin valokuvaajan kameran linssissä kohti suuntautuneen konepis-
toolin piipun?

MATKAILUA

Miete:
En minä kynttilääni vakan alle piilottanut.
Panin sen paperikoriin.

Näin keski-iän kynnyksellä palautuvat mieleen moninaiset elämänkokemukset. Erittäinkin mieleenpainuvia olivat ulkomaanmatkat. Ellei oteta huomioon tosiseikkaa, että satuin syntymään ulkomailla, Priozrskin kaupungissa jolla oli aiemmin ollut parikin muuta nimeä. Mutta kun sankarillinen puna-armeija saapui vapauttamaan tuon seutukunnan, se havaitsi että kysymyksessä on kappale ikivanhaa äiti-Venäjää ja palautti paikkakunnille niiden oikeakieliset nimet.

Ensimmäisen varsinaisen matkan ulkomaille tein Oulusta kauppabussilla Luulajaan. Rajan ylitys Haaparannan puolelle sai aikaan isänmaallisen tunnelman, joka ilmeni laulussa Kotimaani onpi Suomi. Vaihtaminen vasemman puoliseen liikenteeseen oli monille matkustajille ylivoimainen pakkoliike, joka aiheutti poliittista päänsärkyä. Politiikalla oli osuutta myös Saksan matkalla. Silloisessa Berliinin tunnelissa, jonka kautta pääsi lännen Sodomasta idän Gomorraan, minut pidätettiin
kolme kertaa. Syynä oli valkoinen parta, josta syystä Itä-Saksan poliisi piti minua valkobandiittina. Pääsin vapaaksi laulamalla Internationaalia kontinkielellä.

Virossa minut säikytettiin pahan kerran. Puolen päivän seutuvilla hotellihuoneeseen säntäsi henkilö, joka ilmoitti olevansa ruumiin koristaja. Joku vasta myöhemmin valisti minua, että virolaisilla on niin outo huumorintaju, että nimittävät siivoojaa tuolla tavoin. Suoraluonteisempia virolaiset kyllä ovat suomalaisiin verrattuina, koska antavat häille ihan oikean nimityksen: pulma. Kaupassakin koin yllätyksen. Kysyin myyjältä kohteliaasti Kas ma saan kassi. Tarkoitin tietysti kauppakassia,
mutta minulle tuotiin nähtäväksi kulkukissa. Kissa kun on siellä päin kassi. Hotellin portsari kehtasi kysyä kas sul on naine? Peräsi tietoa siitä onko ihastuttava rouvani mukana, mutta minä ymmärsin väärin ja olin närkästynyt. Että kehtasi kaikkien kuullen kysyä onko minulla joku nainen föliyssä! Koska en heti kuullut kysymystä, vastasin hänelle että ai täh. Joka kuulemma merkitsee kiitos
mutta tulkittiin nähtävästi hölmistyneeksi kysymykseksi. Ja niinpä hotellihuoneessani vartoi ihka outo, hyvin maalattu fröökynä.

Kyllähän noita väärinymmärryksiä sattui siellä ja täällä. Pariisissakin jouduin epähuomiossa väärään kyökkiin, kun piti etsiä miesten vessaa. Se oli siivouskomero, jonka ovi napsahti kiinni ja jossa sain viettää puolituntisen vihaisen ruumiinkoristajan kanssa kahden. Onneksi hän ei ollut ruotsalainen, sillä he ääntävät oon uuksi.

HAUKI

Miete:
Takaperin kävelemällä voi oppia
kaatumaan kunnioittavasti

Relevantti aksiooma

Valtaosa kirjailijoista hyväksyy nykyään käsityksen että hauki on kala. Sitä sanotaan realismiksi. Väitteeseen että hauki voi lentää, suhtaudutaan epäluuloisesti. Joka sellaista väittää, on joko psykiatrin potilas tai eteläamerikkalainen. Voi olla kommunistikin, niitäkin kuulemma vielä on. Minä tunsin aikoinani miehen, joka ei halunnut lentää mutta ilmoitti että hän polveutui kaloista. Hän väitti, että joku esi-isistä oli saanut idean ryömiä merestä
kuivalle maalle ja alkanut kasvattaa jalkoja. Eipä siis aikaakaan kun moisia puhuva mies
haastettiin käräjäoikeuteen pilkanteosta. Joku oli noista puheista ottanut herneen nenään, nimittäin joku sellainen jolla on tavallista suurempi tuulenhalkaisija keulakuvanaan. Kaikki eivät hyväksyneet näitä toimia ja syyttivät vastustajiaan ahdasmielisiksi ja mielipiteen vapauden tärveltäjiksi. Oli niitäkin jotka kohauttivat olkapäitään ja sanoivat, että mitä se kenellekään kuuluu mitä tuon onnettoman miehen esi-isät ovat tehneet. He arvelivat että
joko hauki on kala tai että kyseinen kala juksaa meitä. Joku filosofisempi henkilö esitti ajatuksen, että jos pidämme haukea kalana, ovat kaikki muutkin merenelävät kaloja. Sanoivat että tämä on asiaan liittyvä looginen syllogismi.
Ajatus herätti kiihkeän debatin tiedemiespiireissä. Vastustajat vetosivat siihen, että mitään ei ole vielä todistettu eikä aineetonta väittämää edes voida todistaa koska joko haukea tai itse kalaa ei ole edes olemassa. Kiivas väittely päätyi lopulta kompromissiin joka ei ketään tyydyttänyt, mutta joka jäi kaihertamaan kaikkien osanottajien mieltä. Päätöslauselmaksi sovittiin myös kirjallisuuden kritiikkiin soveltuva relevantti aksiooma, jossa kysymys hauen ominaisuudesta korvattiinkin esimerkillä ornitologiasta: jokaisesta ei ole kukkopojaksi tieteen tunkiolle. Riittää jos osaa vakuuttavasti kiekua. Tämä pätee myös kirjallisuudessa.

EX  TEMPORE


Miete:
Puheessa ei nähty mitään vikaa.
Se oli puhujassa.

Askeleet kuuluvat jo kaukaa käytävältä, minuuttien takaa. Pysähtyvät kuin joku haukkoisi ilmaa, ja minä kuulen selvästi hengityksen. Se joku viipyy oven takana ja miettii hetken, ajattelee luultavasti että minä tässä varmaankin olen. Kun ovi vihdoin aukeaa, näen heti tulokkaan silmistä että on minun vuoroni tänään. Haapapuun oksa hankaa ikkunaa, ulkona paistaa aurinko ja siellä on koko vapaus.

Mietin että vaatimuksia on paljon ja kaikki ne tulevat eri suunnista. Mikä tässä nyt neuvoksi? Pitäisi olla jokaisen mieliksi, kumarrella sinne ja tänne tai vaieta kokonaan. Vaitonaisuuskin halutaan kokea vihamielisenä. Siksi he ovat päättäneet antaa minulle viisi minuuttia aikaa, vaikka sanovat että ex tempore! Pitäisi nyt selvittää lyhyesti ratkaisu kaikkiin niihin ongelmiin joita on pohdittu hyvin kauan. Vuosisatoja, tuhansia. Vääriä vastauksia tai neuvoja ei hyväksytä, ne on kriminalisoitu oikeassa olevien kokouksissa. Mutta jos näin kerran on, niin mitä he sitten minulta odottavat?

Aion nyt pitää esitelmän jota he kaikki tulevat kuuntelemaan. Nekin jotka eivät minua usko. Tiedän että etukäteen valmistelemattomalla puheella on tarkkaavaisin kuulijakunta. Sanat ovat valmiita leijailemaan ilmaan, ja niiden kadotessa tunnen äkkiä keveyttä. Tuntuu että olen voittanut ja illalla voin nukkua uudelleen ilman korvissa kaikuvia askelia. Enkä minä sitten enää edes muista mistä heille puhuin. 

KEIKKA

Kolme ikääntynyttä naista oli jo ehtinyt torjua minut kun hain heitä valssiin. Tämä oli jotakin ennen kuulumatonta, sillä koskaan aikaisemmin en ole kokenut sellaista nöyryytystä. Minä, parkettien par-taveitsi! Lähes seitsemänkymppisiä, vaihdevuotensa jo kunnialla purjehtineita mummoja. Mikä panee ihmiset vielä tuossa iässä hakeutumaan vaikeuksiin ehdoin tahdoin, kun vanhuuden koipussi jo odottaa kita ammollaan. Pitäisi heidän tietää, että iän karttuessa miehen järki terävöityy. Tunnen heitä kohtaan syvää myötätuntoa ja iloitsen tosiasiasta, ettei minulla vielä toistaiseksi ole ollut vakavia rauhasvaivoja. Pientä kolotusta vasemmassa olkanivelessä ja hengästymistä jyrkissä portaissa. Niistä ei auta ääntä pitää. Tunnen itseni korkeintaan kolmekymppiseksi, mutta olen jo lakannut odottamasta kutsua kertausharjoituksiin. Kersantit istuvat nykyään raastuvissa kuuntelemassa tuomioitaan holtittomasta aseenkäsittelystä. Kun kerroin tämän yhdelle noista mummoista, purskahti hän häijyniloiseen nauruun, mikä loukkasi minua. Eikä hän hievahtanut paikaltaan.
      Olin vapaalla, sillä Roosa oli aamulla lähtenyt eläkeläisten bussissa Pärnuun. Minä en sinne lähde jouten lorvailemaan, sanoin hänelle. – Jos nyt muutaman päivän siellä viipyisit, niin minä saan täällä paljon aikaan kun et pyöri jaloissa nalkuttamassa, hänelle tokaisin.Tämä oli nyt ensimmäinen ilta, ja päätin viettää sen rentoutumalla ennen varsinaista työnsuunnittelua. Tällä haavaa minua kiinnosti viehättävä punapää, joka istui selkä minuun päin jonkin matkan päässä edellä jo mainituista mummoista. Teki mieli tutustua lähemmin ja udella olivatko hiukset luonnonpunaiset vai käyttikö hän egyptiläisten jo muinoin suosimaa hennaa. Oliko hän ehkä (ja toivottavasti) kiinnostunut tähtitieteestä tai paleontologiasta. Jos häntä nyt hakisin vaikka valssiin, haluaisiko hän kolmen neljäsosa tahdissa kuunnella siihen riimittämäni runon. 
      Epäonnistuneet hakuyritykset tekivät minut vähän varovaiseksi. Siksi tilasinkin viidennen viskipaukun, ja minähän en juuri muuta nauti kuin laatua. Sitä en aio hänelle kertoa, koska vältän tuotemainontaa. Tuo viehättävä nainen istui parin muun kanssa  ja minä pidin heitä tarkoin silmällä.
Tilaisuuden tullen halusin olla ensimmäisenä paikalla, tarttua hänen puseronsa olkaimeen ja kumartaa. Saanko luvan? Ihmettelen aina sitä keneltä tuo lupa anotaan, sillä paikalla ei näy nytkään yhtään itsetietoisen näköistä aviomieheksi soveltuvaa gorillaa.
      Tuumasta toimeen. Paikalta noustessa oli pöydänjalka vähällä kampata minut naamalleni, mutta vältin katastrofin horjahtamalla kulkusuuntaan. Mummot vaikenivat ja heittivät toisiinsa merkitseviä silmäyksiä. Horjahtelin määrätietoisesti tarjoilijoiden ja bailarikansan lomitse kohti punapäätä.
Ohut savu kiemuroi naisen ruskeiksi lakattujen kynsien pihdeissä lerpattavasta savukkeesta. Tartuin häntä kuvitelmani mukaan vasemmalla kädellä kevysti olkapäästä ja nuuhkaisin viehkeää tuoksupilveä. Hän käänsi kasvonsa ja jäi tuijottamaan raskaiden ripsiensä lomasta suoraan kohti. Hämmentyneessä katseessa häivähti tunnistamisen häivähdys. Lyhyen hetken tunsin tarvetta istua johonkin, sillä polvet äkisti halvaantuivat.
- Niin että lähtisitkö? Minä kysyin avuttomasti.
Hänen pöytäseurueensa istui eteensä tuijotaen kuin hautajaisissa. Hän nousi vastentahtoisesti. Ja niin me lähdimme sinne missä ihmisiä pyöri kuin puuro padassa.
- Sinäkö olet alkanut vakoilla minua, Roosa kysyi ensimmäisten kiepsahdusten jälkeen.
Ärsyttävä kysymys.
- Muistelen tässä vaan, että sinunhan piti lähteä Mallorkaan tai mitä se nyt oli, minä puolustauduin. Vaan täällähän sinä istuilet jonkin mummokatraan kanssa ryyppäämässä ja sauhuttelet norttia kuin heinämies. En minä edes tunnistanut kun olet niin sotamaalannut ja nyt vielä nikottelet kun minä tässä vähän ihmettelen. 
- Eivät ne mitään mummoja ole, Roosa sanoi happamasti. Naisyhdistyksen johtokunta se on ja laiva lähtee vasta huomenna aamupäivällä. Tultiin tänne vähän aikaa viettämään kun kaikkien äijät on jossakin liittopäivillä.
      Ja vielä hän jatkoi samalla kun minä nuuhkin vahvaa tupakan lemahdusta.
- Liitopäivillä sinäkin näytät olevan, niin että älä yhtään arvostele. Mitä hittoa sinä muuten täällä teet? Me on keskusteltu teistä aviomiehistä koko ilta, ikävöity ja oltu huolissamme siitä miten te nyt tulette toimeen muutaman päivän.
- No sitte, minä sanoin ja Kulkurinvalssin jälkeen vein hänet takaisin paikalleen. Eihän tässä mitään, ajattelin ja päätin lähteä kotiin. Kaikki tässä elämässä järjestyy kunhan vain asiat saavat selkeät perustelut.

     

KUNNIAN KENTILTÄ


Sankarit Kappadokian maan
samosit kilvaten Kilisteaan
(C.M.Bellman, suom. Otto Manninen)

Sotaan liittyvät fraasit ärsyttävät minua. Nuoret miehet marssivat rivissä rinta rinnan, pistimet
tanassa kohti vihollista joka tähtäsi ja ampui heitä. Molemmin puolin kaatui miestä kuin viikatteella heinää. Olivatko he kaikki varmoja asiansa oikeutuksesta? Mikähän se oikeutus oli? Kuo-
lema sotakentällä vallanhimoisten ja suuruudenhullujen hallitsijoiden oikkuja noudattaen. Ja Jumala oli tietysti aina meidän puolellamme, sitä hokivat ja vakuuttivat molemmat taistelun osapuolet.
Monet sodat historiassa käytiin siksi, että joku kansaa veroilla ahdistanut verenimijä tunsi itsensä loukatuksi ja rahvas halusi lähteä sotimaan kuninkaan puolesta. Miehen joka ei osannut omin voimin edes tarpeellaan käydä.
Lisää fraaseja: kunnia, uskollisuus ja velvollisuus, sankarit kunnian kentillä. Ne kuuli sorean soiton, mink taiston temmellys toi. Noilla kentillä ei juurikaan nähdä niitä jotka yllyttävät tappelemaan ja joiden kunniantunnosta niissä on kysymys. Sankarien haudoilla totuus istuu yllättävän monissa asennonnoissa ja sillä on monet kasvot. Sankareita yllyttävät myös ne, joiden mielestä oma kansa on aina ensin. Tämä kansa on parempi kuin muut, sen kieli sopii parhaiten kaikenlaisen kulttuurin kieleksi, se on muita kehittyneempi ja kauniimpikin. Meillä on hyvä syy ja oikeus pitää kaikkia muita meitä huonompina.
Nationalismi on nykyään kirosana ja tajunnanvirtojen tulvissa ihmiset juoksevat sitä vihaavien pillin perässä ja seuraavat niiden soittoa kuin  hiiret Hamelnin pillipiiparia. Uskomatonta että nationalismi ei ole saanut mitään hyvää aikaan, vaan ainoastaan pahaa? Maailmansodat ja kaikki muutkin rähinät. Eikö se näy taiteessa, musiikissa eikä kirjallisuudessa, arkkitehtuurissa? Monet eivät halua tunnustaa tosiasiaa, että kapinat ja vallankumoukset syntyvät aina siellä, missä valloittaja on miehittänyt ja isännöinyt. Siellä syntyy myös kiihkoinen nationalismi, missä valloittaja on vedellyt rajoja oman mielensä mukaan.
Kapinat ja vallankumoukset syntyvät myös siellä, missä kateus kuplii ja sairas kilpailuhenki löyhkää.
Lopettaako kaupan vapaus ja avoimet rajat lopulta kaikki turhat sodat? Suhtaudun tuohon toiveeseen kyynisesti irvistäen. Mihin kateus ja kilpailuhenki muka katoaisivat? Kyllä ne muhivat entiseen malliin ja kaikista tulevista sodista syytetään tietysti kansallismielisyyttä. Onhan se nähty ennenkin, että pieni ja ärhäkkä nationalismin riivaama kansa voi hyökätä suuren ja rauhaarakastavan liittovaltion kimppuun käden käänteessä. Siitä huolimatta, että liittovaltioissa kaikki kansat
ovat tasa-arvoisia, ja että vain yksi ja suurin on niissä se tasa-arvoisin.