NÄKÖKULMA

Miete:
Olen löytänyt nuoruuteni
unien sirpaleet

Olin maannut selälläni jonkin aikaa ja vasta nyt he huomasivat tämän tosiasian, toisin sanoen ymmärsivät tapahtumien todellisen luonteen. Matematiikan opettaja, maisteri Pyyvesi käänsi taulua niin, että saatoin hyvin nähdä sille piirretyt yhtälöt. Yksi suorista hipoi aivan pääni vierestä niin että hätkähdin. Miksi minä en saa maata rauhassa ja mikä on tuo into piirrellä irvokkaita kuvioita taululle joka on siihen syytön?
- Miksi sitten uneksit kesken oppituntia etkä seuraa opetusta, joka on tulevaisuudessa välttämätön, opettaja syytti minua.
– Kysymys on näkökulmasta, minä vastasin. Eihän tästä asennosta voi seurata asioita kohtuullisen varmasti, sillä tauluhan on väärinpäin. Ja samalla kaikki sille piirretyt töherrykset. Ei tämä ole ruotsin oppitunti, täällähän piti oppia elämään. Ja tulevaisuudesta minä en tiedä mitään, enkä koskaan tarvitse noita koukeroita.

Huomasin että jotkut  muista läsnäolevista nyökyttivät hyväksyvästi päätään. Joku kuului kuiskaavan sanan näkökulma, jota tunnusteli suussaan kuin rommikarakmelliä. Veera nousi tuoliltaan päättävästi, asteli määrätietoisesti ikkunalle ja avasi sen. – Täällä on täysi kevät, hän hihkaisi ja sai eloa koko porukkaan. Maisteri Pyyvesi teljettiin nyt karttakaappiin, josta alkoi kuulua äkeä sadattelu. Ja me lähdimme kaikin ulos maailmalle, porukka hajaantui sinne tänne ja minulla oli kova työ pysytellä Veeran kannoilla. Hän suuntasi kohti tuttua baaria, jonne tunkeuduimme lähes rinta rinnan, Veera kuitenkin vähän edellä vaikka häntä irvailtiin lattarintaiseksi. Minulle se kyllä sopi, sillä pidän matalasta profiilista.

Tilasimme gingeralet. Olin vähän epävarma ja varovainen, sillä en oikein tiennyt missä määrin tuo juoma piilottelee ytimissään alkoholia. Luotin kuitenkin Veeraan, jonka isän tiesin ehdottomaksi absolutistiksi. Toisaalta olisi varmaan rentouttavaa juoda päänsä täyteen ja lähteä Veeran kanssa ampumaradan taakse, siihen pöheikköön josta löysimme kaksitoistavuotiaina ison sammakon. En jaksa muistaa miten otukselle lopulta kävi, mutta meitä siitä syytettiin. Vetosin jo tuolloin väärään näkökulmaan, joka voi johdattaa tutkimukset kokonaan hakoteille.

Naukkailimme siinä kaikessa rauhassa gingeralet ja pohdimme, miten maisteri Pyyvesi ratkaisee ongelmansa. Siitä ei suorilla ja segmenteillä selviä ja sikäli kuin taannoin huomasin, lojuivat derivaatat pöydällä väärinpäin. Tai mitä lienevät olleet, minua joka tapauksessa alkoi kyllästyttää joutavanpäiväinen vatulointi. EhdotinVeeralle ampumaradan takaista pöheikköä, mutta hän tuli epäluuloiseksi. - Kuule en minä heti sun kanssa pöheikköön säntää kun vapaalle päästään.  En minä ole niitä tyttöjä, ettäs tiijät. Mene Roosan kanssa, sehän on sellanen niinku tiijät. 

Mutta enhän minä siitä mitään tiennyt, olin kyllä tarkkaillut heitä molempia tasaveroisesti. Ja sitten aikanaan, kun päädyin jommankumman kanssa naimisiin, en muista kumman,  oli koko ongelma jäänyt jo unohduksiin. Mietin tässä istuessani miten pysäyttävä tämä tilanne oikeastaan olikaan. Istuimme siinä Veeran kanssa jossakin tulevaisuudessa, muistelin Roosaa ja ryyppäsin lasista laihaa olutta. Veera näytti jotenkin poissaolevalta ja kun nyt oikein tarkensin katsetta, huomasin että hän todella olikin poissa. Siitä, minun vierestäni. Eihän siinä ollut edes hänen lasiaan. Siinä oli vain metallinen pikku astia, johon oli pantu suolasirotin, hammastikkuja sekä paperipyyhkeitä. Tuijotin niitä hetken tyrmistyneenä ja tein päätöksen. Kyllä minä nyt lähden sinne pöheikköön, ampumaradan taakse. Sillä mihin muualle he olisivat voineet piiloutua, Veera ja Roosa? Molemmat umpikieroja tyttöjä, enkä vieläkään tiedä kumman kanssa olen naimisissa. Koko tämä ongelma edellytti uutta tulkintaa ja uutta näkökulmaa.

AATOKSIA

Näitä nyt tipahtelee silloin tällöin mieleen. Jos lukijalla on vähänkin asiantuntemusta, hän huomaa heti, ettei kysymys ole aforismeista. Oikea mietelause on sellainen jota pitää otsa rypyssä pohtia. Jos se naurattaa, se on vitsi. Jotta mietelauseen oppii laatimaan, se edellyttää opiskelua jonkun asiantuntijan opastuksella, sitä lukiessa ei pidä hymyillä vaan omaksua periluterilainen vakava ilme. Tarpeeksi syvällistä ja vakavaa ei tarvitse edes selittää, koska se on sitä parempi mitä harvempi sanoman oivaltaa.
Tällainen luova työ vaatii myös kursseja sekä seminaarin, ja harjoitustöitä on hyvä
kyhätä samanmielisen, keskinäistä arvostusta ja ihailua uhkuvan porukan kesken.
Noh, nämä minun aatokseni eivät siis täytä aforismin vaatimuksia. Valta osa niistä
on syntynyt maatessani vuoteessa selalläni, jotkut jopa vessan pytyllä. Ongelmana
on vain se, mistä löytää nopeasti paperia ja kynän, ettei hiipivä dementia katkaise
ajatuksenjuoksua kesken kaiken. Vanhus ei tule kello kaulassa.


Elämä on lyhyt. Silti moni tarvitsee siitä selvitäkseen ajanvietettä.

Jos seisot etupuoli seinään päin, heität todennäköisesti vettä. Jos seisot takapuoii seinään päin, pidät luultavasti puolustuspuhetta  teloituskomennuskunnalle.

Ikävintä asiassa on, että minä olen väärässä. Vielä ikävämpää on, jos joku muu on oikeassa.

Etsitkö oikeutta? Se on haudattu lakipykälien alle.

Fiktio syntyy arjen sirpaleista.

Puheessa ei nähty mitään vikaa. Se oli puhujassa.

Seisovassa vedessä näet oman kuvasi. Vahinko vain, että vesi alkaa pian haista.

Tunnistatko vapaamielisen? Hän on se joka ei anna muille puheenvuoroa.

Jos elämä kertoo meille tarinan, onko sillä jokin tarkoitus?

Peiliin on vaikea uskoa, se kun näyttää aina totuuden.

Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä.

Pidän yömyssyistä. Siksipä nautinkin niitä jo päivällä.

Aika on ylimääräinen ulottuvuus, jossa selittämätön on selitettävissä.

Koska ajatuksia ei voi sensuroida, ne on pakko unohtaa.

Ajatukset istuvat kuin kaarneet oksalla.

Absurdia ei tarvitse todistella, koska se on totta.

Runoilija vietti yönsä kaksipolvisen trokeen kanssa.

Aika kulkee sykleissä. Vain historian valheet ovat lineaarisia.

Hetki lehahtaa hiuksiesi läpi, palava lintu.

On todellisuuksia joita ei voi todistaa.

Heti koulun jälkeen aloin oppia tärkeitä asioita.

Byrokraatti saa taide-elämyksen pykälistä.

Älä hermostu. Se on vain totuuden toinen puoli.

Miksi monet epäjumalat ovat ihmisen näköisiä?

Totuus istuu yllättävissä paikoissa ja sillä on monet kasvot.

IKÄKYSYMYS


Elämä on lyhyt. Silti moni tarvitsee 
siitä selvitäkseen ajanvietettä.

Kun täytin 80 vuotta, aloin kokea kirjallista myrsky- ja kiihkokautta. Sturm und Drang. Nyt se on hiljalleen seestymässä varhaisromantiikaksi ja epäilen pahoin,
että tulen vielä kokemaan myös ajan, jolloin romantiikka puhkeaa ummustaan täyteen kukkeuteensa. Olen sitä silmällä pitäen ostanut jo uudet kalsaritkin, entiset kun
olivat sitä pitkälahvista mallia jossa pultun päissä oli kanttinauhat sitomista varten.
Ikävää, että ihastuttava rouvani suhtautuu vääjäämättömään kehitykseen epäluuloisesti. Hän on alkanut tarkkailla minua sillä silmällä. Sanon näin, koska en nuoruudesta enää muista tarkoin mikä se silmä on. Tarkkailun seurauksena en enää pääse yksin lenkkeilemään, vaikka kevät niin kutsuvasti kiehtoo mieltä. Päässä pyörii vain tämä Liebestraum, vaikka olenkin tilapäisesti unohtanut onko se Merikannon vai
Melartinin säveltämä. Tämä rakkauden trauma.Toinen kiehtova sävel on se Mariage d´amour, jonka soitin teini-ikäisille rokkareille ihan vain saadakseni nauttia hetken rauhasta. He kaikkosivat nopeasti paikalta, koska heillä on taipumusta välttää kaikkea sellaista, mikä kuulostaa musiikilta. Suosittelin heille myös lukemista. Sanoin että  Kuolleet sielut, suomennettu painos vuodelta 1882, on mitä parhainta kielenhuoltoa räppäreille, sometekstareille ja puhevikaisille. Ja vielä haluan suositella sitä myös vieraskielisten filmien käännöstekstien nikkareille, jotka alituiseen hokevat että kolme autoa ovat, ja että putkassa ei ollut montaa miestä.

Dementiasta minulla ei ole minkäänlaista vaivaa, kunhan vaan ajan kuluksi kirjoitte-
len. Se pitää mielen virkeänä ja tylsät vieraat kaukana, sellaiset jotka osaavat puhua
vain golfista tai sorsanmetsästyksestä. Tutkimuksissa on todettu, että henkiset harrastukset lisäävät myös ikää. Siksi olenkin nykyään keskittynyt iltaisin kirjoittele-maan rakkauskirjeitä  fiktiivisille fröökynöille, jotka minulle sitten unessa hymyilevät ja räpyttelevät silmiään.     

MIRKUN LUO

Päivän miete:
Jos seisot etupuoli seinään päin,
heität todennäköisesti vettä.
Jos seisot takapuoli seinään päin,
pidät luultavasti puolustuspuhetta
teloituskomennuskunnalle.

Tulin aamukoneella Helsinkiin ja ajelin taksilla Intercontinentaliin. Kokous oli Espoossa
puolilta päivin, oli siis sen jälkeen aikaa käydä morjestamassa vuosien takaista tuttavaa, vähän löyhäperäistä Mirkkua. Harmi etten muistanut puhelimessa kysäistä vieläkö hän asuu samassa paikassa kuin kahdeksan vuotta sitten. En edes tarkkaa osoitetta enää muistanut ja puhelinnumerokin oli jo kadonnut kännykästä. Ja mikä hitto se sukunimikin oli? Mustonen vai Puustinen?

Kokouksen jälkeen päätin etsiä hänet sieltä Liisankadulta jossa hän kahdeksan vuotta sitten asui. Valitsin tutulta näyttävän vanhan kerrostalon, ja uhallakin astuin kitisevään ja kolajavaan hissiin joka näytti lintuhäkiltä. Se hinasi minut neljänteen kerrokseen jossa valitsin oven jonka päällä oli nimikilpi Mustonen. Ovikello parkaisi kuin häntänsä saranan väliin jättänyt kissa ja oven rakoseen ilmaantui epäluuloisen näköinen silmäpari. – Päivää,
minä sanoin. Vieläkö Mirkku asuu tässä osoitteessa? Olen kauppaopiston konsistori Armas Kettunen ja minulla olisi hänelle vähän opintotukea koskevaa asiaa.

Ovi raottui jo vähän kohteliaammin avoimeksi. Kyllä hän täällä asuu, mutta on tällä haavaa kaupungilla. Käykäähän sisään, kyllä se sieltä jo pian palaa. Nainen puhui huoliteltua kieltä, varmaankin siksi että keksin tuon konsistorin. Minä astuin määrätietoisesti sisään ja silmäilin naista vähän epähienosti. Sellaisia me oppineet olemme jos huomaamme epäluuloa. Hän näytti kuusikymppiseltä ja vähän elähtäneeltä. Silmäluomet olivat tummilla kuopilla ja tukassa harotti unohtunut papiljotti. Hengitys hajahti eiliselle viskille. Mieleeni palautui kuvaus kollegisihteerskä Natasja Petrowna Korobotshkasta.

- Niin että opistollako sitä Mirkkua nyt kaivataan ja minkähän vuoksi, nainen ihmetteli. Minä vaan en tiennyt että se vielä opiskelee kaiken muun lisäksi.Sillä on nyt ollu tilapäinen työ jossakin, en nyt muista missä. Se on kova tyttö yrittämään.

Niin että oikein tyttö? Vähän nuo puheet minua hämmensivät. Minulla oli oma käsitykseni Mirkun yrittämisen laadusta ja tyttöydestäkin. Laskujeni mukaan kyseinen tyttö oli jo yli nelikymppinen, mutta kuva sopi tietoihin ja kokemuksiin joita minulla hänestä oli. Nainen lyllersi keittiöön ja kolisteli siellä astioita. – Minäpä pyöräytän herralle kahvit odotellessa.

Kahvia odotellessa silmäilin ympärille. Huoneen seinää vasten nojasi kaluste, jota ainakin minun nuoruudessani nimitettiin piirungiksi. Sen päällä oli rivi kehystettyjä valokuvia, ripille päästettyjä ja merimiehiä sekä happaman näköinen vanha pari. Nainen kattoi kamarin pöydälle parhaan kalustonsa ja kantoi palanpainikkeita, pipareita ja kakkua. Kamarin ovi aukesi yllättäen ja silmiini vilahti sieltä säikyn näköinen miehen naama. Tämän takana seisoi nahkaisiin tamineisiin vyöttäytynyt, riuska musta nainen, joka roikotti kädessään ilkeää ruoskaa. Minun kahvittajani antoi kiukkuisia käsimerkkejä ovelle, joka sulkeutui yhtä nopsaan kuin oli auennutkin.

Noukin hopeakiposta palasokeria ja hämmensin kahvia. Nainen puhui kahvia ryystäessään niitä näitä. Suku oli kuulemma lähtöisin Hollannista. Mistä lie tuo Mustonen siihen ymppäytynyt, Mursten se oli alkujaan ollut. Kesken juomisen päätin tiedustella vessan ovea, ihan turhaan koska näin että se oli ulko-oven vieressä. Nousin hätäisesti ja riensin turvapaikkaan, jonka oven raosta vakoilin kamarin tapahtumia. Heti kun olin poissa silmistä, lähti kahvia tarjoillut papiljottipää äskeiselle ovelle jossa lateli kiukkuisa ohjeita. Kun huomio oli nyt muualla, livahdin minäkin ulko-ovesta ja säntäsin takaisin kadulle. Matkalla kohti
hotellia vihelsin sitä jo sotaväestä tuttua marssia, Muistoja pohjolasta.

RATI RITI RALLAA

Sulje suusi. Nyt sukelletaan!
(Gabriel Carcia Marquez)

Ajeltiin taas  taksilla hotelliin. Minua vaivasi vähän tämän Katjan kohtalo. Jos täältä nyt lähtisin, niin mihin hän joutuisi ilman asuntoa. En kuitenkaan tohtinut sitä häneltä udella.
Matkalla poikettiin baarissa ja syötiin tukeva lounas viime tingassa, sillä kello oli jo kaksi iltapäivällä. Sen jälkeen kulutettiin aikaa vielä tavaratalossa, josta hän löysi yhtä jos toistakin tarpeellista. Loppumatkasta rehattiin jo kohtuullisen kokoista kangaskassia joka pullisteli tarpeellista tavaraa. Katja antoi minulle paperilapulle kirjoittamansa matkapuhelimen numeron ja osoitteen, josta hänet ehkä löytäisin.Hän halusi ehdottomasti maksaa ostokset, joita oli vingutettu minun luottokortillani. Se on mun tätini numero. Mä käyn siellä usein ja voi olla että se järkkää mulle uuden kämpänki.

Hotellihuoneessa oli käynyt siivooja. Roskakipot ja tupakantumpit oli tyhjennetty, myllätty vuode sijattu. Katja etsi vuoteen päältä suklaapatukkaa, mutta eihän sitä nyt enää meille tarjottu. Hän oli patukkansa jo kertaalleen saanut. Ehdotin että vietetään iltapäivä ja yökin täällä ja minä sanon huoneen irti vasta aamulla. Ehdin junaan ja Katja voi soitella tuttavilleen, joista joku voisi tietää hänelle tilapäisen kämpän.
- Mä en varmaan voi tulla sun mukaan kuiteskaan, hän totesi vähän haikeasti.

Jätin tuohon vastaamatta ja avasin baarikaapin. Laukussakin oli puolikas pullo Braastaadia,ja ajattelin että kun kello kävi jo kuutta illalla, olisi aika viettää iloiset läksiäiset. Tai ehkä haikeatkin, olihan sattuma meitä johdatellut yhteisiin kokemuksiin. Kaadoin meille kopsut konjakkia ja ehdotin että Pohjanmaan kautta.

Näin siis viimeinen iltamme lähti juohevasti juoksemaan ja kiihdytti vauhtiaan aina sitä mukaa kun kaadoimme uutta eliksiiriä pahvimukeihin. Baarikaaapista löytyi muutakin naposteltavaa. Katja kaipasi musiikkia radiosta, mutta minä kielsin sen ehdottomasti.
Rokin raakkumista tässä vähiten kaivattaisiin, mutta lauletaanpa vanhoja kevät- ja talvilauluja joita muistin vielä kansakoulun laulukirjasta. Minun suosikkini oli tämä Heräs tuuli tuntureilla, lehahtihe lentämään. Katja sitä kuunteli ensin juopuneen hämmästyksellä, mutta hänellä oli hyvä sävelkorva ja nopea oppimiskyky. Sitten me molemmat ihastuimme siihen rati riti rallaa, tuli talvi hallaa, lumiviitta, harmaaparta. 

Ilta kului rattoisasti. Talvi- ja kevätlaulujen lisäksi kävimme läpi kaikki mieleen juolahtaneet syys- ja joululaulutkin, niin että loppuillasta alkoi äänikin jo kähetä. Stripparivaiheessa Katja oli paiskonut jo kaikki vaatteensa ovipieleen ja komeroon esittäen kuuluisaa sopraanoa jonka nimeä meistä kumpikaan ei muistanut.

Meni ehtoo ja tuli aamu. Heräsin päänsärkyyn ja olo tuntui kuin Tsitsikovilla kollegisihteerskä Natasja Petrownan luona juuri kun kärpänen istahti korvalehdelle ja toinen harkitsi, että eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään. Katjaa en nähnyt edes luomenraosta ja oletin, että hän oli omin avuin lähtenyt aamupalalle. Selälläni maaten ja rentoutuen pohdin vähän filofofisia ongelmia. Descartes sanoi, että koska minä ajattelen, olen siis olemassa. Minun mielestäni olemassaolo riippuu näkökulmasta. Muut näkevät minut olentona, siksi minä itsekin luulen olevani. Kun joku väittää, että minä valehtelen, niin sopii muistaa että se kuuluu minun olemukseeni. En yhtään keksi tai teeskentele, sillä joku toinen puhuu minun näkökulmastani katsoen silkkaa roskaa. On kyllä sellaistakin mistä ei voi valehdella vaikka mieli tekisi. Ne ovat asioita joita pidän hyvin tärkeinä ja joita olen tutkinut.

Niin että miten minä tämän episodin aion kotopuoleen palattua selittää? Nousin istu-
maan vuoteen reunalle ja tunsin kylmän lattian paljaita jalkoja vasten. Jossakin vasemmalla lojui Katjan halpa korvakoru lattialla. Pitäisi kai lähteä hänen peräänsä aamukahville.

Peilin edessä pöydällä äkkäsin hänen avainkorttinsa ja paperilapun. Siihen oli hätäisellä käsialalla kirjattu tiedonanto: hei sit vaan ja hymyillään ku tavataan!

Tutkin nyt epäluuloisena pikkutakin taskut ja huomasin, että lompakosta olivat kadonneet pankkikortit ja käteiset. Istahdin uudelleen hotellivuoteen reunalle ja vedin henkeä syvään. Tällaiseltako tuntuu hukkua kesken iloisen uintiretken näkymätöntä saarta kohti?
Kun ummistin silmät, näin Katjan viattoman ja iloisen ilmeen. Eikä minua oikeastaan edes kaduttanut.

AIKA SYKKYRÄLLÄ 


Voisi olla selkeämpää, jos vuodelle
olisi vain yksi kellonaika
(Mielipide yleisönosastossa)

Luinpa taas tarinan, jota kustantaja kehui kirjan takakannessa syvälliseksi ja luovaksi psykologiseksi novelliksi. Minä sitä kahlasin silmät ristissä puoliväliin asti ja hörppäsin jo vesilasista kulauksen. Teki mieli parempaa juomaa, mutta  epäilin että novellin juoni piiloutuu peiton alle ja minäpoika nukahdan kesken jännittävintä huipennusta. Näin varhaisessa keski-iässä uni pyrkii yllättämään sopimattomissa tilanteissa, jollaisia ovat kokoukset ja rouvan paluu ostoskierrokselta. Se häiritsee sosiaalista kanssakäymistä myös kahvikutsuilla, tilanteessa jossa pitäisi selvittää perin juurin missä on se tienristeys, jonka luona piti kääntyä vasemmalle. Asiaa käsitellään varttitunti ja sitten siirrytään toiseen yhtä syvälliseen aiheeseen. Se on kevyenliikenteen oikeudet moottoritien pientareella.

Vaan nytpä eksyin itse sinne peiton alle. Tarinan aiheena oli nuorehkon neitosen kokemukset ulkomaan matkalla, nimittäin lähi-idässä. Kerronta oli tasaisen varmaa periluterilaista arkiproosaa, jota lukiessa ei pidä hymyillä. Realismia sen olla pitää, ja parhaimmillaan siinä mennään jotta aisat ramajaa.

Ongelmana on kysymys rakkaudesta, josta ei koskaan tiedä onko sitä vai eikö olekaan ja miten sen voisi aineellistaa ja mistä sukupuolesta on kysymys.Rahasta on paljon apua, jos vain keksii mistä sitä tarpeeksi saa. Eihän nykynuoriso ilman rahaa saata hevin ketään rakastaa, korkeintaan vain rakastella. Rahan ohessa myös kansainvälisyys vaikeuttaa luontevaa seurustelua. Eivät Kurt, Patrik, Luca ynnä muut komistukset suomea osaa, vaikka se on virallinen kieli Euroopassa. Helposti syntyy väärinkäsityksiä, joiden tuloksena au pair palaa seikkailurikkaalta matkaltaan kirjavan babyn kera. 

Näitä ongelmia novellissa käsiteltiin niin intensiivisesti, että minä hukkasin sen syvällisen psykologisoivan vireen ja aloin ihmetellä sitäkin, mikä tuosta tekstistä tekee kielellisesti niin suurenmoisen. Jollakin murteella kirjoitetut kirosanatko? Ne kyllä tuovat ryhtiä tasapaksuun puhekieleen, niinku.

Näissä mietteissä suljin tuon suurenmoisen proosakokoelman ja päätin lukea
loput sitten huomenissa. Yö unessa auttaa ymmärtämään arjen proosaa.

UNIA VAIN

"Kääntökaulus on ensimmäinen oire aivojen rappeutumisesta"

(Hercule Poirot)

Unesta on vaikea veistää novellia, ja vielä vaikeampaa siitä on työstää romaania. Unet häilyvät, muistuvat ja katoavat ja ne ovat liukkaita kuin märkä saippua. Ne pulppuavat alitajunnasta, ne ovat kuin helminauha jolta puuttuu yhteensitova lanka. Kun heräät ja yrität palauttaa unta mieleen, sen osat vaappuvat ja piilottelevat toistensa takana kunnes ne äkkiä palaavat muistiin ja tuovat tulles-saan muitakin samaan uneen liittyviä jaksoja. Unessa ei ole punaista lankaa, sisäistä jännitettä eikä siitä erota selkeää katastaasia. Unen kauppaaminen kaunokirjallisena proosana on turhauttavaa, jos potentiaalinen lukija on niin viisas, ettei tunnusta koskaan näkevänsä unia. Vielä vähemmän, jos hän ilmoittaa lukevansa vain oman alansa ammattikirjallisuutta. Muka, sanon minä!

On myös niitä lukijoita, joiden vaatimukset ovat Jerry Cottonin ja pelkästään sarjakuvien tasolla. Romaanin on kuvattava tarkoin arkista, ”todellista” elämää ja runot ovat, noh…ne nyt vaan ovat peräkanaa höpötettyjä sanoja.Niin he sen kokevat. Jotkut näkevät noissa sanoissa merkityksen, mutta järkevälle realistille ne ovat vain absurdi yritys peitellä tyhjää mieltä. Jo Vasco Rossi totesi, että elämä on tasapainoilua hulluuden kanssa. Tämä syvällinen oivallus mielessä onkin taas rentouttavampaa kirjoitella vähän outoja tarinoita joita juuri kukaan ei ymmärrä.

Saanhan minä kommenttejakin. Myönteisiä toki kaikin, niin kuin tämäkin: On sulla mielikuvitusta! Vainajienkin kanssa vaan seurustelet ihan tuosta vaan. Ja kirjaimet piilottelevat maton alle.