KETÄ MÄ OON



Miete:
Small talk. Keskustelun
kansainvälisin ulottuvuus

Kieli muuttuu. Tutkijat seuraavat sen kehitystä kuin kissa akvaariokaloja.Mieli kylmänä ja ilman rakkautta. Vasta sata vuotta sitten käytiin taistelua oikeudesta käyttää omaa kieltä vieraiden sijaan. Vastus oli kova, eikä taistelua olisi voitettu ilman sivistyneistöä, joka kulki edelläkävijänä ja näytti esimerkkiä. Ilman innokkaita kielimiehiä rahvas olisi vain kääntänyt kylkeä ja jatkanut uinailua. Sen herätti vain jokin konkreettinen epäkohta, vieraskielinen oikeudenkäynti tai lapsiin kohdistettu kielto puhua suomea koulun välitunneilla. Töykeä kohtelu virastoissa ja rasistinen suhtautuminen murteita puhuviin maaseudun ihmisiin.

Kansallisen heräämisen aikaan vaihdettiin tuhansittain vieras-kielisiä sukunimiä suomalaisiin. Siinä puuhassa tehtiin paljon typeryyksiäkin, joiden seurauksia nykyään maksellaan. Tuntuu kuin elettäisiin jonkilaista vastareaktion
aikaa. Suomennettuja nimiä vaihdetaan taas kilvan vieraskielisiin ja etunimiksikin hyväksytään mielellään mitä hyvänsä kun se vain kuulostaa tarpeeksi hienolta ja ulkomaalaiselta. Mutta paraneeko arvostus jos Juutas Käkriäinen muuttaa nimensä vaikkapa saksankieliseksi: Jörgen Dumm wie Bohnenstroh?

Kielikin todella muuttuu. En silti ymmärrä niitä jotka uhoavat ylimielisesti, että
kirjakieli on keinotekoinen ja turha, sitä ei kukaan puhu. Eihän se ole tarkoituskaan, jo nimitys kirjakieli tämän kertoo. Sen tarkoitus on luoda johdonmukaisuutta ja yhdessä hyväksyttyjä sääntöjä siitä miten asiat ilmaistaan niin, että tulos on neutraali ja kaikki sen hyväksyvät. Ettei se ole min-
kään alueen murretta tai kaupungin slangia. Että poliittinen ja kulttuurieliitti voi pitää radiossa ja televisiossa puheita joutumatta naurunalaiseksi. Että tieteen tuloksia voidaan esitellä koko kansan ymmärtämällä kirjakielellä eikä savoksi tai rauman murteella – tai englanniksi.

Ärsyttävin kielen kehittämisen asianajaja on televisio ja siinä erityisesti porukka joka vastaa käännösteksteistä. Päivästä päivään ohjelmia katsovat joutuvat päällekäyvän tajunannvirran kohteeksi. Tunne ja sen monet suomen-kieliset johdannaiset eivät enää kelpaa, vaan sen tilalle on ympätty sanahirviö fiilis. Ja herra paratkoon, eikö suomesta löydy enää vastinetta tuolle
kammottavalle smoothielle? Käännöstekstit ja uutiset vilisevät mitä ihmeellisimpiä sanoja ja ilmaisuja. Tässä muutamia ohjelmista poimittuja: kaikki nämät tapahtumat tapahtuivat tapahtumapaikalla; niitä oli vaikka kuin paljon; en ole nähnyt teidät asialla; mitä käy; alkaa pelaa; älä puhu minun kuulleni; sen tiedän varmaksi; estät minua johtaa; näki meidän olevamme polvillaan; monta vuotias sä olit sillon? Ketä mä oon?

Olen alkanut epäillä, että joka tällaista kieltä suosii ja sen hyväksyy, on lähtöisin Jery Lecin sutkauksesta Takalistot pitävät itseään julkisivuina. Ja tämän tiedän varmasti, en varmaksi, vaikka varmaksiki olisi kyllä oikein. Toisessa yhteydessä ja eri vivahteella.  (2019)

MENNEISYYSDEN MERI


Miete:
Nykyisyys on menneisyyden
        meren pintavaahtoa

Isän työhuone oli äärimmäisen kiinnostava. Siellä oli suuri työpöytä jonka edessä oli vanha puukar-minen ja nahkapehmusteinen tuoli. Nahka oli kiinnitetty tuoliin kuparin värisillä niiteillä. Suuren kirjoituskoneen kyljessä luki teksti Remington. En tiennyt oliko se koneen etu- vaiko sukunimi. Pöydällä sen vieressä oli Akvila-nimisiä muste-pulloja. Outoa, että niilläkin piti olla yhteinen nimi. Oli myös leimasintyynyjä, joiden tumman sinipu-naisella musteella minä sotkin aina sormet ja naamankin.
Kokosin pienistä leimasimen kirjaimista ihas-tuttavan Eiran nimen ja painoin sen isän tärkeiden papereiden puhtaalle takasivulle. Näin nimi läh-
ti esikuntaan, jossa joku eversti luki sen isälle raskauttavaksi virheeksi.
Isää toruttiin suhteestaan Eiraan, vaikka hän ei edes tiennyt kuka se oli. Minä tiesin, ja minun olikin pakko selittää. Eira oli se tyttö, jolle minun piti palauttaa yks kirja. Se oli Jänökuoman kepponen. En minä muuten, mutta kun se oli tuputtanut sitä kirjaa minulle ja olin sen nyt lukenut.

Kirjoitin nimen muistiin, etten unohda keneltä se kirja oli lainattu. Isä kyllä ymmärsi nämä asiat, hän oli itsekin joskus joutunut samaan pinteeseen. Sekin oli kepponen, mutta siinä tapauksessa se Keppo-nen oli jonkun sukunimi.

Korkealla kaapin päällä oli pääkallo, jonka silmät tähyilivät aina minun suuntaani.Vaikka mihin olisin mennyt, aina sen tyhjä katse seurasi minua. Joskus kun se oikein ahdisti, istuin kirjoituspöydän alla ja piirtelin paperille lentokoneita. Kuulin kuinka puhelin soi ja havahduin virkeyteen. Näin että isä oli hakenut pistoolinsa vyökotelosta ja pannut sen pöydälle eteensä. Isä kuunteli radiosta uutisia, joista minä en ymmärtänyt mitään. Paitsi sen, että jossakin oli tapeltu ja heiluteltu jotain lippuja.   

Iltapäivällä isä sanoi että minun on nyt aika lähteä kotiin. Hän itse jäi vielä toimittamaan jotain tärkeitä asioita. Kotimatkan varrella oli se talotaajama jossa Eirakin asui. Siellä oli korttelin sisällä laaja piha, jossa kas-voi pensaita ja jokunen kukkapenkki. Nyt pihan keskellä oli suuri pata, jo-
ta ympäröi joukko vanhoja naisia. Yhdellä oli kauha kourassa ja sillä hän nosti padasta hernekeittoa miehille jotka odottivat jonossa vuoroaan. Tai en minä tiedä mitä keittoa se oli, mutta joku pojista niin arveli että herne. Äiti sanoi niitä punikeiksi. Hän oli yhtenä päivänä kaivanut kaapeista meiltä ylijäämävaatteita ja antanut minun viedä ne paketissa pojalle, jolla oli yksi ainoa reikäinen vanha villapaita. Sen pojan kanssa meistä tuli kaverit.

Eiraa minä en nyt nähnyt, ja ajattelinkin jatkaa taas matkaa kotiin. Ennen lähtöä näin, että pihalle kertynyt väki alkoi muodostaa jonoa ja valmistautui lähtemään marssille täältä satamasta kohti kaupunkia. Reijo, se kaveri tuli minun mukaani kotimatkelle oikotietä matsäpolkuja pitkin.
Perille päästyä hän jäi kasarmin portin ulkopuolelle odottamaan ja ihmettelemään vartiomiehiä joilla oli konepistoolit olalta toikkumassa. Näin hänet seisomassa piikkilanka-aidan takana ja huomasin, että hänen kasvoillaan viipyi ihmettelevä ilme. Jos hänet olisi laskettu portin läpi, olisi äiti käskenyt hänet syömään minun kanssani. Meillä oli sinä päivänä rössypottuja ja lettuja.
2019

SANATAIDE

Miete:
Kun minä luen kaikki kirjoitukset
tosiasioista, alan epätoivoisesti
 kaivata kadotettua häntääni

Aikoinaan puhuttiin kaunokirjallisuudesta. Kirjastoissakin se erotettiin tiukasti tietopuolisesta. Kaunossa aihepiiri oli vapaa, kukin sai kirjoittaa mitä mielikuvitus salli, eikä kukaan kysynyt onko tuo nyt varmasti totta. Waltari sai kirjoitella vapaasti muistoistaan ja kokemuksistaan muinaisessa Egyptissä eikä kukaan syyttänyt häntä valehtelusta. Kafka kiersi ja kaarsi linnaansa, kirjoitteli siitä yhtä ja toista, mutta eihän siitä lopulta mitään tolkkua saanut. Ei häntä silti hulluksi nimetty, vaikka hän vakavasti seurusteli tutkimuksia tekevän koiran kanssa ja kuunteli apinan selontekoa akatemialle. Bulgakof puolestaan piti silmällä Saatanaa, joka saapui Moskovaan.

Fiktiivisestä kirjallisuudesta voi löytää hämmentävän hyviä havaintoja.Ennen vaaleja on syytä muistaa nämä Gogolin sanat: tietäähän sen jokainen mitä varten virkamies lahjasen ottaa silloin tällöin ja tekee petoksen. Sitä varten että rouvalle saisi saalin tahi kaikenlaisia robroneja, ja
hitto ties mitä ne kaikki ovatkaan nimeltään. (Kuolleet sielut, 1884 suomennos)

Tunnen ihmisiä, jotka yrittävät vielä uskoa siihen, että kirjallisuuden teh tävä ei ole tyydyttää pelkästään ajankulun tarpeita. On myös niitä, jotka ottavat tosissaan väitteen, että kirjailija haluaa kehittää kieltä ja taistella sen rappiota vastaan. Mainoksista ja arvosteluista he etsivät kiinnostavia
kohteita, kirjoja joiden kieli on kerrassaan hyvää ja edistyksellistä. Tarinoita joilla on syvällisempi sisältö kuin ajankulu. Ennen niitä oli tarjolla paljon ja kustantajat ottivat niitä julkaisuohjelmiinsa vaikka tiesivät, että ne tuottivat tappiota. Moni arvostettukin kirjailija olisi jäänyt tuntematto-
maksi, jos nykyinen asenne olisi ollut aina vallalla.

Tapasin taannoin tuttavan, joka luki parhaillaan kovasti mainostettua ja ylistettyä romaania. Hän oli niitä lukijoita, jotka etsivät kirjoista ajanvietettä. Mikähän sen kirjan kielessä oli niin kehittävää, sitä hän pyrki syynäilemään tarkoin. Hänellä oli lehtiö vieressä pöydällä ja sormien välissä utelias kynä. Hän laski eräiden sanojen esiintymistiheyden. Ja löytyihän sieltä arvoituksen avain. Iso joukko ilmeikkäitä, vanhoja murresanoja, jotka kuvasivat ihmisen sukupuolielimiä ja toimintoja. Noiden sanojen varassa on Suomessa syntynyt aikojen saatossa kokonainen kuvataidesuunta, jonka installaatiot löytyvät vessojen seiniltä.

Tuttava oli melkeinpä närkästynyt. Mitä uutta ja erikoista tyyliä tämä nyt on, hän minulta uteli. Minä sanoin, että mitä jos kokeilisit vaihteeksi lu-kea jotain syvällisempää, esimerkiksi kunnan tilinpää-töskertomusta. Siinä nuo rumat sanat on piilotettu rivien väliin, eikä moni juuri siksi tajua
tilanteen vakavuutta.
(2019)

NOTAARIA HIRVITTÄÄ




Miete:
Oi kun saisin nuoruuteni takaisin,
mutta ilman niitä finnejä

Notaari

Tajunnanvirta on siitä hyvä poliittinen väline, että sen voi paloruiskun tavoin ohjata haluttuun kohteeseen ja tarpeellisella voimalla. Meitä ruokitaan nyt käsityksellä, että kansainvälisyys on myönteistä. Nationalismi on siivotonta ja itsekästä. Mutta asia taitaa olla kuin kameleontin selkä. Näky vaihtuu eri valaistuksessa ja jokainen tarkkailija näkee kohteen erilaisena.

Tuleva historiantutkimus näkee, että uusi imperialismi käyttää kansainvälisyyttä keinona hallita yhä  suurempia alueita. Vanha kolonialismi on vaihdettu uuteen, kulttuurin ylivaltaan. Maailma on muuttumassa Orwellin sikalaksi, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta kaikkein tasa-arvoisin on se, joka kumartaa uusia vallanpitäjiä. Ihmiset eivät enää osaa ajatella omilla aivoillaan, jopa lukutaitokin alkaa olla hakusessa. Puhutaan suu vaahdossa tasa-arvosta, vaan ei ymmärretä, ettei se ole sama kuin tasapäisyys.

Ajatteleminen on vaarallista. Jo antiikin roomalaiset keksivät sen estämiseksi neuvon.: leipää ja sirkushuveja. Sama pätee nyky-yhteiskunnassakin. Kun kuluttajilla (huom., ei ihmisillä) on tarpeeksi pelejä ja ajanvietettä, niin heistä ei ole kovin suurta vaivaakaan. Eivät jouda hautomaan katkeruutta ja tekemään vertailuja. Jaetaan siis suurimmille ahmattiliitoille enemmän kuin muille, sillä ne ovat vaarallisimpia ja pystyvät äkeillessään sekottamaan yhteiskunnan rattaat. Niin että köyhät kyykkyyn ja huomiota enemmän sinne, missä siitä saadaan eniten hyötyä ja kannatusta.

Ja ihmiset ovat tyytyväisiä, jopa maailman onnellisimpia meillä. Vähän onnellinen täytyy ollakin, ettei huomaa ihmetellä median intoa esitellä jatkuvaa kilpailua ja kamppailua, ja sitä miten voittajat palkitaan. Lottovoittajaa ihaillaan, jos hän hyväntekeväisyyden sijasta päättää rahoineen lähteä ristelylle ja sijoittaa ulkomaille. Hyvin toimeentulevien ja ökyrikkaiden pröystäileviä koteja kuvataan päältä ja alta ja esitellään kateellisille töllöttäjille. Telkkaa katsellessaan nämä syövät roskaruokaa ja lihovat, maata he eivät välitä eivätkä jaksa puolustaa.

Runoilija Baudelaire määritteli tuon telkkaria ja sen urheiluruutuja ihailevan kuluttajan mieheksi, jossa on niin vähän aineetonta ja runollista, että notaariakin hirvittäisi.

TILANTEEN AVAIN


Tilanteen avain on usein
naapurin ovessa
(Stanislaw Jerzy Lec) 

Koistinen oli niitä miehiä joille riitti ammattikirjallisuus. Pöytälaatikossa hän silti piilotteli Jerry Cottoneita, sillä täytyihän sieluakin joskus ravita. Olimme kohdanneet ylikäytävän kohdalla, jossa oli pakko pysähtyä hetkeksi. Halusin vähän ärsyttää tuota arvonsa tuntevaa besser-wisseriä.

- Mites menee, hän kysyi äänessään ohut ylimielinen vire.

- Mitäpä tässä, minä vastasin odotusten mukaisesti. Hyvää päivää kirvesvartta. Tovin tauon jälkeen jatkoin aprikointia,  vähän kuin itsekseni.

- Aika on tehnyt solmun, aloitin mahdollisimman pitkä-piimäisesti. Sillä on dementia eikä se varoita muutoksista. Näinhän arveli jo Neruda jos oikein muistan. Oletko lukenut hänen runojaan?

Jokin asia kiukutti minua, ajattelin siinä erästä tuttavaa, joka ärsyttti minua pelkällä
olemassaolollaan. Sen lisäksi, että hän katsoi vähän kieroon ja toisti sanaa kylläkyllä
useaan kertaan. Stanislaw oli oikeassa kun puhui tilanteen avaimesta. Minä purin huonoa
tuulta Koistiseen.

Auto lähestyi jo pysäkkiä ja Koistisen ilme näytti vapautuneemmalta. Mutta minä jatkoin
vielä ruosteisella äänellä. Eskola hokee, että minulla on pakkomielle, ja niinhän se Valde-
markin sanoi. Muistatko, entinen työnjohtaja. Mies itse oli jo tuohon aikaan ikivanha, ja on
nykyään ollut eläkkeellä pari vuosikymmentä.

Koistinen katsoi epäluuloisesti, valitteli kiireitään ja katosi paikalle saapuneen auton ovesta
sisään. Outoa, että hän  käytti yleistä kulkueuvoa vaikka oli aina irvaillut linjureita roskaväen kulkuneuvoiksi. Asenne oli yhteinen koko perheelle. Rouva ei pannut lapsiaan tarhaan, koska
siellä oli myös tuon roskaväen lapsia. Heidän omia lapsiaan hoiti työttömyyskortistosta palkattu hoitaja, jonka palkkavaatimukset olivat kohtuulliset. Toisin sanoen mahdollisimman pienet,
että työhön pääsy varmistuisi. Lapset olivat saaneet vapaan kasvatuksen. Heiltä ei saanut vaatia mitään ja kaikkeen mitä he vaativat, piti ehdoitta suostua.

Koistinen itse oli lähtöisin vaatimattomasta perheestä jossa noudatettiin perinteisiä tapoja. Hän
oli kooltaan keskimittaa lyhyempi ja hänellä oli syylä otsassa. Vakaumuksensa hän ilmaisi hyväksymällä vain oikean jalan kengät. Koistisen rouva oli pitkä ja hoikka, nuorempana suoras-
taan mallin tyyppinen ja lähtöisin varakkaasta perheestä. Tästä syystä hän oli nuorempana ollut mukana taistolaisten demokraattisissa toimissa, vaihtanut sitten meikkinsä vihreäksi vaikka oli olemukseltaan sinisilmäinen blondi. Varmuuden vuoksi ja pragmaattisista syistä hän hyväksyi molempien jalkojen kengät, tosin hyvin piikikkäinä.

Marraskuun lopulla kuulin, että rouva oli näyttänyt Koistiselle mistä kolosta kana kusoo eli mistä käy tie ulos maailmalle. Mies sai mukaansa arkivaatteet ja hammasharjan,muu omaisuus jäi rouvalle joka oli kuulemma sen tuonutkin taloon jo tullessaan. Konfliktin syistä liikkui juoruja, mutta yksimieli-sesti oltiin sitä mieltä ettei Koistisella ollut syrjähyppyjä. Siihen hänellä oli liian lyhyet jalat. Rouva puolestaan oli lomamatkallaan törmännyt tummaan, laihaan ja ylettömän pitkään mieheen jolla oli niin kiehtova nimikin. Sehän oli ulkomaalainen: Klaus Dumm wie Bohnenstroh.(Lasse Tyhmäkuinsaapas) Tällä komistuksella olikin tolkuttoman pitkät riukusääret, joten Koistinen jäi todella yksin ongelmineen. Aikuistuneista lapsista oli tullut nokkavia ja itsetietoisia, vaaleissa he käyttäytyivät holtittomasti ja ryhtyivät muutenkin tupakoimaan.

Näin Koistista seuraavan kerran vasta jouluna ja tuskin tunnistin. Mies oli pukeutunut kauhtu-
neeseen turkkiin, hänellä oli valkea tekoparta ja päässä punainen myssy joka roikkui surullisena korvallisella. Vähän juopuneella äänellä hän lauloi vanhaa suomalaista kansanlaulua kulkuset kulkuset kilvan hölkkäilee. Siinä kerrtotaan joulupukista joka on kotoisin ulkomailta ja joka lentää savupommilla varustettuna porojen vetämässä motoroidussa pulkassa kohti rouvan ja hänen nykyisen poikaystävänsä asumuksen savupiippua. 
(2019)

LINSSILUDE


Asia on kuin säkki, joka ei
tyhjänä pysy pystyssä

(Stanislaw Jerzy Lec)




Meitä ihmisiä on monenlaisia.  Luin taannoin kiinnostavan artikkelin ihmisen perimästä. Lähtökohta on jokin hautavajoama Itä-Afrikassa, mikä mielestäni selittää eräiden tuttavien käytöksen. Voisin mainitakin muutaman, mutta sen seuraukset ovat arvaamattomat. Käy vähintään niin, ettei minua tervehditä kun olen promenaadilla viehkeän rouvani kera. Eräs tuntemani kirjailija kertoi tästä ongelmasta, johon hän oli törmännyt esikoisteoksensa jälkeen. Kirjan aihepiiristä useat naapurit löysivät oman kuvajaisensa. En muista oliko hänen rouvansa erityisen viehkeä,mutta oletan että ei, koska naapurit lakkasivat tervehtimästä.

Kun meidän tummahipiäiset afrikkalaiset esi-isämme saapuivat Eurooppaan, asui täällä jo vaalea, punatukkainen ja sinisilmäinen rotu jolla tosin oli lenko-sääret. Heidän luitaan löytyi Saksasta,  Neanderhalin laaksosta ja luultavasti juuri tähän perustui natsien rotuoppi. Pohjoinen kantaisä oli homo sapiens neanderthalis, jonka geneettistä perimää on eurooppalaisissa vieläkin pari-kolme prosenttia. Kansallisuuksia tarkemmin mainitsematta. Muun muassa suomalaisilla on huono ryhti ja juoksuasento, mikä näkyy urheilusuorituksissa.
Vaan mikä ihme tuo nyt on, sillä ovathan kalhu ja lyly alkujaan norjalaisia kek-
sintöjä. Tampereen seudulla tosin käytetään nykyisin vain lylyä.

Muita tutkimuksen perusteella tehtyjä johtopäätöksiä nykyisestä Euroopasta ja sen asukeista on mm. se, että suomalaisten esi-isät änkesivät maahan vasta kun jääkausi loppui, mutta alkuperäiskansa täällä on saamelaiset, jotka omaksuivat tänne tultuaan täkäläisen kantasuomenkielen joka lienee ollut savoa. Tutkimustuloksista käy ilmi sekin, että Eurooppaan 40000 vuotta sitten saapuneet indoeurooppapaiset puhuivat kaikki sujuvaa oxfordin englantia skottilaisella aksentilla. Hyvin todennäköiseltä tuntuu sekin, että jos avaruudesta otetaan yhteyttä maahan, käytetään yhteisenä kielenä englantia, jota siellä sekä Suomen yliopistoissa ja perähikiäläisessä pubissakin yleisesti puhutaan. Lisäksi ufoväki osaa ulkoa Shakespearen näytelmät sekä etu- että takaperin
eikä heidän muuta tarvitse osatakaan, koska muilla kielillä ei osata eikä voida
kirjoittaa korkeampaa sanataidetta.

Ihmisen ilmenemismuodoista yksi on kuitenkin ylitse muiden. Häntä sanotaan linssiluteeksi, koska tällä tyypillä on taito tunkea itsensä näkösälle kaikkialla. Hän on homo politicus, joka ilmestyy kuokkavieraana jopa hääkuviin ja osallistuu tärkeisiin kokouksiin kurkkimalla muiden selänkin takaa ja aina tehokkaasti. Jos joku filmaa vaikkapa kadulla Erika Lewisiä laulamassa ” yes sir that´s my baby”, niin eiköhän vain linssilude tähyile kameraa mahdollismman näkyvältä paikalta. Vaan onpa tuossa esiintymisen kyltymättömässä tarpeessa haittapuolensakin. Teloituskomennuskunnan edessä ei linssiluteita ole liiemmin nähty, nii suotavalta kuin se joskus tuntuisikin.
(2019)

NEILIKOITA

Miete:
Kenen unta minä olen?

T. Yli-Rajala-94

On todellisuuksia joita ei voida todistaa. Niin minä ajattelin ja maleksin kohti rautatie-
asemaa. Se oli laajan puiston takana ja tutuksi käynyt. Olin istunut sen valkoisilla pen-
keillä monet kerrat ja odottanut häntä tulevaksi. Aina hän kulki minun ohitseni huomaa-
matta, edes ohimenevää silmäisyä en saanut osakseni. Minä istuin ja katsoin hänen jäl-
keensä kun hän hävisi aseman ovesta sisään ja ilmestyi takaisin vasta seuravana maanan-
taina. Nyt olin ostanut kukan. Neilikka se oli, vaikka joku arvosteli sitä hautajaiskukaksi.
Se lojui lehteen käärittynä penkillä vieressä ja heti kun hän oli kadonnut näkösältä, katsoin
tuota neilikkaa katkerana ja turhautuneena. Monesko kerta tämä jo oli kun uskallus petti?

Mietin miten hän suhtautuisi jos minä yllättäen ilmestyisin hänen tielleen ja ojentaisin
hölmösti kukat? Että hyvää nimipäivääkö? Hän luultavasti hämmentyisi eikä osaisi sanoa
mitään, tai ehkä kiittää vain. Ja miettisi mielessään, onko tämä nyt se sama jonka hän oli
joskus yllättänyt tuijottamasta kiinteästi? Se joka usein ilmaantuu luentosalissa hänen taak-
seen ja kiusallisesti tarkkailee millaisia muistiinpanoja hän teki ja mistä asioista. Kuuntelee varmaankin tarkoin mitä me tytöt jutellaan. Kurkoilee olkapään yli nähdäkseen koetulokset ilmoitustaululta.
 
Joskus paljon myöhemmin hän avasi tuon aseman oven ja katosi lopullisesti. Nimipäivä-
kukkia en koskaan antanut, sillä eräänä päivänä näin hänen vasemman käden nimettömäs-
sään sormuksen. Vena amoris oli löytänyt tiensä toiseen sydämeen. Ja minä vähitellen unoh-
din mitä on olla nuori.

Tuo vaihe elämästä palautui mieleen pari viikkoa sitten. Näin sattumalta hänen nimensä leh-
dessä, jonka artikkeli kuvasi jonkin vanhainkodin arkipäivää. Hän istui muiden vanhusten
mukana kahvipöydän ääressä ja kuvan alla oli teksti jossa heidät esiteltiin nimeltä. Kuvasta
minua katsoi suoraan silmiin vanha nainen, jonka kasvoissa oli iästä huolimatta paljon tut-
tua. Ehkä hän näki minut lehden läpi ja ihmetteli mihin ne kukat ovat kadonneet.Meidän vä-
lissämme riippui ajan kaihi.

Henkiin herännyt pakkomielle sai minut tekemään jotain järjetöntä. Nuorena se olisi jäänyt
vain ideaksi jota ei olisi koskaan toteutettu. Päätin lähtea viemään kukat nyt, vuosikymmeniä myöhässä. Matka ei ollut pitkä, vanhainkoti oli naapurikaupungissa. Sinne hän oli jo silloin
matkansa suunnannut, koska oli sieltä kotoisin.

Perillä kysyin häntä nimeltä ja esittäydyin vanhaksi tuttavaksi. Kannoin kukkia kuin matkalla juhlatilaisuuteen ja näin kuinka vanhus kääntyi hämmästyneen näköisenä minua kohti kuultu-
aan että sai vieraan.

- Satutko vielä muistamaan, kysyin ja ojensin kukat. Hyvää entistä nimipäivää, nämä jäivät
silloin puistossa antamatta.

Hän katsoi minua ja nyt näin, että silmät olivat valkoisen kaihen peitossa. Ne näyttivät siltä
kuin hän olisi tuijottanut minun lävitseni.

- Miksi sinä et eilen käynyt vaikka lupasit, hän kysyi. Mikä sinun nimesi on, ja keneltä nämä
kukat ovat? Hän tunnusteli niitä reumaisilla sormillaan, mitään näkemättä. Onko tänään jo
lauantai? Miksei minulle kerrota mitään, ja mihin ne ovat piilottaneet taas sen kirjan?

Hän löysi sen ja hetken aikaa seurasin sanattomana kuinka hän alkoi käännellä kirjan sivuja,
 joiden teksti oli ylösalaisin. Näytti olevan Kafkan novellinokoelma ”Keisarin viesti”. Hoitaja
oli pannut neilikat maljakkoon eikä hän enää muistanut minua.

Yritin paluumatkalla pohtia kuka oli sanonut, että neilikat ovat hautajaiskukkia.
(2019)