KUN OLIN MARJASSA


Helmikuu on toivottomuuden
luvattua aikaa    (Mahler)

Kuva: Amadeo Moligniani

Opettaja piirsi taululle kirjaimia, tähtäsi liidulla ja muikisteli suutaan. Minä katsoin hänen aikaansaannostaan epäluuloisena ja päättelin, että hän antoi luokalle ainekirjoituksen aiheita. Ihmettelin aina sitä, onko pakko noudattaa kirjaimellisesti opettajan keksimää nimeä vai oliko tarkoitus ymmärtää se kirjoituksen aiheeksi. Niin että saisin itse päättää aineen nimen. Onneksi minä tällä kertaa heräsin ajoissa.
Siis niin, että onko pakko kulkea ränget niskassa ja hyväksyä se, että pitää ajatella ja kirjoittaa niin kuin kaikki muutkin?

Räväytin silmät auki ja tuijotin tuota vuosikymenien takaista nimitarjokasta:  kun olin marjassa. Siis että metsässä keräi-
lemässä marjoja, vaikka oli helmikuu. Muistin nyt henkevän kir-
jallisen keskustelun jota kävin erään asiantuntijan kanssa. Hän
oli  kustannustoimittaja.

- Mutta eihän tämä mikään novelli ole, hän minulle sanoi ja heitti arvioivan katseen kirjoitukseen
 jota olin hänelle tarjonnut julkaistavaksi. – Pituuttakin sillä saisi olla enemmän. Oletko muuten lukenut novellin tekniikasta, siitä miten hyvä novelli syntyy ja miten se rakennetaan? – Mikä tämä sinun mielestäsi on, hän vielä kysyi ja vilkaisi toistamiseen tuota onnetonta kyhäelmää jota tarjo-
sin antologiaan. - En sanoisi tätä esseeksi.

Minä nimitän sitä lastuksi kun en muuta pussia sille löydä. Proosalastuksi, sanoin hänelle vähän epäröiden. Ja aine on käsitteenä parempi kuin essee, koska aine on suomea ja essee vierasta kieltä.
Jossakin on sovittu, että kirjailijan pitää kehittää omaa äidinkieltään. Sillä hän osaa ajatella ja tuntea paremmin kuin vieraalla kielellä, jota pitää keinotekoisesti opetella. Minä opin suomea jo pari vuo-
taana ja ilman väkisin tuputusta.

Siinä me nyt tutkailimme tuota nimitystä yhdessä ja hän näytti jopa hyväksyvän sen. Kirjoittaminen on ankaran kovaa työtä, hän valisti minua ja kurtisteli kulmiaan. Realismi on kuvaus elämän raa-
dollisuudesta, eivät lukijat kukista ja väreistä viehäty.Eivätkä tuoksuista. He eivät tunnusta tunteita, heillä on vain fiiliksiä. Ja Heitä kiinnostaa vain todellisuus, arkipäivä ja sen tapahtumat.

Minä sitten olen ihan hakoteillä, sillä todellisuudesta en tiedä mitään. Minun kirjoitukseni ovat unen tajunnanvirtaa ja niiden logiikka on kuin petollinen suo. Niissä unissa ei voi juosta, vaan pitää pysähtyä ajattelemaan mikä on seuraava askel, selitin hänelle tuntemuksiani. Minusta on samantekevää onko unella näkijöitä ja kuulijoita paljon vai vähän, kourallinenkin riittää. Luulen että he pelastavat minut hukkumasta yksin suon silmään, josta kukaan ei koskaan tiedä tulla minua
edes etsimään.  (2019) 

ILMAN SIIPIÄ


Miete:
Muuttumisen lähtökohta,
joka meissä on keskeinen
jossa tasot noustessaan ylös ja alas
kaikkiin suuntiin, liikkuvat alinomaa
eivätkä suorien leikkaupisteet
pysy ikuisesti kohdillaan

Siitä on jo yli neljä vuosikymmentä. Hän kävi usein juttelemassa niitä näitä, muita asiakkaita huomaamatta. Mietin joskus, että mistä se johtui. Mikä pani kertomaan ongelmia minulle, ventovieraalle. Ei hän voinut tietää mitä ajattelin ja mitä minun päässäni liikkui, kun hän vihjaili kyllästymiseen. Että tekisi mieli irrota kaikesta ja jättää taakse, tai mihin se kaikki nyt jäisikään. Voihan olla, ettei mitään ole takana tai edessä, ylhäällä eikä alhaalla, tänään tai eilen. Jos nyt vaan voisi lopettaa tuon harhaisen kuvitelman olemassaolosta. Siitä, että on tässä ja nyt.

Sellainen filosofi hän on, minä ajattelin. Puhui Schopenhauerista ja eksistentialisteista. Piti oikein sanakirjasta mennä tarkastamaan mitä tuo viimeksi mainittu käsite piti sisällään. Ja olemisestahan siinä oli kysymys. Minua se ei erityisemmin askarruttanut.
Kun palasin työstä kotiin tunsin varmasti olevani olemassa. Radio kailotti iltatuulen viestiä, lapset tappelivat nappuloista ja palikoista. Veeran kanssa pohdittiin mistä saadaan rahat lainan lyhennyksiin tai edes korkoihin. Pitäisikö poika viedä taas korvalääkärille, kun hän pelkäsi jo parturinkin valkoista takkia.

Hän tuli työpaikalle usein muovikassia roikottaen. Minä olin vaivaantunut siitä mitä muut ajattelevat, mutta en kehdannut koskaan sanoa sitä hänelle. Muovinyytistä kuului joskus vähäisiä kilahduksia, mutta kumpikaan meistä ei ollut niitä kuulevinaan.

Eräänä päivänä hän otti puheeksi lentämisen ja minä olin varuillani. Minä luin tänään jonkun neropatin kirjoituksen, että mitä korkeammalle lentää, sitä tarkemmin ja laajemmin näkee koko maanpiirin, hän sanoi ja katsoi kiinteästi. Niissä silmissä oli outo kiilto ja siksi minä väistin katsetta. Yritin keskittyä johonkin joutavaan työtehtävään, jonka tekemättä jättäminen ei olisi suistanut maata kiertoradaltaan. Mutta tuo katse suisti minut kiertoradaltani muutamaa päivää myöhemmin.

Työpaikalla kuiskittiin niin, että oli saatava selville mitä on tapahtunut. Joku selitti. Sinähän tunnet hyvin sen tyypin joka kuluttaa usein täällä aikaansa. Se työtön luuseri, jolta akka lähti lätkimään ja vei kakrut mukanaan. Se on opetellu lentämään. Hyppäsi kahdeksannen kerroksen parvekkeelta ja viuhtoi matkalla käsiään. Ei edes huutanut, vaan mätkähti asvaltille josta se piti lapioida roskalavalle.

Kaikki olivat nyt tyytyväisiä. Salaperäisen vieraan arvoitus oli auennut koko porukalle, joka päätyi vakaumukseen että mies oli hullu. Kuka muu ilman mitään syytä lähtisi lentämään keskellä arkisinta työpäivää, ilman työtä ja siipiä.

KAIVANTO


Mikään ei ole häiritsevämpää
kuin pystyä erottamaan
yksilöt joukosta
(Karl Kraus)

Kaikki oli täällä muuttunut. Entinen piha oli metsittynyt eikä kukkapenkistä ollut jäljellä muuta kuin muisto. Rakennuksen perustuksia ei enää näkynyt, kivet oli viety muualle. Kyykistyin tutkimaan maaperää ja huomasin, että jäljellä oli vielä talonalaista hienoa hietaa. Kouraisin sitä kämmenelle ja valutin sormien läpi takaisin maahan. Kun nostin päätä ja katsoin entiseen mustikkametsään kuulin jonkun siellä laulavan Tähti ja merimies –laulua.

Minä se olin, kymmen vuotiaana ja näin, että iso peltimuki oli jo puolillaan mustikoita. Ajat sitten puretun puuliiterin lähellä kasvoi vanha petäjä, jonka runkoon oli kauan sitten naulattu lankku. Siitä riippuivat keinunarut, ja maata peittivät kävyt jotka pistelivät paljaita jalkoja.

Etsin silmillä sitä paikkaa johon olin vuosikymmeniä sitten piilottanut tärkeitä tavaroita. Kaivoin kuopan saman päivän aamuna jolloin lähdimme linja-auton kyydissä asemalle ja kauas pois. Nyt näin Svean kävelevän neulasten peittämää polkua kohti olematonta naapuritaloa, jonka pahansisuista koiraa minä pelkäsin. Sanoin Svealle hei, mutta ei hän minua nähnyt. Yritin taas etsiä kätköpaikkaa, siinä piti olla pieni kivikumpare vieressä. Ei sitä kuitenkaan näkynyt ja aloin jo katua tänne tuloa. Kello näytti kuitenkin vielä hyvää aikaa,
jonka voisin käyttää etsimiseen ja niinpä minä jatkoin.

Kätkö oli matala kohouma maassa. Olin varannut mukaan pienen lapion ja aloin kaivaa hienoa
hietaa syrjään. Sydäntä sykähdytti kun lapion terä karahti peltipurkin kylkeen. Kosteus oli irrottanut purkin kylkeen liimatun mainoksen, mutta muuten se näytti olevan ehjä. Avasin kannen ja siinä hetkessä heräsin todellisuuteen. Joku lauloi Leise flehen meine Lieder, ja minä muistin kuinka kymmenvuotiaana kopioin veljen saksan oppikirjasta lauseita. En tiennyt mitä ne tarkoittivat, mutta halusin tehdä vaikutuksen Mirjaan. Kirjoitin salaisia sanoja paperilapulle jonka nyt löysin vettä pitävästi kelmusta. Näin kuinka naapurissa asunut kersantti tukisti Paavoa ja vanhus ryyppäsi pullosta pöytäviinaa. Isä käveli ajatuksissaan alueen portilta kotia kohti, asevyössä pistooli. Näin äidin istuttamat pelargoniat ja petyynit ikkunoissa ja pihan kukkapenkissä vähän jo kuihtuneet
oranssit kehäkukat. Silloin oli alkusyksy ja vaahtera ripotteli ensimmäisiä lehtiään.

Kätketystä peltilaatikosta pursui yhä lisää ja lisää väkeä, en kaikkien nimiä edes muista. Eivät ne olleet kauniita niin kuin muistot, eivätkä ilkeitä ja synkkiä niin kuin kauna ja viha. Ne vain olivat, niissä ei ollut värejä ei tuoksuja tai hajuja. Näin lukemattomia yksityiskohtia joiden luulin unohtuneen jo kauan sitten. Jokin silti oudoksutti minua tämän unohtuneen maiseman keskella. Leise flehen oli ainoa ääni jonka kuulin, muuten täällä oli täydellisen hiljaista. Kaikki kulkivat kuin unessa, eikä heistä kukaan nähnyt minua.

VASTOONKÄYMISIÄ



Nuoon sitä pikite autuahaksi tuloo,
sanoo akka ku virsikirian söi
(Sananpaukahros Anturajärveltä)

Ongelmat ovat samanlaisia maalla ja kaupungissa. Joka muuta väittää, puhuu puppua. Käytän kiusallakin tuota ilmeikästä sanaa puppua, koska arvaan että se ärsyttää urbaania juppia joka puhuu huoliteltua slangia jota nykyään mainostetaan puhekielenä. Hän ”pitää hauskaa” ja sanoo, että ”fantasiaa en pane”. Jos hän on lehden toimittaja, hän elävöittää uutistekstiä käyttämällä
sanontaa ”tykittää” tai jos hän on nuorehko atk-nörtti, hän mielellään replyttää ja puhuu skottifingelskaa jolle britit virnuilevat. Se on kehitystä ja vieraan kielen lainasanat vakiintuvat käytössä koska niitä käytetään.
Maalla hän kuuntelee rahvaan puheita ylimielisen huvittunut hymy suupielessä eikä ymmärrä missä mennään. Kerron nyt uhallakin tarinan, jonka minun paappani aikoinaan tarinootti poijanpoijallensa.

Peräseinäjoen äijä oli ollu pari päivää harjannostajaasis ja palaali kolomannen
päivän ehtoona kototilallensa. Porstuas äijä fundeeras notta mitenkähän tästä
ny sänkyhyn asti pääsöö nottei akka mitää havaatte. Kelloki kävi jo yhyreksää
ehtoolla.
Pitkän pohorinnan jäläkihin äijä riisuu pieksut jaloosta ja konttasi maton
alitte, tuvan halaki makuukammarihin. Mutta eiköstä vaan hetikohta aamusel-
la akka jo tryykänny kuulustelemahan.
- Mihinä herran tähären soot taas rypeny ku nuoon sottaanenki oot, se tie-
tierusteli.

Äijä nousi vuotehelta ja kraapi päätänsä. Mikä meni vikahan vaikkei akka eres
maton alta nähny mua kun tulin tupahan ehtoolla.?

Minolin krannin kans harjakaasis, äijä kehuu. – Jouruun pitämähän siellä
puheenki ja koko kunnanvaltuusto oli sitä kuulemassa.
Mutta akka vaan vihootteli, vaikka kuuli nuon erinomaasen selityksen.
- Joh ny oli isännällä kuulijoota aina valtuustoa myöri, niin oli täällä tuvas
sitte näkijöötäki. Koko maamiesseuran ompelukökän akat oli meillä erellisehtoona vahtaamassa ku isäntä ryömii vihiroon tupahan kolomen päivän harjakaasista. Ja vielä tuvan maton alitte.
(Kissin viikset 1995)

ENSI KULAUS


Niin tyytyväisnä, ilomiellä
voi ensikulauksen niellä
(Wilhelm Busch)

Muistanpa hektiseltä työkaudeltani kuolemattoman tokaisun. Minä en ole tarvinnut kirjastoa enkä tule koskaan tarvitsemaankaan. Näin sanoi eräs itseensä tyytyväinen toukohousu. Monien kohdalla tuo tokaisu pitääkin paikkansa. He ovat aina tienneet miten veistä ja haarukkaa käytetään ja tarvit-taessa he osaavat jopa pukeutua smokkiin ja sanoa kyllä kyllä  ja aivan. Yhteiskunnassa moni heistä nousee niin korkealle, ettei tunne enää entisiä tuttaviaan.

Ja tottahan se on. Kirjastolla on kielteinen vaikutus psyykeen. Minua esimerkiksi häiritsevät menneet haamut. Seurustelen öisin Italo Calvinon, Guseppe Tomasi di Lampedusan ja Sinuhen seurailijan, Kaptahin kanssa. Keskustelemme seireeneistä ja kuuntelemme hartaina Cecilia Bartolin barokki-lauluja. Monesti Kafka käy meitä naurattamassa vinolla huumorillaan. Hän imitoi vakavakatseisia lukijoita jotka otsa rypyssä etsivät hänen kirjoituksistaan salattua , lukijaan kohdistuvaa ivaa. Bulgakov ilakoi kulkukoiransa kanssa. Hän onnistui tiedemiestuttavansa kanssa kasvattamaan siitä valppaan bolsevikin, joka löi Suomenkin taistolaiset ällikällä. Ja miten kävikään pikkuvirkamiehelle, joka aamulla herättyään havaitsi olevansa torakka! Tai työstä kotiin palaavalle verotoimiston virka-miehelle, joka löysi olohuoneestaan pomppivan pingispallon ja hermostui sen aiheuttamaan jatkuvaan nakutukseen.

Siitä torakkatarinasta äityivät suomalaiset kirjallisuuskriitikot käymään debattia, että onko moinen muutos edes mahdollinen. He korostivat kirjallista, luterilaista ja riihikuivaa tyyliperinnettä, jossa mielikuvitukselle ei pidä antaa hitustakaan tilaa eikä unista saa puhua. Meillähän on aina vallinnut voimakas muutosvastarinta, eikä siitä ole syytä luopua.

Minä olen tuosta asenteesta häiriintynyt sen verran, että kirjoitin pienoisromaanin jonka nimi on ”sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille ”, ja se on mitä sikeitä unta koko tarina. Avustajana oli renesanssin aikainen herra, jonka nimeä en millään muista. Erityisesti käsikirjoituksen sekavuus sai häneltä vilpittömät kiitokset. Olen sijoittanut sen kirjahyllyssäni luokkaan surrealistiset epäromaanit.

Lyhyesti sanoen meitä öisin paikalla olevia agnostikkoja, skeptikkoja ja nykykristittyjä yhdistää kuitenkin yksi yhteinen piirre. Me inhoamme sitä, että saarnaakin pyritään selittelemään mystiikan ja salaisen, näkymättömän maailman avulla. Materian maailmaa selitetään vain järjellä, vain joku häiriintynyt kristitty tietää ja tuntee, että Hänen ajatuksensa eivät ole meidän ajatuksiamme, eivätkä meidän tiemme ole Hänen teitään.

Minä en ole tarvinnut… jne. on sekin saarna. Se on pieni lenkki indoktrinaation tulvassa
jossa me elämme. Se tähdentää, että enää ei tarvita poliisia eikä armeijaa, ei kansallisvaltiota. Ei historaa eikä äidinkielen opetusta. Ei vanhaa moraalia, vaan kulaus vapaata mieltä,jonka hengessä luodaan uusi uljas kansainvälisten suuryritysten hallitsema maailma. Kunnes lopulta huomataan, että meitä hallitsee taas vanha harvainvalta ja kirjava anarkia.  (2019)

HERÄÄMINEN


Miete:
Kenen unta
minä olen?

Unen läpi minua vaivasi tunne, että joku seisoi vuoteen vieressä ja tuijotti minua. Havahduin
hereille ja huomasin, että huone oli pilkkopimeä. Vain aavistus ikkuna-aukon neliöstä, vanhan herätyskellon fosforitaulu. Tunne läsnäolosta ei haihtunut heräämisen myötä, kuuntelin ohutta hengitystä. Sitten soi puhelin. Kuka näin myöhään soittaa? Myöhään muka, nythän oli jo aamu-
yö. Herätyskellon kuolleet fosforiviisarit näyttivät pari minuuttia yli kolmea. Sielunvihollisen
hetki.

Kompuroin vuoteesta unenpöperössä jalkeille ja lähdin hapuilemaan kohti valokatkaisijaa. Se
oli seinällä ovipielessä ja siitä vähän matkan päässä oli puhelinpöytä. Siinä pimeää hapuillessa
valtasi mielen pelko, että törmäisin siihen yötuijottajaan, joka oli iskenyt vihamieliset silmänsä nukkuvaan minuun. Ja puhelin soi ja soi, kunnes käsi osui sen luuriin ja olin vähällä hosua koko rakkineen lattialle. Kuka taulapää hätyyttelee ihmisiä tähän aikaan yöstä, minä mesoin mielessäni kiukkuisena ja turhautuneena. Kyllä täytyy olla todella tärkeää asiaa!

Vieläkö meillä on tämä iänikuinen lankapuhelin, minä mietin mielessäni. Nostin puhelimen korvalleni enkä ehtinyt edes haloota sinne sanoa, kun keskityin kuuntelemaan. Naisääni selitti
jotakin hyvin vaativasti. Puhelu katkeili ja häipyi välillä kuulumattomiin. Sain sen verran aikatilaa että kysäisin kuka soittaa. Ääni sanoi olevansa Anna. Tieto häkellytti minut, koska tiesin hyvin
että Anna oli kuollut jo parikymmentä vuotta sitten. Hän valitteli, että yhteyden saaminen on
vaikeaa ja kuuluvuus on heikko. Ja että minun pitää varoa avaamasta ovea tuntemattomille.

Olin nyt valveutunut ja sytyttänyt huoneen kattovalot. Vilkaisin myllättyä vuodetta ja näin Annan makaavan kasvot peittoa vasten katkerasti itkemässä. Kävelin hänen viereensä ja hyväilin hiuksia rauhoitellen. – Miksi sinä itket, kysyin häneltä joka käänsi turvonneet kasvonsa minua kohti.
- On niin paha olo, hän kuiskasi ikään kuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.
Sain hänet nousemaan vuoteelta ja hän alkoi halata minua kuin silloin viimeisellä kerralla sairaalan pihassa. Haroin sormilla hiuksia ja lohduttelin kuin pikkutyttöä.
- Tiedätkö sinä miltä se minusta tuntui, kysyin häneltä.
- Kyllä minä tiedän, ja hän kääntyi katsomaan minua. Kalpeat ja laikukkaat, kuolleet kasvot.

Mielikuvat katosivat, kohtaus hämärtyi. Kävelin rauhallisesti ikkunan luona olevan nojatuolin
ääreen ja romahdin siihen istumaan. Minut valtasi ikävä ja masennus. Itkin kuin joskus lapsena, valtoimenaan a epätoivoisesti.
2019

SORMEEN TUIJOTTAJAT


Miete:
Historia on liturgia. Riippuu papista,
millä nuotilla sitä veisataan

Elin aikakaudella jolloin lukujärjestyksessä lueteltiin uskonto, laskento, lukeminen ja laulu.
No, olihan siellä voimistelukin. Luokassa opettaja oli auktoriteetti jota tuli peljättämän.
Ei sentään enää karttakepillä sormille paukuteltu, mutta joidenkin ilme kauhistutti. Oli hyväksyttävä tuomio jos opettaja väitti, että vastaus oli väärä. Ei hänelle sopinut sanoa, että tarkistapa äijä totuus Heiskasen tähtitieteen ykkösosasta. Sivua en nyt ihan muista, mutta sen muistan, että minä olin oikeassa. Tai luulin olevani.

En silloin tiennyt, että Heiskanenkin oli väärässä. Minulle ja opettajalle kävi niin kuin Kung Fu Tse on sanonut. Kun viisas osoittaa tähteä, niin tyhmä tuijottaa hänen sormeaan. Tämä ei koske vain yhtä ainoaa tiedonalaa, vaan koko elämää. Sitä sormea tuli tuijotettua niin tiukasti, että itse asia ja tarkoitus unohtuivat. Uskontotunneilla alaluokilla  luetut ehdottomat opit pätevät myös tieteessä, niitä vain nimitetään paradigmoiksi. Nykyään ei tunnusteta dogmeja, opinkappaleita eikä enää paradigmojakaan. Totuus onkin niin yksinkertainen, ettei se tarvitse kahleita. Se kuuluu: osta kaksi, maksa kolmesta. Eikä sitäkään haluta tunnustaa vaan kääntää nurinkurin. Johto tietää miten sinun pitää ajatella. Turha siinä on enää enempää nikotella. Nykyihminen voi etsiä totuutta shoppailemalla ja kaupan hyllyiltä. Nöyrästi hän noudattaa muotia ja noudattaa siitä annettuja ohjeita, jotka vaihtuvat sopivin väliajoin, että kulutus pysyisi korkeissa lukemissa. Hän myös kuuntelee mitä kaupan apostolit opettavat. Ei häntä kiinnosta edes lukeminen, jonka avulla ennen etsittiin totuutta. Lukeminen on out ja pelailu sekä kilpailu menevät kaiken muun edelle. Ne kun ovat niin kehittäviä. Paljo tavara ympärillä rauhoittaa, mainos kertoo meille että näin sanoo Herra.
Mac Luhan oli oikeassa. Media tulee tärkeämmäksi kuin viestin sisältö. Siitä tulee koko ajattelun perusta, joka organisoi ihmisen mieltä. Perinteet menettävät merkityksensä ja niiden tilalle tulee julkisuudessa esiintymisen arvo, joka ohjaa meitä elämän tärkeimmissäkin kysymyksissä. Syvä henkilökohtainen meditaatio koetaan noloksi ja neuroottiseksi sisäänpäin kääntyneisyydeksi. Jos mietiskely hyväksytään, se ei saa olla kristillisen perinteen mukaista, vaan mallia haetaan Budhalta ja Zarathustralta.
Oppilaat sanoivat Jeesukselle: kerro meille millainen loppumme on. Hän sanoi: oletteko jo löytäneet alun kun kerran kysytte lopusta? Missä on alku, siellä tulee loppukin olemaan. Autuas on se, joka  tavoittaa alun, sillä hän saa tuntea myös lopun eikä ole näkevä kuolemaa. Se oli hänen vastauksensa totuuden etsijöille.  (2018)