Kuva: Sesenheimin tyttö (T.Yli-Rajala)

N U K E N  S I L M Ä T 


Tämä hetki on menneisyyden
meren pintavaahtoa



Katsoin hyvIn pientä alkiota josta kasvoi elävä nukke. Se hapuili hetken ympärilleen ja huomasi sitten minut. Lähti liikkumaan kohti ja minä tuijotin sitä kiinteästi silmiin. Ne eivät räpytelleet, oli vain tuijotusta. Nukke lähetti minun ajatuksiini telepaattisen viestin: et sinä täällä yksin ole, minäkin olen tässä. Ja sen kasvoille levisi hitaasti rietas hymy ja se lähti haipumaan kuin usva, jonka aamulla näin pihamaan yli levinneenä.

En siis ollut yksin. Etualalla näin liikuntaopettajan jakamassa esitelmänvuoroja, joten yritin piilotella jonkun selän takana. Minä yritän välttää esiintymisiä, varsinkaan ellei ole mitään sanottavaa. Näin Auliksen, joka seisoi katederin kulmalla paperi kourassaan ja alkoi tapansa mukaan ynistä asiaansa. Hän oli ollut lomamatkalla Thaimaassa.

Aulis seisoi huojuen toiseen jalkaansa varaten, vaihtoi välillä toiseen, ja hänen kasvoillaan oli tus-kainen ilme. Lopulta hän näytti kyllästyvän, pani paperin syrjään ja alkoi jatkaa esitelmää vapaasti lonkalta. Tuosta vaan, mikä minua ihmetytti eikä sopinut kuvaan mikä minulla hänestä oli. Aulis lähti jopa maleksimaan kuulijoita kohti ja etsityi omalle paikalleen ikkunaseinustalle. Etsi jotain pöytä-laatikostaan ja kääntyi katsojiin päin heittämään vettä salin lattialle. Uskomatonta, mutta näin vielä kuinka hän rauhallisesti napitti sepaluksensa ja jatkoi taas esitelmää. Sen juoneen oli nyt tullut mu-kaan ikään kuin huomaamatta sivujuoni, ja tarina alkoi muistuttaa Dostojevskin Karamazovin veljek-siä. Minun mielestäni tämä lisäys oli jokseenkin turha, kyllä matkakuvaus päti ilman poikkeamiakin. Huomasin kuinka hänen ympärillään istuneet skeptikot paheksuivat virtsalammikkoa, joka laajeni ja valui kohti heidän lankattuja kenkiään ja piikkikorkojaan. Hyi miten paheksuttavaa!

Sitten kun muut olivat jo lähteneet, tunsin heidän olemisensa utuisen jälkituoksun. Oli laulettu laulua Sah ein Knab ein Röslein rot, Röslein auf der Heiden. Epäröin tovin, että oliko se noin vai muistinko väärin. Muistin  sen tytön jolla oli syvänvihreä pusero ja jonka hiukset punersivat neonvalossa. Kun häntä katselin salaa syrjästä, uneksin vanhaa metsää jonka läpi Goethe ratsasti kuun valossa kohti Sesenheimia. Hänkin oli ihastunut vihreäsilmäiseen naiseen ja heidät erotti minusta paitsi yli kaksi vuosisataa, myös se, että he olivat tutustuneet ja puhuneetkin keskenään salatuista asioista. Sitä yli-koheliasta ja vähän teennäistä kieltä jota ajan tavat vaativat heiltä.

Minä en ollut koskaan puhunut vaan piiloutunut aina muiden selkien taakse. Yritin vakuuttua nytkin siitä, ettei näillä muistikuvilla  kerta kaikkiaan ollut mitään tekemistä Auliksen rivon, skeptisen esitelmän kanssa. Minua hämmästytti kuitenkin se, etten ollut huomannut tätä vihreäpuseroista tyttöä kuulijoiden ja katsojien joukossa. Hän oli kuin toisesta ulottuvuudesta, enkä minä ollut siinä ulot-tuvuudessa mistään vastuussa. Siksi että se ei ollut totta, ja koska se tieteen valossa oli pakko kieltää.  Pitää vain hyväksyä kaikki se, minkä luulee näkevänsä ja kokevansa. Pitää muistaa, että ihminen syntyi paratiisiin ja teki siitä itselleen helvetin jossa totuus on illuusio ja illuusio on totuus.
(Kootut unet 2020)

A V A I N   U N E E N




  

DEMELZA

Aamulla, heti kun heräsin unesta, huomasin että hän alkoi haihtua kuin savu ilmaan. Yritin tarrata kiinni hänen kaapunsa liepeeseen, mutta mikään ei auttanut. Hän vain suli silmissä ja lähti etään-tymään. Lopulta en ollut aivan varma edes siitä oliko se hän.

Silloin kun hänet ensi kerran näin unessa, oli myöhä syksy ja ulkona satoi vettä. Se masensi mielen ja siksi ummistin silmät ja tavoitin unessa hänet uudelleen. Mutta se oli silloin, hyvin kauan sitten, ja nyt hän katosi taas ties kuinka monennen kerran. Sillloin päätin, että kirjoitan hänestä kirjan. Niinhän minä teinkin, ja se kirja lojui käsikirjoituksena pöytälaatikossa vuosikymmenet kunnes minä vihdoin  eilen poltin sen takassa. Katselin käpristeleviä kirjan lehtiä ja olin ihan kuulevinani niiden valituksen. Tottakai minä tiesin etteivät paperisivut voi valittaa, mutta tulin epävarmaksi heti kun näin hänen seisovan takan vieressä ja tuijottavan minua tyytymättömästi. 

Taaskin hän alkoi hitaasti haihtua, mutta tällä kertaa minä etsin häntä koko päivän. Aina kun luulin että jo tavoitin, hän hajosi hauraana otteesta ja häipyi pois. Autiossa huoneessa minä sitten näin hänet uudelleen tuijottamassa ikkunasta pihamaisemaa. Se näkyi kuun valaisemana ja kuin kuolleena, mutta äkkiä sen yli viiletti ketun varjo. Muistin siinä kuinka Aulis suhtautui minun lukuharrastuksiini. Hän näki pöydällä Kafkan novellin, jonka nimi on ”Muodonmuutos”.  Et kai sinä usko kaikkea sitä mitä tuo mies on ajankulukseen kirjoitellut. Minä luin tuon jutun kerran ja tulin heti tulokseen, että hän joko yrittää huijata tai on päästään vialla. Eihän virkamies voi heti herättyään huomata olevansa torakka.  

Ajatus on absurdi ja näin ollen se ei voi olla totta, hän minulle sanoi. Pikemmin se voisi olla kukka eikä torakka, minä puolesani mietin. Hänen hiuksensa olisivat punaruskeat terälehdet  ja silmänsä mykiö. Unessa ne näyttivät mustilta ja melkein minä niitä pelkäsin. Kun sitten heräsin, en tiennyt olevani torakka vaan aloin heti etsiä häntä. Eikä mikään ihme, että hän pakeni minun kosketustani. Silloin, kauan sitten kirjoitin sen unen paperille, koska pelkäsin sen unohtuvan, ja niin se säilyi vuosi-kymmenet pöytälaatikossa. Oli myöhä syksy ja vesisade muuttui rännäksi, ketun jäljet juoksivat siksakkia pihamaalla.

Nyt kun seisoin hetken hämmentyneenä saman ikkunan edessä kuun valossa, kuulin hänen naurunsa. Viimeiset paperit hiiltyivät takassa, käpertyivät muistoiksi jotka tästä lähin elivät vain minun mie-lessäni. Hänen nimensä oli Demelza, hän oli yksi niistä iiriläisistä Jotka muistivat vielä oman seutunsa. Se oli selvinnyt minulle unessa, joka päättyi aamulla turhautuneeseen etsimiseen. Muistelin nyt laaksoa josta hänet löysin ja ymmärsin, että kaikki tämä oli ollutkin unta ja hän oli kadonnut ikuisesti tuleen, joka kyti nyt takassa. Siihen aikaan minä olin vielä koulupoika enkä tiennyt mitään todellisesta rakkaudesta.  

Koko tämä elämä on lopulta vain etsimistä, ajattelin tuskaisena. Jos nyt oikein muistan, niin aina minä olen häntä etsinyt, koulupojan unta, ja aina hän on minua paennut. Rakkaudesta en tiedä vieläkään, mutta sen etsiminen on käynyt vähitellen tutuksi. Aamulla, heti kun herään alan etsiä Demelzaa, joka minua pakenee ja jonka naurua on pakko kuunnella päivät pitkät. Hänestä on tullut minulle pakkomielle, rakkaudesta.

Kuva Demelza on mukaelma tunnetusta

suomalaisen taiteilijan maalauksesta.

Taitelijan nimeä en nyt muista, mutta

mukaelma on minun (T.Yli-Rajala)

NÄIN SANOO HERRA  

Kyrie eleison 

Hän avasi raamatun, taivutti kaulansa niin kuin olisi halunnut tähyillä jonnekin ylöspäin ja ummisti silmänsä. Näin sanoo Herra. Hänen ei tarvinnut lukea sitä raamatusta, koska hän tiesi ja muisti mitä Herra sanoo. He tunsivat toisensa niin hyvin, että hän tiesi jopa senkin mitä ja miten Herra ajattelee. Hän oli nähnyt Herran ja hämmästynyt siitä, että tämä oli aivan hänen itsensä näköinen. Siitä var-maan johtui, että hän tiesi niin varmasti ja tarkoin kaikki Herran halut ja mielijohteet, osasi välttää tämän kiivastumista ja vihaa. Oli aivan selvää, että Herra oli  hänet luonut ja antanut tehtäväksi julistaa Herran tahtoa kaikille niille, jotka eivät sitä tienneet. Hän oli saanut osakseen suuren armon, sillä vain hän tunsi tarkoin Herran ajatukset ja mielipiteet.

Hänen rinnallaan minä tunsin  itseni avuttomaksi. Ei ollut sellaista lahjaa kuin hänellä.Olen vähän neuvoton ja epäluuloinen kun katselen hankalissa puupenkeissä  istuvaa vakuuttavan hurskaan näköistä, virsiä veisaavaa kansaa. Ensimmäiset vertaistensa joukossa lukevat päivän tekstiä messussa, jonka nimi on uudelleen hyväksytty käyttöön. Ihmettelen sellaisia nimityksiä kuin tuomiokirkko, tuomiorovasti, tuomiokapituli. Niistä tulee ahdistunut olo ja hiki pukkaa pintaan. On sentään kulunut jo muutama vuosikymmen siitä, kun papin paras työtoveri oli itse Perkele. Tämän herran nimeä mainittiin usein ja sillä peloteltiin syntisiä, jotka elivät pelossa ja vavistuksessa. Moni rippilapsi
sai tuosta toveruudesta pysyvän trauman.

Ihmiset ovat erilaisia. Jokaisella on eri maku ja kulttuuritausta. Joku saa uskonnollisen herätyksen kitaran rämpytyksestä, joku toinen rokkipalveluksesta. Minä nautin vanhasta ihmiskuoron esittämästä hengellisestä laulusta. Sen luomasta tunnelmasta tuikkivien tuohusten valossa, papin resitatiivisesta, hyvin vanhasta liturgialaulusta. Ikonien kuiskeista.

Ja tiedänhän minä etten ole oikeassa, mutta minulla on oikeus niin kuin muillakin on. Hän joka on oikeuden antanut, seisoo meidän kaikkien keskellä. Niiden kitaristien siinä kuin rokkareiden ja meidän jotka luulemme olevamme parempia. Niidenkin keskellä jotka meitä pilkkaavat ja vainoavat.
Jokainen kirkko on ihmisten rakentama luomus ja ilmaisee toiminnassaan rakentajiensa haluja, toi-
vomuksia, mielijohteita ja maailmankuvaa. Ne kaikki kietoutuvat vallanhimon, tuomitsemisen ja ahneuden kaapuihin. Jokainen kirkko voi myös palata alkuperäisimpään tehtäväänsä,
opettamaan ihmisille kristittynä elämistä.

Mitähän se kristittynä oleminen ja eläminen sitten on? Kokoa vuorisaarnan keskeiset opit ja neuvot yhteen ja etsi ihminen joka niitä aina ja kaikessa noudattaa. Se on vastaus ja päämäärä, mutta sen tavoittaminen ilman apua tuntuu mahdottomalta. Vainotut alkukristityt huusivat kokouksissaan kreikaksi Kyrie eleison!  Kriste eleison !  He anoivat apua.

 

SOSIAALISTA SEURUSTELUA 
    (Suom. Sose)









Kuva: Keskellä viluisen päivän, kukon kuuli
kiekuvaksi (T. Yli-Rajala 2019)


Minä olen epäsosiaalinen tyyppi. Facebookissa (suom. naamakirja) kavereita on parisen
kymmentä, joskaan en heitä kaikkia tunne. Vaihdellaan silti toivotuksia ja onnitteluja,lähetellään tiedoksi selfieitä: minä olen paikassa se ja se. Aluksi luulin, että selfie on jokin ulkomainen ja outo
kala, mutta kielitaitoinen tuttava selitti, että kysymys ei ole kapa-

kalasta vaan kyseisen, vähän narsistisen kaverin omakuvasta. Selitys oli paikallaan, sillä vuosi-kymmenien opiskelun jälkeen osasin kansainväliselle vierasporukalle toivottaa terve-tuloa ruåtsiksi ja esitellä itseni kirjastoksi jossa he vierailivat. Tämä virhe on yleisempi maaseudulla, jossa osa väestöstä on vielä kielitaidotonta ja jonka on näin ollen pakko pitäytyä suomeen. Hyödyksi koituu se, että vieraalla aksentilla puhuvat kauppiaat joutuvat pakenemaan onnistumatta myymään tuotteitaan, koska näissä tilanteissa käytän äidiltä oppimaani sujuvaa kontinkieltä.

Seurusteluun facebookissa kuuluu olennaisena osana velvollisuus ilmoittaa missä viettää aikaansa. Minua vähän nyppii kun porukka liihoittelee milloin missäkin ulkomailla ja niiden lentokentillä ja kapakoissa. Joku lentää lainarahoilla tai veronpalautuksillaan Taimaaseen, joku muu kellistelee Mallorkan aurinkorantamilla varmuuden vuoksi oikein kahdella ällällä. Siinä määrin toki nyppii, että ajattelin minäkin laatia tiedotuksen: olen paikassa weesee (suom. vesiklosetti) Sain palautteeksi kymmeniä tykkäämisiä ja pikkuäijien päänkuvia, joiden ilmeet vaihtelivat hämmästyneestä ja yllättyneestä syvään ihailuun. Naisia porukassa ei ollut.

Nykyään puhuvat paljon disinformaatiosta. Sitä pitää välttää jos vain tietää mitä tuo vierassana tarkoittaa. Aikoinaan tiedettiin yleisesti, että kaikki suuret keksinnöt oli tehty Neuvostojen maassa, jossa äänestysprosenttikin ylti usein yli sataan. Nykyään samankaltaista tietoa pakkaa tulemaan Ameriikasta, jossa kaikki on suurta ja demokraattisinta.  On luojan lykky, että saa asua pienessä maassa jota suuret ovat aina kilvan pyrkineet suojelemaan ja ohjaamaan. Siitä johtuu, että suomalaiset ovat maailman onnellisin kansakunta, tai sanotaan että ovat ainakin vähän onnellisempia kuin muut ja varsinkin suåtsalaiset.

Minulle seurustelu on todella vaikeaa. Anopin kanssa oli vähän vaikeaa ja niin on rouvanikin kanssa. Parhaani mukaan yritin nuorempana muitakin seurustelusuhteita, mutta kaikki ne epäonnistuivat. Poliisia en tervehdi ja poliitikkoja kaihdan tarpeen mukaan. Tarvetta ilmenee harvoin, yleensä vain vaalien jälkeen. Mutta silloin heitä on jo vaikea tavoittaa.

Vanhuus on salakavala kaveri sekin. Eilen joku kysyi tunnenko uutta naapuria, mr. Alz Heimeria ja hänen Dementia-rouvaansa. Muuttivat Ameriikasta onnellisen Suomeen. En todellakaan tunne muita ameriikkalaisia kuin Donald Duckin, joka ei ole vielä presidentti.
(2019)

Kuva: Yö  (T. Yli-Rajala)




KOMENDANTIN ASIALLA






Talo näytti elottomalta, se ikään kuin pyrki piilottelemaan muiden rakennusten sekaan. Ei se houkutellut ohikulkijoita puotikilvillään eikä väreillään, yleisvaikutelma oli rappeutunut. Nainen avasi oven ja katsoi minua kysyvästi, mutta ei heti sanonut mitään. Silti tuntui kuin hän olisi tiennyt syyn vierailuun, mutta teeskenteli kuin ei tietäisi mitään. Meidän väliimme syntyi kolmekymmentä senttiä leveä rako, pimeä kuilu joka varoitti astumasta syvemmälle. Hiljaisuuden perässä liehui kysymysmerkkejä jotka häiritsivät päättäväisyyttä, jonka olin suojakseni rakentanut. Katsoin häntä tarkemmin ja näin mustan tukan, kauniin sivukuvan, kun nainen vilkaisi syrjään huoneiston sokke-loihin. Kun hän käänsi katseensa taas kohti, huomasin että nuo silmätkin olivat tukan lailla mustat, kuin tuomenmarjat.

Seisoimme siinä neuvottoman hetken tuijottamassa toisiamme silmiin. Ei epäilystäkään siitä, etteikö nainen tiennyt miksi tulin. Oli jopa varautunut vierailuun koska luomiin oli tuhrittu sinistä, lapis lazulia ehkä. Hän oli pukeutunut lyhyeen minihameeseen ja seisoi oviaukossa vähän veltosti vinossa kuin olisi odottanut minulta joitain verukkeita. Ehkä hän luuli että nämä vierailut tehtäisiin vain öi-
sin eikä edes näin iltasella. Hämmästeli hän varmaan sitäkin, että yksi ainoa mies oli pantu tärkeälle asialle. Epäasiallista ja ihmeteltävää.

Nyt viimein hän hymyili ja kehotti eleillä astumaan sisään. Minulle häivähti jo mieleen, että kukkia olisi pitänyt olla, mutta sitten muistin toimeksiannon. Minulta vaadittiin täsmällisyyttä, viileää kohteliaisuutta ja tinkimätöntä asiaan pitäytymistä. Nainen osoitti hoikalla sormellaan kulunutta leposohvaa ja alkoi hokea tavanomaista smalltalkkia minun kanssani. Olkaa hyvä, mitä kuuluu. Kiitos kysymästä, ihan hyvää. Sitä samaa ja saako ehkä olla jotakin? Säitä on pidellyt ja sehän on
ikävää. Pirupa tässä nyt niitä kaikkia muistelemaan, hokemia on niin paljon että päätä alkaa särkeä. Koko tuo jaarittelu oli niin turhaa, ja haitallistakin se oli. Sen vuoksi en pystynyt keskittymään itse asiaan. Istahdin leposohvalle, jonka vieterit vinkaisivat ruostuneesti. Nainen oli sytyttänyt holkin päässä keikkuvan savukkeen ja puhalteli ilmaan ylimielisiä savurenkaita. Hän kattoi pienelle pöydälle kahvikupit ja estelystä huolimatta kaatoi minulle kupposen kuumaa ja mustaa kahvia. Olepa hyvä, nainen vielä sanoi makeasti. Kasta sekaan, hän vielä lisäsi tarkoittaen pipareitaan. Tilanne oli nolo, tuntui vaikealta ottaa esille varsinaista asiaa joka meitä molempia nyt vaivasi. Oli selvää, että hän tiesi tehneensä minuun vaikutuksen. Hänen liikkeensä olivat hallittuja ja hän keskittyi kaikkeen tarkasti. Kädet liikkuivat kuin balettitanssijalla. Salin ikkunaan heittyi raskaita pisaroita, ulkona oli alkanut sataa.

Kuuntelin hiljaisuutta. Ainoat äänet lähtivät meidän keskustelustamme, joka ei oikein tahtonut lähteä vauhtiin. Arvelin että nainen oli piilottanut muun perheen jonnekin talon onkaloihin, joissa se nyt kyhjötti peloissaan odottamassa vapauttavaa kutsua esiin. Paljastuessaan varsinkin lapset pitävät sietämättömän kovaa ääntä, ja tästä muistan komendantin viraston minua erityisesti varoittaneen. On
tinkimättä noudatettava perinteistä kuulustelukaavaa ja käytettävä siihen kuuluvia kuulusteluvälieitä. Laastaria tai teippiä, muovinarua ja hehkuvia savukkeenpäitä. Kielteiset vastaukset on likvidoitava pois tiukalla iskulla palleaan tai jos kysymyksessä on alaikäinen kohde, riittää näpäytys puuvii-ottimella sormille. Asia on nyt kertakaikkiaan selvitettävä ja väärän informaation kanavat suljettava lopullisesti.

Oli tehtävä elväksi, että vain selkeä ja yhdensuuntainen tieto oli oikea, väärän tiedon levittäminen oli rikollista. Kaikkeen toimintaan liittyi myös käytös. Oli noudatettava vain hyväksyttäviä normeja, poikkeavuus on rikollista ja siitä seuraa asianmukainen rangaistus. Nämä seikat on tarkoin merkitty lakeihin ja sääntöihin, niin että ne näin muodoin ovat myös oikeudenmukaisia. Tämän takeena on, että kaikki asiat ja päätökset on käsitelty komendantin virastossa ja itse komendantti on ne allekir-
joittanut ja hyväksynyt.

Mietin näitä asioita kahvikupin ääressä ja ihmettelin miten voisin ryhtyä toimenpiteisiin. Alakerrasta kuuluvat lasten äänet häiritsivät omaatuntoa ja lisäksi aloin tuntea syvää empatiaa tuota pelkojaan peittelevää viehkeää naista kohtaan. Hän oli huomannut sopimuspaperin jonka olin vetänyt esiin taskusta. Nimi vain tähän niin ongelmat olisi pyyhkäisty kerralla pois, mutta minä olin sanaton. En
tiennyt mitä tehdä. En ainakaan tarjota hänelle kynää. Ehkä sittenkin voisin väittää, että tehtävää varten saamani osoite oli väärä ja että talon paikalla oli vain suuri sodan aikainen ampumahauta, jonne oli juorujen mukaan haudattu toisinajattelijoita. Kansallismielisiä ja internationalismin pilkkaajia, kaikkia niitä jotka eivät hyväksyneet yhteistä virka-asua ja suostuivat puhumaan vain omaa omituista kieltään, jota me nimitämme koirien kieleksi. Jopa minäkin, joskin aina empien.

Ja olihan sekin mahdollista, että poistuisin paikalta ja ostaisin matkalipun ulkomaille. Nopeat ja päättäväiset ratkaisut ovat monesti ainoa keino välttää ikävää tilannetta komendantin toimistossa, joka on meille sen vapaamielisille virkailijoille pyhä paikka.
(2019)

MAAN  SYDÄMELLÄ

Kuva: Maan sydämellä (T.Y-R., 2019)

Jokainen yksin maan sydämellä, auringonsäteen lävistämänä, ja äkkiä on ilta. Revin ja tuhosin tänään vanhan käsikirjoituksen, jonka olemassaolo oli tuskastuttanut minua jo vuosikymmeniä. Mitä minä sillä enää tein? Sillä oli alun alkaen vain työnimi, Punainen pastoraali. Että osasikin olla teennäinen, eikä kirjan sisältö antanut oikeutta naiiville nimelle. Luin muutaman pätkän tekstistä ja tunsin kuinka häveliäisyys kihelmöi päälaen ohuessa karvapeitossa. Vuosien mittaan olen kaljuuntunut, vain muuta-ma haituva siellä täällä pitää enää puolustusasemiaan otsalla ja ohimoilla. Nuo Quasimodon sanat putkahtivat mieleen kun muistin, että kirjoittelin noita tyhjiä rivejä kuusikymmentä vuotta sitten Oulussa, Pokkisen puistossa, lokkien kirkuna korvissa ja kalasääksen ilmaan jähmettyneen lehah-duksen ääressä.

Myöhemmin on riittänyt lisää revittävää. Muuttoja on ollut paljon elämän varrella, kerta kerralta etelämmäs. On ollut pakko karsia matkasta paljon pois, mutta kirjat ovat minua aina seuranneet. Käsikirjoituksella on merkitystä vain minulle itselleni, niihin liittyy muistoja ja nöyryytystä, suuruu-denhulluja toiveita. Vaan ”oikeat” kirjat, niistä en malta luopua. Joku sanoo, että tietokirjojen poiston voi vielä  ymmärtää, niiden tieto vanhenee. Mutta romaanit! Kuka niitä enää tarvitsee kun ne on kerran luettu? Joutavat paperikeräykseen.

Minä saan tuosta mielipiteestä päänsäryn. Tietokirjan tiedot vanhenevat vääjäämättä, mutta romaania voi lukea aina uudelleen ja uudelleen. Se voi olla ehtymätön aarreaitta. Sen heittäminen paperike-räykseen tai polttouuniin on murha, vandalismia. Kirjan mukana katoaa ikuisiksi ajoiksi sen kirjoittajan kokemukset ja tunnemaailma, ne joihin jokaisen lukijan pitäisi edes hetkeksi samaistua.

Tässäpä törmätäänkin solmuun. Millaiset kokemukset, millainen tunteiden maailma on lukemisen ja muistamisen arvoinen?  Kuinka taitava lukijan tulee olla, että hän erottaa pintapuolisen ajanvietteen tyhjät sivut syvää elämänviisautta tihkuvista kirjan lehdistä. Tässä työssä meitä lukijoita ovat tarjou-tuneet auttamaan monet maailmanparantajat, natsit ja kommunistit, liberalistit ja arvokonservatiivit. Nihilistit, anarkistit, populistit ja revisionistit.

On siis hyvä muistaa, että kaikki riippuu näkökulmasta. Petrarca näki asian näin: Peräsimettä pursi merta yksin käy, viskomana tuulten mielialan. Keveä tiedosta, lastattu erhetyksin. En tiedä mitä haluankaan: suvella värjyn, talvisäässä palan.

Olenko minä itse jonkun tuntemattoman epäonnistunut käsikirjoitus. Palanko minä?

Runosuomennos teoksesta Petrarca, Sonetteja Lauralle, Elina Vaara

VOI  PERKELE

Kun suljin silmät (T.Yli-Rajala)

Talvipäivän kaamoksessa minä katselin ikunasta naisemaa tien suuntaan ja muistelin  menneitä. Mieleen tuli kysymys, että onko näkymä pysähtynyt ja minä itse liikkeessä sen ympärillä, vaiko päinvastoin. Jos minä pysyn paikallani ja pysähtyneenä, liikkuvatko muistikuvat minun liepeilläni kunnes suljen silmät ja alan ajatella, että tuo kaikki ei voinut
olla totta. Ovatko kaleidoskoopin
kuvat todellisia?

Näitä minä pohdin kun ovikello soi. Ponkaisin puoliunessa jalkeille sohvatuolilta jolla olin puolittain
maannut, ja kaaduin kumoon lattialle fiikuksen viereen. Sanoin että voi perkele. Avasin ulko-oven ja edessäni seisoi postimies, joka tarjosi kynää ja paperia. Piti allekirjoittaa vakuus, että olen vastaan-ottanut tärkeän kirjeen jonka yläreunaan oli kirjoitettu LUOTTAMUKSELLINEN. Oven suljettuani panin luottamuksellisen kirjeen paperikoriin ja päätin jatkaa kesken jäänyttä pohdintaa.

Nin että jos nousen tästä uudelleen ja kierrän paperikorin, onko sinne piilotettu kirje vielä tallella ja jos avaan kuoren, onko sinne kirjattu jokin tärkeä tiedonanto. Mikä se voisi olla? Ehkä se on muistu-tus hammaslääkärin vastaanotosta huomenna tai ilmoitus hakematta jääneestä lottovoitosta. Tämä viimeksi mainittu vaihtoehto hiukan ärsytti, sillä pitäisihän niiden siellä Helsingissä tietää etten minä ravaa rahan perässä. Olen Daniil Harmsin kanssa samaa mieltä. Rahasta en paljon välitä. Jos sita satun jostain saamaan, tuhlaan sen saman tien. Tänä aamuna minua kiukutti erityisesti Aamulehden kirjoitus kasvukolmiosta, jonka keskeisenä napa-alueena on Tampere ja sen hersyvä murre. Siis uuti-nen joka käsitteli ajankohtaista ilmiötä, Helsinkiä perskärpäsineen.

Meillä oli taannoin jonkun kanssa puhetta soutamisesta ja huopaamisesta. Hän, tämä joku siis, väitti että minä en kykene tekemään nopeita päätöksiä. Kerroin hänelle tarinan soutuporukasta, joka väitteli pohjatapin merkityksestä soutusuorituksessa. Päättivät pitää äänestyksen siitä, poistetaanko pohjatappi koeluontoisesti soudun aikana. Erityisesti korostettiin, että enemmistö on aina oikeassa. Vähemmistö vastusti ehdotusta, mutta enemmistö voitti ja pohjatappi irrotettiin, minkä jälkeen soudunjohtaja pani tapin taskuunsa. Kun vesi alkoi tulvia veneessä, syytettiin vähemmistöä yheistyökyvyttömyydestä.

Näin siis kävi tässä tapauksessa. Kävi ilmi, että huomio olisi pitänyt kiinnittää pikemminkin   tapin tiukkaan koskemattomuuteen eikä pälyillä sitä ylhäältäpäin. Asiasta syntyi riita, joka ei ole vieläkään päättynyt ja kestänee hamaan tuomiopäivään asti.

Tuo havainto rauhoitti mieltä ja niinpä jatkoin taas ikkunamaiseman tarkkailua tien suuntaan. Mieli oli nyt puhdas kiusallisesta ongelmasta ja niinpä sain jatkaa taas päiväunia. Kun suljin silmät, näin unen utuisessa hämyssä kilven, joka  oli pystytetty suoraan eteeni ja siinä luki suurin fraktuura kirjaimin hämmästyttävä varoitus: spotta ej på golfvet.