ILMA KUULAS ELOKUUN





Unessa mikään ei meitä erota. 
Yö yön jälkeen ylitämme meret
ja vuoret
((Rakasta sinä vain. Japanilaista
laulurunoutta)





Kuva: Elokuu (T.Y-R.)








Olin saapunut unessa  rantaan, kohdalle jossa joki laajeni pieneksi lahdelmaksi. Muistin että se oli joskus poikasina nimetty Simpukkalahdeksi. Veden pinta ylti lantioille asti ja rantamilla kasvoi tiheää kaislaa. Syvemmälle, sinne missä vesi virtaa mustana vuolaammin, hukkui naapurin Roosa. Hänet löydettiin vasta viikkoja myöhemmin, punertavat hiukset mudan peitossa.

Jokirannassa oli kymmeniä törmäpääskyn pesäaukkoja. Lintuja pyrähteli sillloin tällöin ohi ja yli.. Minä pohdin lyhyintä ja helpointa kulkureittiä sillalle, joka häämötti parin sadan metrin päässä. Se oli vanha riippusilta, joka tärisi aina kuin horkassa auton pyörien alla. Lähdin oikaisemaan  karjalaitu-men yli. Oli pakko seurata piikkilanka-aitaa, joka polveili pellon reunassa kohti suuria varastoraken-nuksia. Minun seuraani oli jostain lyöttäytynyt teini-ikäinen tyttö, jolla oli vielä saparot päässä. En ollut huomannut mistä hän ilmaantui siihen ja hänen seuransa vaivasi minua. Portin takana näimme kioskin. Tyttö halusi poiketa sinne ja kertoi käyvänsä ihan päivittäin sokerimunkkeja ostamassa. Baarinpitäjä kutsui häntä tuttavallisesti nimeltä Roosaksi. Tämä joi limsaa suoraan pullosta ja pyyhki sokern murenia suupielistään. Sitten hän kaivoi esiin meikkilaukun,  vilkuili kuvaansa peilistä, muikisteli suutaan ja avasi saparot. Punertavat hiukset valahtivat olkapäille, ja vasta nyt huomasin että ne olivat kuivuneen mudan tahrimat. Hän alkoi kammata hiuksia peilin edessä. Katselin kuinka saparopäinen pikkutyttö muuttui vähitellen naiseksi, maalasi huuliaan ja pirskotti hajuvesiä kaulalleen. – Mistä sinä ajattelit lähteä minua etsimään, hän kysyi.

Etsimään mitä? Olin kai kertonut hänelle jotain sellaista minkä itse olin jo unohtanut. Ehkä olin puhunut hänelle menneisyydestä. – En oikein tiedä vielä, vastasin varoen. Enkä edes tiedä asuuko täällä enää kukaan. Lyhyen hetken ehdin jo oudoksua epäilyä, sillä koskihan se minua itseäni. Minä-hän olin yksi menneestä ja olin olemassa. Silti olin siitä epävarma, vaikka näin edessäni tutun riippu-sillan joka johti joen rannalle. Roosa oli jäänyt jo kioskille ja minä olin jatkanut matkaa ihan huo
maamatta, ajatuksissa ja ahdistuneena. Sillan kannatintolppaa vasten nojasi pyörä jonka tunnistin omakseni. Se oli ruosteessa kauttaaltaan ja lukittu ketjulukolla. En muista milloin olin sen siihen jättänyt. Kun katsoin kelloa, se näytti jo puolta kuutta. Roosa oli taas ilmaantunut viereeni ja näytti kyllästyneeltä. Hänen korvissaan killuivat nyt suuret renkaat joiden alapinnassa oli vihreitä kiviä. Kuin värjättyä hietaa, tai hometta? Kurotuin katsomaan niitä lähempää ja aistin samalla hienon homeen tuoksun. Muistatko vielä kun ajettiin tänne ja sinä lukitsit pyörän tuohon, Roosa kysyi. Minä istuin pyörän tangolla ja oltiin vähällä ajaa ojaan. Sinä viheltelit koko matkan ajan sitä uutta iskel-mää, ilma kuulas elokuun, tai jotain sellasta. Niin se taisi mennä.

Hän jäi seisomaan sillalle kun minä päätin jatkaa tätä turhaa matkaa.Epäilin, etten enää näkisi häntä vaikka kääntyisin katsomaan taakseni.  Minut valtasi outo ikävä. Tuntui kuin olisin äkkiä huomannut jotakin kadonneeksi, jotain sellaista mitä ei voi enää nähdä vaan ainoastaan tuntea. Muistelin Roosan vieraita kasvoja ja yritin palauttaa mieleen kuka minä itse olen. Avasin jo silmät ja epäilin, että olin herännyt unesta todellisuuteen. Tai ehkä se kävikin toisin päin? Olin herännyt ja makasin omassa vuoteessani. Ankara närästys sai minut nousemaan sohvan reunalle. Seinän takaa kuului virrenvei-suuta. Joku  siellä kuunteli radiota. Avoimesta ikkunasta kuulin kuinka ruoho kasvoi puistossa puiden yli ja aurinko näytti peittyvän vihreään. Valo juurtui syvälle maahan ja aika oli pysähtynyt. Otin lehtiön pöydältä ja piirtelin siihen pieniä yksinäisiä ympyröitä, joilla yritin tavoitella näkemääni unta. Se oli yhtä turha kuin geometrian ongelma, jota olin joskus murrosikäisenä, nuorena Roosan kanssa pohdiskellut. Kuulin linnun laulua avoimen ikkunan raosta ja päättelin, että on kesä. Jossakin tuolla ulkona viipyili sadeipisara räystään lipassa. 
- (Kootut unet 2018)

KUUSI OSAINEN FUUGA






Varhaisin kuin aamun sää,
utu laaksoon välkähtää
Tuuli lehvissä jo lentää
kel on lentimet, se lentää
(Joseph v. Eichendorff)




    Kuva: Fuuga (T.Yli-Rajala 1995)





                                                                                                                                                                     
Ja äkkiä on ilta, on hieno, impressionistinen häivähdys todellisuudesta. Siitä totuudesta jonka ymmärtäminen on ihmisen osa ja kirous. Kaikista luomakunnan olennoista vain ihminen muistaa eilisen ja tuntee huomisen, ihmisellä on järki joka osaa laskea todennäköisyydet. Minä olen aina pitänyt tuota Quasimodon runoa osoituksena siitä, miten myötätunto ja empatia kuuluvat ihmisolennon tuntemuksiin. Quasimodon runo on kuin yöperhonen, joka suuntaa lentonsa kohti valoa ja palaa siihen. Siitä heijastuu ihmisen tuska ja ehkä myötätuntokin. Vai heijastuuko sittenkään?

Quasimodo oli runoilijana hermetisti, hän edusti suuntaa joka tavoitteli hämäryyttä ja luok-
sepääsemättömyyttä. Säkeet eivät voi muuntua proosan tavoin ymmärrettäviksi, arkipuheessa
runon olemus hajoaa. Tulkinnan ongelma on verrattavissa yritykseen kuvata Johan Sebastian
Bachin kuusiosaisen fuugan säveltämistä siihen, että  pelaisi kuusikymmentä erää shakkia silmät sidottuina ja voittaisi joka pelin.

Ja äkkiä on ilta kuvaa hetken tilannetta, ja sen todistusvoima on kuolevaisen ihmisen tajunnan kätköissä. Se on eksistentiaalinen sense datum, lopun tietoisuus lohduttomassa yksinäisyydessä. Nykyhetken kokemus on kaikki,  mikä on varmaa ja todellista tässä ja nyt, sanoi Wittgenstein ja
juuri se tekee meistä ihmisiä. Tuo lopuntietoisuus on ristiriidassa kritinuskon kanssa, joka korostaa sitä, että tietoisuus jatkuu fyysisen kuoleman jälkeen. Materia kahlitsee ja vapautuminen siitä merkitsee että kaikki on mahdollista ja todennäköistä. Ei ole aikaa eikä paikkaa. Mitättömällekin kuvitellulle todellisuuden pohjalle mielikuvitus voi kehrätä uusia kuvioita. On olemassa vain virtuaalista materiaa.

Jokainen yksin maan sydämellä, auringonsäteen lävistämänä. Ja äkkiä on ilta. 
Sillä minun ajatukseni eivät  ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni.
(Jesaja 55:8) 

JOS MINÄ KATSOIN HÄNTÄ  

                                                                                                                                                                                                                                                 Kuva: Sävel ei palaa koskaan soittimeen (T.Yli-                                                                                        Rajala)




Jos minä katsoin häntä,
hän alkoi heti nikotella
(Daniil Harms, Sattumia)


Oli syysilta ja sähkövalot. Huoneessa liikkui nainen, minun Roosani kaltainen mutta ei silti aivan Roosa. Ikkunasta näin, että vastarannalta lähti vene jossa istui kourallinen sotilaita airot ensin pystyssä, mutta sitten tahdissa soutaen meitä kohti. Ajattelin, että jollakulla upseerilla oli suhde Roosaan, jota minä puolestani olin tullut tänne puolustamaan. Hän oli vankina tässä talossa.
Ahdistava ja mustasukkainen tunne valtasi mielen kun vene lähestyi kapean salmen yli.
Ehdotin Roosalle, että piiloudutaan talon seinustalla kasvavan pensaan katveeseen. Näin tehtiin, ja leviteltiin yllemme kuolleita vaahteran lehtiä. Vainoajat tulivat rantaan, käväisivät sisällä talossa ja palasivat takaisin. Koira lähestyi meitä haistelemaan ja herätti vihollisten huomion meidän pensaaseen. Oli pakko nousta jalkeille ja naureskellen puistella housuista heinän helpeitä, näytellä että piiloutuminen oli hauska pila. Vihamielinen ja vaitelias porukka lähti uudelleen taloa kohti ja me heidän mukanaan. Avuksemme kutsuttu mies näkyi lähimetsikössä tähyilemässä puun latvaa, mutta minä vihelsin hänelle sovitun kutsumerkin. Se oli lyhyt pätkä Luigi Boccherinin menuetista, sama jota me olimme yhdessä viheltäneet Roosan kanssa jo ennen sotaa. Mies astuikin nyt piilostaan lähimetsikössä ja hänen näkemisensä hämmensi vangitsijoita. Laskimme voimasuhteita, mutta oltiin neuvottomia. Mihinkään toimiin ei ryhdytty ja minä muistin Stanislaw Lecin huomautuksen, että sävel ei koskaan palaa soittimeen.

Ärsytti miesten kiinnostus Roosaa kohtaan. Minua he lähestyvät kylkimyyryä vähän varoen, kuin outoa eläintä. Uskaliain taputti olkapäätä ja kysyi: mitä mies? Se oli kiusallista. Jos minä olisin sanonut vaikka että mitäpä tässä näin, se olisi heti ymmärretty  vaikeaksi asenteeksi. Jos olisin sanonut että tuota noin, sekin olisi oitis tulkittu väärin. Oliko siis parasta olla olematta mitään mieltä ja jäädä ehkä kokonaan olematta? Silloin he tietysti heti ajattelisivat, että mitähän se taas kyräilee ja hautoo.

Astuimme jälleen talon ovesta, tällä kertaa sisään ja minä ajattelin ahdistuneena että elämä on kaiken kaikkiaan epävarma kuvio. Viheltelin muka huolettomana sitä Boccherinin menuettlia, mutta tunsin oloni hämmentyneeksi. Sekin kalvoi jo mieltä, että jos minä tuota äskeistä kysyjää katsoin, niin tämä alkoi heti nikotella. Hän ei ymmärtänyt, että sotilaat jotka eivät tiedä minkä puolesta taistelevat, tietävät kuitenkin joskus minkä puolesta ei kannata taistella.

Illan pimetessä he lähtivät kaikin ja veivät mennessään sekä konepistoolit että iloisen ja nauravan Roosan.

(Unipäiväkirjasta 2019)

 Päiväunelmia (T.Yli-Rajala)




R E K L A A M I K O I R A
päivän miete: Helmikuu, toivottomuuden luvattua aikaa
(Mahler)



Päivänä moniahana virus tunkihe peiton alle, pyhän vatsan pyörtehille, keskellä viluisen
vuoteen. Anna teki matkoille lähtöä ja arveli, että minä yritän keksiä esteitä. Että esitän nyt
sairasta, vaikka vain pää on vähän kipeä. Pienessä kuumeessa kehittelin runoa, mutta eihän 
se oikein lähtenyt sujumaan. Minä kun en hallitse noita runomittoja. Ajan kuluksi kuuntelin 
myös vanhaa vintiltä löytynyttä grammaria, sellaista veivillä varustettua, jossa pyörii 78: n 
kierroksen savikiekkoja. Tai mitä  nyt lienevät.

His  master´s voice. Siinä koira istuu pystyssä sojottavan äänitorven vieressä ja haukot-

telee. Sama koira jota jo isoisä katseli Hakkapeliitan reklaamista. Musiikista hän ei tiennyt 

enempää kuin että haitari on sielunvihollisen suunnittelema soittopeli ja että elämä on kuin 

musta savikiekko, täynnä yksityiskohtia ja toistuvia ääniä. Senkin hän tiesi, että hauras tuo 

elämä on, sen voi tuhota hetken mielijohteesta. Sitä voi myös pyörittää vuodesta toiseen ja 

kuunnella krahinaksi muuttuvaa, ennen niin tuttua ääntä. Mummokin sanoi joskus, että tämä 

elämä on hanurista, ainakin jos jokin asia ei mennyt hänen toivomallaan tavalla.

Ajattelin katkeroituneena, että ystävät ovat vieraantuneet, kaikonneet kauas pois. Tässä minä 
vain istuin tai makasin ja painoin pääni, liikkumatta, kuin mikäkin Ezra Pound. He olivat 
unohtaneet, ei minua heille enää ollut. Mie vaan velttona makoan, viikon jo maannunna veltto. 
Tässä näin syntini sovitan, kuumehissa kuorsaelen, epatto epäkelpo. Soi Liszt,  Lemmenunel-
mia ja matkaa menneeseen. Olin taas kuunnellut tuota iänikuista romanttiikkaa, katsellut ilta-
pimeälle pihamaalle ja etsinyt taivaalle kurottautuvaa kuuta. Päätin nyt irtautua ja etsiä viskin-
loput jääkaapista. Se oli kylmää ja huursi lasin pinnan, kupli iloisesti. Kunpa saisin taas unen 
päästä kiinni. Villahuopa haisi, kiedoin sen hartioille koska vilu jo hytisytti jäseniä. Mittarin 
kaihinen silmä näytti yhdeksää kolmatta astetta pakkasta ulkona, tai ainakin melkein. 

Mistä minä nämä virukset sain? Aikoinaan tämä kaikki olisi huvittanut Annaa. Hän olisi 
nauranut ja sanonut että et sinä sairas ole, kunhan vaan yrität tehdä vaikutuksen. Mutta nyt 
hän katsoi minua syrjäkarein ja teki pilkallisia huomautuksia. Teki mieli panna tässä nyt 
tupakaksi, mutta kun en muistanut mihin hän oli askin piilottanut. Lopulta se löytyi yöpöydän laatikosta, niin läheltä ettei tarvinnut turhaan nousta jalkeille, ei edes kurkotella. Savuketta 
sytyttäessä kuvittelin että minulla oli seuraa. Vieressä häivähti varjo ja nopea käsi ojensi kohte-
liaasti tulta ennen kuin sain oman tikkuni leimahtamaan. Tuo varjo oli edesmennyt Eikka.

Puheensorina häiritsi yöunta. En pystynyt keskittymään edes eilisen lehden lukemiseen.
Anna oli tullut minua, sairasta tapaamaan. Ei hän vajaata viskipulloani havainnut. Piilottelin sitä häveliäästi pöydän alla. Anna oli  tullut vähän kiireisenä, hän oli pakannut kamarissa matka-
laukkua.

 – Sano sille Eikalle sitten että meillä ei saa tupakoida sisällä, hän minulle äsmenteli. – Ja katsokin ettei niitä kaiken maailman taiteilijoita ja retkuja ravaa täällä sillä välin kun minä olen pari viikkoa matkoilla. Mitä se nytkin täältä taas haki?

- Juteltiin vähän arkirealismista kirjallisuudessa.Se kyllästyttää meitä. Eikä se mikään retku ole, 
opin käynyt taiteilija se on. Jätti luvut vaan kesken kun oli jo tarpeeksi viisas. Mummonkin mielestä  oppi on ihan hanurista, muunsin vähän totuutta Annalle. Totuushan oli, että mummon mielestä insinööri on seuraava askel alaspäin Jumalasta ja taitelija on se viimeinen, eli ensimmäinen askel helvettiin. Anna katsoi minua arvioivasti. 

- Minä lähden nyt. Taksi kuului tulevan jo pihaan, niin että yritä tulla toimeen äläkä soittele 
vanhoille kavereille. Ei sellaisia enää ole.

Käänsin kylkeä sairasvuoteella ja aloin kuumeisesti miettiä miten vietän kaksi viikkoa ilman holhousta. Sillä tuo nainen oli tuonut syklisen näkökulman minun lineaariseen aikaani.  Ja kun 
silmät taas ummistin, kukon kuulin kiekuvaksi, hiiet hirnui kankahilla ja hevotkin jo heiniä 
hamusi. Halleluja, sanoin Eikalle joka oli taas pistänyt tupakaksi.
(2020)



 

        Tyhjää puhumista


VAAN KEITÄ LIEMME




Mitä sä mietit, Katja kysyi ja puhalsi pilkallisen savun silmille. – Mihin tulokseen sä oot
päässy?
Missä asiassa, minä utelin. Jätin tarkemmin selittämättä ja ajattelin, että miksi pitää
tietää menneisyys jos joutuu tekemisiin kiinnostavan ihmisen kanssa. Minua kiinnosti
hänen tapansa räpytellä silmiä kun katsoi kohti. Kiinnosti hänen naurunsa ja äänensä, sekin että hänellä oli huumorintajua. Katja vartoi yhä vastausta.

- Ei tässä mikään mieltä askarruta. Olo on mitä parhain, minä hänelle vakuutin.

Katja katsoi tyytyväisenä tarjoilijaa, joka latoi hänelle uuden lasin silmiteltäväksi. – Us-
kos outo todeksi, hän sanoi ja kippasi ryypyn.
Hänen kasvonsa punottivat. – Mä tiedän. Kerrotaan elämäntarinamme, hän ehdotti.
- Sä kerrot mistä sä oot karannu ja mistä se sun runo on kotosin. Ootko sä itse sen
tehny? Musta se oli koskettava.
- Ei se ole itsetehty. Ilmaisu huvitti mutta en näyttänyt sitä hänelle, vaan kertasin sa-
man säkeistön.

Vaan keitä liemme, mistä
kun kaiken kaikkiaan
jää tyhjää puhumista
jälkeemme maailmaan.

Katjan silmissä ilkkui nauru, mutta samassa hän jo vakavoitui. - Ja se siitä, eikä susta enempää saa irti. 
– Se on erään tohtorin kirjoittama kauan sitten. Siperiassa, minä häntä valistin. Sen nimi
oli Zhivago.
- Just ja joo, Katja tuhahti. Mun kotona oli viis lasta ja kun mä olin vielä siellä, naapurin
setä raiskas mut. Mä oli kahdentoista ja se oli mun elämän ensimmäinen merkittävä elämys.
- No, miten sen äijän kävi, minä kysyin.

- Ei kuinkaan. Se istuu seitsemässä johtokunnassa ja sai vielä neuvoksen arvonki. Siihen
aikaan kun tää tapahtu, se kutsuttiin rotareihinki. Mä lähetin sille 15-vuotiaana ripiltä
päästyä kiitoskortinki ja se soitti mulle, että jos mä vielä häiritsen niin se nostaa oikeus-
jutun. Saisin olla kiitollinen että se jättää asian siihen.

-     Se pelotteli. Kirjoita siitä juttu ja lähetä jollekin roskalehdelle, kyllä ne auttaa tekstinteossa jos sitä pelkäät.
- Sen mä saatan vielä tehdäki.
Istuttiin hetki hiljaa ja ihmeteltiin tätä yhteikunnallista tasa-arvoa. – Mitä sinä nykyään
teet, minä kysyin. Onko sinulla jokin ammatti ja työpaikka?
Katja sipaisi merkitsevästi tiilenpunaisia hiuksiaan. Niiden alta vilkkui alkuperäinen maan-
tienvaalea väri. – Sinä olet kampaaja, sanoin hänelle ja nostin käteni hänen kaulalleen.
- Mistä sä arvasit, Katja kysyi.
(2020)

    

          D O B R Y I  V E T S E R




Raukea syksyinen iltapäivä kiusaa mielen aina levottomaksi. Hiljaisuudessa muistui nytkin kaikenlaista elämän varrelta. Sekin rautasänky, jota joku voisi väittää vaikka luonnonilmiöksi. Linnuksi tai lepakoksi, jopa haravakoneeksi. Sängyn ruosteinen kitinä on kiusallista. Se pa-
lauttaa muistiin mielikuvia banderolleista ja mätiä munia paiskovista mieltään osoittavista maailmanparantajista, joiden silmät hehkuvat vihaa päähän vedetyn hupun rakosista. Palautui-
vat mieleen myös kypäräpäät, jotka pitivät aseitaan käden ulottuvilla sängyn vieressä. Osa
heistä makasi siinä nyrkkiä heristellen ja nauraen vinoa, irvokasta iloa tässä hädän keskellä.
Jotkut heistä puristivat kylmästä valkoisia sormiaan kiväärintukkiin. Kaikki he olivat rauhan-puolustajia, henkeen ja vereen.

Joskus nuorena poikana, ehkä neljätoistiaana kuuntelin radiosta kuunnelmaa, jossa kerrottiin rakastuneesta aasintammasta. Nyt tämän häpeämättömän rautasängyn elkeet ja liikehdintä
palauttivat muistiin tuon hörökorvaisen, tyhmän aasin. Kimeiden aasinkiljahdusten säestyk-
sellä rautasänky pyrki irtautumaan maan kamarasta ja räpiköimään lentoon. Se onnistuikin ja
väpätti ikkunan edessä hetken kaihomielisesti ulos katsellen . Sen messinkiputket kiiltelivät
ja vingahdukset sinkoilivat huoneessa sinne tänne.

Kun tätä menoa katselin, pohdin että voiko kukaan vakavasti otettava viranhaltija laskea tuota rakkinetta ulos vapauteen ikkunasta? Ajattelin kyllä niinkin, että mikä tässä enää auttaa, kun
sänky kerran noin hirnuu ja takaraajoillaan potkii tuolit kumoon. Ja vieläpä minun viskipullo-
nikin! Sehän on anteeksi antamatonta, lentäköön siis huut hiiteen mokomakin huonotapainen huonekalu, vanha hetekan rohilas jota ei haravakoneesta erottaisi.

Avasin ikkunalasin ja hetikohta sänky jo hujahti avoimesta lävestä raittiiseen syyshuuruiseen
ilmaan. Se huohotti happea ja hirnahteli vapaudesta juopuneena niin, että aloin sitä jo pakosta-
kin ihailla. Ympärilleen silmäillen se kohosi korkealle taivaalle ja parin klierroksen jälkeen
lähti määrätietoisesti lentää lekottamaan kohti sitä suuntaa, josta mielenosoittajien mekastus
tänne minun kamariini, rauhan tyyssijaan kantautui. Lentäessään se veisasi joko Marseljeesia 
tai Täh, tilipunalla? ;  ja voihan se olla vaikka Horst Wesselkin jos kuuloa vähän höristin.

Tilanne oli nyt rauhoittunut ja niinpä minä sytytin sikarin, huojentuneena siitä että anoppi ja
vaimo olivat matkalla rannikolle. Olin erehtynyt siitä pullostakin, ei se kaatunutkaan. Kaadoin muutaman tipan isoon lusikkaan ja nautin kulauksen. Päätin etten tällä kertaa soita kenellekään samanmieliselle, sillä muistin että lääkäri on kieltänyt minulta huonon seuran. Että sellainenkin
riesa vielä tässä iässä!

(Muistiinpanoja 2020). 

Monissa Venäjällä otetuissa valokuvissa näen usein kissan. Minä arvostan noita hauskoja ja
hyväntapaisia kotieläimiä. Kuvan yksilö on kotoisin Bulgakovin kokoelmista. Nimeä en muista,
mutta hauskaa meillä sen kanssa oli. Tämä katti käytti latinalaisia kirjaimia, niin että en ole
aivan varma vastaako se todellista ääntämystä, joka on tietysti meillä päin mjaauu. 
 
  

Y Ö   J A   U S V A










Kuva: Katynin luutnantti
(T.Yli-Rajala 1992)












Ne ovat tulleet. On kuin olisin kuullut jo satoja kertoja vaimean surinan, joka voimistuu
ja päättyy tämän kivisen ja synkän talon eteen. Ovien läimähdykset, rautaiset askeleet
mukulakivien kattamalla kadulla ja pihalla. Vaimeat, mutta teräviltä kuulostavat sanat.

Nyt pitäisi nousta vuoteelta ja katsoa verhon välistä öiselle kadulle, mutta se olisi turhaa,
sillä arki ei poikkea mielikuvista. Jäsenet  ovat raskaat ja vaikea on hengittää. Hiljaisuu-
den jälkeen kuuluu heikkoa kilinää ja sitten raskaita, etäisiä askeleita käytäviltä. Ne nou-
sevat hitaasti yhä ylemmäs ja niiden paino kasvaa jokaista porrasta kohti moninkertaiseksi.
Talo huojuu askelten tahdissa.

Ollakseni luonteva alan hyräillä vanhaa laulua Sah ein Knab ein Röslein rot. Toisaalta
voisi olla parasta mennä takaisin sänkyyn ja kääntää kylkeä. Mutta ovelle jo koputetaan
tarpeettoman kovasti ja sitä potkaistaan niin, että laudat natajavat. Avaan oven josta työn-
tyy sisään musta, hyvin lankattu saapas. Sitten vielä sotilas, ja useitakin sotilaita. He tarttu-
vat minun yönuttuni kaulukseen ja tuuppivat käytävään.

- Ei oo tarpeen pukeutua, yksi heistä äyskäisee. – Meillä on lämmin vaunu kuljetukseen.
Astellaan alas portaita ja minua jää vaivaamaan avoimena horottava ovi. Sulkiko asunnos-
ta viimeksi lähtenyt sotilas ulko-oven? Porrasaskelmat ovat korkeammat kuin muistinkaan.
On nosteltava jalkoja ja varottava kompuroimasta. Kadulle on pyasäköity suuri kuormuri,
jonka kuomulla peitetylle lavalle minut ohjataan. Sinne johtavat metallitikkaat joiden pääs-
sä odottaa täydellisen pimeä oviaukko. Kuvottavat hajut leijailevat sieltä vastaan kun minä
ryömin vähän peloissani lavan pimeään perukkaan asti. Nojaan selkää turvalliseen ohjaa-
mon seinään, joka huokuu kylmää. Kämmentä vasten tuntuu karhea lavan sorapinta ja jokin
pikku eliö juoksee sormen yli. Ovi suljetaan ja auto nytkähtää liikkeelle.

Ne ovat vanginneet minut pimeään neliöön ja kuljettavat nyt kohti metsää. Ovat etsineet
sopivan paikan jostakin kaupungin ulkopuolelta ja tarpeeksi kaukaa. Lava tärähtelee ja
keinuu epätasaisella metsätiellä. On pakko pysytellä keskellä kovaa lavaa nelinkontin tai
makuulla, sora hiertää kämmeniä ja polvia. Pakokaasua vuotaa koppiin. Muistan, että lap-
sena pidin sen pistävästä hajusta.

Auto on kääntynyt syrjäiselle sivutielle. Kulku hidastuu ja tuntuu että alamme kääntyä.
Voimakas nytkähdys, ja niin olemme ilmeisesti perillä. Oven läimähdyksiä ja heikko kei-
nahdus kun kopin etuosassa majailleet sotilaat hyppäävät kyydistä. Aamuisen taivaaan
himmeä kajo kehystää tummaa varjoa joka tuijottaa minua suoraan silmiin.  Joko nyt on
aamu, minä ihmettelen. Matka meni ihmeen nopeasti.

- Jaahah, ulos sieltä!  Ääni äyskäisee. – Ollaan niinku perillä.

Varjon takana häilähtelee toinen ja useitakin. Kuuluu ilotonta tekonaurua. – Ja tännepäin
sitten, olkaa hyvä! Ääni kuuluu rauhoittavasti suostuttelevan. – Tuokio vain.
Kuulin kuinka kiväärin lukkoja räplättiin ja sitten kuulin taas sen saman äyskivän äänen.

Ladatkaa! Tähdätkää!  Tulta!

Herättyä oli helpotus muistaa, että tämän saman unen minä näin ja kirjoitin noin viisi-
kymmentä vuotta sitten Kaltioon. Loppusanat ovat kadonneet niin kuin koko sen ajan
tarina, mutta jutun loppu on yhä sama. Ei maailma ole lyhyessä ajassa muuttunut, komento-
sanat äyskitään milloin milläkin kielellä ja moni meistä näkee samaa unta.

Kootut unet 1969 ; 2020