P E I L I N   L Ä P I

Toiseen aikaan. (T.Yli-Rajala 1994) 

Nuorempana halusin oppia tietämään mitä suuret ajattelijat ovat sanoneet ja millaisia neuvoja antaneet. Mutta aina kun avasin viisaan kirjan, minua alkoi  nukuttaa. Arvostelijat olivat kirjaa lukeneet ja päätyneet eri tuloksiin. He kritisoivat ja pilkkasivat kirjan tekijää ja puhuivat hänestä monenlaista pahaa. Harvoin kykenin lukemaan muutamaa sivua enempää, koska tuntui ettei minun näkemyksiäni hyväksytä. Niinpä minä tuskastuneena toivoin, että oppisin nukahtamaaan aina arvostelijan syytäessä pilkkaansa, sillä halusin   muodostaa vapaasti oman mielipiteeni. Olenkin oppinut nukkumaan niin hyvin, että arvostelijat ovat minut itsenikin tyystin unohtaneet. He eivät huomaa mitä minä kirjoittelen ajan kuluksi, ja jos huomaavat, niin eivät välitä kiinnittää siihen huomiota. Sekin vaiva heillä vielä, että muiden uniin on vaikea puuttua, kun omatkin ovat sekavia.

Minulla on kahdenlaisia lukijoita. Suuri enemmistö heistä on mieltynyt rutikuivaan arkiproosaan, jossa kirja aloitetaan niin kuin on tapana ja lopetetaan yleisesti hyväksyttyä kaavaa ja tapaa noudat-taen. Alun ja lopun välissä kirja käsittelee ja kuvaa arkielämää, jossa ei oikeastaan mitään mainittavaa tapahdu, tai jos tapahtuu niin se on elämänkatsomuksen vika. Tyhjä kirja kerää  kiitosta helposta ja selkeästä kielestä, jota kirjailija rohkenee kehittää fingelskalla tai murresanoilla, jotka ovat nuorelle ikäpolvelle niin vieraita että ovat uusia.

Eräs oppinut varhaisen keski-iän saavuttanut nainen sanoi, että hän ei millään ymmärrä mitä minä tarkoitan kun väitän että tarinassa kuvattu ihminen kulkee peilin läpi. Sitä ei voi hyväksyä, koska se on mahdotonta. Sen sijaan hän ymmärtää rakkautta joka on pintapuolista rapsutusta eikä hän siihen ymmärrykseen tarvitse jonkun paavalin korinttolaiskirjeen tai Johannes Cassianoksen neuvoja.
Ne harvat lukijani jotka väittävät pitäneensä lukemastaan, ovat ikäihmisiä.

Kun me joskus tapaamme heidän kanssaan, on puheen aiheena maailmantilanne. Me kuulumme kokonaan toiseen aikaan eikä meitä enää ole. Meitä ei kiinnosta pätkän vertaa mitä joku nuori kirjallinen kyky puuhaa ulkomaanmatkoillaan, mitä puhuu englanniksi rahvaalle, millaisia monikulttuurisia seksikokemuksia hänellä on kaukoidästä. Rahan ja vallan himo ovat takertuneet heihin. Se on paha jonka valtaan ei ole pakko sortua ja josta on mahdollisuus irtautua jos vain haluaa.
Korruptiota ei tarvitse hyväksyä eikä palkintoja kannata kaivata. Ne ovat kahleita joihin ei pidä itseään lukita. Luigi Pirandelloa mukaillen väitän, että maine on säkki, joka ei tyhjänä pysy pystyssä.

(2019)

VAIN  VEIVAAMALLA  

Kuva: Mironov kääri kellon täkkiin 

(Daniil Harmsia muistellen T.Yli-Rajala)

Niin kuin kaikki hyvin tietävät, on ääni vihellyspillin tuote. Ilman pilliä  ei olisi ääntäkään. Näitä minä mietin samalla kun maleksin oven ohi ja asetuin lopulta puiston penkille odottamaan. En kylläkään oikein tiennyt mitä odotin,  mutta näin oli olo jotenkin varmempi. Sillä niinhän on, että on vaikea pää-tyä perille, ellei tiedä mihin on matkalla. Ja että vain veivaamalla saa posetiivarin apinalta kommentin. 

Olin lähtiessä lukenut jostakin kirjailijaliiton sivulta kirjoituksen, jossa neuvotaan miten kirjoitetaan

hyvä blogi. Teksti masensi minua, sillä huomasin olleeni ihan väärillä raiteilla jo yli kolme vuotta. Hyvässä blogissa voi olla vähintään 300 sanaa, mutta jopa viisi sataa, kaksituhattakin. Minä poloinen olen pyrkinyt lyhyeen tekstiin, koska olen joskus tutustunut face bookin sekä tekstiviestien ja sähkö-postin  rikkaaseen tyylivalikoimaan. Minusta onkin tullut epäluuloinen ja joskus aprikoin että mistä lukutaidottomuus johtuu. Eikö ihmisillä ole enää aikaa keskittyä muuhun kuin tavaran ja rahan perässä juoksemiseen? Tai oman selfien lähettämiseen nähtäväksi kaikille kiinnostuneille. Pelkäävätkö ihmiset, että lukeminen pakottaa ajattelemaan niin, että vaivalla rakennettu materialistinen maailmankuva luhis-tuu ja sen tilalle tulee tunne, että joku on sammuttanut valot. Sama tunne, jonka skeptikko kokee kuolemassaan.  

En siis tähtää pitkiin selontekoihin blogeissani, jotka ovat yleensä hetken tuotoksia. Historian tut-

kimuksen metodioppi ei minun mielestäni sovi kaunokirjalliseen ilmaisuun. Vieroksun ajatusta, että aiheesta kirjoittaminen vaatii lähdekritiikkiä ja muuta saivartelua, koska kaunokirjallinen teksti pyrkii olemaan taidetta ja tieteestä se on valominuuttien etäisyydellä. Muistuipa nyt mieleen sekin vuosien takainen varoitus, että kaunokirjallista tekstiä on turha blogiin kirjoittaa, koska niitä ei kukaan lue.

Mutta minkäs nyt teet, kun minua eivät kiinnosta sisustusaiheet eivätkä muoti-ilmiöt. Minä haluan piehtaroida vain kirjojen maailmassa, ja sielläkin olen nirso. Lehtien toimitukset eivät enää vaivaudu ottamaan vastaan kirjallista kritiikkiä, vaan esittelevät aukeaman laajuisia kirjoituksia kuvineen nuorista maailmanmatkaajista, jotka etsivät elämänkokemusta jostain muualta kuin Suomesta. Stereotyyppiset  asenteet istuvat tiukasti ihmismielissä. Pariisi on kaunis oli kuinka roskainen tahansa, Shakespeare on primus Inter pares, koska kirjoittaa englanniksi. 

Blogin kirjoittajan pitää pyrkiä persoonalliseen ilmaisuun ja aiheiden pitää olla kiinnostavia. Mistä sen persoonan saa jos pyrkii aina kirjoittamaan samaa puisevaa proosaa, jota realismiksi nimetään. Mistä löytyy kaikkia kiinnostava aihe ihmisille, jotka ovat erilaisia? Kuvituskin voi lisätä blogin kiinnos-tavuutta, siksi minä olen alkanut käyttää omia taulujani blogikuvina. Niiden laadusta en tiedä, mutta ainakin ne ovat aitoja ja omia. Maalailen niitä joutilaisuudessa huvikseni. Monet niistä ovat matka-puhelimen kameralla taltioituja. Jotkut taulun nähdessään kysyvät viattomasti, ootko sää ite ton piirtäny? Jos minä kirjoitan aiheesta, joka menee yli lukijan ymmärryksen, he sanovat: et sää tota oo ite kirjottanu, oot kopsinu sen jotaki. Että niin on vahva luottamus minun kykyihini.

Olipa sen ymmärryksen laita miten tahansa, niin minulla on marginaalinen, vakaa sivun selaaja- ja lukijakunta. Se näyttäisi olevan jossakin 120-150:n tietämissä, ja joka viikko. Saavutus on hyvä, kun ottaa huomioon että minulla on taipumus ihailla sellaisia kirjailijoita kuin Kafka ja Daniil Harms. En heitä matki, mutta joskus se voi kuultaa vähän läpi Kirjoitan usein vaikeaselkoista tarinaa ihan piruut-tani, koska minulla on kieroon kasvanut karjalaispohjalainen huumorintaju. Rasitan lukijoita viikon välein, siis liian tiuhaan. Vaikka ikää on kertynyt jo varhaiseen keski-ikään asti (82), niin tekstiä tulee melko vaivattomasti, kun vain sopiva aihe osuu mieleen. Niitähän aina riittää. Jopa puiston penkillä, vaikka olen kaikkeen tässä joutavassa elämässä syytön.  

 (2020)

N E U V O T 0 N


Kun hiljaisuus alkaa painostaa
on puhuttava, muuten se lakkaa
(Gösta Ågren, Tääl 1988)


Kuva:
Impressio (T. Yli-Rajala 2020)

Blogissaan Jukka Tervo kertoo, että tapasin Gösta Ågrenin kerran ja en tavannut. (Mestari on poissa, Jukka Tervo 27.6.-20) Helsingin Suomalaisessa kirjakaupassa, kauan sitten oli jokin kirjallinen tilaisuus vuonna 1988, sen jälkeen kun Ågren oli saanut Finlandiansa.. Tervo nojasi yläparvella kaiteeseen ja katseli parveilevaa yleisöä. Hän kertoo pohtineensa, oliko Ågren siellä jossakin yleisön joukossa. Yhtäkkiä hän  tajusi seisovansa Göstan vieressä, kylki kyljessä, kyynärpäät melkein yhdessä kuin vanhat kalakaverit auringonlaskua ihailemassa.

Tervo kertoo liikuttuneensa kunnioituksesta niin, ettei sanonut mitään. Annoin sen hetken olla siinä ikuisuuden.

 Kun minä kuulin uutisen Gösta Ågrenin kuolemasta, leikkasin kuolinilmoituksen lehdestä ja lisäsin kokoelmaani. Siinä oli jo ennestään joukko edesmenneitä taiteilijoita, kirjailijoita ja runoilijoitakin. Kaikki olen tavannut jossakin elämän vaiheessa. Mieleen palasivat muistot WSOY:n kesäkokouksesta 1989, jossa olin kutsuttuna mukana rantamaisemissa, en muista enää paikan nimeä. Muiden muassa huomasin yksinäisen miehen, joka tuntui kaihtavan muiden seuraa. Pidin häntä silmällä, ja näin että hänellä oli oma majoituspaikkansa jossakin syrjempänä. Huomasin että hänestä kuiskuteltiin. Mutta niin tollo maalainen olin, että en tunnistanut miestä Finlandian voittajaksi.

Minä olen luonteeltani syrjään vetäytyvä ja hakeudun usein omaan suurenmoiseen rauhaani. Valitsin hälisevästä pihaporukakasta etäämpänä olevan kiven, tai kantoko se oli ja maleksin sinne istumaan. Siihen tuli jostakin myös tuo erikoinen mies, ja istuimme siinä mitään ihmeempiä puhumatta rinnan. Sitten näin kuinka jostakin rakennuksen suunnalta laukkasi pari äijää kameroineen meitä kohti. He syöksyivät aivan nenän eteen ja räpsivät kuvia. Epäluulo heräsi ja minun teki mieli vajota maan alle.

En muista miten asia eteni, mutta luultavasti niin, että katosin jonnekin piiloon ihmettelemään elämän oikkuja. Vasta  myöhemmin älysin kuka oli tuo salaperäinen mies, joka istui kannon nokassa minun vieressäni. Meidät on arkistoitu Södikan kuvakokoelmiin, ja minua hävettää vieläkin. Nimittäin se hävettää, että paikalla oleva kumartelijakansa piti tietysti itsestään selvänä, että minä olin linssilude, jonka piti tunkea mukaan. En minä linssilude ollut, mutta hölmö kuitenkin.

Voin siis ihan hyvin sanoa, että olen tavannut tämänkin runoilijan ja meillä oli tosi hauskaa. Tai ehkä hänellä hiljaisessa mielessään oli, kun huomasi että minä olin vaaraton ja kaikesta ulkopuolinen. Ja niinhän minä olen vieläkin.

Minut unohdetaan, hän ajattelee.
Unohdus on hyvä äiti. Kukaan ei kosketa sinua siellä,
Kukaan ei enää unohda sinua
(Gösta Ågren, Tääl 1989 (2020)

LYGAIA, KALLIOPEN TYTÄR


Täytyy puhua hiljaa

Kuva: Merenneito


Vuosikymmeniä sitten ostin Giuseppe Tomasi di Lampedusan proosakokoelman. Suomennoksen nimi on Seireeni. Hän kertoo nuoren miehen, Corberan kokemuksista Sisilassa, Etnan lähivesiltä. Corbera tutustui vanhaan kreikankielen professoriin, Rosario la Ciureen ja kuuli tältä tarinan joka jäi mieleen ikuisesti. Vanhan miehen tarina oli synteesi aistien ja järjen väliltä. Corberan lähellä oli joka päivä mies, joka edusti hienoa, melkein tarunomaista ja aineellisesti niin vähän tuottavaa oppia, humanismia. Me kaikki vanhat näytämme nuorten silmissä hulluilta, mutta usein onkin päinvastoin, Rosario sanoi. – Täytyy puhua hiljaa, tärkeitä asioita ei voi ulvoa. Rakkauden ja vihan mylvintä tapahtuu vain melodraamoissa, sivistymättömien kesken.

Rosario la Ciure vietti pari kuukautta vuokramökissä  1887 Sisilian kauneimmassa   paikassa, jossa rannikko oli vielä villi ja asumaton. Meri oli riikinkukon sininen ja edessä, välkkyvien aaltojen takana kohosi Etna. Yksinäisyys oli täydellinen. Sen katkaisi vain joka kolmas päivä talonpoika, joka toi niukat elintarpeet. Ihme tapahtui elokuun viidennen päivän aamuna kello seitsemän. Rosario heräsi ja lähti heti veneellä kohti kalliota, joka suojeli auringolta. Aurinko nousi ylpeässä raivossaan ja muutti kullaksi ja siniseksi meren kirkkauden. Rosario lausui veneessään antiikin kreikkalaista runoa, kun huomasi veneen laidan äkkiä painuvan oikealla takana. Hän kääntyi katsomaan ja näki nuoret, sileät kasvot jotka nousivat merestä, kaksi pientä kättä puristi veneen laidasta. Tuo nuori tyttö hymyili, kalpeat huulet vähän erillään toisistaan ja paljastivat terävät ja valkoiset hampaat. Hymy ilmaisi vain itseään, melkein eläimellistä olemassaolon riemua, jumalten iloisuutta. Auringonvärisistä hiuksista, jotka olivat hajallaan, siivilöityi merivesi avoimille vihreille silmille. Tytön alaosa oli kuin kalan, jota pienet helmiäisen väriset ja siniset suomut peittivät. Hänellä oli kaksijakoinen kalanpyrstö, hän oli seireeni.

Hän puhui, ja hymyn ja tuoksun jälkeen minut valtasi suuri lumous, Rosario sanoi. Hänen äänensä. Se oli vähän verhottu, velaarinen ääni, jossa oli lukemattomia soinnun vivahteita. Meren laiskojen hyökyjen ääni, vaahtopäiden kohina rannikolla, tuulten humina kuutamoisilla aalloilla. Seireenien laulua ei ole, Corbera. Musiikki jota ei paeta, on vain heidän äänessään. Seireeni puhui kreikkaa. – Kuulin sinun puhuvan kieltä, joka muistutti omaani, seireeni sanoi. Olen Lygaia, Kalliopen tytär. Ei pidä uskoa satuihin joita meistä kerrotaan. Emme surmaa ketään, rakastamme vain.

Rosario koki 24 vuotiaana elänänsä ainoan rakkauden, ja elämän lopussa hän sen kohtasi uudelleen laivamatkalla Lissaboniin.

Jokin aika sitten selailin alusta loppuun 300 sivuisen maailmalla menestyneen romaanin. Sen kerronta oli tasaisen tappavaa, kuivaa ja mielikuvituksetonta kieltä. Sen syvällisin sanoma oli, että hauki on kala. Lukukokemuksesta on nyt pari viikkoa, mutta en muista mistä kirja kertoi ja mihin se pyrki. Käsittelikö se niin sanottuja tosiasioita vai halusiko kirjailija vain viihdyttää lukijaa. Kumpikaan vaihtoehto ei toteutunut minun kohdallani. Jos minut lähetettäisiin autiolle saarelle rangaistukseksi siitä, etten hyväksy kaikkia muiden keksimiä sääntöjä, ottaisin mukaani mieluummin vaikka tuon Seireenin,. sehän vasta hauskaa olisi. Tai Galsworthyn pienoisromaanin Omenapuu, Karl Krausin Myrkyn käyttöohjeen. Maiju Lassilan Liika viisaan. Kafkan novellin Selonteko akatemialle. Mutta tuon 300 sivuisen jättäisin niille, joilla riittää aikaa tässä elämässä tuhlattavaksi asti.  (2020)

Tomasi di Lampedusa on antanut tarinalleen nimen Seireeni. Kreikan mytologiassa seireenit olivat enemmän linnun kaltasia olentoja, heillä oli sulkia ja linnun jalat. Tarinassa kuvattu tyttö oli meren-neito, jolla on muuten naisen olemus, mutta kalan pyrstö.

AVAIMEN  REIKÄ

T.Yli-Rajala: Yön hiukset 1998 (Mukaelma) 


Kirjallisuudessa voi avaimen reiästä nähdä syvälle ihmeellisiin asioihin. Ei tarvita
500 sivuista romaania tai monipolvista runoelmaa, silmäys syvälle riittää. Tällä en tar-
koita pikalukua, jota vain järjen puutteesta kärsivät harrastavat. Lukea pitää monta ker-
taa ja ajatella vielä sen lisäksi. Useaan kertaan lukeminen auttaa löytämään kirjan
syvästä kaivosta Pandoran lippaan, joka on täynnä kiinnostavia mielikuvia ja koke-
muksia. Niiden ei tarvitse olla omia, siinä kirjan merkitys korostuukin. Siitä lippaas-
ta löytyy muiden ihmisten ajatuksia ja tunteita, jotka vaikuttavat omaan maailmaasi.

Äkkiä huomaat, että olet kuin kiiltomato, jonka nähdessään Jules Renard kysyi: mitä on
tapahtunut? Kello on jo yhdeksän ja sen luona palaa vielä valo

Kuulin taannoin, kuinka joku kehui Jules Renardin tarinoita luonnosta hauskaksi
kokoelmaksi. (Histoires naturelles 1886, suom Kuvien metsästäjä 1973 Otava).
Kyllä ne minuakin ovat huvittaneet, mutta ennen kaikkea näen ne syvällisinä, imp-
ressionistisina väläyksinä jotka sisältävät paljon enemmän kuin pelkkiä kirjaimia
jonossa. Niissä on hetki kuvattu välähdyksenä, jossa liike on pysähtynyt. Se on
hetki ennen yämmärrystä, se mitä usein kuvataan syttyvänä lamppuna pään pääl-
lä.

Ei niissä välttämättä huumoria ole. Niissä voi nähdä elämän rakkautta ja uhkaakin.
Valinnan tekee aina näkijä itse. Uhka on kuin hämähäkki, jonka Renard kuvaa näin:
Yön hiuksille nyrkkiin puristunut pieni, musta karvainen käsi. Koko yön se painaa
sinettejään kuun nimissä.

Mutta rakkaus on perhonen. Eikö se olekin kuin  pehmeä, taitettu kirjelappunen
joka etsii kukan osoitetta?
(2020)

AJAN  ARMAUTTA

Halavat (T.Yli-Rajala 1989)

Nukkuessa olin lintu tai perhonen. Kun heräsin, en oikein tiennyt mikä haluaisin olla jos en oma itse, ja miltä tuntuisi olla joku toinen. Ullakkohuoneen kello tikitti aikaa, ja samalla kun käänsin kylkeä noustakseni jalkeille, muistelin tuota unta. Olin nähnyt sen aiemmin, ennen kuin aloin ahdistuneena herätä. Unessa oli rauhallinen laakso ja sen ihmisetkin olivat turvallisen tuntuisia ja ystävällisiä. Kukaan ei hymyillyt viekkaasti eikä ivannut heti kun käänsin selkää. Tiesin kyllä, että olin oudon
näköinen ja muista poikkeava, että minun oli vaikea puhua ihmisille joita epäilin Helpompi heille on kirjoittaa, vaikka he eivät sanoja ymmärrä.

Aamulla piti lähteä taas etsimään eilistä päivää. Pilviä oli kasaantunut taivaalle ja satoi satamistaan. Pilvien laskokset olivat vääristyneet yhdeksi leveäksi ja pimeäksi tieksi. Ystävät olivat etääntyneet ja kaukana poissa, minä vain yksin olin ja niinpä minä painoin pääni ja seisoin liikkumattomana. Mietin sitä kuinka kaikki elämän tarinat ovat keskeneräisiä eivätkä ne noudata ihmisen mielessä idäteltyä kaavaa, vaikka siltä saattaakin joskus näyttää. Ihminen luo nuo fiktiiviset kuvat ja sanojen kaavat omiksi ansoikseen.

On joutavaa noudattaa muiden laatimia sääntöjä, koska he ovat yhtä neuvottomia kuin minä, jolla on harhakuva vapaudesta. He ovat kuin Renardin lepakoita, eivät he ole ilkeitä, he eivät milloinkaan kosketa meitä. Yön lapsina he vihaavat valoa ja pienilla hautajaishuiveillaan he etsivät tuohuksia joita voisivat sipaista sammuksiin.

Mietin vielä sitäkin, että uni on ikoni elämästä. Se ei tunnusta sääntöjä, se on absurdi kaaos. Uni on elämän näytelmän jondanto, ei vain sen loppunäytös. Unen sisäinen jännite on näkijänsä korvien välissä, sille on turha etsiä hyväksyttävää valmiiksi kirjoitettua loppua. Uni haipuu ja siirtyy toiseen tapahtumaan huomaamatta ja se loppuu miten ja milloin vain. Usein se loppuu vapauttavaan tai haikeaan tunnelmaan enkä minä, sen näkijä ole valmis avaamaan ovea unesta arkipäivän ahdistavaan kellontikitykseen.

Tuo tikitys on kuin sanoja tipahtelisi esiin näkösälle ja minun on pakko palata kotiin kirjaamaan ne muistiin. Luulen että ne ovat odottaneet ilmestymistään vuosia, jotkut niistä jopa vuosikymmeniä, mutta nyt ne puikkelehtivat vapauteen. Niitä kertyy  tajunnanvirtana näyttöpäätteelle ja myöhemmin minä lajittelen niitä paperillekin. Kuvittelen, että niistä voi joku joskus kiinnostua, vaikka se toive osoittautuu todennäköisesti turhaksi.

Sanat virtaavat tajuntaan, en minä niitä pahemmin järjestele. Niiden muodostamiin mielikuviin jää aukkoja, paikoin niiden sanoma on tasokasta ja paikoin pintapuolista, turhaa höpinää. Sanojen ryöpytessä tajuntaan minä pohdin hämmentyneenä ja ahdistuksen alituiseen riivaamana, kenen unta minä olen, vai olenko sittenkin hereillä.
(2020)

NOSTALGIA





Impressio (T.Yli-Rjala 2020)



Katselen muistoissa sillan harmaita rautapalkkeja. Jykeviä olivat. Uskomatonta, että ne saattoivat murtua kuin oljenkorret, uskomatonta että silta voisi romahtaa polvilleen veteen. Juuri sellaiseen palkin puöreään kiinnityspulttiin satutin otsani joskus ammoin sitten. Kävelin sitä päin, koska olin katsellut jokirantaan ja koska kaikilla oli kiire.

Hälytyssireeni soi pitkään ja ihmiset juoksentelivat rannalla eestaas, poimivat tavaroita mukaansa metsään. Vedestä kahlasivat naiset, juoksivat uimapukusillaan hietikon yli mäntyjen katveeseen piiloon. Taivaalta kantautui tasainen hyminä. Eniten se muistutti mehiläisparven hyminää silloin, kun se vielä pysyttelee piilossa silmältä mutta uhkaa pelkällä olemassaolollaan.

Sinne tänne taivaalle tuprahtaa tummia savurenkaita. Kuin suuren tupakkamiehen suusta ne sinne lennähtelevät, ja niiden jälkeen kuuluvat ensimmäiset jysähdykset, maa keinahtelee.

- Se  on se iso iitee rinteellä, joku kuuluu sanovan. Saavat vihulaiset nyt kyytiä!

Muistan sen ison iiteen, Sen lähellä asui meidän tuttavaperhe, jossa käytiin kylässä aina kauppamat-kan yhteydessä. Kaikki piti hakea kaukaa kauppalasta, ja sitä varten piti ylittää tuo silta.

Tuijotan taivaalle. Makaan selälläni suuren männyn juurella ja tähyän sen runkoa pitkin oksien lomassa pilkottavaa sinistä taivasta.  Koneet lentävät korkealla ja arvokkaasti, savurenkaat tavoitte-levat niitä yhä lähempää. Näyttää kuin ne leikkisivat koneiden kanssa. Ja samaan aikaan männyn pihkaista runkoa juoksevat muurahaiset. Niillä on selkeä päämäärä, ne näyttävät itsevarmoilta ja välinpitämättömiltä. Vatsanpohjassa kourii nälkä. Näen kuinka koneet lähestyvät ja niistä alkaa tipahdella mustia täpliä . Jyminä kasvaa, kauppalasta nousee savupilviä ja  tulenloimotusta. Haluaisin olla muurahainen, käpertyä pieneen kokoon kaarnalle ja sulkea mielestä mustien varjojen uhkan. Mutta minä olen ihminen, ja pelko käpertelee vatsassa kerälle kiertyneenä ja kuvottavana.

Sillalta lähtee tie kipuamaan ylös vaaran rinnettä. Tänne on noussut uusia taloja, paikkoja on vaikea tunnistaa. Lieneekö tämä enää se sama tie edes? Se jonka varrella suuri iitee levitteli häveliäästi oksilla peitettyjä raajojaan kuin hämähäkki. Jalkoja särkee paljo kävely , mutta haluan kulkea hitaasti ja muistella rauhassa maisemaa. Aikaa on kulunut yli neljäkymmentä vuotta, mutta marssilaulun sanat eivät ole unohtuneet. Sanat eivät merkinneet mitään, mutta sävel on jäänyt mieleen.

In der Heimat wohnt ei kleines Mägdelein,
und das heisst Erika
Dieses Mädel ist mein treues Schäzelein,
und mein Gluck, Erika

 Kuinkahan moni heistä marssiessaan mietti, miksi oli tullut tänne Euroopan koilliseen erämaahän ja oliko siinä mitään laulamiset arvoista.

Lasten jalkoja väsyttää pitkä kävelymatka. Eivät  he tiedä, että minä etsin täältä muistoja omasta lapsuudestani.

- Isä, onko käärmeellä häntä? Joku lapsista kysyy ajatuksissaan.

Asiaa pitää miettiä. – Ei sillä muuta olekaan, vastaan heille. Sotakin on käärme, jolla ei muuta ole kuin pitkä häntä, ja minulle se on myös liian pitkä muisto, minä ajattelen.  (1990)