KATSOKAA  VETEEN

Istun päivän hiljaista hetkeä. Niitähän näin eläkkeellä riittää.Avaan vanhan kirjan ja selaan siitä vuosia sitten lyijykynällä alle  viivatun kohdan. Ja oltuaan hetken vaiti, hän kaatoi vettä astiaan ja sanoi heille: katsokaa veteen! 

Vesi oli sameaa, siinä ei voinut nähdä mitään. Hetken kuluttua hän sanoi toistamiseen: katsokaa nyt. Vesi on kirkastunut. 

Ja katsoessaan veteen he näkivät siitä kasvonsa kuin kuvastimesta. Ja hän sanoi heille: niin on myös ihmisen laita. Yksinäisyydenhiljaisuudessa näkee 

omat puutteensa. Hyvä on vaieta oikealla ajalla, sillä vaikeneminen on viisaiden ajatusten äiti.

Panen kirjan syrjään ja jään muistelemaan kuinka joskus nuorena opettajana

jouduin pitämään  aamunavausta koululla. Olin lukenut tuota vanhaa Bysantin hagiografisesta kirjallisuudesta lainattua katkelmaa ja olin tyytyväinen itseeni. Keskusradiolta luokkaan palattua oppilaat istuivat hämillisinä, harvinaisen hiljaisina. He olivat tottuneet toisenlaisiin ohjeisiin, sellaisiin joissa varoiteltiin synneistä. Musiikki jota heille soitin, oli keskiaikaista. Veisuja Valamon luostarista. 

Nyt jälkeenpäin arvelen tietäväni mikä heitä oudoksutti. Yksinäisyyden hiljaisuus tuntuu nykypäivän ihmisestä käsittämättömältä. Äänettömyyttä ja yksinoloa pelätään. Radion, television, puhelimien taustahäly luo meihin salakavalan turvallisuuden kuvitelman. Missä on ääntä, siellä on elämää. Har-

rastukset, kokoukset ja elämisen arki panevat meihin vauhtia niin, että illalla kun päivä päättyy, on helppo uuvahtaa uneen väsyneenä, mitään ajattelematta. Ja aamulla radio auki heti kun silmät rävähtävät näkemään saman eilisen, taas tänään.   

 ENNAKKOLUULOT

Näköä haittaa, jos

työntää päänsä pussiin

Kuva: Abstrakti 3  (T.Yli-Rajala 2017)

Ennakkoluulot kietovat ihmisiä maailmaan, joka on kuin hämähäkin seitti. Niistä ei pääse eroon, niiden virittelijä kököttää ensin tyytyväisenä jossakin ulkopuolisessa maailmassa, mutta työntyy vähitellen salakavalasti ihmismieleen. Ennakkoluulot ovat usein yhteydessä itsetuntoon ja egoon, ne saavat kuvittelemaan paremmuutta muihin nähden. Stereotypiat liitetään ihmisiin ja ammatteihin, heimoihin ja ihon väriin. Kieleen ja maailmankatsomukseen, uskontoon ja muotiin. Kohteita on lukemattomia.

Millainen on savolainen? Ovela ja liukaskielinen piällysmies. Pohjalainen on pöydälle hyppäävä ja tuppiroskaa eli puukkoa huitova suuruudenhullu juoppo. Romani on vaan mustalainen, ei sen kummempaa. Hänellä on oudot tavat ja hän on epärehellinen näpistelijä. Afrikkalainen on yleensä jonkin sortin murjaani ja hän asuu vielä risumajassa. Naiset ovat tyhmempiä kuin miehet, heillä on pienemmät aivot. Kirjastonhoitaja on yleensä nutturapäinen vanhapiika, jolla on tiukka katse ja varoittava sormi pystyssä. Hän vaatii hiljaisuutta. Jenkki jauhaa aina purkkaa ja on ylimielinen.  Ryssä on aina ryssä vaikka sen voissa paistaisi. Ja se vielä haisee.

Vakuutan sensorin tehtäviä hoitaville tiimeille, että eivät nämä minun mielipiteitäni ole, älkää vaan luulko. Ne edustavat sellaista mielipiteiden ja ajatusten vapautta, jota ilman on paras ja terveellistä elää. Niistä lähtevät alkuun riidat ja sodat, terroriteot, kiellot ja kansanmurhat. Kiihkoinen nationalismi ja yhtälailla myös niin sanotun kansainvälisyyden ihannointi. Idean joka pyrkii yhdistämään ja samankaltaistamaan kaikki, idean joka kieltää omaleimaisuuden ja siitä kasvavan terveen ylpeyden. Imperiumin kannattaja haluaa, että kaikki käyttävät hänen kieltään, sillä muut puhuvat vain koirien kieltä. Hän haluaa, että kaikki ajattelevat samalla tavalla kuin hän. Hän on niin vapaamielinen, ettei anna muille suunvuoroa palavereissa. 

Luulojen varassa elävä kieltää muut kielet ja haluaa rangaista niiden käyttäjiä. Se on kulttuuri-imperialismia. Näin on aina käynyt ja näin näyttää vieläkin käyvän. Aseitakaan ei  tarvita jos ennakkoluulot on saatu istutettua tarpeeksi syvälle. Lopulta kuitenkin huomataan, että omat koirat purevat kipeimmin. (2020)

 

PIIPITYS ON KANSAMME KIELI. 

Kuuletteko änkytyksen? Se on kerakkeiden 

kuoro kun ääntiöt on likvidoitu.  (Stanislaw Jerzy Lec) 

                

                                  Kuva: Amadeo Modigliani 

Suomalaiset ovat nöyrää ja oppivaista kansaa. Kansalliseen herää-miseen he tarvitsivat ruotsinkielistä sivistyneistöä avuksi, muuten rahvas olisi maannut kartanolla kuin entinen laiska renki ja tyytynyt vieraskieliseen komenteluun. Oltiin vieläpä kahden vaiheilla siitä, kumpi herrakielistä oli parempi. Venäjä vai ruotsi. Lopulta viisaat keksivät kehittää kirjakielen, jota nykyään pilkataan turhana ja kei-notekoisena. Ei tässä hienostelua kaivata, kyllä tällaista kansakuntaa kyetään johtamaan median opettamalla nykivällä hämäläisslangil-lakin, jota nimitetään yleiskieleksi.  Ja onhan herrarodulla taas uusi komentokieli englanti, jolla asiat hoituvat sutjakkaasti. Sillä tutkitaan ja sillä hallitaan niin kuin ennen muinoin latinalla. 

Muuten asiat hoituvat, mutta joissakin arkipäivän toimissa on vielä kitkaa. Kaikki eivät osaa tai eivät halua tilata ravintolassa päivällistä englanniksi. He jopa närkästyvät siitä, että heidät viisataan niin hienosta paikasta ulos. Ei herätä ihmettelemään sitäkään, että ravin-tolan tai junan vessaan tarvitaan englanninkielinen pääsylippu ja ähkiminen tulee toimittaa englanniksi. Kun vieraskielisen median merkitys kasvaa, se muuttuu koko ajattelun alustaksi ja alkaa vaikuttaa ihmisen mieleen. Syntyy syrjäytymisen kierre joka johtaa median lukutaidon puutteeseen tai heikkoon tasoon. Kukapa osaisi sujuvasti lukea ja ymmärtää käyttöohjeita, jotka on kirjoitettu fingelskaksi.

Turha tässä on alkaa puhua tasa-arvosta, rasismista ja syrjinnästä, kaiken hyväksyvästä vapaamielisyydestä. Oman kielen puhuminen ja sillä tilaaminen on joidenkin mielestä kerta kaikkiaan sivistymätöntä käytöstä. Eikä mielensäpahoittajan karvahattu sovi kansainväliseen ympäristöön, muoti vaatii näinä päivinä Kim- kampausta, jossa kuulon parantamiseksi karvat leikataan korvallisilta. 

Mutta, myös valtaistuimilla painuvat housut ryppyyn. Eihän vika vieraassa kielessä ole vaan niissä jotka sitä suosivat ja vaativat. He ovat teknokratian ja kaupan apostoleita, jotka levittävät meille kansainvälisyyden ilosanomaa. Ja heidän ymmärryksensä mukaan englanti on sitä kansainvälisyyttä, oma kieli ja kulttuuri, kansallinen itsetunto on fasismia. Totuutta peitellään syllogismeilla. Siitäpä syystä ihmiset hyväksyvät nöyrästi ylimielisen kohtelun eivätkä älyä edes ihmetellä sen kaltaista rasismia. Kansallinen itsetunto on painettu niin maan rakoon, että sitä voi verrata pussillineen pilaan-tunutta hernekeittoa. Joka sitä nauttii, tunnistetaan hajusta jo kaukaa matkojen takaa. 

Mutta niinhän on sanottu, että meidän jälkeemme vedenpaisumus.

(2019)

 M I A U

Nykyään kirjallisuus on reseptejä,

joita sairaat kirjoittavat

(Karl Kraus)

                                            Kuva: Miau. (Kerttu-Maria 2020)

Minä olen siitä omituinen luomakunnan luomus, että pidän jostain syystä enemmän naisista kuin muista. Että miksikö niistä pidän? No, ensinnäkin he ovat yleensä kauniimpia ja viehättäviä, monesti jopa melkein viattomiakin. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta naisen ääni on viehättävän puoleensavetävä, ja silmiään hän osaa räpytellä miehiseen itsetuntoon vetoavasti. Naisissa on jotain kissamaista. Ehkä nämä myönteiset näkemykset ja tuntemukset johtuvatkin siitä, että naisten ohessa pidän myös kissoista, jotka ovat niin hellyttäviä. Silittelen niitä mieluusti, varsinkin leuan alta, jolloin ne alkavat hiljaa kehrätä ja luovat kiintymystä osoittavia silmäyksiä minuun, joka niitä pyrin rapsuttelemaan. Joskus onkin käynyt yllättäen niin, että katti, kulloisenkin rapsuttelun kohde, on äkkiä loikannut sylistä ja raapaissut ranteeseen. 

Loukkaavana olen kokenut sylistä hyppäyksen jälkeen kuulemani sähähdyksen, vieläpä äkäisen sylkäisynkin. Tuollainen käytös on ennen kuulumatonta, koska tarkoitusperäni ovat olleet aina kunnialliset. En nyt puhu enää kissoista, vaan yleisemmällä tasolla naisista, joista tämän merkittävän tieteellisen narratiivin aloitin.

Tällainen käytös osoittaa todeksi havaintoni, että naiset ovat silloin tällöin arvaamattomia. Olen asiaa käsitellyt jo aiemminkin blogissa ”Eräs rouva” (15.12.-18). Uudempikin koke-mus minulla on. Näin taannoin erittäin viehättävän yksilön kadun kulmassa, kaartamassa pois näköpiiristä, kun havaitsin hänen podottaneen nenäliinansa kadulle. Se ei ollut arvokas silkkiliina, niin kuin romaaneissa yleisesti tapahtuma kuvataan, vaan kyseessä oli  tavallinen paperinenäliina. Neiti hoi, minä huusin ja säntäsin hänen peräänsä nenäliinaa kädessä roikottaen. Tipautitte tämän! 

Neiti hidasti vauhtiaan ja vilkaisi hämmentyneenä minua. Vastoin odotuksia hän käännähti ja lähti melkein juoksujalkaa pakoon. Kiinni en enää saanut, niin oli vauhti kova. Olen säi-lyttänyt tuon nenäliinan kuin muistoesineen ja toivon, että  tiemme vielä kerran kohtaavat. 

Päivittäin muistuvat mieleen monet tapahtumat, joista valtaosa on hauskoja. Olen huoman-nut, että monet naiset suhtautuvat minuun melkeinpä äidillisen ymmärtävästi, sillä olenhan aina vakuuttavan ja luotettavan näköinen. Yksi ylikäymättömän ikävä tapaus parin vuoden takaa palaa kuitenkin vielä usein mieleen. Avasin kohteliaasti kaupan oven eräälle sals-kealle, keski-ikäiselle kaunottarelle joka esitti kiitoksensa lyömällä minua käsilaukulla päähän. Turha sellaisille on huomiota osoittaa ja kumarrella, he kuuluvat yleensä johonkin salakähmäiseen liittoon jossa ratkaistaan kuka saa jäädä oven ulkopuolelle ja kuka ei saa tulla sisään. 

MAAHANMUUTTAJAT

KUVA:

Vieras (T.Yli-Rajala 2017)

Syksyllä isä katosi sotaan ja äidin tehtäväksi jäi tavaroiden kokoaminen ja muutto jonnekin. Ei oikein tiedetty minne. Paljon jäi huonekaluja ja tavaraa vuokrataloon, joka kuulemma oli jossakin Waldhofin tehtaiden lähistössä. Perintöviulu jäi seinälle naulasta roikkumaan. Silläkin oli vähäinnen osa historian tapahtumissa. Luulen  että se näkymättömän orkesterin muiden soittimien kanssa esitti hiljaa Brahmsin sävellystä Ein deutsches Requiem, wie lieblich sind deine Wohnungen. Robert ja Clara Schumannin romanttinen muisto katosi realismin hämärään. 

Vanhempi veljeni kerttoi myöhemmin, että täpötäysi juna pysähtyi Elisenvaaran asemalla. Ihmiset juoksentelivat hädissään metsään ja etsivät suojaa maataistelukoneiden tulitukselta. Voimiensa tunnossa oleva vihollinen purki kiukkuaan naisiin, lapsiin ja vanhuksiin joiden päämääränä oli vapaus. Tiedän että vuosia myöhemmin samanlainen tapahtuma Eisenvaarassa oli vielä tätä ensimmäistä pahempi, paljon pakolaisia jäi sille tielle. Meitä se ei enää koskenut, meidän vuoro oli nyt jättää talo ja tavarat Ounasvaaran rinteelle ja pyrkiä junaan joka veisi vapauteen. Omaisuus pakomatkan aikana oli koottu vanerilaukkuun, jota äiti rehasi mukanaan. Osa huonekaluista ja tavaroista matkasi epämääräisille asemille eikä niitä enää koskaan nähty.

Asemalla tungeksi väkeä. Aikuisten puheista ja ilmeistä heijastui kireä pelko. Sotilaat eivät olleet enää vuoristojääkäreitä, heillä oli konepistooli rinnan päällä vinosti ja heitä pyrittiin kiertämään matkan päästä. Ein Heller und ein Batzen oli vaiennut eikä kuultu enää iloista hai dii hai duu laulua. Lähtömme jälkeen koko asema räjähti ja katosi muistoista kauas pois. Kun pitkän matkan jälkeen saavuttiin likaisina ja uupuneina junasta vieraalle asemalle, nimitti joku ääni meitä ryssiksi. Koulutoveri, minun hyvä kaverini ihmetteli joskus ohi mennen kuinka köyhiä ne siirtolaiset olivat, niillä ei ollut maata eikä omaisuutta. Hän ei aina muistanut minun taustaani ja puhui mitä kuuli vanhempien siunailevan keskenään. Äiti ei eläessään unohtanut Viipurin murretta, siitä kai tuo ivallinen ryssittely joskus lähti. 

Muistot ovat hataria, mutta silti ne ovat omia. Paljolti ne ovat värittyneet myös tarinoista joita olen kuullut minua vanhemmilta. Päällimmäisenä kaikessa on kuitenkin ahdistava pelko ja häpeä. Se on epämääräinen uhka, joka kieppuu kaiken yllä. Sen sanoma on, että mitä tahansa voi tapahtua koska vain. Rauha on sana jonka kaikki tuntevat ja tietävät, mutta eri kielillä se kirjoitetaan erilaisin kirjaimin. Moni katselee tänäkin päivänä ympärilleen ja näkee samanlaisia pakolaisia joiden silmissä asuu pysyvä pelko. Kannattaa ehkä miettiä, miten heitä nimitellään ja millaisia ajatuksia he meissä herättävät. Lapset ovat pieniä ja vanhukset voimattomia. Aikuisetkin ovat neuvottomia, jos heiltä kielletään työ ja toimeentulo. Se tie johtaa masennukseen ja epätoivoon.  (2020)

 SYYSPÄIVÄ

Miete: Älä vaivaudu ajattelemaan, joku

tekee sen puolestasi

KUVA: Ruska (2020) T. Yli-Rajala

Muistuu mieleen kuinka äiti tuijotti hetken johonkin tyhjään ja huokaisi. Tuntuu kuin eiliseltä päivältä kun te olitte vielä pieniä ja kaikki näytti olevan hyvin. 

Minusta se oli käsittämätöntä. Tiesin toki että kaikki muuttuu, mutta en osannut arvata muutoksen vauhtia. Enkä osaa vieläkään. Näen yhä silmissäni tutun puseron, jossa oli vireät lasinapit. Puseroon valkoisella langalla kirjaillut kuviot ja halvan hajuveden tuoksun. Ei hänellä rahaa liiemmälti riittänyt ylellisyyksiin. Isä viipyi vuosikausia sodassa ja hän haki kortilla kaupasta meille maitoa ja leipää. Ruisjauhoja, joista siivilöitiin kuivettuneet madot, että jauhoista voisi keittää ruisvelliä. Joskus leikattiin siivuja saksalaisesta limpusta, ties mistä hän senkin oli onnistunut saamaan. Vähän isommat pojankollit niitä kävivät pimeästä tonkimassa saksmannien roskalaatikoista. Meistä tuntui, että vartiomies ei ollut varkaita näkevinään, vaan vihelteli hiljakseen Lillimarleenia.

Siitä kaikesta on kauan, mutta silti se on kuin eilistä päivää. Pitää vain pysähtyä ajattelemaan ja muistamaan. Minun omat lapseni ovat aikuisia, yksi heistä on jo lähtenyt tästä maailmasta. Hän ei jaksanut elää, mikä tuntuu käsittämättömältä. Kun kuolemasta joskus hänen kanssaan puhuttiin, minä sanoin että jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Linnun laulua, tuulen hyväilyä. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Kun minä nämä sanat hänelle puhuin, näin hänen katseessaan saman tuijotuksen tyhjään kuin äidilläni joskus paljon myöhemmin.

Arvelen, että entisten aikojen ihmisillä oli enemmän kykyä empatiaan, myötätuntoon kuin nykyajan ihmisillä. Kiihkeä oman itsen esille tuominen, teknisten lelujen palvominen, tunteettomuuden arvostaminen ja sen ihailu ovat rikkoneet käsitteen sielu. Se on kaikesta huolimatta olemassa, vaikka sitä halutaan piilotella ja se haudataan näkymättömiin. Skeptikko sanoo, että ajatus ja sielu ovat vain värähtelyä materian maailmassa. Kiinnostaisi tietää, millaisesta materiasta ajatus koostuu kun se niin innokkaasti värähtelee. Miunsieluni värähtelee muistoista ja tunteista. Håpeän ihmisiä jotka  arastelevat tunteiden esille tuomista ja muistelemista. He ovat kuin puupökkelöitä, joita mikään ei hievauta. He puhuvat aina omasta mielestään pelkkää asiaa ja kirjoittavat tylsiä arkipäivän kokemuksia muistiin, ikään kuin vain ne olisivat elämisen arvoisia.   

Muistaminen ja tunteet ovat elämän arvoisia, eivät vain tyhjät kirjoitetut sanat. Niitä ovat museot ja kirjavarastot täynnä.  (2020)

 

M U O T I

                                             Kuva: A.Modigliani Nu Couche.  1917

Joka ei tiedä mihin on matkalla,      

ei päädy mihinkään  (Zafon)

Muoti on laumasielujen uskonto. Joku jossakin päättää miten ensi syksynä pukeudutaan. Montako nappia takissa saa olla, millä korkeudella hameen helma saa lepattaa. 

Miten pitää puhua, että tekisi vakuuttavan vai-kutuksen. Millaisia ovat trendikkäät lainasanat, koska sehän tiedetään, ettei omasta kielestä ole mihinkään. Vielä sata vuotta sitten kieltä kehitettiin sorvaamalla uusia sanoja omakielisestä perus-sanasta.

Siinä puuhassa suomenkieli on lähtemättömän rikas ja taipuisa. Sanan kantaosasta voidaan muotoilla uusia merkityksiä, jotka on helppo heti ymmärtää. Monissa muissa kielissä on pakko hyväksyä käyttöön vieraita lainasanoja, koska omia ei ole tai niiden kehittely on vaikeaa ja keino-tekoista. Otetaan esimerkiksi sana. Siitä voidaan hetkessä kehitellä muotoja jotka jokainen ymmärtää. Sana, sanasto, sanoa, sanoma, sanailla, sekä siihen perustuvat yhdyssanat. Sanasota, sanakirja jne. 

Kielen kehittäjät ovat kuolleet, kaupan ja tekno-kratian apostolit neuvovat meitä käyttämään kansainvälisiä sanoja. Mistähän lienee kotoisin tuokin airbnb (?) hirviö joka on loukkaus vokaa-lipitoiselle suomelle. Luulisi että ”replyttää”- hirviöllekin löytyisi suomesta luontevampi sana kun vain joku viitsisi nähdä vaivaa kielitoimistossa ja suositella. Mutta ei sellaisella pitkällä ja monimuotoisella hirvityksellä joilla lainasanoja pyritään korvaamaan. Miten oisi vaikka sana vastata?

Vierassanojenkin käyttö on muotia. Ihmisiä voi ohjailla monin tavoin. Uskonnon, ideologian ja arkipäiväisen politiikan keinoilla. Valikoima on yhtä kirjava kuin on ohjailun kohteita, ihmisiä. Ohjailussa käytetään monenlaisia keinoja. Tunteita  muistoja, ihmissuhteita, ennakkoluuloja sekä   asenteita. Valikoimaa riittää paljon.

He jotka ovat johdattelun kohteita, eivät itse ymmärrä mihin myllyyn ovat astuneet. He ovat mielestään itsenäisiä ja vapaita tekemään valintoja. He ovat kuin sokeat pimeässä. Valo ei auta, sokeiden on pakko hapuilla. Valon näyttäjiin ihmiset suhtautuvat epäluuloisesti eivätkä usko mitään sellaista mitä eivät näe tai mitä eivät kykene kokemaan. Ideologiat ja poliittiset muotisuun-taukset käyttävät ihmisten ennakkoluuloja hyväkseen. Niin myös uskonnolliset lahkot ja materialismiin sairaalloisella vimmalla uskovat huuhaatieteet. Tarkoitan tällä niitä ”tieteitä” jotka lakaisevat maton alle kaikki ne ilmiöt joita eivät pysty selittämään materialismin pohjalta. Ratkaisu on, että kun niistä ei puhuta, ei niitä ole. 

No, tämä asia on niin ärtymystä herättävä, että eksyin jo itsekin sinne huuhaamaton alle. Muodista piti sanoa painava sana, mutta minkäs teet kun et ymmärrä sen perimmäistä tarkoitusta. Koska olen epäluuloinen, epäilen että joku jossakin yrittää johdatella ihmispoloja haluamaansa suuntaan. Mutta arvelen silti, että kaikille punainen paita ja vihreät alushousut eivät sovi.

(2019)