MURHEESI  SUISTA

Kuva: Soi riemuvirsi, kukkii jo  maa

 

Annamaria oli saanut flunssan, jota sanottiin siihen aikaan 1920-luvulla Espanjantaudiksi. Ihmisiä tautiin kuoli paljon kaikkialla maailmassa. Syynä pidettiin sodan jälkeistä köyhyyttä ja ravinnon puutetta. Kun muut lopettivat sotimisen, alkoi Suomessa sisällissota, eikä omavaraisuudesta ollut tietoakaan. Oltiin ulkomailta tuotavan viljan varassa. Annamaria oli seitsemän lapsen äiti pienestä töllistä Viipurin maalaiskunnasta ja sairastuessaan vasta 49 vuotias. Keväi-senä päivänä hän makasi sairaalan vuoteella ja muisteli nuoruutta, ikkuna oli raollaan ja vilpoinen ilma oli helpompi hengittää. 

Murheesi suista, ilmasta puista 

soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa

Hän muisti kuinka he kulkivat metsäpolkua pitkin ja joku heistä alkoi laulaa tuota vanhaa kevätlaulua. Annamaria kuunteli hetken ja yhtyi lauluun. Kas virta vielä tanssiipi tiellä, päin merta mennen noin vaahtoaa. Nyt sydän raukka riemusta lyö, jäi kauas taakse talvemme yö!

Matkaa koululta kotiin oli kolme kilometriä, synkeää metsätaivalta. Monesti iltapimeällä pelotti niin, että piti vilkuilla taakse ja sivuille pensaiden salaisiin lokeroihin. Muut kulkivat edellä, isommat tytöt rupattelivat ja nauroivat omiaan. Joku kuiskasi Annamarian korvaan selvällä äänellä älä pelkää. Vaan nyt häntä alkoi pelottaa entistä enemmän, sillä kukaan edellä käyvistä ei tunnustanut kuiskineensa  Annamarian korvaan. Ja miten olisi voinutkaan, koska hän kulki jonon viimeisenä ja olisi huomannut jos joku yritti salaa häntä pelotella. 

Hän muisti myös kevättalven päivän, jolloin kotimökin pihaan saapui joukko  meluavia valkokaartilaisia ja jääkäreitä. Annamarian mies astui portaille kysymään mitä tulokkaat halusivat. He halusivat hänet seinää vasten ammuttavaksi. Onneksi paikalle juoksi hovin pehtori, joka puhui hänet vapaaksi. Älkää ampuko ainoaa työmiestä, hän ei ole osallistunut mihinkään mistä voitaisiin syyttää. Annamaria tiesi, että tuo oli totta. Hänen miehensä hoiti hovin hevosia, puhui niille ja seurusteli tallin vanhojen kummitusten kanssa. Ei siinä jäänyt aikaa politiikalle ja  vallankumouksille.

Seitsemän tyttöä Annamaria oli miehensä kanssa kasvattanut, tai oikeastaan he olivat onnistuneet pitämään perheen elossa ruokapalkalla, jota saivat Antti-isän työn korvauksena. Häntä sanottiin muonamieheksi. Lapsilla ei aina riittänyt kenkiä koulumatkoille, vaan niitä piti käyttää vuorotellen. Hän itse kävi tekemässä jotain askareita siinä hovin rakennuksessa, jonka pihalla hän näki hahmon kulkemassa talon seinän läpi. Hän oli perinyt vanhat uskomukset ja parantavat loitsut omilta vanhemmiltaan ja tiesi, että musta korppi pihapuussa tiesi kuolemaa. Ja senkin tiesi, että tummaa huivia ei koskaan saanut kietoa silmille. 

Joku kävi sulkemassa ikkunan. Hän tunsi kuinka kuume taas nousi ja vapisutti koko kehoa, vaikka hän makasi peiton alla. Nuo lyhyet hetket menneessä palauttivat taas mieleen kevätlaulun. Muistoissa mulla, myös ehkä sulla, lie musta häivä, kaikk´unholaan! Oliko tuo musta häivä josta laulu kertoi, se korppi ikkunan viereisen puun oksalla?

Hän sulki silmänsä ja muisti myös laulun lopun.

Loukkoon jo huolet, pois varjopuolet,

aurinko armas luo loistoaan!

Nuoruutta soipi viidat ja haat,

nuoruutta niistä itsekin saat. 

Siis riemumiellä laula sä siellä,

nuoruus on suurin lahjoista maan!

Isoäitini Annamaria kuoli keväällä 1927. Hänen hautansa paikka on hoitamattomana jossakin Viipurin maaseurakunnan entisellä hautausmaalla.

…

Juustilan hovi (kartano)

Vanhassa Suomessa eli Karjalassa

kartanoa sanottiin hoviksi.

                                                                                                  I I

I  M B O L G I N   A I K A  A N       

Kuva: Connemoren Aisling

(Juho Yli-Rajala 2018)

Jos elämä kertoo meille tarinan,

onko sillä jokin tarkoitus?

 Odotin uutisia hartaasti kymmenisen minuuttia olohuoneen nojatuolissa. Radio oli keittiössä, josta kuului ankara kissan nauku. Kuka siellä kehtaa rääkätä kollikissaa tuolla siivolla, kysyin hellapoliisilta. Se on narttu, tämä vastasi. Tuo naukuminen on hinta, mikä täytyy maksaa uutisista. Vilkaisin ympärilleni ja hätkähdin. Kuuliko joku tuon arvion vaikka avoimesta ikkunasta, elettiinhän vielä lämmintä syksyä. Tiedän, että joku todella istuu jossakin ja lähettelee arvioita ihmisten loukkaavasta kielenkäytöstä ulkomaa-laiselle firmalle, jossa ei suomea osata. Tuo anonyymi joku on päättänyt näin rangaista puhujaa tai kirjoittajaa, joka loukkaa hänen käsitystään siitä mikä on soveliasta. Ei kissojakaan saa pilkata. Jotenkin tulee mieleen totalitaaristen valtioiden ilmiantojärjestelmä.

Minä kuuntelen mieluummin Cecilia Bartolia ja ah, niin ihanaa barokkimusaa. Kyllähän Kiri Te Kanavankin maorilaulut ovat herkkua tuon joka päiväisen hevirokin ja raakkumisen sijaan. Ihminen on sellainen, että hän viihtyy parhaiten utopiassa. On mukava piehta-roida hauskoissa mielikuvissa ja työntää ikävät asiat ja muistot pii-loon. Mihin ne kätketään? Maastokuvioisen maton alle, jonka pin-taan on ommeltu varoitus: älä katso tämän alle, sinne on haudattu pelko. Helpot muistot ovat kauniita, ne palauttavat mieleen tuttuja ääniä ja ne saavat mielen otolliseksi ottamaan vastaan samanlaista tietoa. On kevyt olo kuin Imbolgin aikaan pyhän Brigidin päivänä Kylemoressa. Ihastelen iirinkieltä, kun Moja ja Aisling laulavat Connemaran merestä. Olen kuullut sanottavan, että iireillä ja suoma-laisilla on jotakin yhteistä. Ainakin meillä on surumielisiä kansan-lauluja vaikka muille jakaa. Mutta eihän se käy laatuun, anglosaksista raakkumistahan musiikin olla pitää. Eikä meillä ole mitään omape-räistä, sillä mollisävellajikin on kirjattu venäläisille. Ja sikäläisen käsityksen mukaan Kalevalakin on venäläinen, koska karjalaiset ovat venäläisiä. Mitä nyt Lönnrothkin siellä kävi vain vakoilemassa.

Omat mielipiteet, omat muistot ja tuntemukset täytyy haudata kent-tälapiolla kaivettuun liberaaliin kuoppaan. Vanhaa kieltä on mahdo-tonta käyttää, se täytyy korvata vierailla lainasanoilla jotka ovat kuin hiekkaa ugrikielen moottorissa. Tajunnan virta vie meidät kohti kuilua, jonka pohjalla odottaa fingelska, uusi kyökkikieli EU:n museon komeroissa. Ja sensorit.

Cecilia Bartoli. Barokkimusiikki. Kiri Te Kanava. Kylemore Irlanti.

 

 

 AH MA NAURAN 

(Bianca Castafiore)

                                               

                                                  Kuva: Ruska (Kerttu 2019)

Puhutaan että nykyaika on vapauttanut ihmiset uskontojen ja ideologioiden orjuudesta. Eihän se ole totta. Suuri osa ihmis-kunnasta elää entisillään, mutta länsimaiden ”valistunut” väki kulkee nykyään liekanaru kaulassa. Sen liean toisessa päässä on liike-elämän kaupallinen ohjaaja, joka vetää lemmikkejään asiakkaita haluamaansa suuntaan. Ne kun vapaina pyrkivät juoksemaan siksakia ja ottamaan vainun väärästä suunnasta. Älkää tosikot hermostuko, tämä on allegoriaa eli vertauskuvaa, ei realismia. 

On paljon verkkoja joihin kalat uivat. Hämäyksen vuoksi niitä vaihdetaan ajasta ja paikasta toiseen, mutta päämäärä on aina sama. Osta meiltä ja osta meidän tuotteitamme vaikka et niitä tarvitsekaan. Siksi osta, että se on trendikästä ja ostoksilla voit osoittaa, että kuulut muita parempaan yhteiskuntaluokkaan. Koska sinulla on varaa hintaviinkin tavaroihin, ja ellei ole, niin sinulla on luottoa pankissa, jonka johtokunnissa nuo liekanarujen haltijat istuvat.

Nyt joku tietysti ajattelee että tuohan blogin kyhääjä on ilmiselvä kommari kun tuollaisia suustaan ulostaa. Ei sekään pidä kutiaan, sillä kysymyksessä on ihan hapan konservatiivi, jolla on sama ongelma kuin vitsien mukaan Väyrysellä. Tämähän kysyi muistaakseni lääkäriltä, että voiko vitutukseen kuolla. Anteeksi Paavo, ei millään pahalla. Päinvastoin, olen sitä mieltä että politiikan rankkitynnyriin on hyvä ripotella joskus vähän vaikka hiivaa. Olet ihan jees. 

Vaan kyllä minua tuo liekanarussa juokseva juppien ja vähälahjaisten lauma jurppii. He tapetoivat asuntonsa seinät valkoisiksi ja ostavat uusia valkoisia kalusteita, koska se on trendikästä. He pukeutuvat kulloistenkin muotioikkujen mukaan ja istuvat kahviloissa ja kapakoissa joilla on mahdollisimman typerä vieraskielinen nimi. He lipittävät viinejä, vaikka kylmää kevytmaitoakin on saatavilla. Lapsilleenkin he ostavat vain merkkivaatteita ja opettavat heidät tavoilleen. Merkkien palvonta on oire aivojen rappeutumisesta.

Olisipa jossain huumorintajuinen ravintolan omistaja joka antaisi kapakalleen nimeksi vaikka Hevonkuusi. Se piristäisi puhelintie-dusteluja, kun joron teillä oleva mies vastaisi vaimon kysymykseen: missä sinä taas luohaat? 

Tuo samainen porukka tyhjentää viisaan isoisänsä kirjahyllyn ja kantaa sen paperikeräykseen. Hyllyyn asetellaan kippoja ja kappoja, ehkä urheilupalkintoja. Seinille ripustetaan vanhoja perhekuvia tai kaupasta ostettuja värikkäitä brosyyreja. Enää ei kelpuuteta tauluksi edes sitä entisaikojen suosikkia, joka oli venevalkama lammen rannalla. Tai tappelevat metsot. Tai mummon kutoma ryijy.

Voi voi, kyllä boomereilla on paljon valittamisen aiheita. Minä en kuulu edes niihin, koska synnyin jo ennen boomerien kultakautta. Vaan turha niistä vaivoista on puhua. Täytyy ottaa mallia .eteläiseltä Pohjanmaalta, jossa isäntä sanoi sairaalle akallensa notta älä sinä turhia rutaja! Ei krannin muorikaa ruraannu vaik oli kroppa kipiä. 

Ps.: Vanhan Ilmajoen seurakunnan alueella ei sanottu mä tai sä, vaan minä ja sinä. Taivutus oli minoon tai moon, sinoot tai soot jne. Mäkätys on levinnyt Pohjanmaalle Satakunnasta ja Hämeestä.

Merkkivaatteet. Murteet.

ONKO  KÄÄRMEELLÄ  HÄNTÄ

                                                              Miete: Ajatuksia ei voi sensuroida.

                                                                             Ne on pakko unohtaa.
 

Katselen muistoissa sillan harmaita rautapalkkeja. Jykeviä olivat. Uskomatonta, että ne saattoivat murtua kuin oljenkorret, uskomatonta että silta voisi romahtaa polvilleen veteen. Juuri sellaiseen palkin pyöreään kiinnityspulttiin satutin otsani joskus ammoin sitten. Kävelin sitä päin, koska olin katsellut jokirantaan ja koska kaikilla oli kiire.

Hälytyssireeni soi pitkään ja ihmiset juoksentelivat rannalla eestaas, poimivat tavaroita mukaansa metsään. Vedestä kahlasivat naiset, juoksivat uimapukusillaan hietikon yli mäntyjen katveeseen piiloon. Taivaalta kantautui tasainen hyminä. Eniten se muistutti mehiläisparven hyminää silloin, kun se vielä pysyttelee piilossa silmältä, mutta uhkaa pelkällä olemassaolollaan. Sinne tänne taivaalle tuprahtaa tummia savurenkaita. Kuin suuren tupakkamiehen suusta ne sinne lennähtelevät, ja niiden jälkeen kuuluvat ensimmäiset jysähdykset, maa keinahtelee.

- Se  on se iso iitee rinteellä, joku kuuluu sanovan. Saavat vihulaiset nyt kyytiä!

Muistan sen ison iiteen, Sen lähellä asui meidän tuttavaperhe, jossa käytiin kylässä aina kauppamatkan yhteydessä. Kaikki piti hakea kaukaa kauppalasta, ja sitä varten piti ylittää tuo silta. Tuijotan taivaalle. Makaan selälläni suuren männyn juurella ja tähyän sen runkoa pitkin oksien lomassa pilkottavaa sinistä taivasta.  Koneet lentävät korkealla ja arvokkaasti, savurenkaat tavoittelevat niitä yhä lähempää. Näyttää kuin ne leikkisivat koneiden kanssa. Ja samaan aikaan männyn pihkaista runkoa juoksevat muurahaiset. Niillä on selkeä päämäärä, ne näyttävät itsevarmoilta ja välinpitämättömiltä. Vatsanpohjassa kourii nälkä. Näen kuinka koneet lähestyvät ja niistä alkaa tipahdella mustia täpliä . Jyminä kasvaa, kauppalasta nousee savupilviä ja  tulenloimotusta. Haluaisin olla muurahainen, käpertyä pieneen kokoon kaarnalle ja sulkea mielestä mustien varjojen uhkan. Mutta Minä olen ihminen, ja pelko käpertelee vatsassa kerälle kiertyneenä ja kuvottavana. 

Sillalta lähtee tie kipuamaan ylös vaaran rinnettä. Tänne on noussut uusia taloja, paikkoja on vaikea tunnistaa. Lieneekö tämä enää se sama tie edes? Se jonka varrella suuri  iitee levitteli häveliäästi oksilla peitettyjä raajojaan kuin hämähäkki. Jalkoja särkee paljo kävely , mutta haluan kulkea hitaasti ja muistella rauhassa maisemaa. Aikaa on kulunut yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta marssilaulun sanat eivät ole unohtuneet. Sanat eivät merkinneet mitään, mutta sävel on jäänyt mieleen.

In der Heimat wohnt ein kleines Mägdelein, und das heisst Erika

Dieses Mädel ist mein treues Schäzelein, und mein Gluck, Erika

 Kuinkahan moni heistä marssiessaan mietti, miksi oli tullut tänne Euroopan koilliseen erämaahan ja oliko siinä mitään laulamisen arvoista. Miksi oli jättänyt aarteensa Eerikan kotiin, pelkäämään noita samoja pahanilman lintuja. Näin on ollut kautta aikojen, minä ajattelen. Ne psykopaatit, jotka tämän kaiken saavat suuruudenhulluudessaan aikaan, makaavat rauhassa peiton alla ja nauttivat heille kannettua aamuteetä. 

Lasten jalkoja väsyttää pitkä kävelymatka. Eivät  he tiedä, että minä etsin täältä muistoja omasta lapsuudestani. 

- Isä, onko käärmeellä häntä? Joku lapsista kysyy ajatuksissaan. 

Asiaa pitää miettiä. – Ei sillä muuta olekaan, vastaan heille. Sotakin on käärme, jolla ei muuta ole kuin pitkä häntä, ja se on myös liian pitkä muisto, minä ajattelen.  (1990)

Rovaniemi 1944  Ounasvaara. Kiiruna

                                                                      

KIIRE  KYÖPELIIN        Sammaleisen hevoinen (Kuva: Mestaritonttu

                                                                                            noin 1919 tuohikuussa)

Miete:

Miksi ihmiset pelkäävät 

muistella nuoruuttaan?

Silloin muinoin, kun muksut olivat pieniä meillä käytiin joka ilta äänekäs keskustelu siitä mitä kirjaa olisi tänä iltana paras lukea. Tarjolla oli monenlaista. Isä Onni kertoo ja Mestaritontun tarinat. Inkkarikirjat jätettiin väliin, jos kuulijoissa oli tyttöjä. He eivät jostain syystä syttyneet päänahkojen skalppaukseen eikä toteemipaaluissa kiduttamiseen. Jos minä noita hirvityksiä pojille luin, niin aina arvostelin heille niitä asenteita, joissa intiaanit kuvattiin roistoiksi. Onneksi niistä tavoista on jo päästy nykyisin eroon ja punanahkojen kieltäkin sopii ihan kuulostella elokuvissa. Sehän on eksoottista ja varmasti yhtä  hyvää ja arvokasta kuin englanti, jota alkuasukkaiden lapset opetettiin väkisin puhumaan reservaateissa. 

Vaan palataanpa niihin iltapuuhiin. Niissäpä tytöt ja pojat keskittyivät vielä noihin aikoihin kuuntelemaan, kun mestaritonttu päätti lähteä yöjuoksulle. Äijä oli tympääntynyt portinvartijan tehtäviin ja tutustui nyt pakomatkallaan noita Sammaleiseen, joka lentää räpiköi tontun ohi kohti kotisaartaan. Mestaritonttu teki kontrahdin noidan kanssa ja sai luvan asua tämän saarella jos käyttäytyi siivosti. Ison kivilohkareen päälle hän rakensi majansa ja ripusti kattoon valaisimeksi hohtavan helmen. Tarina kehittyi niin, että noita kavereineen istui iltaa Sammaleisen mökissä ja siellä he keskustelivat mestaritontun majakiveen lukitusta prinsessasta, joka kutoi siellä kiven sisällä  häähuntuaan. Fröökynän oli määrä päätyä pääpeikon morsiameksi.

Omat lapseni kuuntelivat tarkkoina jutun siirtymistä jännittäviin loppuvaiheisiin, joista en tässä kerro. Somersalon satukirja löytyy vielä nykyäänkin kirjastoista, joten rientäkää lukemaan. Sen voin mainita, että loppunäytökseen osallistui prinssi Yönsilmä, joka pelasti neidon joutsenen kyydissä takaisin kotiin. Mestaritontun seikkailut olivat suosiossa omien lasten arvoasteikossa, ehkäpä siksi, että itsekin olin siihen ihastunut 8-9 vuotiaana. Kun nyt, paljon myöhemmin aloin tavata kirjaa lasten lapsille, he eivät  jaksaneet siihen keskittyä. Heillä oli tärkeämpää tekemistä ja nenä kiinni matkapuhelimessa. Jotenkin alkaa kiukuttaa, kun he eivät kuuntele edes perusteluja siihen, miksi lukeminen ja kuunteleminen ovat tärkeitä. Siksi että sanavarasto kasvaa ja puheen sisältämät sävyt ja vivahteet on helpompi ymmärtää.

 2000-luvun alkuvuosina on mobiililaitteiden käyttö lisääntynyt räjähdysmäisesti. Nuo sielunvihollisen härpäkkeet vievät kaiken ajan ja huomion, niitä palvotaan kuin totalitaarisen maan sankareita. Luullaan, että läppärit, television murhia ja sotia kuvaavat ohjelmat ovat kehittäviä. Luullaan että vekottimien räplääminen on kehittävää. Nykyiseen maailman menoon sopiikin hyvin noitien loitsulaulu: tuuva taata tuuva too, peikot hirnuu, hohhoh hoo. Luutaratsuni nopsa lennä, kiire Kyöpeliin meill on mennä. (2021)

Aili Somersalo. Kuunteleminen .loitsut

                   ¨

Kuva: Yön repaleet (Akvarelli 2021 T. Yli-Rajala)

YÖN  REPALEITA

Miete:

Joka aamu kun yö palaa takaisin,   

siitä irtoaa repaleita, jotka riippuvat missä sattuu.

(Jules Renard: Yölepakko)

Romeo, Julia ja pimeys. Jotain tuon ahdistavan maailman tunnelmasta leijuu tämän päivän yhteis-kunnassa. On tarkoin harkittava mitä puhuu, ettei suututa niitä jotka ovat oikeassa. Heitä on kaikkialla, tuomareissa ja toimeenpanovallassa. Heitä istuu johtokunnissa ja suunnitteluryhmissä, jopa kirkon viroissa. He ovat tieteellisesti orientoituneita, objektiivisesti ajattelevia, puolueiden suosimia virka-miehiä tai pitäisikö sanoa varmuuden vuoksi virkanaisia ja luottamushenkilöitä. . Useimmat näistä puolueettomista ja mielestään vapaamielisistä ihmisistä ovat  puolueet asettaneet ehdolle.

On lain vastaista verrata ihmisten ja eläinten käyttäytymistä parisuhteessa, kaikkihan ovat tasa-arvoisia. On varottava käyttämästä suomenkieleen vakiintuneita lainasanoja, joihin vieraat ovat tartuttaneet kielteisiä mielikuviaan. Rahvas on aina ollut autuaan viaton. Jopa sekin nimitys jota on käytetty väkisin maahan tunkeutuvista vihulaisista, on alun perin ollut neutraali ja sillä on ollut asiallinen merkitys. Muodilla ja pukeutumisella esitellään omaa maailman katsomusta, jonka mukaan värejäkin suositaan. Parta on pitkä, parta on lyhyt. Pitkät hiukset takussa ja  poninhäntä. Tai kalju pää, irokeesin harjas ja korvarengas.   

Vapaan mielen nimissä yhteiskunta on kehittymässä kohti suljettua pakkovaltiota. Sellaista, jossa naapurit pitävät silmällä toisiaan ja ilmoittavat vääristä sanoista ja asenteista. Juorujen perusteella voidaan haastaa oikeuteen ja leimata kielteisesti koko loppuiäksi kansalainen, joka käytti väärää sanaa jonkun besserwisserin kuullen. Sanoja voidaan tulkita eri näkökulmista. Yksi niistä näkökulmista on kihisevän kiukkuinen, kateellinen, ahdasmielinen ja kaunainen asenne, joka on se ainoa oikea. Kaupal-lisenkin television vapautta pyritään suitsemaan tietyn mielipidesuunnan mukaiskeksi. Ohjelma-aikaa ei saisi myydä poliittisen suuntauksen tuottamalle ohjelmalle, vaikka  sellaista ohjelmaa jonka taus-talla ei ole jokin ideologia, ei edes ole olemassa. Kaiken toiminnan takana piilee jokin maailman kat-somus, joka Karl Krausin mukaan on hyvä hevonen, mutta silti pitää nähdä ero ratsastajan ja hevos-huijarin välillä. Aatteet piilotetaan taitavasti ohjelmien kaaokseen ja tajunnanvirtaa ohjataan niiden ehdoilla. Silti kaikilla on oikeus ostaa ohjelma-aikaa, eikä tätä oikeutta saa kukaan kieltää. Katsojat ja kuuntelijat  saavat sitä mitä tilaavat  tai sitä mitä eivät halua kuulla tai nähdä. Eivätkä he saa ajatella itsenäisesti. 

Jos ei omasta maasta saada tukea väärien puheiden ja kuvien tuomiolle, sitä haetaan ulkomailta. Eikä pelkkä pahantahtoinen panettelu riita. Sellaista tukea ovat suomalaisetkin tottuneet hakemaan ja saamaan jo vuosikymmenien ajan. Helppo tästä on jatkaa, vaikka nenä on nyt käännetty idästä lounaaseen. (2021)

 

                               Jan Otcenacek. Jules Renard. Ajatuksen vapaus.
 

S U L J E T T U  I K K U N A

 Kuva: Kevät, akvarelli T.Yli-Rajala 1974      

Miete: Oksien välissä olivat kaikki vuodet,   jotka meitä erottivat                                                                   

                                                                

 Näin unta matkasta nuoruuteen. Tämän matkan sijaan olisi pitänyt ottaa lomaa ja varautua muutoksiin joita lehden horoskooppi aina lupaa. Mitä se lupasi viisi vuosikymmentä sitten? Olin viettänyt alkukesän  Helsingissä ja sen liepeillä. Raahasin matkoilla tenorisaksofonia ja runokirjoja, Fowlesin Jumalten naamiot romaania, Galsworthyn pienoisromaania Omenapuu. Ne olivat tehneet vaikutuksen. Olin uusromantiikan ja maagisen realismin maailmoihin eksynyt, ihastelin Aila Meriluodon runoja. Yläkerran avoimen ikkunan takana kukki omenapuu jonka tuoksu lumosi minut niin, etten tiennyt näinkö unta, vai olinko vasta heräämässä ikuisuuteen yhdeksäntoistiaana, liian jo vanhana. 

Herääminen kesti vuosikymmeniä, oli hidas ja sillä oli arkiset kasvot. Opin tietämään, että Jumalten naamiot ovat totta ja että ne estävät meitä näkemästä arjen. Minulle kävi niin kuin Galsworthyn kuvaaman tarinan päähenkilölle. Lähdin nuoruudesta kauas pois ja unohdin kevään, kauan sitten. Omenapuu oli sahattu juuresta poikki ja näytti kuin koko talo ympäristöineen olisi unta, omenapuu ja sen kukkien tuoksu. Saksofonilla opin soittamaan vain nostalgiaa. Earl Bosticin soittaman Memories of you ja Goodmanin Iknow why. Vai Millerinkö se oli?  

Kun sitten jo vanhana löysin hänet, oli nimi jo vaihtunut ja ikkuna suljettu kauan sitten. Talo vaihtanut paikkaa. Rautaportti jonka takaa hän oli lähtenyt astele-maan minua kohti, oli ruostunut ja pensasaita rehevöitynyt hoitamattoma-na. Törmäsin häneen kaupungin kadulla nyt, hyvin kauan myöhemmin. Hän ei tuntenut minua, vasta vähitellen jotakin palautui mieleen. Kun kerroin hänelle yksityiskohtia menneisyydestä, hän hämmästeli että minulla on norsun muisti. Ja niin minä ymmärsin, että hän ei muistanut mitään ja oli vähän hämmen-tynyt. Hän teki työtä jollekin suurelle firmalle ja valitti uupumusta. Lapsia oli kaksi, mo-lemmat jo kotoa lähteneet. Mies oli kuollut kaksi vuotta sitten. Vielä kun hän pari vuotta jaksaisi, niin pääsisi eläkkeelle. Kevään muistaminen ja omenapuu saivat hänen kasvoilleen välinpitämättömän, vähän säikähtäneen ilmeen. Kun puhuttiin ajan kulumisesta, hän ilmoitti seuraavansa kauniita ja rohkeita. 

Jatkoin matkaa eri suuntaan ja mietin miltä tuntuu kun kukaan ei muista mennyttä eikä edes tätä hetkeä, joka on tässä ja nyt. Olen haudannut kaikki muistot ja vietän aikaa niin kuin muutkin, mutta en halua unohtaa sitä minkä olen haudannut. On itsekeskeistä luulla että joku toinen muistaa samat asiat ja tapahtumat, vaikka elämä on erottanut meidät.

Jäljelle jää vain yksi kysymys. Kenen unta minä olen?  

John Fowles. John Galsworthy. Kehitysromaanit. Totuus ja illuusio.