LEHTIKUVIA

Historiaa hiotaan 

                                               

                                                                   Kuva; Vanha sairaala Akvarelli TY-R 1983 

Sankarit Kappadokian

samosit Filisteliaan

Katselin lehtikuvia sotapakolaisista. Näky herätti mieleen muistikuvia omasta lapsuudesta. Siihen kuului kypäräpäisiä sotilaita ja maastovaunuja, hälytys-

sireenien ulvontaa. Veturien hihkaisuja, tavaravaunujen kolinaa. Äiti jonka käsipuolessa minä roikuin, ja veli, joka pyöri uteliaana maastoautojen luona. Hän kysyi konepistoolia kantavalta vartiomieheltä jotain, mutta tämä käänsi selkänsä. Joku vihelsi Lillimarleenia.  Noustiin junaan, joka oli täynnä etelään pyrkiviä pakolaisia. Matka taittui niin hitaasti, että isoveli kykeni aina välillä kulkemaan junan rinnalla ulkosalla. Näin hän kertoi myöhemmin, aikuisena. Kerrottiin siitäkin, kuinka asemarakennus josta lähdimme, räjähti parin päivän kuluttua taivaan tuuliin.

En tiedä mitkä muistikuvista ovat totta, mitkä ovat syntyneet vasta jälkikäteen, kuultujen tarinoiden pohjalta. Silmissä viipyvät kuvat ovat kuitenkin totta, niitä eivät ole ihmisten puheet synnyttäneet. Jos niistä nykypäivän nuorille kertoo, ne  katsovat epäuskoisina. Niin että puhu pukille, ei tuommoista ole voinut olla. 

Silloinkin kun minä olin lapsi,  puhuttiin avusta jota voitaisiin saada. Sitä oli ensin tarjolla muualta, mutta avun suunta kääntyi ja alkuperäinen apu menikin  niille jotka meitä ahdistivat. Kun ei haluttu alistua  vaatimuksiin, niin valtavat määrät ajoneu-voja, lentokoneita ja ruokaa toimitettiin meidän vihollisillemme. Meille julistettiin  jopa sotakin ja entiset avun tarjoajat kävivät täällä pommittamassa Suomen kohteita. 

Rauhanneuvotteluissa meidät jätettiin yksin saman vihollisen armoille joka oli yrittä-nyt tunkeutua maahan. Sankarit olivat "vapauttaneet" meidät fasisteilta ja marssivat nenä pystyssä valloitettuihin kaupunkeihin. Kylille ja kaupungeille annettiin uudet nimet ja historia hiottiin uudeksi.

Näin se käy vielä tänäänkin, jos todellisuus halutaan nähdä vääristyneen informaation verhon läpi. Olipa aika mikä tahansa, niin aina pienet jäävät suurten jalkoihin ja ovat syyllisiä. Totuus on sekin, että sotien jälkeen löytyy sankareita vain voittajien puolelta. Voittajat eivät ole välttämättä niitä jotka ovat oikeassa, vaan ne ovat niitä joilla on enemmän voimaa. 

Katselen lehtikuvaa joka esittää nuorta naista ja pikkupoikaa. He kävelevät käsikkäin kadulla, ja  heidän ohitseen vyöryy  pitkä jono panssarivaunuja. Molempien silmissä näkyy pelko, jota he yrittävät piilotella puseron hupparin alle. Näen että pojan kädessä on kova palanen leipää, josta hän yrittää jyrsiä jotakin irti. He ovat häviäjiä, joiden pitää paeta päälle tunkevia sankareita.

Päivän sana: Belmanin epistolat

AIKA  ALKOI

                                            Kuva: Usvaa lammella (akvarelli, T.Yli-Rajala 1996)
 

Fiktio syntyy arjen sirpaleista

Aika on ulottuvuus. Se syntyi kun valo ilmestyi. Maailma on se, mikä meitä ympäröi, jossa voi kulkea ja jota voi kosketella. Jos ei ole sokea, maailmassa voi myös nähdä ja kokea. Kokemiseen tarvitaan tunteita jotka eivät ole ainetta vaan värähtelyä. Mikä sitten värähtelee, jos ei aine, niin sitä ei kukaan ole vielä pystynyt todistamaan. Avaruudessa se värähtely taipuu kuin aika, joka ohittaa raskaan massan. Aineellisen maailman ulkopuolella on rinnakkainen unien maailma, joka ei ole fysikaalinen. Skeptikot ja ateistit, materialistit ja nikotinistit eivät tuota maailmaa tunnusta, he selittävät sen ilmiöitä ja näkyjä materialismin pohjalta. Kun maailmankaikkeudesta löydettiin niin sanottua pimeää ainetta ja pimeää energiaa, nekin nimettiin aineellisen maailman käsitteillä. Tuo nerokas väki siirtää syrjään ja piilottaa sellaiset ilmiöt, joita se ei ymmärrä. He sanovat ettei mitään yliluonnollista ole. En sellaiseen minäkään usko, vaan uskon siihen, että ihminen ei ole oppinut vielä tietämään ihan kaikkea. Eikä ehkä koskaan opikaan tietämään.

Unen morfisilla alueilla on muisti, eivätkä unet ole fysikaalisia. Ne ovat alituisessa muutoksen tilassa. Muutoksen suuntaa ihminen pitää joko hyvänä kehityksenä tai se voi hänen käsityksensä mukaan johtaa kohti tuhoa. Muisti voi paljastaa tapahtumia varhaisesta lapsuudesta ja se voi tuoda esiin myös tulevaisuutta. Puhutaan enneunista, vaan eipä ilmiötä osata eikä kyetä selittämään materialismin pohjalta. Näin epäselvän ja pelottavan asian moni piilottaa unohduksen maton alle ja kohauttaa olkapäitään. 

Lapsuus on aika joka eletään vanhempien kanssa paikassa, jota sanotaan kodiksi. Lap-

si on osa vanhemmistaan, asuivatpa he saman katon alla tai eivät. Vanhempi ei voi paeta vastuutaan, hän ei voi käyttäytyä kuin jänis vaaran uhatessa. Lapsi etsii turvaa vanhemmistaan, hän on osa heitä molem-pia. Mikään kulttuurin muutos ei tätä asiaa voi muuksi muuttaa. Suhdetta ei voi purkaa hallitus eikä ideo-logia, se on aksiooma ja parafraasi. Kun on ihmisestä kysymys, tämä ominaisuus ilmaistaan puhumalla, ilmeillä ja käytöksellä. Sen malli on syvällä ihmisen psyykessä, se on kuin parvi unia joilla on muisti ja jotka ovat alituisessa kehityksen tilassa. Kaikki elollinen on unien ympäröimää. Niihin taltioitu tieto ja kokemus ovat vuorovaikutuksessa yksilön tietoisuuden kanssa. Unet vaikuttavat kaikkialla näkyvän aineen maailmassa. Äiti tai isä, joka tappaa oman lapsensa ei ole kokonainen ihminen, sillä hän tappaa osan itsestään ja hänen mielensä uni on pimeä. 

Murrosikä pyrkii särkemään lapsen ja vanhemman yhteyttä. Se on luonnollinen kehitysvaihe kohti yksilön kokemaa tunnetta olemassaolosta. Jonain päivänä lapsi ahdistuu havainnosta, että hän onkin aivan yksin ja vastaa omista valinnoistaan. Että vanhemmatkin ovat ihmisiä, on pelottavaa ja hämmentää tunteita. Lapsi huomaa, että ne joihin hän on luottanut, ovat yhtä heikkoja kuin hän itsekin on. Se tuntuu katkeralta ja siksi on pakko ilmaista mielipahansa, tekee mieli särkeä ja vastustaa, näyttää oma voima.

Oma murrosikäni palaa mieleen. Nyt vanhana aprikoin  monesti, miten ihmeessä siitä selvisi täysijärkisenä. Mieli oli täynnä epäluuloa, itsetunto oli kuin vetelällä nevalla olisi astellut. Oli pelkoa, että nolaan itseni, että minulle virnuillaan takanapäin. Tyttöjen mielestä olin lapsellinen vätys enkä kelvannut seuraan. Kehitykseltään he olivatkin pari vuotta murrosikäisen pojan edellä, mutta sitähän me emme tienneet. Camus oli oikeassa sanoessaan, että kun irrationaalinen ja nostalgia kohtaavat, syntyy absurdi. Kaaos, josta on pakko luovia kohti selkeää aikuisuutta.

Moni on tuon aikuisuuden  löytänyt päätymällä epäonnistumisiin ja rikoksiin. Tai saavuttamalla päämääränsä, vaikutusvallan ja menestyksen. On myös niin, että nykypäivän ihminen pelkää yksinäi-syyttä ja rauhaa, eikä osaa arvostaa vaatimatonta elämäntapaa. Kaiken pitää olla super tai extraa, myös niiden ihmisten joiden kanssa ja seurassa eletään. Maalatut ja meikatut, joutavanpäiväisiä muotioikkuja harrastavat kehonrakentajat ovat suosituimpia kaikessa. Niin myös erotilastoissa. Laumasieluisuus ja muoti vedättävät meitä ja syöttävät meille harhaa, jonka mukaan ihmisten välisillä suhteilla ei ole merkitystä. Tärkeintä on kaikki se, mikä on oma itse ja minun 

Zhivago haikaili olemassaolon tärkeyttä runon sanoin:

Vaan keitä liemme, mistä

kun kaiken kaikkiaan , jää tyhjää puhumista

jälkeemmemaailmaan

 KÄÄNTÖKAULUS

Kuva: Taloja rinteellä, 1974 

Vaietessaankin hän tekee  kielivirheitä. (Stanislaw Jerzy Lec)

Kääntökaulus on ensimmäinen oire aivojen rappeutumisesta totesi jo Hercule Poirot aikoinaan. Oire voi olla sekin, että jostain syystä muutetaan ulkomaille ja unohdetaan oma äidinkieli. Perusteluna on, ettei sitä ulkomailla tarvita ja sitä kuulee niin vähän, että lapsetkin unohtavat sen. Historiassa on sellaisiakin ajanjaksoja, jolloin oma kieli oli hävettävä  rasitus, sen käyttö jopa rangaistava teko. Lapsia lyötiin karttakepillä kynsille äidinkielen puhumisesta tai heidät voitiin sijoittaa lastenkotiin, jossa sai puhua vain valtakieltä. 

Nykypäivän maailmassa menetelmä on sama, mutta rangaistuksia on vaikeampi huomata. Pakko käyttää itselle vierasta kieltä on piilotettu yhteiskunnan rakenteisiin. Työvoiman tarve madaltaa rajat, vieraista kulttuureista saapuvien ihmisten keskinäinen kommunikointi pakottaa etsimään yhteistä kieltä, jota jokainen ymmärtää. Typerimmät enemmistökielen puhujista haukkuvat vähemmistön kieltä ja kulttuuria, koska ne heidän mielestään  puhuvat koirien kieltä.  Pienet kielialueet näivettyvät ja niiden puhujista tulee toisen luokan kansalaisia. He jäävät vähemmistöksi omassa vanhassa maassaan. Kauppa ja tekniikka toimivat kieli-imperialistien ehdoilla, kansallisille kielille jää kyökkikielen osa. Onneksi ne silti kykenevät puolustamaan ja kehittämään yleisinhimillisiä, humanistisia arvoja. Siihen tarvitaan kansallisesti ”herännyt” sivistyneistö, joka ei ole valmis myymään sieluaan saadakseen valtaa ja taloudellisia etuja.  Kansainvälistäjät pyrkivät tekemään kaikista saman laisia Heidän on vaikea ymmärtää, että aito kansainvälisyys on sitä, että omaleimaisuutta arvostetaan, omaa kieltä kehitetään, oma historia tunnetaan ja niille annetaan arvoa. Kansainvälisyys on sitäkin, että arvostetaan muiden perinteitä ja tullaan hyvin toimeen naapurikansojen kanssa. Minulla on kansasta Snellmanin ja Hegelin käsitys (Geist). Se on ihmisjoukko, jolla on sama identiteetti, enemmän keskinäistä yhteen sitovaa koheesiota kuin muilla ympäristön kansoilla. Se ei ole muita parempi tai huonompi, se vain on selkeästi omanlaisensa. Ja sillä on siihen oikeus. Oikea kansainvälisyys takaa oikeudet myös pienille vähemmistöille suurten keskellä.

Hegell. Snellman.

 

MUSIIKKIA HULLUILLE

    

                                            Kuva:  Koti. Akvarelli 1980 JaakkoY-R.

Pitkällistä työtä on vain se, johon ei tohdi ryhtyä. 

Siitä tulee painajainen. (Baudelaire)

Tänä aamuna Jevdokim Osipovits istuu minun nojatuolissani ja tupakoi.  Hän pohtii miten löytäisi kirjoituksen keränpään. Se pyörii sylistä lattialle ja vierähtää sohvan alle. Minä lopetin tuon tavan, siis tupakoinnin jo kolme vuotta sitten. Olisiko pitänyt jatkaa? 

Ajattelen näin. Elämän työpöydällä näen alkutekijöihinsä hajoitetun kellon. Minä olen se kellon osa, joka on jäänyt yli kun kelloa koottiin. En sovi mihinkään, eikä kukaan tiedä mikä tarkoitus minulla siinä on. Ihmettelen miten läheisetkin ihmiset suhtautuvat minun kirjoituksiini. He saattavat sivuta niitä ohimennen ja vähän vaivautuneesti. Luulisi että edes hienotunteisuuden tähden voisi joku joskus livauttaa pienen valkoisen valheen. Kyllä minä sen luin, ihan hyvä se oli. Vaikka tosiasia on, ettei hän ymmärtänyt mitä luki, katse vain hyppi riviltä toiselle. Hän vetoaa siihen, että on muka hajamie-linen. Että on niin paljon muuta ajateltavaa, ilmastonmuutos ja inflaatio. Refluksitauti.

Minä puolestani tunnistan sen valheen, mutta  hyvä tarkoitus lohduttaa mieltä. Arvelen ettei hän jaksanut lukea mitä minä kirjoitin, tai hän ei jaksanut sitä ajatella. Mutta tiedän myös, että vaiteliaisuus on arvosteluista masentavin. Se on tappanut monet taiteilijat, sävel-täjät ja kirjailijat. He kaikki ovat ylimääräisiä osia rakennelmassa, jolle rahan perässä juoksijat ovat antaneet nimen kulttuuri. 

 Moni lukee tarinoita joissa on selkeä alku ja selkeä loppu. Kuvitellut henkilöt ovat sellaisia, jotka voi tunnistaa oikeassa elämässä. Minun tarinoissani on epäselvä alku, eikä niistä löydä kelvollista loppua-kaan. Jos kirjoittaa epämääräisen kertomuksen, jonka päähenkilö ei tiedä mihin on menossa ja miksi, niin voiko sen lopettaa  niin kuin sinä teit romaanissa Sonaatti neljälle viululle? Kysyin tätä Jevdo-kimiltä, joka on vähän vaivaantuneen oloinen. Hän tuijottaa taas hetken kellotaulua seinällä ja näkee, kuinka naisen hahmo katoaa numeroiden lomaan.  Minuuttiviisari osoittaa nyt  seitsemää, mutta hän ei ymmärrä aamuako vai iltaa. Jevgeni polttelee rauhallisesti savukettaan ja minä huomaan, että käytävän ovi on suljettu ja että oikeastaan hän on aivan minun näköiseni. Eikä kukaan soita enää pianoa. Muistelen Nietchen väittämää, että ne jotka eivät kuule musiikkia, pitävät tanssijoita hulluina. 

Vaan eihän täällä tanssijoita näy, ainoastaan, että nyt Jevgeni kääntää päänsä ja etsii vakavaa katsekontaktia. Minua sellainen pelottaa, koska se enteilee aina jotakin kysymystä. Miksi sinä jätit kesken sen proosalastun  jossa parabellum lojui pöydällä, ja isä kuunteli Chopinin etydiä, sitä joka tunnetaan nimellä Tristesse?  

Koska minä olen nähnyt, että moni asia on keskeneräinen, enkä sen tähden ole halunnut jatkaa, vastasin Jevdokimille, joka ei varmaan-kaan uskonut minua. Hän karistelee tupakan tuhkat lattialle, mikä meiltä molemmilta on kielletty. Sekä minulta että myös itseltäni, tältä Jevdokim  Osipovitsilta.

Yli-Rajala: Sonaatti neljälle viululle/.../ 

https://draft.blogger.com/?hl=fi&tab=jj

PUU NOUSEE MAASTA

Kun katson tarkkaan, tuntuu kuin vuotaisi silmästä näkö. Jää vain se, mitä ei ole lupa tuijottaa, eikä sitä tarvitse tuntea ollakseen tietämättä. 

Kuva: Syyspuita (Akvarelli T.Yli-Rajala 2000)

Parisuhde on vanha. Sitä arvostettiin jo ennen antiiikin aikoja. Tämä näkyy vanhoista hautalöydöistä. Tiedämme, että pyramideja raken-taneen mestarin haudassa makaa myös hänen puolisonsa Merit. Kirjoituksista näkyy usein vainajien läheinen suhde. Sellainen erottuu myös myöhempien aikojen hautalöydöistä aina nykypäiviin asti. Muotiin tullut parisuhteen merkityksen aliarvioiminen on määrätietoista johdattelua, jonka päämäärä on särkeä ydinperheen käsite. Tuoda sen tilalle kulttuuri, jonka mallit löytyvät koiratarhoista ja kanaloista. Sellaista on terveessä yhteiskunnassa pidetty aina rappion merkkinä. On olemassa yhteiskuntia, joissa sukupuolten välistä tasa-arvoa ei tunneta. Niissä ”perheet” ovat yhteisöjä, joissa yksi hallitsee kaikkia muita. Niissä mies ja tämän pojat tai veljet hallitsevat, niissä peitetään yksilö kaapuun. On myös yhteiskuntia joissa lapset otetaan vanhemmiltaan ja viedään valtion tai jonkin ahdasmielisen laitoksen koulutettaviksi. Heistä tehdään aatteen sotilaita.

Ydinperhe on yhteiskuntaa ylläpitävä voima. Se on haavoittuva ja ulkoisille paineille altis. Itekkyys on sen sisäinen syöpä, joka naker-taa perhettä sisältäpäin. Nykyään korostetaan yhä enemmän itseä. Tuota epäjumalaa kuvataan vähän väliä eri tilanteissa, otetaan selfieitä milloin missäkin. Katsokaa hyvät kaverit, tässä minä olen siellä ja tässä taas täällä. Kaikki nämä someviestit kruunaa vielä huono kirjoitustaito ja ilmeisesti myös huono luetun ymmärrys. Mutta minä se vaan olen kaiken keskipiste. Jokainen kunnon ihminen on minusta ja minun tekemisistäni kiinnostunut. He haluavat ehdot-tomasti nähdä minut jonkin ulkomaisen kaupungin lentokentällä ja lähettävät tästä näystä kymmeniä tykkäyksiä. (Hermostuttavan typerä sana muuten, tämä tykkäys).

Nämä omaan egoonsa rakastuneet etsivät sielunkumppaneita sähköisten viestimien välityksellä. He haluavat tutustua itsensä kaltaisiin ihmisiin ja moni siinä onnistuukin. He voivat niin ihas-tua itsensä kaltaisiin, että päättävät perustaa perheen jossa molemmat ovat täysin vapaita. Ei mitään sidoksia, ja samaan perheyhteisöön voidaan vapaamieliesti ottaa mukaan muitakin. Lasten kasvatuksesta selvitään yhdessä, jokainen lapsista saa yhtä vähän vanhempien rakkautta. He elävät vieraiden keskellä ja niiden ehdoilla. Ei ole tärkeää tietää kuka on lapsen biologinen isä, äitihän on kuitenkin tunnistettavissa.

Myös ulkopuolinen maailma voi särkeä ydinperheen, johon ilmaantuu edellisen kaltaisia ongelmia. Ongelmien alkujuuret löytyvät itsekkyydestä. Ihmiset on kasvatettu elämään ilman kykyä empatiaan, tunteiden ilmaisua hävetään. Oma itse on niin keskeinen, ettei se tunnista  anteeksiantoa eikä myönnä vääriä tekojaan. Se tuntee vain omistamisen. Parisuhde on vanha ja siitä on lähtenyt versomaan rakkauden idea. Ei sellaisen rakkauden mikä näkee kaiken seksuaalisen tyydytyksen kautta ja on äärimmäisen itsekästä. Kauneinta mitä rakkaudesta on sanottu voidaan lukea 1. Korinttolaiskirjeen luvusta 13, jakeet 4-7. 

Puu nousee maasta ja sen ohi kuljetaan, se sahataan poikki sattumalta, eikä sitä kukaan enää muista. 

Ydinperhe. Sosiaalinen koheesio.

MALLINA  MIRJA

                                                    
                                                           Mirja  (liitu 1988 T.Y-R.) Myös Roosa istuu

                                        ja hiukset silmillä.

Tapasin Mirjan joitakin vuosia myöhemmin. Olimme tutustuneet osa-kuntajuhlissa, molemmat vahvasti humanisteja. Hän luki historiaa ja latinaa, minä kreikkaa ja Bysantin hagiografista kirjallisuutta. Meillä molemmilla oli selkeät tulevaisuuden toiveet hyvin palkatusta toi-meentulosta ja arvostuksesta yhteiskunnassa. Harvinaiset aineyh-distelmät ja korkea koulutustaso takasivat meille lukuisia mahdol-lisuuksia työmarkkinoilla ja varsinkin teollisuudessa ja kaupan alalla. Yhteisissä illanistujaisissa me lauloimme vanhoja kreikkalaisia  kan-sanlauluja ja tanssimme usein talonmiehen kanssa milloin sirtakia, milloin hasapikoa. Kun Venäjä kalisteli sapelia Kaukasuksella, vaih-doimme tilapäisesti ripaskaan. 

Koska me olimme humanisteja, seurustelimme vain humanistien kanssa. Illan istujaisissa keskustelimme kirjallisista aiheista ja kulttuurihistoriasta. Mirja oli lukenut Musilia ja Colettea  ja piti

pientä esitelmää teoksesta ”Vilja oraalla”. Käsiteltiin myös romanttikan aikakautta ja Jenan piirin vaikutusta koko romantiikan aikakauden kirjallisuuteen ja musiikkiin. Talonmies oli kohtalai-

sen hyvä baritoni, ja niinpä hän lauloikin Mirjan kanssa usein Schubertin Liedejä. Mirjan ääniala oli alttosopraano, mutta joskus hän osasi kiekaista kuin Cecilia Bartoli parhaimmillaan. Kyllä me

nautimme noista maltillisista kamarimusiikin tuokioista, maistellen harvakseen fingerporillisia hyvää Larsen konjakkia. 

Keskusteluissa kävi ilmi, että minä olen paitsi kohtalaisen hyvä runoilija, myös varteenotettava kuvaamataiteilija. Olen kyllä hyvin vaatimaton luonne ja tunsin oloni kiusalliseksi kun asia tuli esille tässä humanistisessa keskustelufoorumissa. Yritin luikkia piiloon karmituolin selkänojan taakse, mutta talonmies löysi minut ja nosti kauluksesta näkösälle. Hän on vahva ja lihaksikas mies, jolla on syylä otsassa ja kahdeksan viidettä numeron saappaat. Joten katsoin siis parhaaksi pysyä siinä mihin hän minut asetteli. 

- Meillä on täällä loistava malli jota ei vielä kukaan taiteilija ole ikuistanut, hän sanoi ja heitti palavan katseen ujostelevaan Mirjaan. Seurue vaati Mirjaa laittautumaan minun mallikseni. Pitkin hampain tämä riisuutui ja mutisi jotain latinaksi. Semper fidelis, in spe. 

Olen tottunut työskentelemään aina yksin, korkeintaan mallin kanssa. Vaan tällä kertaa oli maalattava Mirja koko seurueen pällistellessä ja tehdessä joskus asiattomiakin huomautuksia. Tapansa mukaan Mirja istui hiljaa ja loi minuun raukean hyväntahtoisia silmäyksiä. Liitu ja pensseli karkeloivat kankaalla, ja niin hahmottui Mirjan kuva silmi-emme eteen. Jopa minä, vaatimaton mutta lahjakas taiteilija olin lopputuloksesta hämmentynyt. Kaikki muut olivat mykistyneitä, mikä yleensä on hyväksymisen merkki. 

Humanismi

 

 

KIRJALLISUUTTA

EI OLE KOIRAA KARVOIHIN KATSOMINEN,

 JULISTIVAT KIRPUT YKSIMIELISESTI

Kuva: Ruska, akvarelli (T.Yli-Rajala 2019) 

Oppinut tuttavani Urpo Blomkvist käy tervehtimässä minua silloin tällöin. Hän on kiin-nostunut kirjallisuudesta ja kova lukemaan. Urpon käsitys kirjallisuudesta on hyvin laaja-alainen. Hän on sitä mieltä, että jopa sanomalehtien yleisönosastokin kuuluu sen pii -riin,  samoin koko somekulttuuri. Ne ovat kielen kehityksen avant gardessa. Kovin hän korostaa puhekielen merkitystä ja on sitä mieltä, että niin sanottua kirjakieltä ei tarvita. Se on keinotekoista ja pintapuolista. 

- Sinä siis hyväksyt sen, että tasavallan presidentti ja muut vallan herrat käyttävät juhlapuheissaan puhekieltä, slangia tai murretta, minä kysyin. Hän näytti mietteliäältä.

 – Mikäs ettei, onhan se sentään aitoa kirjakieleen verrattuna. Onhan jo kirjallisuudessakin päästy eroon saivartelusta. Murteita suositaan ja sieltä löydetään uusia sanoja, jotka rikas-tuttavat kieltä. Kirjailijayhdistyksissäkin nykyään sujuvasti replytetään, kiitos suurenmoisen englanninkielen taidon.

- Ne ovat vanhoja ne sanat, minä väitin, nimittäin ne murresanat. Muuten hyvä, että ne poimitaan uudelleen käyttöön, mutta nykypäivän lukijat ja kirjailijat, toimittajat eivät erota mikä on länsi- ja mikä on itämurretta. Monien nimekkäidenkin kirjailijoiden teoksissa murteet sotketaan sekaisin, tulos on häiritsevä vaikka kirja olisi muuten hyvä. Kaiken taustalla häilyy hämäläismurteiden esirippu. Televisio, radio ja lehdistö sitä puhekieltä levittävät niin tehokkaasti, että vanhat karjalaismummotkin ovat ruvenneet mäkättämään.

Urpo vilkaisi minua ja ihmetteli. – Mitä sinä sillä mäkätyksellä tarkoitat?

- Sitä tarkoitan, että jos sanot mie, olet maalainen. Oikea muoto on mä tai mikä vielä   rumempi, mää.

- Minä luen kyllä paljon, mutta enimmäkseen muistelmia ja elämäkertoja, Urpo selitti. Dekkareitakin joskus, kun haluan rentoutua. Niin sanottu kaunokirjallisuus on nykyään puisevaa, ei sitä jaksa lukea kun suuta kuivaa niin että vesilasia tarvitaan. 

Hän osutti silmänsä pöydällä leventelevään kaunokirjaan ja poimi sen käsiinsä. – Mikäs tämä on?

- Se on kuuluisan kirjailijan Kafkan novellikokoelma. Kafka on maailman kirjalli-suudessa tunnettu nimi, ja arvostettu. Sellainen ero meillä on, lisäsin vielä ja pohdin osaani maailmankirjallisuudessa. Minä olen kyläkirjailija jota kukaan ei vaivaudu muistamaan eikä lukemaan. Minun osani on helppo.

Urpo selaili hajamielisesti kirjan sivuja.

- ”Blumfeld, vanheneva poikamies” hän tavasi novellin nimeä. Luki pätkän, selasi ja luki muitakin tarinoita. ”Perheenisän huoli”, ”Risteytys”. Hän pani kirjan pöydälle takaisin ja huokaisi helpottuneena.

- Jos minä olisin kustannustoimittaja ja saisin tuollaisen käsikirjoituksen, neuvoisin sen kirjoittajaa menemään kallonkutistajan juttusille.

- On siihen muitakin tapoja, ja tehokkaita, minä vakuutin. - Katsotaan läpi, ei nähdä eikä kuulla. Ei arvostella, tai jos jotain sanotaan niin syytetään jostain käsittämättömästä rikoksesta. Ei huolita mihinkään mukaan ja vieroksutaan. Katsotaan vähän kyräillen kohti, niin että mikä tuokin luulee olevansa. 

Pienen tauon jälkeen jatkoin vielä vähän pedanttisesti.

- Kuulehan Urpo. Kirjallisuus pesii nykyisin pienissä ja omahyväisissä piireissä, joiden jäsenet tuntevat toisensa ja  arvostelevat aikaan saannoksiaan toinen toisilleen. Sille hiekkalaatikolle on turha tunkea. Kustannustalot ja toimitukset ovat täynnä A. Oksasia, jotka toimivat juuri niin kuin arvelit itsekin toimivasi jos vastaisit valinnoista. Kateudesta on vain kukonaskel pilkkaan. .  (2021)

Yksinäisyys. Kafka.