MINÄ  MUISTAN

On suoja melkein kaikkeen mitä on, on

suoja tulelta ja kylmyydeltä, on koilta,

ruosteelta ja miltä vain. Vaan ei, ei

suojaa ole ihmiseltä.

(Harry Martinson, Aniara)

Minä muistan muurahaisen joka juoksi hänen kädenselällään. Hän mietiskeli jotain meidän molempien tulevaisuudesta. Pidetään yhteyttä sitten joskus kun ollaan ihan aikuisia, hän ehdotti. Niin että sinä saat nauraa minun elämääni, sanoin hänelle epäluuloisesti. Näin kun muurahainen pysähtyi ranteelle, se jäi jostain syystä muistiin vuosikymmeniksi. Muistikuva oli niitä yksityiskohtia, joista elämä rakentuu. Kun ihmisikää myöhemmin kohtasimme uudelleen, hän ei heti muistanut minua. Sairaus, ikä ja lääkkeet olivat poistaneet muistia kuin tuulilasin pyyhkimet vettä auton lasista. Jäljellä oli vain tyhjä tila, jossa kitui tietoisuuden himmeä liekki.

Muistutin häntä siitä kuka minä olen. Varhaisen nuoruuden ystävä. Meitä sitoi keskinäinen lupaus muistamisesta. jonka teimme halkoliiterissä. Istuimme pinon päällä ja mietimme maailman menoa. Minä ihailin hänen tietoviisauttaan ja kuvaamataitoaan. Yhdellä viivalla, kynää paperista nostamatta hän piirsi karrikatyyrejä jotka olivat kohteensa näköisiä. Yksi puute tuossa taidossa oli. Värit olivat hakusissa, hänestä ei ollut taidemaalariksi. Kuvat olivat kelmeitä ja värittömiä, niistä puuttui elämä.

Kyllä minä olin naimisissa, hän vastasi kun asiaa utelin. Vaimo jätti minut onnettomuuden jälkeen. Vei lapset mukanaan ja vei omaaisuudenkin tutun lakimiehen avustuksella. Millainen onnettomuus,minä kysyin. Autolla mentiin metsään ja minä olin koomassa monta viikkoa, hän vastasi. Siinä meni muisti, koko entinen elämä. Se on nykyään kuin katsoisi vanhaa elokuvaa voipaperin läpi. Liikkeet näkyvät, niiden tarkoitus ei ole looginen. Äänet kuulostavat tutuilta, mutta en osaa yhdistää niitä oikeisiin ihmisiin. Elämä on absurdia kokemusta, se on kuin Salvador Dalin maisema kirtahveineen, jotka voivat lentää ilmassa.

Kun häntä taas kuuntelin, muistuivat mieleen nuoruuden aikaiset jutustelut halkoliiterissä. Me olimme filosofeja, muut pelasivat kentällä pesäpalloa. Meitä pidettiin vähän outoina. Nyt vuosikymmeniä elämää myöhemmin minut valtasi ennen koetun tunne, deja vu. Hänen muistinsa vei kooma, minun näköni hämärsi glaukooma. Näen elämän kuin putken päässä, mutta onneksi sen värit ovat vielä tallessa ja minä kuulen niiden musiikin, ja nautin siitä.

Elämä on metafora. Jospa me olemme vain jonkun muistissa?

   

                                            Kalasääksi ja lohi, Pokkisen puisto, Oulu

 OLEN UNESSA

Laanilassa, Oulujoen rannalla oli vielä jäljellä saksalaisten kaivamia taisteluhautoja. Saksmannit olivat lähteneet ja juoksuhautojen pohjalla oli vesilammikoita. Sammakot niissä polskivat. Siinä lähistöllä oli myös kioskin kaltainen, harjakattoinen koppero jonka oven päällä luki kosmus-kynällä kirjoitettu Koimanappi. Mitähän se tarkoitti, me serkkutytön kanssa ihmettelimme. Se on joku sähkökoppi tai varasto, meitä valistettiin. 

Minä aloitin koulun kuusi vuotiaana Tuirassa. Koulumatka tuntui pitkältä ja pelottavalta. Jotta tietäisi matkan pituuden, pitäisi se tarkistaa kartalta, mutta jääköön. Lähtiessä minulle teroitettiin osoitetta siltä varalta että eksyisin. Laanila, Onnela minä hoin osoitetta ja maleksin kohti koulua jonka yläkerran käytävällä oli pelottava parvi täytettyjä lintuja. Muitakin eläimiä siellä taisi olla, ja pelottava opettaja. Häntä ei ollut täytetty, mutta kärttyisen oloinen hän oli ja kun minä en heti ensimmäisinä aamuina löytänyt minulle näytettyä pulpettia, hän uhkaili että lähtee siitä kertomaan johtajaopettajalle. Sain koulusta uudet luku- ja laskentokirjat jotka tuoksuivat hyviltä. Laskukirjassa kirjaimet olivat sinisiä ja punaisia, ja lukukirjan kannessa oli värikäs kukon kuva. Pitkäpiimäisten koulutuntien jälkeen se kiekui vapauttavasti ja veli tuli minua vastaan kotimatkalle koska pelkäsin koiria. Oli kokemusta sotakoirista, jotka aina joskus riuhtautuivat vapauteen ja juosta jolkottivat kaduilla. Ei kuitenkaan siellä Laanilassa, muistot olivat peräisin Rovaniemeltä. 

Olen unessa useasti sinun kaduillas koulutie. Kotiportilta kouluun asti, minun askeleeni vie. Istun nyt, kuusi kahdeksatta vuotta myöhemmin Franzenin puistossa ja katselen tuota Suomen ensimmäistä runoilijaa. Jonkin matkan päässä täältä, Plaanaojan varrella on Leevi Madetojan patsas ja kun oikein terästän kuuloa, niin läheisen Ojakadun avoimesta ikkunasta kuuluu pianon soittoa. Vuosikymmeniä sitten siellä oli musiikkiopisto. Noihin aikoihin minä viihdyin Pokkisen puistossa, Kalasääksi ja lohi -patsaan luona ja katsoin meressä kelluvaa Pikisaarta. Lokit kaartelivat taivaalla ja viuhtoivat kohti Linnansaarta. Niiden kirkuna korvissa tavasin latinan kryptisiä tekstejä ja olin vähän epätoivoinen. En minä koskaan noita kiemuraisia lauseita opi kääntämään!  

Siihen aikaan valkoiset puutalot olivat vielä jäljellä, koristeelliset portit avasivat näkymän talojen pihapiireihin joissa kasvoi puita ja pensaita. Vanhat kadut olivat kapeita, niihin ei paljon puita mahtunut eikä pensaita, mutta silti kaupunkikuva oli vehreä. Aivan Pokkisen puiston ja Leevi Madetojan patsaan lähellä oli Merikosken lyseo, jossa monet kuuluisuudet ovat oppinsa saaneet. Sen kivijalassa näkyivät vielä pommien sirpaleiden jäljet. Sinne käveli Veikko Antero Koskenniemikin, joka runossaan muistelee koulutietä ja koko kaupungin yllä kuuluvaa  Merikosken kohinaa. Kakaravaara oli vielä siihen aikaan jäljellä menneestä Oulusta, mukulakivikatuineen ja rähjäisine taloineen joita ei enää kunnostettu. Kun siellä kauan sitten kävelin minäkin, kuvittelin että jostakin pihasta ilmestyi se Teuvo Pakkalan Elsa. Paavo Rintalan Pojat näin muistaakseni vasta 1962 kun olin matkalla Väinö Ruoppilan viron kielen kurssille. Pojat kiipeilivät halkopinon päällä ja Torikadulla liehui natsi-Saksan hakaristilippu, ohi ajavan jeepin lavalla oli kypäräpäisiä sotilaita. Näin Uuno Turhapuronkin  nuorena poikana halkopinon päällä ja räpyttelin silmiäni. Hänen äitinsä oli lähtenyt sakujen matkaan. 

Oulu on nykyään kahdensadan kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki, kolme ja puoli kertaa suurempi kuin minun nuoruudessani. Muistot ovat vanhan ja höperön äijän nostalgiaa, joku arvelee. Olipa mitä hyvänsä, mutta minulla on ikävä lapsuuden ja nuoruuden valoisia kesäöitä ja talven läpikäymätöntä kaamosta. Lähes kilometrin laajuisen jokisuiston tuulisia siltoja ja Merijalin rannan tervan tuoksua. Meren pintaan kuvastuvia Pikisaaren vanhoja taloja, tuomiokirkon kellojen hidasta kumahtelua. Kun Ouluun vuosia sitten tulin uudelleen, tuntui kuin olisi tullut kaukaa kotiseudulle. Sen murre kuulosti huvittavalta, mutta tutulta. Tampereella pelataan tosissaan kiakkoo, Oulussa vaan pellaillaan. Tampe-reella miäs lähestyy naista ja kysyy  miten menee. Oulussa kysytään hienostuneesti alakkonämua Sehän on kuin ranskaa.

 TÄYSI  MÄÄRÄ

  

Kuva: Täysi määrä  on oikean käden luku

Ihmisen on pakko luottaa  toiseen ihmiseen, olipa tämä mitä mieltä hyvänsä elämästä. Siinäkin tapauksessa, että hoitava lääkäri sattuu olemaan nuoruuden vihamies tai koulu-kiusaaja. Hän joka irvaili ja pilkkasi ja oli aina kaikessa parempi. Nyt tämä kiusaaja on materialisti joka etsii tietoisuutta materiasta. Mutta eihän se onnistu, koska tietoisuus ei asu ihmiskehossa. Ei materiassa asu älykään, vaikka puhutaan älypuhelimista. Ihmisen tietoisuus on informaatiokenttä, johon kuuluu useita osatotuuksia. Todellisuus onkin vain joukko vertauksia, mielikuvia, metaforaa ja kaikkien näiden yhteisvaikutusta. Jos yrität kuvata totuutta tai todellisuutta, muista että se on vain sinun oma mielikuvasi. Kerro tämä lääkärillesi niin pääsette yksimielisyyteen siitä mikä on vaivan nimi. Gnostilaisen totuuden evankeliumin mukaan kadonneen löytäjä iloitsee yhdeksänkymmentä yhdeksän kertaa, mikä on vasemman käden luku. Vaan jos yksikin kadonnut löytyy, syntyy täysi määrä oikeaan käteen.

Lääkäri on ylioppilaista hän, joka sai tutkinnosta kahdeksan laudaturia. Hän seurasi van-hempiensa neuvoa ja haki lääketieteelliseen. Kaiken lukemansa ja kuulemansa perusteella hän oli itsekin tullut siihen tulokseen, että sillä tavoin saa eniten osakseen ihailua ja kun-nioitusta. Onhan selvää, että elämän parhaat rakennuspalikat löytyvät kemian kaavoista ja matematiikan koukeroista. Päästyään työnsyrjään hän rakensi lasista ja betonista järven rantaan komean talon, josta jo päälle päin näkyi, että omistaja on lahjakas ja älykäs yh-teiskunnan tukipylväs. Totta kai hänellä siihen oli oikeus, kovasta työstä ja suuresta vastuusta on saatava niitä vastaava palkka. Omille lapsilleenkin hän asetti päämääräksi lääketieteen opinnot. Vähäisempi vaihtoehto oli diplomi-insinööri, josta saattaa tulla jonkin firman toimitusjohtaja, ellei sorru ryyppäämään.

Kaukana ovat ajat, jolloin köyhä kansa lähestyi lääkäriä hattu nolosti kourassa ja arasti kumarrellen. Ei niin, sillä nykypäivän lääkäri ei ole Jumalasta seuraava, vaan hän tarkas-telee potilastaan järkevästi arvioiden. Potilaasta voi tuntua, että hänellä on samanlainen katse kuin tohtori Mengelellä oli.  Kaikenlainen tunteilu ihmissuhteista on poltettu asial-liseen kuvitellun totuuden palvontaan. Hän voi suoralta kädeltä ilmoittaa potilaalle, että teillä kuulkaas on korkeintaan puoli vuotta elinaikaa. Hän voi myös äänekkäästi arvostella potilaan pitkäaikaista tupakanpolttoa, huonoja elämäntapoja sekä ruokailutottumuksia. Koska lääkärillä on kiire, ei hän jouda kuuntelemaan potilaan turhia jaarituksia, vaan pälyilee hajamielisesti papereitaan. Hän ei tunne käsitettä myötätunto, eikä hän muista mitä empatia tarkoittaa. Ei hänellä ole hienotunteisuuttakaan. Hän on työn uuvuttama ja kohdis-taa myötätunnon itseensä.

Nykypäivinä Senmutit ovat harvinaisia. Kuka nyt slummissa asuisi  syrjäseudulla köyhiä ja sairaita auttamassa, kun ei niillä ole varaa maksaa suuria palkkioita. Vain harva edes tietää kuka se Senmut oli, koska hänellä ei ole aikaa lukea kirjallisuutta. Koska lääkärit ovat eh-dottomia materialisteja, ei heitä kiinnosta mitä mieltä Nemesios oli sielusta, joka ei unessa ole ihmiskehoon sidoksissa. Tai siitä kuinka sielu voi unessa ennustaa ja nähdä tulevaa. Ei hän tutki olematonta, koska sielua ei ole edes olemassa ja unetkin ovat kvarkkien tanssia suljetussa tilassa, joka on potilaan pelokas pää. Minun entistä kiusaajaani hymyilyttää, kun muistaa, että Platonin dikotomian mukaan sielu on ikuinen, mutta ihmiskeho on kuole-vainen. Vaihtoehdoista jälkimmäinen on totuus, ja potilas saa lohduttautua tiedolla, että käsitys totuudesta on metaforaa, mielikuvien yhteisvaikutelmaa.  

Anteeksi lääkärit, En minä, tämän kirjoittaja kaunainen ole. Kokemukseni teistä ovat enimmäkseen myönteisiä, ja olen huomannut, että varsinkin nuoret lääkärit  ovat empaat-tisia. Kärjistän tässä vain joitakin kuulemiani arvosteluja. Yritän kuitenkin pysytellä etähäl-lä teidän ammattikunnastanne, sillä koskaan ei fatalisti voi tietää milloin se entinen koulu-kiusaaja astuu virnuillen näyttämölle ja tutkii minun eturauhaseni. 

Waltari: Sinuhe egyptiläinen, koko teos.

                                       Punaviiniä murheeseen Akvarelli 2021 T.Yli-Rajala 

PUNAVIINIÄ  MURHEESEEN

Totuus väreilee kuvauksessa kuin ilma liekin yläpuolella.

Jos kuvaat tuon väreilyn, niin saat todenmukaisen kuvauksen todellisudesta.

On ihmisiä joille tiedon etsiminen on ajanvietettä, ja on niitäkin joille ajanviete on tiedon etsimistä. Minun mielestäni molemmat ovat hakoteillä. Kun avaan television, näen sen uutisista kuvia maailman tapahtumista. Eivät nuo kuvat ole ajanvietettä, koska ne harvoin ovat merkityksettömiä ja keveitä. Näen kuinka tankit jyräävät tykit sojossa pitkin katuja, joilla kirjavan roinan keskellä makaa ruumiita. Häkeltynyt ja pelokas koira etsii tuttuja ihmisiä, jotka heittäisivät ohi mennen haukattavaa. Taustalla räjähtelee ja rakennukset sortuvat ohjusten osumista. Sotilaat juoksevat aseet tanassa ja etsivät ammuttavikseen vihollisia, jotka ovat samanlaisia sotilaita samoissa puuhissa, mutta joilla on erilainen päämäärä. Toiset haluavat valloittaa, toiset puolustavat kotejaan.

Toisella kanavalla kuvat vaihtuvat. Silmille ryöpsähtää mainos, jossa esitellään uutta ja maukasta paistia, jonka kanssa ruokajuomaksi käy punaviini. Ruokajuomaa täytyy hienostuneesti nuuhkaista, maistaa ja nyökytellä tarjoilijalle päätään. Niin että kyllä tämä nyt juomasta käy. Sopii sitten röyhkötellä aterian jälkeen ja ihan ääneen. Elämä on niin turvallista ja elintaso kohtuullinen. Otetaan sotapakolaisia vastaan, kunhan eivät tuo tullessaan koronaa ja pahoja tapoja, perheväkivaltaa ja kieliriitoja. Meillä täällä herrankukkarossa menee hyvin. Jos on huono palkka ja työedut, voidaan lakkoilla. Ajankohta kannattaa valita siten, että voidaan yhteiskuntaa sopivasti kiristää. Lakkoillaan talvella, ettei tarvitse kesäkaudella lakota, silloin on mukavampi levähtää ankaran työahdistuksen lomassa. Mitä enemmän sairaita, sitä tehokkaampaa on sanoa että lisää liksaa, muuten ei hoideta.

Hippokrates pitäköön matalampaa profiilia. Silti olen sitä mieltä, että hoitajat ovat oikeassa.

Tutkimuksissa on todettu, että musiikki rauhoittaa. Ei asia ihan niinkään ole. Kun joutuu katselemaan noita sotakuvia, hajalle ammuttuja koteja ja operaation nimissä murhattuja lapsia, ei mikä tahansa esitys rauhoita. Noita kuvia katsellessa mielen-rauha järkkyy ja elämä alkaa ahdistaa. Joku joka vastaa radion ja television musiikista, ei tätä ymmärrä. Raastavaa meteliä ja paukutusta, esiintyjien hyppimistä ja sairasta pään nyökytystä. Naislaulajat ovat äänestä päätellen kaksitoista vuotiaita ja heidän esityksensä on kuin maaliskuisen kissan naukua. Miehet raakkuvat kuin lahtiin roudattavat porsaat.

Anteeksi nyt vaan uuden musiikin apostolit. Moni hyväksyy tuon kuvauksen musiikin tarjonnasta, heidän päätään särkee. Musiikki ei välttämättä sovi siihen mitä uutisissa kerrotaan. Jos ohjelmasta valittaa, sanotaan että vaihda kanavaa. Minä kuuntelen cd-soittimesta Johan Sebastian Bachin sellosarjaa numero 1,nätin musiikin tohtorin,Seeli Toivion esittämänä.

Periaate jää silti voimaan. Jos uutisia radiosta haluat, pakota itsesi kuuntelemaan musiikkia joka on kotoisin helvetin esikartanoista. Vaihtoehtoja ei siihen hätään ehdi etsiä ja tuskin niitä on edes tarjolla uutisten syrjään.

Eikä vaihtoehtoja ole järjettömälle tappamisellekaan. Pakkomielle yhden kansan suuruudesta ja sen oikeuksista johti toiseen maailmansotaan. Historia ei toista itseään, se vain matkii itseään.

Seeli Toivio.

DEMONIAA

                                                        Kuva: Painajainen. Akvarelli

                                                        T.Yli-Rajala 2021

Vain veivaamalla saa posetiivarilta 

kommentin

Kerroin tuttavalle viimeöisestä painajaisesta. Yleensä tietoisuus heittää unet mielen romukoppaan, mutta tämä kalvoi yhäti ajatuksissa. Naiskasvoinen demoni ahdisteli minua ovella. Se oli alaston ja häijyä vihaa  hehkui sen silmissä. Et mene tuosta oves-ta, se kähisi ja näytti minulle tutun ihmisen valokuvaa. Katsoin hetken kiusaajan pilkallista ilmettä. Hän on täällä tänään, kiusaaja kuiski ja käänsi väkisin minun pääni näkemään, kuinka tuo kuvan ihminen houri kuumeisena sairaalan vuoteella.

Kerroin unesta siksi, että tiesin tuttavan ihmiseksi jolta puuttuu mielikuvitus ja kyky empatiaan.  Hän alkoi heti selittää että näyt ja unet elävät vain ihmisen päässä. Niitä ei sinne mikään ulkopuolinen ohjaa. Että vielä demoni, hän huokaisi  ylimielisesti.   Sinähän elät ihan keskiaikaa! 

Hiljainen matkustaja on silti aina mukana kyydissä, minä ajattelin. Pedon silmissä voi tarkasti katsoen nähdä heijastuksen omasta kuvasta. Oikean aivolohkon hiljainen tajunta on laaja, vasen lohko valaisee sitä kuin taskulamppu suurta yötä. Se näyttää vihan ja rakkauden, se voi olla myös turvallinen kuin lapsen uni äidin sylissä. 

Viikko painajaisen jälkeen kuulin, että unessa näkemäni ihminen oli kuollut. Asia ilmaistiin tekopyhästi: oman käden kautta. Astelin kadulla kotia kohti ja  pohdiskelin Nemesioksen filosofian yksityiskohtia pääsemättä niistä varmuuteen. Päivä oli päättynyt epätyydyttävästi, sillä tuttava oli taas ilmoittanut kylmästi olevansa skeptikko ja antavansa piut paut Nemesioksille. Tulos tai ulos on tärkein filosofia, eikä se tunne mitään rajoja. Hän oli firmansa johdossa ja tunnisti vain aineellisuuden rajat. Tulevaisuuttakin saattaa ennustaa jos taitaa todennäköisyyslaskennan, hän minulle tähdensi. Etene lineaarisesti, totuudet ovat syklisiä ja aiheuttavat sydämen tykytystä. Taiteessa taso ei merkitse mitään, eikä persoonallisuuskaan merkitse kaikkea. 

Tämä tuttava on mies, joka puhuu monotoonisella äänellä ja itsevarmasti. Hän pyrkii tekemään varman vaikutelman, koska on aina oikeassa. Hän näkee vain numeroita ja graafisia käyriä, mutta ei näe ihmisiä niiden takana. Hänen firmallaan oli vaikeuksia, kaikki käyrät ja mittarit näyttivät suuntaa alaspäin. Hänen avioliittonsa on hajonnut, ja syy on tietysti vaimon. Lapsista toinen on sortumassa huumeisiin ja toinen on pää-tynyt linnaan. Tänä aamuna hän ajoi autollaan kolarin, jonka toinen osapuoli haastoi hänet käräjille. Iltasella kun hän avasi television, rävähti silmille uutinen jonka mu-kaan Venäjä oli osoittanut koko maailmalle taas kerran suuruuttaan. Se  oli hyö-kännyt pienempänsä kimppuun ja esiintyy pelastavana sankarina.

Kun hän minulle kertoi ongelmistaan, muistutin häntä omasta unestani. Sanoin, että eivät näyt ja kuvitelmat ole todellisia, ne syntyvät hänen omassa päässään. Demoneja oli vain keskiajalla. Niin että carpe diem. Ummista silmät ja suu ennen sukellusta.

Demonien toimintaan voi tutustua lähemmin Eyvind Johnsonin teoksessa Tulta ja ruusuja. (Otava 1974, 2.p.),  s. 38.

TYHJÄSSÄ TILASSA

Kuva: Näkökulma. T.Y-R., akvarelli 2000

Lintu lensi yli järvenselän. Kaikki kalat sen näkivät, eivätkä

ymmärtäneet miten joku voi lentää tyhjässä tilassa.

Luin tänään vanhan käsikirjoituksen. Romaani jonka nimeä aina vieroksuin
kun se silmissä vilahti. Sen alkuperäinen työnimi oli Punainen pastoraali. Kun
sitä luin, muistuivat mieleen tunnelmat ja toiveet joita siihen asetin. Jo vuo-
sien ajan se on hävettänyt. Paatosta ja yli pursuavia tunteita. Aiheena on mies,
joka palaa nuoruutensa kaupunkiin ja löytää sieltä entisen ihastuksensa kohteen'
naimisissa nuoruuden vihamiehen kanssa. Ihan siis käypä aihe tarinalle, joka
keskittyy kertomiseen ja jossa tunteet ovat kuin karamellipaperia. Hyvä että
poltin koko roskan, sillä tunteilu on arvostelijoiden mielestä imelää. Ei se kuulu'
nykypäivän ihmisen elämään. Kovaa ja karskia pitää olla runon ja proosan.
Minulla on taipumusta kerettiläisiin ajatuksiin. Epäilen, että kulloinkin voimas-
sa oleva genre vaikuttaa siihen mitä voidaan ja mitä uskalletaan kirjoittaa. Taan-
noin joku sanoi, että hän etsii romaanista aina juonen. Muun laista kirjaa hän ei
suostu lukemaan. Romaanissa kuvattujen ihmisten on oltava todellisen tuntuisia.
Lukija luo heistä mielikuvan, joka on aivan ainutlaatuinen, hänen omansa. Mutta
minä olen sitä mieltä, että tarinasta, joka on mielikuvitusta, kehittyy nukketeat-
teri. Siinä marionetit sätkivät ja kieppuvat lankojen varassa koskettamatta kos-
kaan toisiaan. Lankoja pitävät sormissaan kirjailija, kustannustoimittaja sekä lu-
kijat. Jokainen teos on itsenäinen, kaikista muista poikkeava kokonaisuus ja jos-
sain sen takana piilee kirjallisuudelle irvaileva demoni. Niin kuin kaikessa muussa-
kin, sen päämääränä on sotkea ja haastaa riitaa, se viihtyy kirjallisissa kamareissa
kuin piru perinnönjaossa.
Tuo juonen perään haikaileva lukija ei ollut koskaan avannut Kafkan kirjaa  "Linna",
tai samaisen kirjailijan novellia "Selonteko akatemialle". Entä mitä hän olisi sanonut
Volter Kilven romaanista "Alastalon salissa". Nämä ovat vain pari esimerkkiä tarinoista
 joissa on selkeä ja jämpti juoni. Siksi ne ovatkin kirjallisuutta.
Näistä tietoisena minäpoika (84) keskityn hyvin pieneen ja lukutaitoiseen piiriin
joka ymmärtää haukotella jos ei tekstiä ymmärrä. Pientä piiriä joka pyörii, vaan
ei myötäpäivään. Piiriä, joka taitaa räpytellä silmiään, tavoitella kohteliaita ilmei-
tä ja kohauttaa olkaansa. Vaieta vakavasti. Ero erilaisuuden ja eriarvoisuuden välillä on
korvien välissä, ja introvertti lukija on mieluummin hiljaa kuin aina
samaa mieltä.

Haku: Perinnönjako, pirun näkökulmasta.

LEHTIKUVIA

Historiaa hiotaan 

                                               

                                                                   Kuva; Vanha sairaala Akvarelli TY-R 1983 

Sankarit Kappadokian

samosit Filisteliaan

Katselin lehtikuvia sotapakolaisista. Näky herätti mieleen muistikuvia omasta lapsuudesta. Siihen kuului kypäräpäisiä sotilaita ja maastovaunuja, hälytys-

sireenien ulvontaa. Veturien hihkaisuja, tavaravaunujen kolinaa. Äiti jonka käsipuolessa minä roikuin, ja veli, joka pyöri uteliaana maastoautojen luona. Hän kysyi konepistoolia kantavalta vartiomieheltä jotain, mutta tämä käänsi selkänsä. Joku vihelsi Lillimarleenia.  Noustiin junaan, joka oli täynnä etelään pyrkiviä pakolaisia. Matka taittui niin hitaasti, että isoveli kykeni aina välillä kulkemaan junan rinnalla ulkosalla. Näin hän kertoi myöhemmin, aikuisena. Kerrottiin siitäkin, kuinka asemarakennus josta lähdimme, räjähti parin päivän kuluttua taivaan tuuliin.

En tiedä mitkä muistikuvista ovat totta, mitkä ovat syntyneet vasta jälkikäteen, kuultujen tarinoiden pohjalta. Silmissä viipyvät kuvat ovat kuitenkin totta, niitä eivät ole ihmisten puheet synnyttäneet. Jos niistä nykypäivän nuorille kertoo, ne  katsovat epäuskoisina. Niin että puhu pukille, ei tuommoista ole voinut olla. 

Silloinkin kun minä olin lapsi,  puhuttiin avusta jota voitaisiin saada. Sitä oli ensin tarjolla muualta, mutta avun suunta kääntyi ja alkuperäinen apu menikin  niille jotka meitä ahdistivat. Kun ei haluttu alistua  vaatimuksiin, niin valtavat määrät ajoneu-voja, lentokoneita ja ruokaa toimitettiin meidän vihollisillemme. Meille julistettiin  jopa sotakin ja entiset avun tarjoajat kävivät täällä pommittamassa Suomen kohteita. 

Rauhanneuvotteluissa meidät jätettiin yksin saman vihollisen armoille joka oli yrittä-nyt tunkeutua maahan. Sankarit olivat "vapauttaneet" meidät fasisteilta ja marssivat nenä pystyssä valloitettuihin kaupunkeihin. Kylille ja kaupungeille annettiin uudet nimet ja historia hiottiin uudeksi.

Näin se käy vielä tänäänkin, jos todellisuus halutaan nähdä vääristyneen informaation verhon läpi. Olipa aika mikä tahansa, niin aina pienet jäävät suurten jalkoihin ja ovat syyllisiä. Totuus on sekin, että sotien jälkeen löytyy sankareita vain voittajien puolelta. Voittajat eivät ole välttämättä niitä jotka ovat oikeassa, vaan ne ovat niitä joilla on enemmän voimaa. 

Katselen lehtikuvaa joka esittää nuorta naista ja pikkupoikaa. He kävelevät käsikkäin kadulla, ja  heidän ohitseen vyöryy  pitkä jono panssarivaunuja. Molempien silmissä näkyy pelko, jota he yrittävät piilotella puseron hupparin alle. Näen että pojan kädessä on kova palanen leipää, josta hän yrittää jyrsiä jotakin irti. He ovat häviäjiä, joiden pitää paeta päälle tunkevia sankareita.

Päivän sana: Belmanin epistolat