VÄHÄN MYÖHEMMIN

1970-luvulla

 

                            Kuva: Hetki hämärässä (Akvarelli, Yön repaleita T.Yli-Rajala 2019) 

Miete: Vain uuhi uskoo joulupukkiin. 

Me pässit olemme epävarmoja.

Mäntyjen rungot eivät punertaneet enää. Ne olivat hiilikynällä huitaistuja mustia rantuja taivasta vasten. Ikkuna oli ruutu, sen eteen pöydälle Katja oli sytyttänyt pöytälampun. Hän oli puhunut kissastaan, sukinut vähän hiuksia peilin edessä ja vilkuillut minua. Ja minä pohdin että mitä minä täällä tein. Turhaa puhumista pelkästä puhumisen ilosta. Hänen äänensä oli kuparinhohtoinen niin kuin olivat hiuksetkin. Neuroottinen tarve täyttää tyhjä tila omalla äänellä, ajattelin, ja ärtymys pyrki esiin. Pahalta maistuva, karvas röyhtäisy. Minä olen aina yksin. 

Katja askarteli viattomasti vihreän laukkunsa kanssa. Latoi peilipöydälle pulloa ja puikkoa, näytti kotiutuvan. – Mitä merkitystä nimityksillä on? hän äkkiä kysyi. Punatulkku! Yhtälailla minä voisin saada kolmannen luokan vapaudenristin tammenlehvien kera. Tai muuta yhtä älykästä, hiusten väristä. Nimityksistä ei muuta saa kuin päänsärkyä. Näin on, usko pois. Ja minä tykkään värjätä hiukset hennanpunaisiksi. Muuten mun oikee väri on maantienharmaa.

Katja seurasi katseellaan kun minä nostin paperipinon pöydälle. Vien tämän huomenna sen lehden toimitukseen, siinäpähän lukevat, sanoin. Ja muotoilevat tekosyitä siitä miksi ei jul-kaista. Minun ajatukseni eivät yllä päätoimittajan tasolle. Meillä on Katja sama ongelma.

Yllättynyt hiljaisuus. Katja suki ja suki hiuksia, pöyhi ja tiiraili pää vinosti peilikuvaa. – Osaat sä näköjään puhuakin, hän sanoi. Ootko sä muka julkassu jotaki oikeesti? 

- Olenhan minä, muka. Enkä minä pyri esille hinnalla millä hyvänsä, varsinkaan jos en tarpeeksi hyvää osaa. Maailma on täynnä typeriä julkaisuja jo ilman minuakin. Nuo tuolla rantasaunassa lukevat keskenään toistensa tekstejä ja kehuvat niitä. He ovat kaikki saman mielisiä ja laulavat nuotin vierestä samoja yhteisiä lauluja. Kun minä siellä käväisin, olivat hetken hiljaa. Kaljan, Marxin ja kossun voimalla ne parantavat maailmaa. Ovat niin vapaamielisiä etteivät anna muille puheenvuoroa. Minä olenkin onnettoman huono puhumaan, niin että siinä he tekevät viisaasti.

- Olisitko sä sitte puhunu niille jotaki? Katja kokosi tavaroitaan käsilaukkuun. Pöydällä lojui värikäs piirros jonka hän oli ajankulukseen kyhännyt. Aikaa siitä on vierinyt vuosi-kymmeniä, mutta piirros on vielä tallella minun papereitteni kaaoksessa.

- Ajatus puhumisesta tympäisi. Ne ääntävät sanan omikron amerikkalaisittain, oumikron. Tai luulevat ääntävänsä. Minä puhun yleensä kontin kieltä ja äännän komikron ontti. Sen tähden ne vaikenevat ja hengittävät syvään. Katsovat toisiaan ja vaihtavat puheenaihetta. Että pitäisi kieltää kamarimusiikki ja soittaa vain heviä. Minulle ne vinoilevat.

Painoin soittimen nappia. Monika Grupin ääni loihti ilmaan  barokkikoukeroita, ja minä suljin silmät. Elin väärää vuosisataa.

- Sä et sitte aio tulla sinne, Katja kysyi. Mä kyllä meen katsomaan mitä ne siellä puuhaa. Voithan sä tulla sinne vähän myöhemmin, makkaraa paistamaan.

En minä siihen mitään vastannut. Kuulin kuinka Katja avasi oven ja lähti kuuntelemaan heviä ja poliittisia puheita.  Minä jäin yksin Monikan kanssa. Piirros jäi pöydälle, ja minä sen siitä taittelin talteen. Mäntyjen rungot eivät enää punertaneet. Yö hiipi Ikkunan takana ja peitti huppuun kaukaisen valon. (2021)

Taistolaiiset 

  

E N S I M M Ä I N E N  K I V I 

Miete: Pimeys on paloiteltavissa muistojen veitsellä

Kuva: Lehmus (akvarelli 1997, T.Yli-Rajala)

Kun ikää kertyy alkavat muistikuvat pursuilla reunojensa yli. Kaikki mitä muistojen maljaan on elämän varrella kertynyt, pysyy sellaisena mielessä. Jos niistä kerrot, niin sivulliset kyllästyvät ja  sanovat, että aina sitä samaa. Semper eadem, eikö mitään muuta nouse mieleen?

Vaikea on kertoa totuutena tapahtumista, joita ei ole koskaan ollut. Aitoja tapahtumia on ollut  lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä keski-ikäisenäkin. Vain niistä voi puhua ja niistä kirjoittaa. Jos ihminen, ei elämässään muuta tee kuin tuijottaa tablettia ja pelaa, niin muistille voi käydä niin kuin käy täyttyvälle astialle. Hän ei näe eikä koe enää mitään. Vanhuudessa aika pysähtyy, vaikka se salakavalasti näyttää vain kiihdyttävän vauhtia. Tuon vauhdin takia tuntuu kuin olisi pakko kertoa kaikki se, minkä vielä muistaa. Jokin demoni mielen pohjalla sopottaa, että kokemuksista voi oppia. Että sinun kokemuksistasi on hyötyä muillekin. Että he ovat niistä kovin kiinnostuneita. Kun maailmaa katsoo ja seuraa sen tapahtumia, vaikuttaa siltä, ettei ihmiskunta ole oppinut mitään. Hurskaimmillekin se on limbus patrum. Kahdeksan ja puoli miljardia vähä-alyistä kiertää huimaavaa vauhtia auringon kyydissä linnunrataa, ja kaikki he luulevat olevansa olentoja terävimmästä päästä. Moni heistä on pelannut tietokonepelejä koko elämänsä. Moni on ratkonut elämän kannalta turhia yhtälöitä. 

Eikö siis mitään muuta tähdellistä nouse mieleen? Mitä muuta voisi nousta? Fiktion, fiktiivisten tarinoiden  maailma, representaatio ja mielikuvitus. Onneksi on näin, sillä muuten maailma olisi tylsä paikka. Kiitokset niille kirjailijoille , jotka tämän tylsyyden keskellä luovat uutta, mielikuvia ja mahdollisuuksia joita ei ole. Kokemuksia joita tosikot eivät usko. Tosikoille kelpaa vain kaikki sellainen, mikä on käsin kosketeltavissa ja heidän mielestään siis totta. Se tarina on realismia. Jos siinä heteka saa siivet, hirnuu ja lähtee lentoon, se on maagista realismia. Tosikko ei pysähdy pohtimaan onko se totta, vaan antaa sille nimilapun. Se on vähän maagista,  mutta tuskin totta. Lukijalle, joka ei  karsinoi asioita eri nimikylttien alle, se on uskottava totuus, joka on vain kirjoittajan mielessä. Antaapa siis olla rauhassa, sillä asia on juuri niin kuin hän väittää sen olevan. Vuode voi lentää jos sen toimet niin tulkitaan. Se on katastaasi ennen tragedian loppunäytöstä.

Kun  kritiikki murhaa kirjailijan tilalla esiintyneen kaksoisolenonnon, sen jota ei ole, niin harvoin on kirjailija halukas katsomaan omaa kuolemaansa ja sen juhlintaa lehtien sivuilla. Tai kuuntelemaan, kuinka vieraat jakavat hänen ajatustensa sisällön. Tarkoitan tällä sitä, että jokainen lukija luo mielikuvan kirjoittajasta, joka edustaa todellista ihmistä. Häntä, joka on. Häntä joka itse on se viaton, joka heittää aina ensimmäisen kiven. (2021)

Representaatio. Maaginen realismi. Limbus patrum. Katastaasi.

  KUUN VALOSSA 

                  

      

     Kuva:  Sisäpalvelusohjesääntö

Pöydällä on kirja avoimena. Manu oli selannut sitä ja merkinnyt sivulle 22 kohdan, johon oli ehtinyt. Teksti näytti valjulta ja värittömältä, siinä oli kirjattu samoja sanoja peräkkäin kuin sotilaita, kirjaimet pystyssä  ja falangi falangilta. Minä en yleensä lue romaaneja, harrastan elämäkertoja. Niissä saa kosketuksen todelliseen elämään ilman kirjoittajan keksimiä koukeroita, hän selitti ja katsoi minua arvioivasti. Minua kyllästyttää sellainen asioiden vatvominen jota esimerkiksi Dostojevski harrasti. Hän poukkoili varsinaisesta aiheesta ja taas yllättäen takaisin alkutarinaan. Sellainen on häiritsevää ja vie lukunautinnon.

Kirjailijan keksimät koukerot? Niitähän ovat muistelmateokset  täynnä. Manu on niitä realismin ja klassisen selittämisen kannattajia, minä ajattelin. Oletko koskaan yrittänyt lukea Eyvind Johnssonin kirjaa Tulta ja ruusuja?  Jos haluat selkeän maailmankuvan joka sopii tähän aikaan, lue hänen henkilökohtaiset kokemuksensa demoneista. Hän sattui silminnäkijänä paikalle kun demonit kiipeilivät Kremlin seinää pitkin kohti räystästä. Paholaiset Astalot, Sebulon ja Asmodaios saapuivat mullanhajun, varhaistenkukkien tuoksun ja käymälänlemujen aallon kantamina. He kiipesivät riuskasti harmaata kalkkikiviseinää myöten ylöspäin ja heistä heittyi häilähteleviä varjoja muureille. He pysähtyivät halkeamiin niin kuin sisiliskot ja kuiskailivat innokkaasti. Räystäskourulle he istuivat neuvottelemaan ja katselivat pehmoisessa kuun valossa nukkuvaa kaupunkia. Haluan vielä hetken katsella ja miettiä, sanoi Astalot. Haluan saada muistikuvan kaupungista sellaisena kuin se on nyt, ennen suureen valtakuntaan palauttamista.

Nämä demonit edustivat Belzebupia, joka ei itse halunnut sekaantua asioihin kun avustajia oli saamaksilla. He olivat syvällisesti perehtyneet vanhusten, naisten ja lasten pommittamiseen ja heitä ylistettiin sankareina.

Paholaiset laskeutuivat talon keskimmäisestä savupiipusta. Innokas Asmodaios hiipi nopeasti käytävien läpi ja päätyi neljään, viiteen kammioon ja koetti riivata myös  toisessa makuusalissa. Parhaiten hän onnistui keittiöoastossa, jossa leivottiin ranskalaisia croissantteja. Siellä hän riivasi tytön joka oli kotoisin maaseudulta eikä osannut vastustaa lähentelevää Asmodaiosta, joka tarjosi hänelle viinaa ja huumeita. Kauniita tulevaisuuden kuvitelmia ja rakkautta, vapaata lehdistoä ja muotia. Kyseinen tyttö tuomittiin kolmeksi vuosikymmeneksi  työleirille Siperiaan.

Kyllä minä kerran yritin aloitella tuota kirjaa, mutta kun en jaksanut niin panin sen syrjään odottamaan että kenties viisastuisin joskus. Nykyään minä pitäydyn dekkareihin ja ajanvieteromaaneihin, elämäkertoihin ja hengelliseen kirjallisuuteen. Viimeksi luin Fredmanin epistolat alusta loppuun ja soittelin luuttua katolla Astalotin kanssa, jonka hengitys haisee valkosipulille. Niin että turha minua on demoneilla pelotella. Minä uskon vain tiukasti tosiasioihin, Manu minulle selitti.

Niinpä. Ehkä on parempi että mielikuvituksettomat pysyvät tosiasioissa. He eivät tiedä että sellaisia ei ole olemassakaan. Eyvind Johnsson sai tietämättömyydestään Nobelin palkinnon. Tilaisuudessa ei nähty demoneita, niin kuin eräissä muissa palkintojen jakotilaisuukissa. (2022)

Eyvind Johnsson: Tulta ja ruusuja.

Asiassa pitäytyvien tosikoiden on syytä tutustua armeijan sisäpalvelusohjesääntöön..

 

MESTARITONTUT

Tuuva tata tuuva too, peikot hirnuu hohohhoo 

Luutaratsuni nopsa lennä, kiire Kyöpeliin meil on mennä

Kuva: Tuuva taata

Minä olen vanha jäärä. Kauan sitten luin lapsilleni iltasatuja joista myös keskusteltiin. Noita Sammaleisen kotisaari oli kiehtova paikka. Siellä oli Salaperäinen kivi jonka sisään oli vangittu prinsessa. Siellä oli myös lähde Josta pulpahti esiin keskiyön  kukka. Noidat kokoontuivat palaveriin  Sammaleisen mökkiin, ja heidän jutuistaan mestaritonttu pääsi jyvälle salaisuudesta. Nyt oli aika pelastaa prinsessa millä ilveellä hyvänsä.

Omasta lapsuudesta muistan nuo Aili Somerjoen Mestaritontun seikkailut. Kun yritin tuota kirjaa lukea lasten lapsille, huomasin etteivät he malttaneet keskittyä kuuntelemaan. Tarina tuntui heistä vähän pitkäveteiseltä eikä se vaikuttanut todellisuuteen pohjautuvalta, sellaiselta kuin ovat avaruusseikkailut ja sodat. Noita Sammalseinen luutineen, kissoineen ja kahvipannuineen jäi paitsioon, lapsia kiinnosti enemmän läppäri. Se oli kuin salaperäinen lähde, josta pulpahteli kukkia. Mutta kukkien terälehdet olivat verestä punaisia ja tontuilla kypärä päässä.

Digitaalisen lukemiseen opetetut eivät ymmärrä mitä lukevat. Ihmiskunta on siirtynyt uudelleen kuvakirjoituksen kauteen, tarinat silmäillään kuvina. Lukemiseen erikoistunut hermoverkosto on rapautunut. Luullaan että tekstin silmäily riittää siinä missä kuvienkin silmäily. Tunteet ja kaunokirjallinen tyyli eivät merkitse mitään, niitä ei arvosteta eikä tunnisteta. Niiden ilmaisua melkeinpä hävetään. Tyyli tarkoittaa sitä

miten kerrotaan, että tarinan kertoja kuultaa sen läpi. 

On kirjailijoita joilta tulee tekstiä ryöppyämällä. He eivät ole käyneet kirjoittajakursseilla, heillä on synnynnäistä taitoa.  Monet ovat itseoppineita, eivätkä tarvitse muuta kuin kieliasun tarkistamista, sillä kirjailija ei muita länkiä tarvitse kuin äidinkielen. Muistuvat mieleen Timo K Mukka ja Aleksis Kivi.  Eivät he  romaanin kirjoittamiseen opetusta tarvinneet. Moni pyrkii nykyään  riisuttuun, köyhään asioiden kirjaamiseen . Kirjailijalta puuttuu kyky empatiaan eikä hän arvosta tunteita. Kirjoittaminen vaatii asiakirjoista tarkistamista. Perustelut ovat niin varmoja, että lukiessa tulee mieleen etsiä kirjallisuusviitteitä. Vaan on hyvä muistaa, että romaani ei ole histotian tutkimus. Kaunokirjailija ei tarvitse primääri lähteitä.

Tarkkoihin lähdeviittauksiin perustuva romaani on tietoteos, se sukeltaa mieluummin kertomakirjallisuuden kuin kaunokirjallisuuden joukkoon. Sellaisen lukijat ovat niitä, jotka korostavat kirjallista makuaan ja valintojaan ilmoittautumalla elämäkertojen ja päiväkirjojen suosijoiksi.

Uusi lukemisen tapa johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Siitä tulee kasvualusta populismille ja kansan kiihotukselle, eikä se suosi kriittistä ajattelua. On helpompaa pelata pelejä jotka eivät edellytä ajattelemista, vaan ovat vain ajankulua. On  helpompaa lukea kirjoja jotka ovat niin tyhjiä, ettei tarvitse päätä rasittaa.  Minä arvostan lukijana romaania, novellia, runoa, jos se ensi silmäyksellä vaikuttaa vaikealta. Mikä olisi parempaa kuin Kafkan romaani Linna tai Bulgakovin  Saatana saapuu Moskovaan. Uudet näkemykset kasvavat mielikuvituksen maaperästä johon ei ripotella rikkaruohomyrkkyjä. (2022)

Mitä Saatanaan tulee, niin toivon että pysyykin Moskovassa eikä tuppaa naapureihin. Lisään myös vielä, että asiatietojen tarkistaminen on ihan jees. Tarkat lähdeviittaukset on kyllä syytä Lähettää taikuri Wolandille ja hänen mustalle kissalleen, reippaalle Fagotille,   

Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan, taikuri Woland ja Fagot-kissa.   

 

                     

                    TÄHTIEN HEIJASTUMIA 

                                                        

                                                              Kuva: Tähtien heijastumia 

Jungin mukaan psyykellä on kaksi keskusta. Ego on subjektiivinen tietoisuuden keskus. Unet puolestaan nousevat tiedostamattomasta ”itsestä”, joka on ihmisen olemuksen keskus, luonteeltaan objektiivinen ja persoonan ulkopuolinen. Uni nostaa esiin alitajunnasta kumpuavia symboleja, joihin alkukristityt suhtautuivat  ennakkoluuloisesti. Suhtautuminen uniin on samanlaista kuin asenteet niin sanottuihin yliluonnollisiin ilmiöihin. Skeptikko joka uskoo vain materian olemassaoloon käyttää ristiriitaisesti sanaa yliluonnolllnen ja ivaa juuri sitä käsitettä jonka kieltää. Gregorios Nyssalainen korosti  sisäisen elämän loputonta edistymistä. Ihmisyys on aina liikkeellä jotakin kohti. Ihmisen tehtävä on suunnata tuo loputon liike  oikein. Valvetila on ainaista etenemistä, se on kuin ravia jossa uni auttaa irtautumaan oravanpyörästä ja jättää ihmisen olemuksen ajelehtimaan vapaasti. Tämä näkemys sopii hyvin nykyaikaan.

Sisäisen elämän loputon kehitys kohti ikuista sukeltamista jumaluuden syvyyksiin. Se on hidas kasvaminen (ortodoksit), ei äkillinen "herätys". 

Näin sanoo Lutherus: mikäs ihminen on? Respondit: ihminen on vähämielinen ja hullu, usque annum XL elikkä neljäänkymmeneen ikävuoteen asti, jonka jälkeen hänelle selväksi käypi, että hän on narrien narri. Mutta silloin on hänen elämänsä jo ohitse.

Aikojen saatossa on ollut useita ihmislajeja. Jos Karoliininen instituutti olisi jatkanut rotuopillisia tutkimuksiaan, olisi havaittu että suomalaiset ovat homo neanderthaliksen jälkeläisiä. Sinisilmäisiä ja punertava partakin heilllä on, lyhyet jalat ja outo lyhyt kallo. Omissa tutkimuksissani olen tullut tulokseen, että suomalaisten viehtymys hevirokkiin juontaa juurensa aina pystyihmisen (homo erectus) aikoihin asti. Luuhuilun tilalle on tullut sähkökitara. Rituaalit, tanssit ja käytöstavat viittaaavat samaan suuntaan. Demonien olemassaolosta on erimielisyyttä. Minun mielestäni varmin todistus niiden olemassaolosta on sähkökitara, joka aivan selvästi on sielunvihollisen keksintö. 

Tohtori Zhivago ihmetteli runossaan näin: vaan keitä liemme, mistä, kun kaiken  kaikkiaan jää tyhjää puhumista jälkeemme maailmaan. Pindaros puolestaan arveli, että ihmiset ovat tähtien heijastumia.

Kysymys on niin sekava, että asialle pitää löytää syypää. Koska aiheeseen sotkeutuneita virkamiehiä ei löydy, niin minä epäilen, että syyllinen on Narcissos, luottamusmies, joka etsi peilistä jumalaansa, mutta löysi sieltä itsensä.

Kallas: Reigin pappi. Homo erectus. Homo sapiens neandertalensis.

 M I E T I N

                                                    Heinäkuu  Akvarelli 1980 T. Y-R.

Miete:  Höyläämättömän laudan nuoleskelusta

saa tikkuja kieleen

Mietin tässä sitä kuinka krooninen järjen puute sopii akuuttiin mielentilaan. Luen Karl Krausin suurenmoista teosta Myrkyn käyttöohje, ja olen juuri siinä vaaditus-sa mielentilassa. Näen että tuon teoksen lehdet selailevat itsekseen, tietämättä mihin tähtäisivät. Vaan löytyyhän se sieltä lopulta. Kraus kertoo käsityksensä kritiikistä. Ensin koira nuuhkii, sitten nostaa takajalkaa. Tätä alkuperäisyyden puuetta vastaan ei voi olla mitään huomauttamista. Mutta se, että kirjailija ensin lukee ennen kuin kirjoittaa, on lohdutonta. Tietysti onhan se niinkin, että on vaikea kirjoittaa ellei osaa. Kraus sanookin tähän, että on kirjailijoita jotka jo kahdel-lakymmenellä sivulla pystyvät ilmaisemaan sen, mihin hän tarvitsee jopa kaksi riviä. Ja vielä hän ihmettelee, että miksi joku sitten kirjoittaa. Siksi että hänellä ei ole kylliksi luonnetta olla kirjoittamatta.

Minä kuulun niihin joilta puuttuu juuri sitä luonnetta. Vastoinkäymiset eivät lan-nista. Kauan sitten hyväksyttiin minultakin romaanin käsikirjoitus, mutta kun toimeen piti ryhtyä päätti kustantaja lopettaa toimintansa. (Librum) Pari muutakin tapausta on, sellaista joissa minä olen viaton. Rahat loppuivat pienkustanta-jilta, mutta hattua täytyy nostaa hyvästä yrityksestä. Sitä alussa mainittua akuuttia  järjen puutetta täytyy olla sellaisella kustantajalla, joka rohkenee avittaa käsikirjoitusta joka on niin vaikeaselkoinen ettei siitä saa selvää isä Erkkikään, vaikka on myös muka kriitikko. Minulle on usein käynyt niin, että se Krausin kuvaama  koira on nostanut neuvottomana takajalkaansa ja etsinyt helpompaa purtavaa.

Näin kävi myös viimeisimmälle yritykselle kuulla mielipiteitä käsikirjoitukesta. Tein siihen neuvotut muutokset ja se jäi lojumaan kaapin hyllylle pariksi vuosikymme-neksi. Mielijohteesta lähetin sen arvosteltavaksi, mutta nytpä koira vain hän-täänsä heilautti ja murahti kohteliaasti. Eihän näin vanhana kannata luulla, kun maa on täynnä toinen toistaan parempia ja nuorempia taitajia ja kynähenkilöitä. Tärkentä on aina muistaa Krausin neuvo. Omien ajatusten ei tarvitse olla uusia, mutta se jolla on uusi ajatus, on voinut helposti saada sen toiselta..

Niin syntyy kirjallisuus. (2022)

Karl Kraus: Myrkyn käyttöohje, Into 2014 

HÄIRITSEVÄT PALLOT

Miete: Anna toiselle se mitä et itse halua kantaa

                                                    Tarquinian etruski Aldo Martello Editore, Milano 1959

Tunsin Blumfeldin jo vuosien takaa. Nykyisin hän oli vanheneva herra, joka poistui työpaikaltaan säännöllisesti kello viiden maissa. Ihmettelin mielessäni, että tokko hän minua enää muistaa. Kun hän aikoinaan asui naapurissa, minä olin vielä teini-ikäinen ja pelkäsin tyttöjä. Siinä mielessä Blomfeld oli vaaraton tuttavuus.

Nyt hän lähti taas määrätietoisesti askeltamaan jalkakäytävää pitkin minun suuntaani. Olin tahallani sijoittunut niin, että hänen oli pakko ohittaa minut. Kovasti yllätyin, kun mies vastaan käydessään kohotti hienosti hattuaan ja napitti suoraan silmiin. Guten Tag, minä vastasin hölmönä tervehdykseen ja hidastimme molemmat vauhtia. Wie geht es dir, kysyin koska muistin, että Blumfeld vihasi luuloa, että englanti on ainoa tae kansainvälisyyden autuudelle. Jostain vuosien takaa tämä muisto palasi tajuntaan. Sinuttelin vaikka hän oli minua vanhempi.

Muuten menee hyvin, hän sanoi omalla kielellään jonka tässä käännän oppineille lukijoille, jotka luultavasti ovat minua kansainvälisempiä. Minua häiritsevät pallot, jotka ovat vallanneet asuntoni, Blumfelt valitti.  Mietin tässä keinoja, että miten niistä pääsisi eroon. Kaksi niitä vain on, mutta ne ovat sinnikkäitä ja ovelia. Jos niitä tavoittelee, ne pyörivät pika pikaa vuoteen alle piiloon. Muuten ne kyllä ovat röyhkeitä, pomppivat siellä täällä ja pitävät alituiseen häiritsevää naksutusta. Olen harkinnut pienen koiran hankkimista, mutta kun minä en voi sietää epäjärjestystä jonka sellainen saa aikaan. Sehän ravaisi alituiseen pallojen perässä ja haukkua räyskyttäisi.

Oletko huomannut kiihtyvätkö nuo pallot kun avaat television tai luet sanomalehteä, kysyin häneltä. Ujuttaako media imelästi reklaamia typeristä asioista, vaikkapa luomutuotteista, merkkivaatteista ja festareista. Ovatko pallot mielestään niin vapaamielisiä, että vaativat pitämään silmällä vain itseään ja omia toimiaan ja hyväksymään omat pallomaiset mielipiteensä. Siis että korostavat turhanaikaista pompotusta ja suosivat kimittävää päälle puhumista. Ovatko ne värillisiä, esimerkiksi punaisia? Ne ovat viattoman valkoisia, aivan kuin ne kuuluisat valheet, Blumfeld vakuutti. Eivätkä ne osaa keskustella.

Saavuimme Blumfeeldin kotitanhuville ja yhdessä kävimme toimeen. Pallojen oli nyt aika lähteä, eihän tunnollinen virkamies voinut loputtomiin kuunnella niiden indoktrinaatiota. Että muka muualla on paremmin. Miten on, jospa veisimme ne naapurin vaivoiksi, minä ehdotin. Pyydystimme nyt yhteistoimin pallot muovipussiin ja kannoimme ne salaa, ympärille vähän vilkuillen Blumfeldin naapurin postilokeroon. Pudotessaan ökyrikkaan perheen parkettilattialle pallot pitivät iloista kalinaa ja vikisivät jäähyväisiä. Palasimme Blumfeldin, vanhenevan poikamiehen asunnolle ja hän tarjosi siellä minulle kahvin sijasta neljä lasillista konjakkia. Vaikka varakas olikin, seuraavana päivänä naapuri haki asumistukea sosiaalitoimistosta.

Franz Kafka: Novelleja. Otava 1977, Blumfeld, vanheneva poikamies.