ON KAKSI MAAILMAA 

Miete: Hiljaisuus muka. Ja täynnä ajatuksia

                                       Mitä lie kukkia ruukussa. Akvarelli 1994, T.Y-R.                                       

Sytytän yölampun uudelleen. Uni ei ota tullakseen, nielessä pyörivät arkiset kokemukset, vuodet ja ihmiset. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot jähmettymään paikoilleen. Nukkumaanko minä tänne tulin kaikkien näiden vuosien jälkeen? Olin nähnyt unessa pikkupojan, joka tuli ovesta sisään ja käveli minua kohti. Hänellä oli oikeassa kädessä terävä ruuvimeisseli. Pojan kasvot olivat vääristyneet itkusta Hän valitti jotain tuntemattomalla kielellä ja lähestyi minun vuodettani. Ponnahdin makuulta ja minua kiukutti niin, että äänikin särkyi. Keep out, keep out, huusin pojalle ja ohjasin hänet takaisin ulko-ovelle. Miksi hän minua tuli ahdistamaan? Terävä ruuvarin kärki viilsi haavan ranteeseen, joka alkoi vuotaa verta.

Jotain hän yritti minulle kertoa, mutta en halunnut kuunnella.Luulen että se oli arameaa. Halusin vain heittää tuon tunkeilijan ovesta ulos ja jatkaa unia. Poika katsoi minua ja itki lohduttomasti. Aloin masentua ja olo tuntui äärettömän tuskalliselta. Yritin keskittyä kuuntelemaan mitä poika kiihkeästi minulle selitti. Ja sainhan siitä lopulta selvän.Minä olen valo kaikkien heidän yläpuolellaan ja kaikkeus, minusta on kaikki lähtenyt ja minun luokseni se palaa, hän sopersi. Tuomaan evenkeliumiako hän minulle saarnaa, ajattelin ja tuijotin häntä epäluuloisena.Puhuuko hän itsestään? Mikä ihmeen valo?

Katsoin pojan hahmoa tarkemmin ja huomasin että tämähän olikin se pummi, jonka ohi kävelin päivällä kun hän anoi minulta kolikoita peltikippoon joka lojui kadun kulmassa. Menisit siitä töihin selvin päin ettei tarvitse muilta kerjätä, ajattelin mielessäni ja jätin kolikot antamatta. Tapaus kalvoi mieltä oudosti myöhään iltapäivään asti, jolloin söimme firman tarjoamaa illallista hotellin ravintolassa.

Nyt yöllä olin taas herännyt unesta arkeen ja huomasin makuuhuoneen tyhjäksi. Ei parkuvaa poikaa eikä rähjäistä ja haisevaa pummia, vain minä itse yksin ja valveilla. Oman kotini makuuhuoneessa, muistojen keskellä terveenä ja lohduttoman ikävän vallassa. Musiikki ulkona oli vaiennut. Syvä hiljaisuus muhi autiolla pihamaalla ja ulkorakennuksen harjalla vieri kuu. Minua pelotti ja tiesin kyllä miksi. Jos vain katseeni nostan, näen synkeän mustan taivaan puiden latvusten ja katonharjan yllä. Mikä minua estää putoamasta tuhon syöveriin, ammottavaan mustaan aukkoon joka minua ilkkuu lukemattomilla tähdillään? Mustaan aukkoon jossa ei ole aikaa eikä paikkaa, ei muistoja. Ihmettelin mihin unen pikkupoika, se pummikin oli äkkiä hävinnyt noin vain. Muistin hänen viimeiset sanansa kun hän minua katsoi itkuisena silmiin. Halkaise halko niin löydät minut sieltä. Kohota kivi, niin sielläkin minä olen.

En nähnyt missään sopivaa halkoa, ja kiviä oli vain ulkona. Minä ajoin hänet taas unessa ovesta ulos, takaisin öiselle phamaalle.Me olimme olemassa molemmat, hän ja minä. Mutta eri maailmoissa. (2022 /x)

Tuomaan evankeliumi log 77.

 

                                            PÄIVÄNÄ  MONIAHANA

              

Miete:

 Mikä on ihminen, jota kukaan ei huomaa?

Pikkutyttönä hän istui työntökärryssä ja hymyili leveästi. Isin kanssa kierreltiin katuja sinne tänne, kärryt poukkoilivat mukulakivikadulla. Madetojan patsaan luokse oli tuotu istuinpenkki, jonka luona levähdettiin hetkeksi. Puiston puissa liversivät peipposet pesäpuuhissa. Välillä kierrettiin siltojen kautta Linnansaareen, toisinaan pysähdyttiin katselemaan Kalasääksi ja lohi veistosta Pokkisen puistossa. Oli paljon juteltavaa, vaikka ei oikein ymmärretty toisiamme sanatarkasti. Hän vain hymyili ja minä katsoin häntä silmiin.

Vuosia kului ja minä vein hänet kouluun. Hän oli arka ja yksinäinen. Kavereita kyllä löytyi, ja yleensä he ottivat ohjat käsiinsä. Yhdessä he tekivät mitä kaverit keksivät ehdottaa, eikä hän pannut vastaan. Oli siihen liian hyvänluontoinen.

Koulu meni ihan hyvin, ei siinä mitään vaikeuksia ollut. Yläasteella vasta, kun perhe muutti muualle ja hän joutui siirtymään peruskoulusta vanhaan keskikouluun. opetusohjelmat sotkivat elämän ja hänen oli pakko jäädä luokalle. Uusia kavereitakin löytyi, mutta ei yhtäkään erntisenlaista. Hänestä tuli koulukiusattu ja minä aloin järjestellä tulevaisuutta lähettämällä hänet kauppaopistoon. Seitsemäntoista vuotiaana vieraalle paikkakunnalle. Linja-autoasemalla hän itki jäähyväiset kodille ja lapsuudelle.Minä nieleskelin ikävää.

Paljon myöhemmin, vuosien mittaan minun pikkutyttöni oppi elämään itsenäisesti. Hänellä oli omia sisaruksia mutta myös harvoja ystäviä. Kävi ilmi, että pojat joihin hän tutustui olivat hänen tietämättään kihloissa tai aviosta eronneita. Hän koki monia pettymyksiä toinen toisensa jälkeen. Kaikki vastoinkäymiset elämässä masensivat, hänestä tuli laiha anorektikko joka mittasi päivittäin painoaan ja laihdutti sairaalloisesti. Avioonkin hän meni nelikymppisenä, mutta mies oli alkoholisti ja talous luisui alamäkeä. Eron jälkeen löytyi toinen nies, muuten ihan jees, mutta tämä poti skitsofreniaa. Hän teki sairaalassa itsarin. He ehtivät olla avioliitossa vasta pari viikkoa.

Kun tieto oli tullut hänelle, menin katsomaan. Hän istui jonkin porukan kanssa sairaalan penkillä ja minut nähtyään lähti nopeasti kävelemään kohti. Halasimme siinä uteliaiden tarkkailtavina ja hän sanoi minulle lähtemättömät sanat: Isä, auta mua. Minä seisoin kuin suolapatsas, en saanut ääntä itsestäni. Hän lähti kävelemään takaisin sinne mistä tuli.

En osannut enkä pystynyt auttamaan. Seuraavana yönä hän nieli kaikki salaa mukanaan kuljettamansa lääkkeet enkä minä vieläkään osannut enkä pystynyt, auttamaan, seisoin vain ja yritin muistella mitä on tapahtunut. Kaikki mitä hänen elämästään muistuu, on kuin katkelma tylsästä nykyromaanista. Vaan tyydyttääkö se tarvetta joutavaan ajankuluun ja tyydyttääkö se ihmisten pahantahtoista uteliaisuutta. 

Lyhytkin elämä on niin rikas, täynnä kokemuksia ja yksityiskohtia, että sen kuvaamiseen tarvittaisiin paksu romaani. Ei sitä näin pidä tehdä, hän ansaitsee enemmän kuin puolikkaan aanelosta, Minä vain en osaa enkä pysty.   (2022/xI)

Päivänä moniahana on Eino Leinon runokieltä.  Entisasajan lapset puhuivat isistä, mutta nykyajan makuun se on hävettävän tunnepitoinen. Iskä on muka  parempi . Isä ja sen johdannaiset taitavat olla niitä harvoja periuglaisia sanoja, ja sellaisina tietysti hävettäviä koska kuuluvat Euroopan itä- roomalaiseen kulttuuripiiriin. 

Talvipäivän seisausta seuraa valo. Kiitos niille, jotka kirjoittivat mielipiteitään blogeista ja niiden kuvituksesta. Ne ilahduttivat Hoo Moilasta!

Oulu:   Linnansaari. Pokkisen puisto.

I L T A 

                              Kuva: Jotaki kukkia kupissa.  Hiili. T.Yli-Rajala n. 1990.  

Miete: Kyllä on yhtä kuin ei. Ero on kysymyksessä.

Aina kun minä herään, osuu ensimmäisenä silmiin tuo verho. Se liehuilee ilmavirrassa, koska pidän ikkunaa vähän raollaan öisin. Joskus, juuri silmiä avatessa näen hahmon joka liukuu etuvasemmalta kohti ovea. Sehän on veli, joka on herännyt hyvin pitkästä unesta. Ehkä hän vilkaisee minua ohi liukuessaan, mutta totinen hän on. Hän kiiruhtaa kokoukseen jossa vanhat tuttavat puivat antiikin roomalaisten runoja. Veli arvosti niitä ja toisti lainauksia latinan kielellä.

Koko meidän yhteiskuntamme perustuu roomalaiseen lakiin ja kirjalliseen perintöön, hän minulle selitti. Näin hänen kalpeat kasvonsa pihalampun valossa, joka heijasteli tapetteihin väriseviä kuvia. Lex romana, hän hoki itsepintaisesti ja näytti kuin olisi halunnut ärsyttää minua. Inter arma silent leges, minä kuiskasin. Hän kääntyi katsomaan minua, ja näytti hyvin hämärältä.

Se on totta, hän sanoi. Aseiden keskellä lait aina vaikenevat ja niiden tilalle tulee uusia lakeja. Muistin nyt miten hän lensi kaksitasoisella meidän kotimme yli ja teki siellä ilmassa immelmannin. Vai oliko se tuon liikkeen nimi, en oikein muista. Joskus myöhemmin hän houkutteli minua mukaan lentämään, mutta mihulla on voimakas korkean paikan kammo. Tuntuu kuin jalat alkaisivat puutua aina kun katson unessa katolta alanpäin, räystään yli. Pidän rystyset valkoisina kiinni jostakin tikkaiden puolapuusta ja hikoan. Ne roomalaiset kyllä opettivat lakia maahan tunkeutujille, mutta palkkasivat sotilaita näiden joukosta. Itse he laiskistuivat ja antoivat muukalaisten hallita. Oliko se niin, että viimeisestä keisaristakin tehtiin kanalan hoitaja. Tämä oli epävarma muistikuva, ja näin kuinka veli kohautti olkapäitään. Yhdentekevää, mutta minä muistutin häntä siitä, että Rooma eli vielä tuhat vuotta sen jälkeen. Sitä ei vain haluta muistaa, koska siellä puhuttiin kreikkaa. Kaikki vanhimmat kristilliset kirjoi-tuksetkin ovat kreikankielisiä, muistutin häntä. Catullukset ja Cicerot piilottelivat luostareissa joista ne vuosisatoja myöhemmin löydettiin. Ja Schubert, sävelsikö hän muka viidennen sinfoniansa seitsemäntoista ikäisenä? En tiedä mistä tämäkin nyt juolahti mieleen, veli kuunteli mieluummin Bachia. Muistikuvista minä olin epävarma niin kuin nyt hänestäkin. 

Oliko hän pelkkä varjo?

Minä huomasin sinut siinä, veli sanoi ja katsoi minua kiinteästi. Tulin muistuttamaan sinua jostakin, mutta nyt en enää muista mistä. Kuulin seinän läpi kun sinä kuuntelit Schubrtin sinfoniaa kuusi vuosikymmentä sitten. Puhuessaan veli alkoi hitaasti hävitä ikkunan raosta tulvivaan iltavaloon, ja minä tunsin oloni levolliseksi. Jotakin meiltä  jäi taas tälläkin kertaa kesken ja käsittämättömäksi, mutta yhteys meidän välillämme oli entinen.                            

Minä valveilla ja hän unessa, tai päinvastoin.   (2022)

Jung: Ajan synkronismi

Kun näitä blogeja aloin kirjoitella 2017,  oli aluksi neljä lukijaksi ilmoittautunutta. Myöhemmin jotkut kommenteista olivat selvästi häiriintyneiden kirjoittamia. Poistin ne. Tapaamani blogin lukijat valittivat, että kirjoitan liian vaikeasti, he arvostavat sitä että jutulla on selvä juoni. Minä sanoin, että aiheiden  muuttaminen on vaikeaa, koska elämässäkään ei ole selvää juonta ja se on lyhyt kuin minun blogini. En kirjoita vain ajankuluksi ja pyrin persoonalliseen tyyliin. Tiedän, että ihmiset pelkäävät unia.

 Nykyään kommentteja tulee harvakseen, mikä on vähän turhauttavaa. Pistäkää hyvät ihmiset minulle nähtäväksi millaisia ajatuksia blogit herättävät, tai herättävätkö yhtään mitään. Itse etsin kuvat omista kokoelmistani, muutamat ovat omien lastenlasten maalaamia. Kuviin  on jokunen tykästynyt, mutta enimmäkseen kuvista ja blogeista vaietaan. Katselijamäärät kuitenkin paljastavat joskus kohtuullisia lukemia.

Myönteistä tai kielteistä siis, ihmiset. Hiljaisuus on tappavaa. 

 YKSINÄISYYDEN  KY LMYYS

KATSO!t  TÄSSÄ TANSSII ILOINEN IHMINEN (Nietshe)

Viikko sitten Tepi oli käynyt taas juttelemassa meille yhteisestä aiheesta. Hän tiesi, että minä ihailin hänen kykyään ilmaista itseään ulospäin. Minä olen sisäänpäin kääntynyt luonne, joka piilottelen ajatuksia. Hänellä oli kyltymätön tarve esiintyä ja tulla huomatuksi.

Jutun aiheena olivat yleensä käsikirjoitukset ja arvostelut joita hän oli kirjoistaan saanut. Minä sain nimikirjoituksin varustettuja tekijänkappaleita, joissa oli jokin pintapuolinen toivotus. Kuulin hänen monimutkaiset seikkailunsa kirjailijakokouksissa ja osallistuin matkoihin joiden sivutarkoituksena oli usein liberaalien ja konservatiivien ärsytys. Mieleen on jäänyt sekin kerta, jolloin poikkesimme hänen tuttavansa luo ja tämä soitti pianolla juovuspäisssä Hortst Wesseliä. Lauloimme mukana Die Fahne hoch, vähän nuotin vierestä eikä mitenkään suurella antaumuksella. Siinä olimme yksimielisiä, että mikään ideologia ei ole oikeutettu niiden tappamiseen, jotka ovat eri mieltä tai eri värisiä.

Myönteinen kritiikki piti hänen lippujaan yllä. Kun puhe kääntyi joskus väärin ymmärtämiseen ja ylimielisyyteen, hän tuohtui kiroilemaan ja sättimään vähäjärkisiä. Minäkin kyhäsin kirjoituksia, vaan enpä niistä saanut kritiikkiä enkä myötämieltä. Tai ehkä sain vähän sitä myötäistä, mutta hyvin pinnallisesti. Olin Tepille hienokseltaan kateellinen, ja siksi viisastelin hänelle Zarathustraa vähän mukaillen: Jos minä olen huipulla, huomaan olevani yksin. Kukaan ei puhu minulle ja yksinäisyyden kylmyys saa minut tärisemään. Mitä minä haen korkeuksista? Kuinka vihaankaan sellaista, joka osaa lentää!

En tiedä oliko hän koskaan lukenut Nietschen filosofiaa. Minun oli helppo sitä lukea, koska olen ortodoksi ja erotan ilkeyden hyvästä’.Tai ainakin elän siinä luulossa.

Tepin veli oli tehnyt itsarin, poika kuollut hypotermiaan puistopuun-juurelle. Tytär törmännyt auton alle ja hänellä itsellään oli vastikään todettu alzheimerin oireyhtymä. Jumala on kuollut säälistä ihmistä kohtaan, hän minulle väitti kuin Zarathustra. Hän siis oli lukenut Zarathustransa, ja minä jäin sitäkin miettimään. Jumala joko on on tai ei ei, niin kuin muinaiset oppineet arvelivat. Eikä hän sääli ihmistä vaan rakastaa, vaikka ihmisellä on vapaus valita hyvän ja pahan väliltä ja vaikka ihminen sortuu usein vääriin valintoihin. Kun näitä mietin, tuli eteen taas tuo ikuinen teodikean ongelma.

Ja Zarathustra juoksi juoksemistaan löytämättä enää ketään. Hän sai olla yksin ja löysi itsensä yhä uudestaan. Hän nautti yksinäisyydestä  ja ajatteli hyviä asioita tuntikausia. Hän luuli, että Jumala on kuollut. (2022 /11)

Friedrich Nietsche. Näin puhui Zarathustra. Pikku Idis, Tallinna 2020. Teodikea ongelma: jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, niin miksi hän antaa pahan hallita?

Miete: Rutikuiva  kertova realismi tappaa kaunokirjallisuuden.

 

KEL ON LENTIMET, SE LENTÄÄ 

  

Connemoren Aisling, 2018 JuhoY-R.

Tunnistatko vapaamielisen? Hän on se, joka ei anna muille suunvuoroa.

Oli varhainen aamu, ranta aukea ja taivaalla kirkui lokkiparvi. Aurinko häikäisi silmiä, kun yritin tähyillä Pikisaarta. Se kellui mereen melkein uponneena, ja sen punamullalla maalatut vanhat talot olivat kuin jostakin taulusta. Muistelin varhain aamuyöstä nähtyä unta. Siinä joku nainen tuli pesualtaiden luo ja katseli peilistä kuvaansa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, hän oli tullut siihen aikaisemminkin, useita kertoja. Eikö sitä jo ihmetellä, minä kysyin ja nainen vilkaisi äkkiä minua ohimennen. Ihmetellä sitä, että ravaat täällä vähän väliä mutta et puhu mitään, minä jatkoin utelua.

Jätin käsien pesun sikseen ja päätin tarkistaa tilanteen. Nainen jäi seisomaan peilin ääreen kun minä avasin oven ja katselin avaraa pihaa. Siellä ei näkynyt ketään ja minua helpotti. Kyllä siellä jokin kulkukoira juoksi varastorakennusta kohti ja nosti jalkaa katulampun tolpan juurella, mutta ei siellä ihmisiä näkynyt. Eikä väliksikään, sillä minä en ollut juttutuulella. Koira vilkaisi hajamielisesti minua, ja jatkoi sitten matkaa nurkan taakse. Lokit taivaalla kirkuivat. Palasin sisään altaiden ääreen ja jatkoin käsien pesua. Mistä minä olin niihin verta saanut? Ei ranteista löytynyt haavoja tai raapeutumia, ei sormistakaan. Sormien nivelet olivat turvonneet ja niitä katsoessa muistin äkkiä oman ikäni.Mutta mitä se olikaan? Ajatus tuntui jotenkin epämääräiseltä ja hämärältä. Nainen seisoi yhä peilin edessä ja tuijotti kuvaansa.

Hänessä oli nyt, tarkemmin katsoessa hiven jotakin tuttua. Pitkä ja hoikka, lyhyeksi leikattu vaalea polkkatukka. Hiuskiehkura peitti silmää, hän sipaisi sen sivuun käden selällä. Seurasin syrjästä hänen hahmoaan ja odotin että hän vihdoin sanoisi jotain, olimmehan kahden täällä toilettitilassa. Vaan ei hän mitään sanonut, enkä minäkään keksinyt sanottavaa tähän hätään. Paitsi tämän, mikä juolahti äkkiä mieleen:

Anna kun minä katson sinua silmiin, sanoin hänelle ja lähestyin peilin naista.Hän kääntyi minuun päin ja läheltä huomasin että hän oli saman mittainen kuin minä. Otin nuo kasvot kämmenten väliin ja hivuttauduin tuijottamaan häntnä suoraan silmiin. Ne olivat oudon tutut nekin, erotin niistä vierivät vihertävät vuosikymmenet. Onko siitä vasta kuusi kymmentä vuotta kysyin naiselta joka tuli yhä lähemmäs. Tiesin että ulkona oli kevät ja jostakin pulpahtivat mieleen Joseph Eichendorffin laulun säkeet. Varhaisin kuin aamun sää, utu laaksoon välkähtää. Tuuli lehvissä jo entää, kel on lentimet, se lentää.

Minulla ei ollut enää lentimiä. Palasin pesultaalle ja kuivasin kädet, joista ei tihkunut verta. Ulkona oli kevät ja nainen oli kadonnut ehkä sinne mistä oli äkkiä ilmaantunutkin, menneisyyteen.

Joseph Eichendorff, Tyhjäntoimittajan elämästä, wsoy 1956,  s. 51.  Connemore, Irlanti, Aisling iirinkielinen naisen nimi.  Oulu, Pikisaari

TÄSSÄ MINÄ SEISON

 

          

Psykedeelinen uni

Seison bussipysäkillä ja olen aivan neuvoton. Outo epävarmuus on vallannut mielen, enkä tunne oikeaa suuntaa. Kadun kulma näyttää tutulta, mutta niin on tuttu toinenkin kun vähän käännän päätä ja katson oikealle. Tässä seison. enkä voi esittää vaatimuksia kenellekään. Ohikulkijat ovat vieraita, en näe heidän oikeita kasvojaan. Minulla on sellainen tunne kuin vajoaisin syvemmälle ja muistikuvat tulvivat mielenpohjalta esiin. Niitä pyörii ympärillä niin paljon, että unohdan miksi olen juuri tässä paikassa. Korvissa soi etäinen musiikki, Wagnerin Näin puhui Zarathustra.

En oikein muista. Jotain tekemistä noilla kahdella oli, Nietschellä ja Wagnerilla, heidän tuntemuksillaan. .

Bussi lähestyy ja huomaaan, että nuori nainen jonka kanssa olemme katselleet yhdessä etäälle, valmistautuu nousemaan autoon. Sanon hänelle, että haluan tulla mukaan, mutta ei hän ehkä kuule. Astuu vain bussiin ja vilkaisee hajamielisesti minua. Oudointa tässä on se, etten tunne häntä enkä tiedä mihin meidän pitäisi mennä. Äkkiä huomaankin, että tuo nainen oli läpinäkyvä ja liukui hitaasti etäälle kuin minua paetakseen. Hänen jälkeensä jäi hyvä tuoksu, jota hetken aikaa nuuhkin. Voimakas mielleyhtymä palautti muistiin jonkun lapsuuden kokemuksen, joka samassa myös katosi. En voi muistaa sitä mitä ei ole koskaan ollut edes olemassa.

Mutta naisen hameen poimut liikkuvat tuskin ollenkaan, sillä hame on musta. Näen sen vielä täältä etäältäkin ja käännän katseeni syrjään vasta sitten kun hän tavoittaa sen. Ei pidä katsoa tyhjää, minä ajattelen ja näen kuinka hänkin kääntää päätään, mutta ehdin sitä ennen nähdä silmät. Ne olivat vanhuksen, hyvin vanhan ihmisen joka oli kärsinyt kivuista. Ja suunkin minä näin, se oli vino irvistävä rako jossa vilahti pari keltaista hammasta. Ei hän siis nuori ollutkaan, joten mitäpä minä hänen seurastaan välittäisin. Minä, vanha mies. Muistin nyt, että hän oli kuollut jo kolme vuosikymmentä sitten.

Bussi hidastaa vauhtia ja minä päätän jäädä kyydistä pois. Jään seisomaan pysäkille yksin ja vähän neuvottomana, enkä osaa valita suuntaa johon siitä lähtisin. Ehkä joku odotti kotona, ehkä oli ilmoittanut jo kadonneeksi. Vaan tässä minä taas seison, tietämättä miksi ja minne lähtisin. Mietin, että Heidegger oli oikeassa. On olemassa lumottu alue, jossa kaikki palaa siihen missä se voi levätä. 

Voi minua! Minne aika on paennut !

Heidegger.  Wie man wird, was man ist (Nietsche) FranzKafka.

 

BARCAN LEIRI

Looginen uni   

                         

                                                                Leirituli  Akvarelli T.Y-R., 2017

Makasin muurilla Kaukon kanssa ja katselin ihmisiä, jotka näkivät näyteikkunassa mallinukeja ja keskustelivat niistä. Mitä se tekee tuolla kirjekuorella, joku heistä sopotti. Hän tarkoitti nukkea, joka käänsi synkät silmänsä suoraan meitä kohti ja hymyili irvokkaasti. Miksi se piilottelee tuota kirjekuorta? Onko siinä määräys saapua esikuntaan liikekannallepanon johdosta? En ymmärrä mitä vieressäni seisova nainen tarkoitti, kun hän äkkiä alkoi puhua etäisyyksistä hyvin kaunopuheisesti. Siitä kuinka pitkä onkaan jo kaksisataa metriä. Naisen puhuessa katson maisemaa, joka vaihtuu etäisyydessä aurinkoiseksi, värikkääksi näkymäksi. Sinne on kyllä yli kaksisataa metriä. Padon suunnalta, korkealta nähtynä joen uoma kohisee ja välkkyy, silloilla autojonot kiitävät edestakaisin ja kaupungin silhuettia halkoo musta savupiippu.

Nousin muurilta ja näin nyt rakennuksen. Se oli tehdas jonka alueella alkoi räjähdellä. Mustia lohkareita lenteli ilmaan ja sitten alkoi sataa likaisia paakkuja ja me etsimme suojaa lumikinoksesta. Kauko oli käynyt ostamassa kioskilta nakkisämpylöitä, sinapilla maustettuja. Minua nolotti, kun epäilin ettei hän ollut ottanut huomioon sitä naista joka sisoi vieressäni, mutta oli hän muistanut.Huomasin että sillä oli kultaiset korvarenkaat. Lumihanki tuntui turvattomalta, koska muistin että me tässä näin pakoilimme tummiin pukeutunutta joukkoa, joka lähti ratsain kohti metsää.Olin kuullut että siellä oli niiden leiri ja että siellä ne soittivat kitaroitaan, lauloivat kaihoisia lauluja rakkaudesta. Niin kuin jotakin siitä tietäisivät. Ajattelin, että ainakin niin kauan kuin leirituli palaa, nainen tuo syklisen näkökulman minun lineaariseen aikaani.

Tiedätkös,sanoin Kaukolle joka istui mättäälle ja pani tupakaksi. Minä olen alkanut epäillä tapahtumien todellisuutta. Se ei ole mikään Barcan mustalaisleiri, se on niiden leiri jotka eivät osaa ratsastaa ja joilla on kypärit päissä. Huomasitko, että ne istuivat takaperin ratsujensa selissä ja etsivät katseillaan vihollisia sieltä missä niitä ei ole koskaan ollut. Etsivät muka natseja, mutta itse ovat ainoat natsit joita täällä on nähty. Kuulin kuinka joku niistä huusi ohi ratsastaessaan, että hukuttakaa lapset ja tappakaa ne kaikki.

Niin luodaan uusi valtakunta ja alistetaan kaikki vanhat.

Mietin että mikä panee minut lukemaan sellaisia kirjoja kuin mitä Stancu tai joku Barca kirjoittavat. Maailmassa on levottomuutta muutenkin ihan liikaa. Minä pidin niistä ja siksi ne luinkin, mutta miksi ne herättävät minussa öisiä painajaisia? Ovatko fiktiiviset tarinat heränneet todellisuuteen?

Kauko puhalsi mietteliään savurekaan meidän päittemme ylle. Oli yö ja ihmiset nukkuivat, muut kuin me tässä. Ne nukkuivat lujissa vuoteissaan, lujan katon alla. Lakanoiden välissä, peittojen alla, kylmän taivaan alla kokoon kerääntyneinä, sinne heitettyinä niin kuin silloin kerran, autiolla maan kamaralla. Käänsin kasvoni naiseen päin ja kysyin miksi sinä valvot kun me muut nukumme. Jonkun täytyy valvoa, tämä sanoi. Jonkun täytyy viipyä tässä niin kauan että ne ratsastavat taas meidän ohitsemme ja palaavat sinne mistä tulivat. Ratsastajien mielestä me emme tule toimeen ilman heitä ja he haluavat hallita kaikkia muita. (2022/x)

Unen logiikka