KUNNNIAN  KUKKO 

                                        Lyhytproosaa

Kunnian kukko laulaa               

vaikk ei ole päätä eikä kaulaa. 

(Suomalainen sananlasku).      

                                                 

                Kevät, Vivaldi la primavera. Akvarelli 2024 T. Yli-Rajala

Aikoja sitten minulla oli  tuttava, joka oli niin terävä ettei voinut pitää hattua päässään vaikka oli melkein kalju.  Meillä oli usein kahdenkeskisiä debatteja, joissa käsittelim-me älykkyyttä. Totesimme, että onko sitä tahi ei, on laskennallinen ongelma. Minä olen lukenut matematiikan pitkän oppimäärän Elon laskuopin pohjalta. Hän kunnioitti tätä saavutusta niin että meni ihan sanattomaksi. Minä nimittäin hallitsen ynnä- ja vähennyslaskut sekä jopa jakokulman käytön mitä tarvitaan jakolaskuissa. Sijoitan sen usein paperille väärinpäin, koska olen osittain vasenkätinen. Mutta ei hätää, sillä lapsenlapset ovat äärimmäisen lahjakkaita ja neuvovat minua vaikeimmissa tapauk-sissa. He käyttävät myös taskulaskinta, mikä on minulle ihan hepreaa. He sanovat että minun taplettini nimi on Ipatti joka on ameriikkaa ja äännetään AIPÄT. Jo koulus-sa opettaja, joka oli matematiikan ylioppilas, sanoi minulle että äly hoi, älä jätä.

Kyllä meitä kuitenkin on siunattu terävällä älyllä. Minä esimerkiksi hieroin housun takamuksia melkein puhki ja palkkioksi sain paperin, jossa ilmoitetaan että olen oikein lisensiaatti. Se on käsittääkseni vähän ylempi tutkijan arvonimi kuin kuin tohtori. Jätin tohtorin tutkinnon väliin, koska sellaisia on nykyään yhtä paljon kuin merkonomeja ennen vanhaan. Enkä minä halunnut sotkea nousujohteisia opintojani vanhoilla päivillä menemällä johonkin typerään väitöstilaisuuteeen. Minä kun olen sen verran suora luonteinen henkilö, että vältän kaikenlaista riitaa ja kukkoilua. Olisin heti joutunut ilmiriitaan vastaväittelijän kanssa, koska en siedä vastaan hangoittelua. Sellainen vastaväittelijä on akateeminen hemmo, jolle ei ole parempaa tekemistä löytynyt kuin jonkin akateemisen riidan haastamien.

Tasan eivät käy onnen lahjat. Tuttava törmäsi lopulta, pitkän harkinnan jälkeen naiseen jolla on tavattoman vaikea luonne. Se on suorastaan haastava niin kuin nykyään kuuluu sanoa oikeaoppisesti. Tämä rouva on roteva ja vähän parrakas, minkä olen sivumennen havainnut. Hän pärryyttää ärrää kuin espanjalainen, vaikka ei tietääkseni osaa flamencoa eikä lambadaa. En halua kysyä tuttavalta, että saanko luvan, sillä en halua hakea rouvaa lambadaan.  Naisella on komppanian vääpelin ääni ja hän kun kiekaisee niin kattokruunut helisevät. Tuttavan jalkaan on nykyään lukittu jalkapanta, mikä estää häntä piipahtamassa kapakkaan harrastamaan. Keskustelum-me loppuivat meiltä molemmilta työuraan. Hän on nykyään hallintojohtajana jossakin rannikkokaupungin virassa, muistaakseni Öijassa. Rouva on nimetty hänen esinaisek-seen . Minusta vain tuntuu, että valtasuhteet ovat siinä virassa heikun heikun. Oma rouvani sen sijaan, joka on viehättävä ja sukupuolisesti hyvin suuntautunut yksilö, on myös johtavassa asemassa. Itse olen hänen rahataloutensa äänetön yhtiömies. 

Ajatuksenpäitä:

Älä hermostu. Tämä on vain totuuden toinen puoli.

Sanoilla voi ampua, ajatuksilla kahlita

Vain tylsillä ja yksivakailla ihmisillä on selkeä käsitys logiikasta. Meitä unisia hulluja se naurattaa.

Idioottien konferenssi valitsee puheenjohtajakseen idiootin.

Harmooninen intervalli on matka, joka on tehtävä voidakseen sulkea Tampereradion.

Asiasana: äänetön yhtiömies

 

MINEA

LYHYTPROOSAA

Minea. Sekavärityö 1990 T.Yli-Rajala

Isä nosti trasselitukon pöydälle ja hieroi käsiään. Oli kylmä sää. Tuuli puhalsi suoraan palovajan takaa ja paukutti pressun pätkää seinälautoja vasten. Hän kokosi panokset takaisin pieniin rasioihin ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan. Katsoin kuinka poskilla ja ohimolla vihertävät ruudin polttamat laikut erottuivat nyt selkeinä Ihantalan muistoina. Asepöydän alla lojui pilvin pimein pistoolin hylsyjä, joita minä olin vuosia sitten keräillyt innokkaasti. Nyt aikuisena sellaiset puuhat olivat jääneet ja luin mieluummin kirjoja. Meneillään oli Sinuhe jo kolmatta kertaa. - Mitä tuo nainen täällä tekee isä kivahti vähän ärsyyntyneenä. Mistä se tuohon ilmaantui?

Palovajan seinustalla seisoi Minea, vähissä vaatteissa. Sen huomasin heti ja tiesin, että juuri se isää hermostutti. Eikö nuorisolle opeteta enää mitään tapoja? Ja vielä ilman paitaa! Vaan Minea ei hänestä piitannut, hän tuijotti vain minua syyttävästi. Mietin että Minea oli päässyt minotaurokselta pakoon ja odotti nyt että minä tekisin hänen hyväkseen jotain. Olin unohtanut Sinuhen asepöydälle, jossa sen lehtiä tuuli selaili. Luulen, että isän mieltä painoi vielakin sota.

Lähdimme kävelemään autolle. Kannoin raskasta laukkua, koska isä ei enää jaksanut. Hän oli ikääntynyt ja hänellä oli syöpä. Kysyin häneltä, että aikooko hän vaihtaa vielä uuteen automerkkiin, mutta isä näytti uupuneelta ja elämään kyllästyneeltä. Miksi hän harrasti ampumista, jos sekään ei huvittanut. Ehkä se oli vain totuttu tapa joka oli jäänyt armeijasta. Siellä ammuttiin ihmisiä, ei pahvitauluja. Minua jäi vähän kalvamaan Minea, jolle en lähtiessä sanonut mitään. Vilkuilin vielä auton ikkunasta josko hänet näkisin, mutta seinän vieri oli tyhjä. Kotona aioin ottaa kirjan taas esille ja lukea uudelleen kohdan jossa Sinuhe näki Minean hukkuneen ja mädän ruumiin kelluvan vedessä. Vaan muistinko nyt oikein? Näky hirvitti minua vaikka se oli vain Mika Waltarin unta.

Olemus ui morfisen meren syvyydessä, nousee pintaan ja sukeltaa kohti valoa. Matka jatkui ja pohdin miksi isä halusi vielä ajaa autoa vaikka olisi voinut jättää tehtävän minulle. Kyllä hän tiesi että minulla on vaarallinen taipumus unohtua pohtimaan ja ajattelemaan. Nytkin auton hyrinä alkoi vastustamattomasti nukuttaa. Ummistin silmät hetkeksi ja avasin, katsoin takaistuimelle. Näky hätkähdytti. Jos olisin nyt ajanut, me olisimme päätyneet metsään. Siinä istui Minea, silmän aluset vihreällä tuhritut ja suupielissä ivallinen hymy. Etkö sinä muka muista, hän kysyi kielellä jota ei kukaan enää kuule ja jonka minäkin olen unohtanut.

On paljon asioita joita en muka muista enkä edes halua muistaa. En kuulla enkä nähdä. Ehkä jätän Sinuhen kesken ja alan kyhätä blogia, jota kukaan ei halua lukea eikä  jälkeen päin edes muistaa. (2024)

Asiasana:.  Minotauros

Aatoksia: 

Historia on  niin vanha, että se potee jo dementiaa

Miksi suljit oven ja jätit meidät pohtimaan onko sen takana vain tyhjää

Mikä on pitkä, ehjä ja kokonainen uni?

On masentavaa kuvitella loputonta harpunsoittoa

Paras valheista on totuus, jos se perustuu vilpittömään uskoon

Kiitos hyvistä kommenteista edelliseen blogiin!

 

MATKAANI KULJEN

Lyhytproosaa

Matkaani kuljen oikotietä rannalle

Kaislojen havinassa talven odotus

Paperin valkeutta sivellin pyyhkii

Tahroja täynnä mieleni tyhjä taulu

Akvarelli 2024 Tarmo Yli-Rajala

Romaani on kirjallisuuden aatelistoa. On muitakin kirjallisuuden lajeja, lyriikka, novelli, pakina. Mietelauseet, näytelmät. Luetteloa voi jatkaa pitkälti. Lopulta siihen voidaan liittää yleisten vessatilojen seinäkirjoitukset ja lehtien yleisön osastojen julkaisut. Vaan mikäpä romaanin voittaisi? Kirjailijan arvoa mitataan usein sillä, miten monta romaania he ovat kirjoittaneet. Parhaat saavutukset yltävät kymmeniin. Se on avainkysymys.

Sillä mitä kirjoitetaan ei ole keskeistä merkitystä. Tärkeää on, että romaanilla on vähintään pari sataa sivua ja että se on sidottu koviin kansiin. Aiheen pitää olla tarpeeksi arkinen että se kiinnostaa ihmisiä jotka osaavat ja haluavat lukea. Siinä pitää olla juoni, jota on helppo seurata. Kirjailijalla pitää olla historian tutkijan taito ja hänen on pidettävä huoli lähdekritiikistä. Tuhat vuotta sitten elänyt sankari ei saa taistelun tuoksinassa vilkaista rannekelloaan. On parempi kuvata ihmisten välisiä suhteita nykypäivän vaatimusten ja odotusten pohjalta. Tunteet ovat pinnallisia ja noloja, keskustelut smalltalk tasolla.

Olen lukenut monta romaania enkä lopussa enää muista mikä oli niiden sanoma. Sen sijaan moni runo, novelli tai pakina antaa ajattelemiselle aihetta. Lyhytproosa luo hetkellisen kuvan tapahtumasta tai muusta kohteesta, se on kirjallista impressionismia. Se voi olla myös abstraktinen mielenkuvio, joka panee ajatukset liikkeelle. Sen ymmärtäminen vaatii tunneälyä, ei pitkää matematiikkaa.

Minulle ei kirjoittajana raha tai kuuluisuus merkitse yhtikäs mitään. Kirjoitan mitä kirjoitan usein unimaailmasta, tajunnanvirtaa joka on ominta. En piittaa pedagogien kyhäämistä raja-aidoista, ylitän unen ja arjen rajat hulvattomasti ja hikkailematta. Aikaan saannokset näyttävät joskus epäselviltä ja horjuvilta, kieliopin tiukkoja sääntöjä en viitsi palvoa. Lopputulos voi sitten olla vaikka sonaatti neljälle viululle ja haitarille. Tuttava, ekonomi joka harrastaa mieluiten dekkareita ja elämäkertoja, luki tuon mainitun epäromaanin. Kun kysyin mitä hän siitä ajatteli, oli vastaus äkeä. En minä siitä mitään ymmärtänyt!

Noita ymmärtämättömiä on paljon, sen näkee kirjan myyntiluvuista. Lohdutan itseäni etten ole ainoa epäonnistunut. Meitä on paljon, ja meitä katkeroittaa se, että kirjallisuutta arvostetaan vain myyntilukujen perusteella. Ja senkin perusteella, mitä kirjastojen lainausluvut mittaavat. Hyvä erotetaan huonosta huutoäänestyksellä ja tuomarit ovat tulosjohtajia. Jos kirjalla katsotaan olevan menekkiä, sitä tuetaan ylettömällä mainostamisella. Monen klassikon olisi nyky maailmassa käynyt huonosti, heidät olisi tapettu nälkään. Omakustanteita ei arvosteta, sillä täytyyhän kustantajan sensuroida käsikirjoitus ja sijoittaa se joko orrelle tai paperikoriin.

Aikoinaan sain kohtuullisen hyviä arvosteluja. Levollista, vähäeleistä, teknisesti pätevää kerrontaa joka ei julista vaan vihjaa, kokeilee tyyliä. Rakenne on mosaiikkimainen (Armas ol aika) Olet lahjakas ja poikkeuksellisen omaperäinen kirjoittaja. (Kasvosi)Tekstit ovat vahvoja, omaperäisiä ja taidokkaita. Unenomainen tyyli on taitavasti toteutettu ja todella harvinainen suomalaisessa kirjallisuudessa.(Vyö avoimena) Novelli liikkuu uskottavasti arkitodellisuuden ja unimaailman välillä. Tarinassa on ihmeellisen lyyrinen ja unenomainen tunnelma, josta tulee mieleen Marc Chagallin taide. Kielikuvat ovat ihastuttavia ja lopun kauhuefekti , jossa morsian on äkkiä hampaaton, toimii hienosti. 

Kaikki tuo edellä mainittu on koottu vuosien mittaan lehti- ja muista arvosteluista. Kritiikki on kadonnut nykyään lehtien sivuilta, sitä ei kaiketi oteta enää vastaan. Kirjoittajat ja kirjailijat kierikööt omassa tuskassaan, jonka nimi on alituinen epätietoisuus ja turhautuminen.

Olen siinä luulossa, että kirjailija voi ilmaista omaperäisyyttään myös kuvittamalla itse tekstinsä. Ei tarvitse pyrkiä tasokkaaseen kuvataiteeseen. Matkapuhelimella napsitut kuvat kelpaavat tarkoitukseen. Onko suuri synti korostaa omaa egoaan sekä kirjoittamalla että maalaamalla kuvia? Kuka kissin hännän nostaa, ellei ketään muita ole tarjolla kuin vaatimaton ja nöyrä itse. Niin että tavallista yritetähän, mutta priimaa pukkaa tulemahan. 

Miettehiä:

Etkö viihdy omassa seurassasi? Viihdyn toki, mutta mieluummin vain yksin.

Liekanaru kaulassa on terveellistä juosta. Jos jäät seisomaan, siitä tulee hirttoköysi

Luonto ei tunne iloa eikä surua. Se vain on.

Missä on vapaamielisyyden ja anarkian raja?

Paljo tavara vie sielulta tilan

 

 

 

                                                                             

PRONSSISÄDE

Lyhytproosaa

On lumottu alue, josta kaikki palaa siihen, missä se voi levätä,

MartinHeidegger 

Hän seisoi maantiellä ja puhalteli suustaan savukiehkuroita. Oli ollut tupak-kalakossa jo kaksi viikkoa ja mietiskeli nyt tämän aamun palaveria. Minusta tämä koko touhu on turhaa, sanoin hänelle. Ei kehitystä voi käskeä etenemään eikä sitä voi pysäyttää komentamalla, se on kuuro eikä piittaa käskyistä. Hän kuunteli minua, räpytteli silmiään ja näytti epävarmalta. Ei niin, hän mietiskeli ja heitti savukkeen tumpin ojaan. Ei voi pysäyttää eikä käskeä, se on huomattu.

Mies näytti kadehdittavan nuorelta. Lankesin taas tuohon, hän sanoi ja osoitti sormellaan käryävää tupakantumppia.

Meitä lähestyi se samainen nuori nainen, jonka pystyja tissejä olin tuijottanut puheen johtajan pitkästyttävän saarnan aikana. Naisella oli puuteroidut poskipäät ja vaaleat hiukset kammattu kikkaralle. Hänen korvissaan keikkuivat teelautasen kokoiset pronssirenkaat. - Tännekö te karkasitte, hän kysyi meiltä ja näytti sovittelevalta. Ei tarvitse hävetä jos sana ei miellytä, en minäkään siellä viihdy. Ne eivät osaa muuta ajatella eikä muusta puhua kuin tulosjohtamisesta, mikä on tyhjänpäiväistä hepreaa. Ei elämästä selviä piilottelemalla sanojen taakse.

Nyt nainenkin kaivoi laukustaan askin ja pani tupakaksi. Hän puhalsi savupilven melkein minun silmilleni. Oli tietysti kokouksen aikana huomannut miten pälyilin hänen rinnuksiaan ja päätti nyt kostaa. Savu aivastutti ja astuin sen piiristä ulos, helpotti heti. Niin se on, että väärä ilmapiiri tekee levottomaksi aina ja kaikkial-la, minä ajattelin ja tarkkailin seuralaisiani. Nainen käänsi päätään ja korvarenkaat kimalsivat hetken pronssivalossa. Minua tympäisi ajatus paluusta kokoussaliin jossa idiootit tekivät muistiinpanoja. Puheenjohtajan pitäisi nyt tauon jälkeen vaihtua.

Lähdimme maleksimaan takaisin kohti kokoussalia. Seuralaiseni, se mies, kulki visusti naisen perässä. Hän nuuhki ilmaa ihan huomaamatta, niin kuin minäkin tein. 

Vaan keitä liemme, mistä

kun  kaiken kaikkiaan  jää tyhjää puhumista

jälkeemme maaailmaan  (Zivago)

Luojan lykky, että on olemassa naisia, ajattelin. Mitä tässä elämässä olisi enää mieltä ilman heitä. Joku voi tietysti arvostella, että tuollainen tuoksupilvi on keinotekoinen, mutta partavettäkö sen pitäisi olla? Niitä partavesille haiskahtavia siilitukkaisia sukupuolettomia on ihan jo kaikkialla, olen saanut heistä tarpeekseni. Kun asia heidän mielestään sitä vaatii, he ponnahtavat jalkeille ja kailottavat suuriääisesti mielipi-teensä. Ja kaikki heihin katseensa suuntaavat, paitsi minä. Nuuhkin edessä istuvan nuoren naisen tukkaa ja mielikuvissa ujutan sormeni kiharoihin. Voi kun vielä kerran saisin olla nuori! Nietschekin haikaili sen perään. Mihin aika on paennut?

Tiellä vielä äsken seisonut, tupakoiva mies oli istunut täällä salissa naisen lähettyville ja näytti vaihtavan tämän kanssa muutaman sanan. He katsoivat toisiaan, ja minun silmiini pilkahti korvakorun pronssisäde.  

Miettehiä:

Haluan elää kauan, mutta vanhaksi en haluaisi tulla

Hameen pituus on suoraan verrannollinen jonkun älykkyysosamäärään

Heti koulun jälkeen aloin oppia tärkeitä asioita

Historia on jo niin vanha, että se potee dementiaa

Luova työ on rankkitynnyri, joka kuohuu ja kuplii ja roiskii pisaroita byrokraatin pöydälle.

Asiasanat:  Martin Heidegger. Pasternak: Tohtori Zivago.

KÄTENI MUSTAT

LYHYTPROOSAA

Käteni mustat, taivas harmaa

Autiolla maalla Salvador

suitsittaa palavaa kirahvia

Kaukana vuoret (1965 T.Y-R.)

                          

                                                                                       Kaukana vuoret. Akryyli K.Y., 2023  

                                                                                                                 

Kauko näytti maalaustaan. Se oli informalistinen värien sekasotku jolle hän oli antanut nimen, Palava kirahvi. Mitään polttavaa minä en siinä nähnyt, ja ainoa mikä paloi, oli hänen savukkeen-sa pää. Se hehkui punaisena. Minä vein sen näyttelyyn, mutta ei se kelvannut. Syytä eivät kerto-neet, mutta joku valitti että minä olen juovuksissa. Eihän sellaista voi hyväksyä, kun näyttelyssä kävijät ovat kaikki selvin päin ja kaupunkilaisia, Kauko selitti.

Minä tuijotin taulua ja ajattelin, että arvostelijat ovat oikeassa. Juovuksissa pitää olla, jos tuon teoksen sanomaa yrittää selvittää. Sehän on kuin tämä elämä, moni taiteellinen sielu on täällä juopunut koska ei tunne ketään. Eikä tunne kukaan häntäkään. Hän kokee olevansa ei-mitään, vaikka näyttelyt ovat täynnä tyhjänpäiväistä kuvaa ja rakennelmaa. Salin lattialla makaava yläosattomissaan esiintyvä artisti esittää performanssia. Näyttelyvieraat kiertävät hänet kunni-oittavasti matkan päästä ja puhuvat englantia. He ovat tulleet tänne maalle pääkaupungista, ja heitä katsoessa palautuu muistiin Nikolai Gogolin kuvaus Tsitsikowin ja Manilowin keskuste-lusta.

Ainako te maalla aikaanne vietätte, kysyi vihdoin Tsitsikov.

- Enimmäkseen päästä maalla, vastasi Manilow. Joskus kumminkin käymme kaupungissa saadaksemme seurustella sivistyneitten ihmisten kanssa. Ihminen tylsistyy katsokaas jos aina korvessa asuu. (Gogol: Kuolleet sielut. Suomennos 1872)

Minä maalainen en ymmärrä mikä ero on taulun maalaajalla kaupungissa ja maalla. Miten voi olla huonompi kirjailija tai taiteilija, jos on kotoisin muualta kuin pääkaupungista. Ei noita eroja ole ennen korostettu muuten, kuin että heidän hengentuotteensa on koottu herrojen nähtäviksi kaupunkiin ja taltioitu arkistoihin ja kirjastoihin. Jalostaako Helsingissä asuminen tekstiä niin, että se on ylivertaista muihin nähden? Antaako pääkaupungissa asuminen sellaiset kriitikon lahjat, ettei muita arvosteluja kannata kuulostella.

- Noh, mitä mieltä olet, Kauko kysyi. - Pannaan varastoon odottamaan parempia aikoja, minä vastasin.

Kauko otti huikat taskumatista. Minä kyllä tiesin, että sulla on diplomaattinen vastaus aina ja kaikkeen, hän sanoi.

Aika lähti vierimään hitaasti. 

Tänään avasin varaston oven. Kauko on kuollut ajat sitten, ja tauluun osuu nyt vino valon säde. Minun käteni ovat varjossa mustat.

Aatoksia:

Idioottien konferenssi valitsi puheenjohtajakseen diploomi-idiootin (DI)

Hän kyselee aina perääsi, tämä seksuaalisesti suuntautunut

Kaikki hinnat ovat  laskeneet. Eniten moraalin

Kirjailija on kuin viinapullo. Täytenä arvostettu, tyhjänä joutaa  maantien ojaan

Kohtelias avaa oven aina ensin muille. Siksi hän jääkin jonon viimeiseksi

Asiasanat:  Informalismi. .

 

NAINEN KAISLIKOSSA

LYHYTPROSAA

                            Dirlandaa. Aino, jolla oli mustat hiukset. Akvarelli T.Yli-Rajala

Kuljin tuttua metsäpolkua yksin. Kuusikossa vihelteli punakulkirastas. Ehkä se yritti ilahduttaa, mutta kyllä sen sävel oli murheellinen. Kieriskelin itsesäälissä, mikään ei onnistunut. Tein mitä tein, niin kaikki meni syteen ja saveen, epäonni näkyi kasvoistakin. Miksi sinä olet aina niin kärtyisän näköinen, iloisissa valokuvissakin, minulta kysyttiin. Niissä kuvissa, jotka on tarkoitettu kohottamaan yhteisön mielialaa, vaikka perheen juhlia.

Lähestyin tuttua lampea ja muistin Tomasi di Lampedusan kokemukset kaukana Välimerellä. Ei täällä kylmässä pohjolassa sellaista voi kokea. Ihmisillä ei ole mielikuvitusta, ja tuntemuksia hallitsee kyräilevä epäusko. Ovela hymy naamalla he ilmaisevat epäilynsä sanomalla pilkallisesti: ei kai? Ei voi olla totta! Vaikka näin kysyvät, he tarkoittavat, että eivät usko.

Lampea lähestyessä näin, kuinka kaislikko huojui tuulen vireessä. Kaislaranta näytti laajemmalta kuin ennen. Ehkä en ollut kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota, Koska oli lämmin kesä, kävi mielessä, että pulahdanpa uimaan. Se olisi ensi kerta tänä kesänä. Lampi oli syvä ja musta, sen vastarannalla viidenkymmenen metrin päässä kohosi graniittikallio. Sen seinämä oli pelottavan jyrkkä.

Riisuin vaatteet, täällä ei ollut kukaan katsomassa. Kahlasin veteen ja muistin kaikki oudot tarinat joita saaresta liikkui. Vuosisatoja sitten tämä saari ja sen musta lampi olivat olleet saamelaisten pyhä paikka. Ihmiset vieläkin kaihtoivat sinne soutamista, oli kuulemma joku sinne soutaja jäänyt palaamatta. Astelin eteenpäin kaislikossa, jonka läpi oli päästävä. Siellä vesi oli niin syvää, etteivät lumpeet ja kaislat enää haitanneet uimista. Jostakin lähettyviltä kuului molskahduksia. Oliko se hauki? Käännyin katsomaan ja pelko väreili läpi kehon kuin sähkövirta. Aivan lähellä kaislikossa seisoi nuori, eksoottisen näköinen nainen. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja suupielessä oli salaperäinen hymy jonka takaa paljastuivat terävät hampaat. Pitkät mustat hiukset huojuivat vedessä, ja olin kuulevinani laulun jonka sanoja en muuten ymmärtänyt, mutta tiesin hänen sanovan  nimekseen Aino.

Kauempaa kuului puhetta. Joku muukin oli tulossa lammelle. Naisen katseesta erotin ikävän elämään.

Unohdin hetkeksi Ainon ja aloin hätäillä vaatteiden perään. Olin jättänyt ne rannalle, ja nyt sinne oli tulossa joku muu porukka. Ennen kuin lähdin kahlaamaan takaisin rantaan, vilkaisin taakse. Nainen oli kadonnut, enkä kuullut enää hänen vierasta, vanhaa lauluaan. (2024)

Aatoksia:

Ihmiset vaikenevat, koska eivät osaa tai eivät halua ajatella

Jos elämä kertoo tarinan, onko sillä joku tarkoitus?

Järki on ihmisen ongelmista vakavin

Kuun valossa se hohtaa hopeisena, päivällä katoaa, enkä enää löydä ajatusta

Kirkko seuraa aikaansa ja modernisoi Kristuksen

Asiasanat:

Saamelaiset. Kalevala: Aino. 

88888888888888888888

 

HEPSKUKKUU 

Aamuäkeyttä                                Lyhyttä proosaa.

Yöpuisto.  Akryyli  1993 T.Y-R. 

1930-luvulla natsit polttivat kirjoja rovioissa. Nykyään demokratian kansalaiset kantavat kirja-hyllynsä kaatopaikalle ja polttouuniin. Kun ei ole tilaa, he sanovat. Tuota tilaa löytyy kyllä paine-tuille mainoksille ja omakuville, joiden tieltä on oikeat taulut viety roskiin tai kirpputorille myytä-viksi. Face bookissa lähetellään selfiekuvia. Katsokaa, tässä minä istun ulkomailla rautatieaseman vessassa ja harrastaan joogaa.

Klassista musiikkia melkein vihataan vaikka ei edes tiedetä mitä se on. Sen korvikkeelle varataan esitystilaa muulta ohjelmalta. Korvike on kakofoniaa ja rummun päristystä vielä iltamyöhään, kun kaivattaisiin hetki rauhoittumiseen. Joku ohjelmien suunnittelija luulee, että kaikki kuunte-lijat ovat henkisesti alaikäisiä, että heillä on huono maku ja he ovat alle kolmekymppisiä. Niin, eh-käpä ne ohjelmien suunnittelijat ovat itsekin tuota samaa porukkaa, alle kolmeymppisiä joiden henkinen kehitys on pysähtynyt kivikautiselle tasolle.

No, enpä tiedä. Mutta kaikkihan tietävät, että miehet ovat sian ja apinan risteytys, ja että minä vielä sen lisäksi olen vanha pieru. Aamuäkeys nostaa mieleen kaikenlaista rikkaa, niin että tekee mieli moittia ja paheksua samaan tapaan kuin Suomen hallitus moittii kun veli venäläinen hyök-kää naapurimaan kimppuun. Tai kun vaimo hyökkää makuuhuoneeseen ja kailottaa herätystä, eikä kysymys ole uskonnollinen. Kysymys on siitä, ettei hän ole sisäistänyt vanhan miehen unen tarvetta. On siis syytäkin olla vähän aamuäkeä ja nauttia aamukahvi väärään kurkkuun.

Että väkivaltaisesti jalkeille jo kymmeneltä aamupäivällä!

Tuo miehen ja aapinan risteytys ei suinkaan ole minun mielipiteeni. Sen taisi sanoa joku viisaam-pi. Olikohan se Jerzy Lec, en ole varma. Onhan niitä viisaita meidän, Jerzyn ja minun lisäksi mui-takin, mutta yleensä muistan tiukan paikan tullen vain itseni. Tähän ikään muisti alkaa aina jos-kus vähän lipsua, mutta nyt eläkkeellä juolahtaa mieleen useitakin tapauksia joissa olin aina vää-rässä. Se oli työpaikka. Jos joku ei tiedä mikä sellainen on, niin osaan jo nykyään häntä valistaa. Se on paikka jossa ongelmia ratkomaan tarvitaan joku ulkopuolinen konsultti. Hän on vieras asiantuntija joka löytää aina esimiehen. Mutta hän on tietämätön siitä, että tosiasiassa on kysy-mys esihenkilöstä. Tämä puolestaan on se, joka pitää kovinta ääntä mutta vain omaksi huvikseen ja piiloutuu tiukan paikan tullen muiden selän taakse. Tällaista menettelyä sanotaan työpaikkako-koukseksi. Lopputulos saadaan aikaan huutoäänestyksellä, ja esimies on vastuussa tuloksista.

Ihmekös tuo, kun on sellaiset geeniperimät saanut. Nouskaamme lopuksi seisomaan ja lausu-kaamme yhdessä kiitokset demokratialle. Ilman sitä meitä määräisi joku, joka tietää ja osaa kaiken parhaiten. Halleluja !!!

 Aatoksia:

Ajatuksia ei pidä sensuroida. Ne pitää unohtaa.

Demokratia ei tunne marssijärjestystä.

Hallinnossa parhaat asiantuntijat eivät ole oppineimpia, mutta asiantuntijoita he kyllä ovat.

Jos saappaan kärki nousee marssiessa liian korkealle, saattaa helposti kaatua takaperin.

Juoni on kirjailijan valhe.

vain saatana on voinut juovuspäissään keksiä sähkökitaran.

Asia:  Kuka vastaa lauman päätöksistä?