LYGAIA, KALLIOPEN TYTÄR


Täytyy puhua hiljaa

Kuva: Merenneito


Vuosikymmeniä sitten ostin Giuseppe Tomasi di Lampedusan proosakokoelman. Suomennoksen nimi on Seireeni. Hän kertoo nuoren miehen, Corberan kokemuksista Sisilassa, Etnan lähivesiltä. Corbera tutustui vanhaan kreikankielen professoriin, Rosario la Ciureen ja kuuli tältä tarinan joka jäi mieleen ikuisesti. Vanhan miehen tarina oli synteesi aistien ja järjen väliltä. Corberan lähellä oli joka päivä mies, joka edusti hienoa, melkein tarunomaista ja aineellisesti niin vähän tuottavaa oppia, humanismia. Me kaikki vanhat näytämme nuorten silmissä hulluilta, mutta usein onkin päinvastoin, Rosario sanoi. – Täytyy puhua hiljaa, tärkeitä asioita ei voi ulvoa. Rakkauden ja vihan mylvintä tapahtuu vain melodraamoissa, sivistymättömien kesken.

Rosario la Ciure vietti pari kuukautta vuokramökissä  1887 Sisilian kauneimmassa   paikassa, jossa rannikko oli vielä villi ja asumaton. Meri oli riikinkukon sininen ja edessä, välkkyvien aaltojen takana kohosi Etna. Yksinäisyys oli täydellinen. Sen katkaisi vain joka kolmas päivä talonpoika, joka toi niukat elintarpeet. Ihme tapahtui elokuun viidennen päivän aamuna kello seitsemän. Rosario heräsi ja lähti heti veneellä kohti kalliota, joka suojeli auringolta. Aurinko nousi ylpeässä raivossaan ja muutti kullaksi ja siniseksi meren kirkkauden. Rosario lausui veneessään antiikin kreikkalaista runoa, kun huomasi veneen laidan äkkiä painuvan oikealla takana. Hän kääntyi katsomaan ja näki nuoret, sileät kasvot jotka nousivat merestä, kaksi pientä kättä puristi veneen laidasta. Tuo nuori tyttö hymyili, kalpeat huulet vähän erillään toisistaan ja paljastivat terävät ja valkoiset hampaat. Hymy ilmaisi vain itseään, melkein eläimellistä olemassaolon riemua, jumalten iloisuutta. Auringonvärisistä hiuksista, jotka olivat hajallaan, siivilöityi merivesi avoimille vihreille silmille. Tytön alaosa oli kuin kalan, jota pienet helmiäisen väriset ja siniset suomut peittivät. Hänellä oli kaksijakoinen kalanpyrstö, hän oli seireeni.

Hän puhui, ja hymyn ja tuoksun jälkeen minut valtasi suuri lumous, Rosario sanoi. Hänen äänensä. Se oli vähän verhottu, velaarinen ääni, jossa oli lukemattomia soinnun vivahteita. Meren laiskojen hyökyjen ääni, vaahtopäiden kohina rannikolla, tuulten humina kuutamoisilla aalloilla. Seireenien laulua ei ole, Corbera. Musiikki jota ei paeta, on vain heidän äänessään. Seireeni puhui kreikkaa. – Kuulin sinun puhuvan kieltä, joka muistutti omaani, seireeni sanoi. Olen Lygaia, Kalliopen tytär. Ei pidä uskoa satuihin joita meistä kerrotaan. Emme surmaa ketään, rakastamme vain.

Rosario koki 24 vuotiaana elänänsä ainoan rakkauden, ja elämän lopussa hän sen kohtasi uudelleen laivamatkalla Lissaboniin.

Jokin aika sitten selailin alusta loppuun 300 sivuisen maailmalla menestyneen romaanin. Sen kerronta oli tasaisen tappavaa, kuivaa ja mielikuvituksetonta kieltä. Sen syvällisin sanoma oli, että hauki on kala. Lukukokemuksesta on nyt pari viikkoa, mutta en muista mistä kirja kertoi ja mihin se pyrki. Käsittelikö se niin sanottuja tosiasioita vai halusiko kirjailija vain viihdyttää lukijaa. Kumpikaan vaihtoehto ei toteutunut minun kohdallani. Jos minut lähetettäisiin autiolle saarelle rangaistukseksi siitä, etten hyväksy kaikkia muiden keksimiä sääntöjä, ottaisin mukaani mieluummin vaikka tuon Seireenin,. sehän vasta hauskaa olisi. Tai Galsworthyn pienoisromaanin Omenapuu, Karl Krausin Myrkyn käyttöohjeen. Maiju Lassilan Liika viisaan. Kafkan novellin Selonteko akatemialle. Mutta tuon 300 sivuisen jättäisin niille, joilla riittää aikaa tässä elämässä tuhlattavaksi asti.  (2020)

Tomasi di Lampedusa on antanut tarinalleen nimen Seireeni. Kreikan mytologiassa seireenit olivat enemmän linnun kaltasia olentoja, heillä oli sulkia ja linnun jalat. Tarinassa kuvattu tyttö oli meren-neito, jolla on muuten naisen olemus, mutta kalan pyrstö.

AVAIMEN  REIKÄ

T.Yli-Rajala: Yön hiukset 1998 (Mukaelma) 


Kirjallisuudessa voi avaimen reiästä nähdä syvälle ihmeellisiin asioihin. Ei tarvita
500 sivuista romaania tai monipolvista runoelmaa, silmäys syvälle riittää. Tällä en tar-
koita pikalukua, jota vain järjen puutteesta kärsivät harrastavat. Lukea pitää monta ker-
taa ja ajatella vielä sen lisäksi. Useaan kertaan lukeminen auttaa löytämään kirjan
syvästä kaivosta Pandoran lippaan, joka on täynnä kiinnostavia mielikuvia ja koke-
muksia. Niiden ei tarvitse olla omia, siinä kirjan merkitys korostuukin. Siitä lippaas-
ta löytyy muiden ihmisten ajatuksia ja tunteita, jotka vaikuttavat omaan maailmaasi.

Äkkiä huomaat, että olet kuin kiiltomato, jonka nähdessään Jules Renard kysyi: mitä on
tapahtunut? Kello on jo yhdeksän ja sen luona palaa vielä valo

Kuulin taannoin, kuinka joku kehui Jules Renardin tarinoita luonnosta hauskaksi
kokoelmaksi. (Histoires naturelles 1886, suom Kuvien metsästäjä 1973 Otava).
Kyllä ne minuakin ovat huvittaneet, mutta ennen kaikkea näen ne syvällisinä, imp-
ressionistisina väläyksinä jotka sisältävät paljon enemmän kuin pelkkiä kirjaimia
jonossa. Niissä on hetki kuvattu välähdyksenä, jossa liike on pysähtynyt. Se on
hetki ennen yämmärrystä, se mitä usein kuvataan syttyvänä lamppuna pään pääl-
lä.

Ei niissä välttämättä huumoria ole. Niissä voi nähdä elämän rakkautta ja uhkaakin.
Valinnan tekee aina näkijä itse. Uhka on kuin hämähäkki, jonka Renard kuvaa näin:
Yön hiuksille nyrkkiin puristunut pieni, musta karvainen käsi. Koko yön se painaa
sinettejään kuun nimissä.

Mutta rakkaus on perhonen. Eikö se olekin kuin  pehmeä, taitettu kirjelappunen
joka etsii kukan osoitetta?
(2020)

AJAN  ARMAUTTA

Halavat (T.Yli-Rajala 1989)

Nukkuessa olin lintu tai perhonen. Kun heräsin, en oikein tiennyt mikä haluaisin olla jos en oma itse, ja miltä tuntuisi olla joku toinen. Ullakkohuoneen kello tikitti aikaa, ja samalla kun käänsin kylkeä noustakseni jalkeille, muistelin tuota unta. Olin nähnyt sen aiemmin, ennen kuin aloin ahdistuneena herätä. Unessa oli rauhallinen laakso ja sen ihmisetkin olivat turvallisen tuntuisia ja ystävällisiä. Kukaan ei hymyillyt viekkaasti eikä ivannut heti kun käänsin selkää. Tiesin kyllä, että olin oudon
näköinen ja muista poikkeava, että minun oli vaikea puhua ihmisille joita epäilin Helpompi heille on kirjoittaa, vaikka he eivät sanoja ymmärrä.

Aamulla piti lähteä taas etsimään eilistä päivää. Pilviä oli kasaantunut taivaalle ja satoi satamistaan. Pilvien laskokset olivat vääristyneet yhdeksi leveäksi ja pimeäksi tieksi. Ystävät olivat etääntyneet ja kaukana poissa, minä vain yksin olin ja niinpä minä painoin pääni ja seisoin liikkumattomana. Mietin sitä kuinka kaikki elämän tarinat ovat keskeneräisiä eivätkä ne noudata ihmisen mielessä idäteltyä kaavaa, vaikka siltä saattaakin joskus näyttää. Ihminen luo nuo fiktiiviset kuvat ja sanojen kaavat omiksi ansoikseen.

On joutavaa noudattaa muiden laatimia sääntöjä, koska he ovat yhtä neuvottomia kuin minä, jolla on harhakuva vapaudesta. He ovat kuin Renardin lepakoita, eivät he ole ilkeitä, he eivät milloinkaan kosketa meitä. Yön lapsina he vihaavat valoa ja pienilla hautajaishuiveillaan he etsivät tuohuksia joita voisivat sipaista sammuksiin.

Mietin vielä sitäkin, että uni on ikoni elämästä. Se ei tunnusta sääntöjä, se on absurdi kaaos. Uni on elämän näytelmän jondanto, ei vain sen loppunäytös. Unen sisäinen jännite on näkijänsä korvien välissä, sille on turha etsiä hyväksyttävää valmiiksi kirjoitettua loppua. Uni haipuu ja siirtyy toiseen tapahtumaan huomaamatta ja se loppuu miten ja milloin vain. Usein se loppuu vapauttavaan tai haikeaan tunnelmaan enkä minä, sen näkijä ole valmis avaamaan ovea unesta arkipäivän ahdistavaan kellontikitykseen.

Tuo tikitys on kuin sanoja tipahtelisi esiin näkösälle ja minun on pakko palata kotiin kirjaamaan ne muistiin. Luulen että ne ovat odottaneet ilmestymistään vuosia, jotkut niistä jopa vuosikymmeniä, mutta nyt ne puikkelehtivat vapauteen. Niitä kertyy  tajunnanvirtana näyttöpäätteelle ja myöhemmin minä lajittelen niitä paperillekin. Kuvittelen, että niistä voi joku joskus kiinnostua, vaikka se toive osoittautuu todennäköisesti turhaksi.

Sanat virtaavat tajuntaan, en minä niitä pahemmin järjestele. Niiden muodostamiin mielikuviin jää aukkoja, paikoin niiden sanoma on tasokasta ja paikoin pintapuolista, turhaa höpinää. Sanojen ryöpytessä tajuntaan minä pohdin hämmentyneenä ja ahdistuksen alituiseen riivaamana, kenen unta minä olen, vai olenko sittenkin hereillä.
(2020)

NOSTALGIA





Impressio (T.Yli-Rjala 2020)



Katselen muistoissa sillan harmaita rautapalkkeja. Jykeviä olivat. Uskomatonta, että ne saattoivat murtua kuin oljenkorret, uskomatonta että silta voisi romahtaa polvilleen veteen. Juuri sellaiseen palkin puöreään kiinnityspulttiin satutin otsani joskus ammoin sitten. Kävelin sitä päin, koska olin katsellut jokirantaan ja koska kaikilla oli kiire.

Hälytyssireeni soi pitkään ja ihmiset juoksentelivat rannalla eestaas, poimivat tavaroita mukaansa metsään. Vedestä kahlasivat naiset, juoksivat uimapukusillaan hietikon yli mäntyjen katveeseen piiloon. Taivaalta kantautui tasainen hyminä. Eniten se muistutti mehiläisparven hyminää silloin, kun se vielä pysyttelee piilossa silmältä mutta uhkaa pelkällä olemassaolollaan.

Sinne tänne taivaalle tuprahtaa tummia savurenkaita. Kuin suuren tupakkamiehen suusta ne sinne lennähtelevät, ja niiden jälkeen kuuluvat ensimmäiset jysähdykset, maa keinahtelee.

- Se  on se iso iitee rinteellä, joku kuuluu sanovan. Saavat vihulaiset nyt kyytiä!

Muistan sen ison iiteen, Sen lähellä asui meidän tuttavaperhe, jossa käytiin kylässä aina kauppamat-kan yhteydessä. Kaikki piti hakea kaukaa kauppalasta, ja sitä varten piti ylittää tuo silta.

Tuijotan taivaalle. Makaan selälläni suuren männyn juurella ja tähyän sen runkoa pitkin oksien lomassa pilkottavaa sinistä taivasta.  Koneet lentävät korkealla ja arvokkaasti, savurenkaat tavoitte-levat niitä yhä lähempää. Näyttää kuin ne leikkisivat koneiden kanssa. Ja samaan aikaan männyn pihkaista runkoa juoksevat muurahaiset. Niillä on selkeä päämäärä, ne näyttävät itsevarmoilta ja välinpitämättömiltä. Vatsanpohjassa kourii nälkä. Näen kuinka koneet lähestyvät ja niistä alkaa tipahdella mustia täpliä . Jyminä kasvaa, kauppalasta nousee savupilviä ja  tulenloimotusta. Haluaisin olla muurahainen, käpertyä pieneen kokoon kaarnalle ja sulkea mielestä mustien varjojen uhkan. Mutta minä olen ihminen, ja pelko käpertelee vatsassa kerälle kiertyneenä ja kuvottavana.

Sillalta lähtee tie kipuamaan ylös vaaran rinnettä. Tänne on noussut uusia taloja, paikkoja on vaikea tunnistaa. Lieneekö tämä enää se sama tie edes? Se jonka varrella suuri iitee levitteli häveliäästi oksilla peitettyjä raajojaan kuin hämähäkki. Jalkoja särkee paljo kävely , mutta haluan kulkea hitaasti ja muistella rauhassa maisemaa. Aikaa on kulunut yli neljäkymmentä vuotta, mutta marssilaulun sanat eivät ole unohtuneet. Sanat eivät merkinneet mitään, mutta sävel on jäänyt mieleen.

In der Heimat wohnt ei kleines Mägdelein,
und das heisst Erika
Dieses Mädel ist mein treues Schäzelein,
und mein Gluck, Erika

 Kuinkahan moni heistä marssiessaan mietti, miksi oli tullut tänne Euroopan koilliseen erämaahän ja oliko siinä mitään laulamiset arvoista.

Lasten jalkoja väsyttää pitkä kävelymatka. Eivät  he tiedä, että minä etsin täältä muistoja omasta lapsuudestani.

- Isä, onko käärmeellä häntä? Joku lapsista kysyy ajatuksissaan.

Asiaa pitää miettiä. – Ei sillä muuta olekaan, vastaan heille. Sotakin on käärme, jolla ei muuta ole kuin pitkä häntä, ja minulle se on myös liian pitkä muisto, minä ajattelen.  (1990)

Mitä siis tunnen, ellen rakkautta  (T.Yli-Rajala 1988)

 E E V A









Maanantaina aloin maalata Eevaa, joka makasi  sohvalla ja katsoi minua. Hänen rinnalleen tipahti jostakin vaaleanpunainen värilaikku, jota en millään saanut siitä pois.  En halunnut pyytää, että hän kääntäisi selkänsä minuun päin, koska halusin nähdä tuon sirkeän, vähän epäluuloisen katseen. Hän valitti, että paikat olivat puutuneet. Minusta se oli outoa, koska asento oli hyvä ja rento, hiukset
hän oli puhaltanut silmiltään. Sivelin mustaa noihin hiuksiin ja mietin miten saisin niihin elävyyttä, sitä minkä todellisesssa ja elävässä Eevassa olin nähnyt.

Muistin miten hän käänsi päänsä ja katsoi minua niin, että meidän katseemme kohtasivat. Minä näin hänet ensi kerran tanssilattialla ja kuulin kuinka Topi Sorsakoski hänet esitteli. Sävelessä on jotain itäeurooppalaista, ja minua mollivoittoinnen ihastuttaa.

Ja nyt minä häntä tässä maalasin. Olin asetellut muistoissa hänet sohvalle makaamaan ja otin nyt pari askelta taakse nähdäkseni etäämpää. Eeva iski minulle silmää. Harkitsin josko raaputtaisin noille hiuksille ja olkapäällekin vähän kuivaliidusta rouhetta.

- Mikä tuo haju on? Eeva kysyi. Hän oli epäluuloinen.

- Se on fiksatiivia, vastasin rauhoittavasti. – Ehkä suihkaisen sitä vähän sinun kasvoillesi, niin että pidä silmät kiinni vähän aikaa äläkä räpyttele minulle.

Eeva sulki silmät kiinni ja sanoi leikillään: lopeta se absintin naukkailu. Kyllä minä huomaan mitä sinä juot. Hän laski leikkiä.  Puhui absintista vaikka tiesi että tämä oli halpaa punaviiniä. Piilotin pullon hänen silmiltään ja sipaisin väriä rinnalle.

Katso Amor missä glooriassa hän, Luojan ihme hetkellä on tällä, minä hyräilin vaikka olin epävarma sävelestä. – Mitä siis tunnen, ellen rakkautta, jos rakkautta niin kuinka selittyvää. En enää muistanut sonetin sanoja, käännöksiäkin taitaa olla useita.

Jatkoin vielä: peräsimettä pursi yksin, käy viskomana tuulten mielialan, keveä tiedosta, lastattu erhetyksin,
en tiedä mitä haluankaan, suvella värjyn, talvisäässä palan

- Minä olen Eeva, hän sanoi. En ole Laura

- Kyllä minä sen tiedän. Laura on vaalea, sinulla mustat hiukset. Kun saan sinut jonain päivänä valmiiksi, makaat siinä sohvalla maailmantappiin asti. Etkä lähde miihinkään.

Vaan siinä minä erehdyin. Joitakin viikkoja myöhemmin tuli näyttelyyn turisti joka ihastui Eevaan ja vei hänet mennessään. Turisti maksoi Eevasta hinnan jonka olin huolimattomasti pannut ehdolle, koska en uskonut että joku hänet haluaisi viedä.

Tämä kaikki tapahtui aikaan jolloin markka oli rahaa ja markoilla minä hänet myin. Halpaan hintaan jonka olen tuhlannut jo ajat sitten.
(2020)

NÄKI MEIDÄT OLEVAMME POLVILLAAN

Kuva: Roosa istuu (T.Yli-Rajala 1988) Näyttelykuva :"Hiukset silmillä"

Vielä minä jaksan kiukutella aamuisen lehden parissa.  Televisio on toinen kiukun kohde, mutta eihän sitä särkeäkään viitsi. Näin ikälopulta jäisivät näkemättä ne neljännet ja viidennet uusinnat, joilla meidän elämäämme sulostetaan. Näkemättä ja kuulematta jäisivät myös toimittajien, viranhaltijoiden ja poliitikkojen värikäs ja koko kansaa kehittävä kielenkäyttö. Jostakin ihmisten päähän on tarttunut käsitys, että vain puhekieltä tarvitaan ja yhteiseen käyttöön kovalla työllä kehitetty ns. kirjakieli on turhaa kukkoilua.

”Se jostakin” taitaa olla samanlaista kukkoilua. Sen tarkoitus on tehdä puhujasta, kirjoittajasta kansanmies (tai nainen) joka puhuu kansankieltä. Minä olen siinä määrin kieroon kasvanut pilkun-viilaaja, että olen keräillyt ajankuluksi lehdistä ja televisiosta malliesimerkkejä siitä, mihin löysä kielenhuolto meidät johtaa. Lieneekö missään päin maailmaa kansaa, joka antaa näin hulvattomasti kehittää äidinkieltään kuin Suomessa. On puhekieli, joka on oikeastaan surkastunut muoto hämeen murteesta. On ammattikieli, jolla korostetaan oman työn ja itsen tärkeyttä. Kukaan ei osaa enää minkään seudun murretta, itä ja länsi, etelä ja pohjoinen sotketaan puuroksi jota maustetaan huonolla artikulaatiolla ja kurkkuäänteillä. Televisossa kysymyslauseet pyritään kiekaisemaan korostamalla lopputavua ja unohdetaan, että meillä kysymys on helppo ilmaista päätteellä  –ko, -kö.

Ai sentään. Tästähän voisi laatia vaikka kiinnostavan tutkielman. Mitä pitäisi ajatella seuraavanlai-
sisia ilmaisuista? Hänet ammuttiin vakoilijan muodossa teloitukomennuskunnan toimesta.(artikkeli) Tai: kaikki nämät tapahtumat tapahtuivat tapahtumapaikalla. (artikkeli) Ja edelleen: Niitä oli vaikka kuin paljon… tai: En ole nähnyt teidät asialla (TV). Murteet ovat tuoneet mukanaan sellaisia ilmai-suja kuin Mitä sulle kävi?. Alkaa pelaa, duunii.  Nuoriso on omaksunut englanninkielestä sanonnan siisti (oikea sana mutta väärässä yhteydessä). Hyvin jokapäiväistä ja arkista on sanoa istu alas (meillä riittää pelkkä kehotus istu) ja toinen pakkomielteenomainen ilmaisu on montaa. (Partitiivi sanasta moni on monta, ei montaa). Ilmaisu on minua ärsyttänyt ja olen sen julistanut perin juurin vääräksi.
Vaan nytpä luinkin tiedon, että joku kielinautakunta on sen hyväksynyt 1994. Neropatit. Sama porukka varmaan, joka päätti että isisin taivutus on parempi kuin isiksen, joka on suomea. Syys-
tä, että vieraskielisten on helpompi sitä ymmärtää.

Mikähän on käsitys monikon ja yksikön eroista, kun sanotaan että henkilöstö nosti kehitettäväksi asioita? Ihmettelemään panevat tällaisetkin älynvälähdykset: tiedän hänen (tunnen hänet), älä puhu minun kuullen (tv), se oli vuonna 1992  kun hän…(svetismi). Ja edelleen: Ketä sä oot?,  Nämät ovat sulle, Sen tiedän varmaksi. Näki meidät olevamme polvillaan, Monta vuotias sä oli sillloin?

Onko niin, että tälläkin suomentaidolla pääsee sinne lääkikseen jos vain on seitsemän laudaturia?
Jokin vuosi sitten eräs ulkomaalainen hämmästeli, että miksi suomessa käytetään niin paljon omakielisiä sanoja, vaikka tarjolla on kaikille tuttua ja yhteistä kansainvälistä sanastoa. Miksi sanotaan Viro, vaikka he itse sanovat maataan Eestiksi. Asia on mutkallisempi, mutta voisihan kysyjää valistaa vaikka sanomalla että viro on suomea ja eesti latinaa. Pi-
täisikö siis meidänkin nimittää maatamme Fenniaksi, Finlandiaksi, fennien maaksi?

(Kuvassa Roosa istuu huojentuneena hiukset silmillä, koska poikkeusolot ovat nyt päättyneet ja yli 70-vuotiaitakin vanhuksia voi taas käydä tervehtimässä)

HAMMASLÄÄKÄRISSÄ

Benemuth viattomana 

Jo odotushuoneessa mielen täytti epäluulo. Minun lisäkseni sinne tunkeusi huomiota herättävä pari, jonka olemuksessa oli toki jotain tuttua. Akuutti’dementiakohtaus meni ohi, ja äkkiä muistin. Siinä-hän olivat vanhat tuttavat mestari Woland ja hänen morsmaikkoonsa Margarita. Heidän pikimusta maskottinsa Benemuth –kissa oli myös paikalla, silmäillen ympärilleen ja sauhutellen sikaria.Tällä
kertaa tosin viattoman valkoisena. Tervehdimme toisiamme ystävällisesti nyökäten ja välillemme sukeusi tavanomainen odotushuone-keskustelu.

- Hammas vihoittelee ja naama on turvoksissa, ei tässä muu auttanut kuin lähteä tänne. Päivä on pilalla, minä valittelin.

Woland nyökytteli ymmärtävästi. Toivottavasti lääkäri on se sama riuska typykkä joka hoiti taannoin myös sinun eturauhasvaivasi. Kun kipu on suurin, tarvitaan nopeaa toimintaa ja äkkinäisiä otteita. Hän on asiallinen ja turhia puhumaton asiantuntija, kahdeksan laudaturin ylioppilas, Woland lohdut-teli. Ei häneltä aikaa riitä turhaan empatiaan. Kun minä erehdyin kysymään mihin hän tarvitsee käytännön arkisessa työssä pitkää matematiikkaa, niin eiköhän tämä lyyli suuttunut. Kiskoi kerta-heittolla kaikki hampaani ja tarjosi tilalle tekareita.

Woland avasi suunsa ja esitteli tekohampaitaan. Benemuth karisti sikarin tuhkat lattialle ja silmäili tekareita kiinnostuneena. Vieläpä se naukaisikin. Margarita viilasi kynsiään ja näytti haaveksivalta.

Istuimme tovin vaitonaisina. Lääkärin vastaanosoton puolelta kuului oventakaista ulvontaa, joka muistutti aamupäivällä sattumoisin kuulemaani musa-artistin esitystä. Katsoimme hämmentyneinä toisiamme. Ovatko ne siirtäneet koronaviruksen takia perutut musiikkifestivaalit tänne terveyskes-kukseen, minä tiedustelin. – Ei toki, Woland sanoi. Siellä ryhdyttiin nyt poistamaan viimeistä viisau-denhammasta. Malta vielä mielesi, kohta on sinun vuorosi.

- Mutta entäs te sitten? Minä utelin. Onhan teilläkin vuoro ennen minua?

- Me olemme täällä vain tarkkailemassa.  Itse asiassa meillä olisikin jo kiire Moskovaan. Juna lähtee varttitunnin päästä.


(Jälkisananen:  kaikille niille, jotka eivät ymmärrä edellä esitettyä episodia arkielämästä, suosittelen tutustumista Mihail Bulgakovin kirjalliseen tuotantoon. Hänkään ei  ymmärtänyt, mutta kirjoitti ongelmasta aika paljon).