AHDISTAVAA

Inkarnaatio: kumpi meistä on? 

                                                   

                                                     Kuva: Jussi Jäälinoja, 1968 Jokiranta. Öljy. 

Miete:

On olemassa oleva ja ei oleva (Sartre)

Outoa on huomata kävelevänsä entistä kotia kohti. Sen pihalle on pysäköity vieras auto, jonka rekkarista en saa selvää. Talo on saanut uuden maalin. Vaalea se oli ennenkin, mutta tämä on jotenkin puhtaampi. Ulkoportaisiin on joku kyhännyt kaiteen. Oikeastaan se on turha, koska eihän tästä kukaan voi horjahtaa ja taittaa niskojaan. Raput ovat matalat ja karkeapintaiset. Näen kuistin pöydän alla lasten leluja, nuken ja pikkuautoja. Ne eivät sovi mielikuviin arkipäivästä. Keiden lapsia hän nykyään hoitaa? Omia en muista vaikka yritän pinnistellä. Missä Anna on? Mitä on voinut tapahtua yhden ainoan yön kuluessa aamuun?

Mietin occamin partaveistä. Niin että jos on kaksi teoriaa jotka selittävät ilmiön, on niistä yksinkertaisempi asetettava etusijalle. 

Näin Annan vasta eilen kun erosimme portilla. Silti tuntuu kuin siitä olisi kulunut vuosia, muistan vain viime silmäyksen kun hän kääntyi kulman taa. – Hei nyt sitten, Anna sanoi. Nähdään taas illalla. 

Jäin hetkeksi katsomaan hänen jälkeensä. Parvi varpusia lehahti hänen päänsä takana, katse kääntyi menosuutaan. Kadun avoimesta ikkunasta kantautui Friedrich Brukin laulu Kevätyö, seitsemän laulua naistertsetille. Mikä niissä minua viehättää, pohdin ja astelin pihamaalle. Kamarin oven takaa kuului vaimeasti uutistenlukijan monotoninen mumina. Terästin kuuloa. Se puhui jotakin käsittämätöntä ilmastosta ja jäätiköiden sulamisesta. Miksi Anna kuunteli tuollaista. Tähän päivään asti häntä ovat kiinnostaneet vain muotioikut ja merkkivaatteet.

Tutut askeleet lähestyivät ovea joka aukesi ja Anna seisoi hahmona edessäni. Hän oli kuin eilen, mutta näytti yllättyneeltä, silmät tuijottivat minua ja vähitellen niihin ilmestyivät kauhun väreet. Oli kuin silmien pintaan olisi heitetty kivi, jonka aaltorengas lähti laajenemaan.

Ihmettelin miten hän oli yhdessä pitkässä yössä ehtinyt ikääntyä niin, että se näkyi jo kasvoista. Anna istui lamaantuneena eteisen tuolille ja kähisi epäselvästi ei, ei. Et sinä voi olla.

Minua alkoi kiukuttaa. – Miksi ja mitä minä en voi, kysyin häneltä. Etkö sinä muka tunne minua vaikka vasta eilen erottiin kun sinä lähdit töihin. Mitä ihmettä sinä olet puuhannut?

Hän nosti päätään ja katsoi minua uudelleen, kuin olisi halunnut unohtaa mitä oli nähnyt. 

– Sinä olet kuollut, Anna sanoi. Kuolit viisitoista vuotta sitten kun jäit auton alle. Onko sitä niin vaikea ymmärtää? Minä en usko! Kuka sinä olet? Hän kysyi ja näin miten hänen kätensä vapisivat.

2021    

Inkartaanio. Jäälinoja Jussi. Occamin partaveitsi. Sävetäjä Fridrich Bruk.

 

                                  

  Kuva: Aasi ja sen poikanen  (Martti 2011)

JUNTAT  LUKUSILLA 

Kovin minua hämmensi blogini suosio heti aluksi. Suomalaisia lukijoita oli vähän, sehän ei ole yllätys koska täällä luetaan vain urheilijoiden ja poliitikkojen elämäkertoja. Niin, ja tietysti dekkareita tylsimmästä päästä. Sen lisäksi suomalaiset harrastavat rutikuivaa, postillamaista realismia jossa pilkut ja pisteet ovat oikeilla paikoillaan. Jos heidän silmiinsä osuu vaikka Bulgakovin proosakokoelma ”Kohtalokkaat munat”. He räpyttelevät neuvottomina silmiään ja pälyilevät siveyspoliisia. 

Minun ansiokkaalla blogillani, jonka nimi on Hoo moilasen mun… ei kun kirjakaappi, oli alusta lähtien suuri suosio. Seuraajiakin oli heti yhdeksän, kaikki tuttavia ja sukulaisia. Sitten lukijoiden määrä alkoi kasvaa, heitellen poliittisten suhdanteiden ristiaallokossa. Kerran erehdyin kirjoittamaan jonkin hävyttömyydenkin, josta sain rangaistuksen ulkomaalaisilta, jotka eivät suomea taitaneet, mutta joilla oli asiantunteva ja ärhäkkä Tukiryhmä täällä kotosuomessa. Muuten lukijoiden sijainti kääntyili kuin tuuliviirin kukko milloin sinne, milloin tänne. Aloin jo tulla epätoivoiseksi. Ensin olivat lukemat Ukrainassa hämmästyttävän korkeat. Ajattelin, että siellä oli paljon suomalaisia rauhanturvaajina ym. epämääräisissä töissä. Sitten tilanne muuttui. Lukemat Venäjältä kohosivat korkeiksi, seuraavana oli vuorossa Saksa. Lukemien seurannassa menivät jo silmät niin ristiin, että oli pakko tilata aika silmälääkäriltä. Hän kielsi minulta ajokortin ja kehotti lähettämään sen poliisille. Saksan jälkeen innostuivat jenkit ja vihdoin, pari viikkoa sitten ruotsalaisetkin. Suomalaisilta meni tuhat vuotta, ennen kuin he älysyvät asuvansa Euroopassa. Ruotsalaisilta meni sama aika tajuta, että  heidän selkänsä takana on turvavyö. 

Moninaiset ovat olleet lukijoiden olinsuunnat koko ajan. Hajamielisimpiä lukijoita löytyy muun muassa Portugalista, Brasiliasta, Ranskasta ja sieltä täältä. Viime aikaisin valloitukseni on Myanmar, jossa pitkälti toistasataa lukijaa on saanut juntalta komennon kääntyä hyvän kirjallisuuden puoleen. Odotan jännityksellä miten muutama muu demokratian esitaistelija asiaan suhtautuu. Paljon on vielä potentiaalista lukijakuntaa saavutettavissa,  jopa ilman ajokorttia. Miten käy Afganistanin emiirikunnassa?

 

Euroopan unionin ansiosta suomenkielen taito on lähtenyt räjähdysmäiseen nousuun, kiitos Euroopan virallisen kielen aseman. Nykyinen hallitusohjelma pyrkii panemaan jo kapuloita rattaisiin kieltämällä alle kahden metrin lähikontaktit. Sehän on tehokas keino karsia sekä väestön että suomentaitoisten lukijoiden määrää. Ja kukapa tietää mitä nuo eri kansallisuuksien nimissä jaetut lukijatiedot lopulta merkitsevät. En minä ainakaan ole ihan varma. Odotan kiihkeästi niitä aikoja, jolloin filistealaiset ja kappadokialaiset ilmestyvät näille blogimarkkinoille. 

(2021)

Lukijatilastot. Bulgakov. Tilastot.

Kuva: Indoktrinaatio (Akvarelli T.Y.R.  2002)

ARVOSTELIJAT

Joskus nuoruudessa minulla oli tarve kirjoitella mielipiteitä ilmestyneistä kirjoista. Sain silloin tällöin uutuuksista niin sanottuja arvostelijan kappaleita ja tunsin olevani tärkeä. Tuntui hyvältä kun joku jossakin luotti minun kykyyni arvostella ja sanoa mielipide kirjasta. Ei minulla ollut halua eikä tarvetta lyödä lyttyyn toisen ihmisen kovalla työllä ja antaumuksella aikaan saamaa tekstiä. Jos kirja ei miel-lyttänyt, jätin sen rauhaan. Jos haistoin indoktrinaation synkän varjon sen yllä mitä luin, niin vasta silloin ärhennyin. En siltikään käynyt agressiivisesti kirjailijan kimppuun, närkästyin vain ihan itsekseni.

 Indoktrinaatiota on nykyisin kaikkialla. Se on huomaamatonta ja salakavalaa. Se syyllistää ihmisiä, saa heidät epäilemään omaa maailmankatsomustaan. Se kutoo verkkoa lukijan mielen ympärille ja tukahduttaa sananvapauden. On turha puhua vapaudesta, jos  puhutusta joutuu edesvastuuseen vieraskielisen raadin eteen ja saa siltä tuomion. Tästä on hyvä esimerkki historiassa. Vieraskielinen ja vieras-mielinen virkakoneisto kohteli rahvaan vaatimuksia ja valituksia ylimielisesti. Tasa-arvo oli vaarallinen käsite, joka uhkasi yhteiskunnan rakenteita. Nykymaa-ilmassa on samoja piirteitä.

Vieraskielisyys on nykyään kielteisen perusteena väärä ja epäoikeudenmukainen. Se ei ole välttämättä uhka, jos asenteet ovat terveitä eikä vieras kieli ole luonteel-taan imperialistinen. Vierasmielisyys on vaarallinen, se on kuin syvälle ja laajalle leviävä syöpä joka tuhoaa ehjän kansakunnan. Pidän hegeliläisestä näkemyksestä kiinni kynsin hampain, kansan tunnus löytyy sen omasta historiasta, yhtenäisestä kulttuuriperinnöstä ja kielestä. Nykyään suositaan ajatusta kansainvälisyydestä, jonka nimissä omaleimaiset väestön osat pyritään sotkemaan ja sekoittamaan niin tehokkaasti, että käsitys kansasta katoaa ja tilalle tulee uskollinen kuluttajalauma joka palvoo vain rahaa ja tavaroita. 

Eipä noita kritiikkejä tämän päivän lehdissä juurikaan nähdä. On kyllä puo-len aukeaman laajuisia esittelyjä kirjasta ja kirjailijasta. Tekisi mieli epäillä valintaperusteita, mutta eihän sitä uskalla mennä tekemään. Jokin vainohar-hainen demoni syöttää päähän epäilyä, että kaikki kirjallisuuden parissa vaikut-tavat asiantuntijat muodostavat suljetun piirin jonka ulkopuolisia vieroksutaan. Sieltä tulevat vaikutteet ja kirjoitukset vaietaan, niitä ei ole. Ehkäpä tilanne on sama kuin kreikkalaisilla kirkkoisillä. He pohtivat Jumalan olemusta ja päättelivät viisaasti, että hän joko on ja on tai ei ja ei. Tuon kysymyksen rinnalla on kirjal-lisuuden määrittely mitätön, mutta ratkaisu on sama. Sitä joko on on tai ei ei. Näin siis, olipa arvostelu lyhyt tai koko aukeaman laajuinen.  (2021)

Sananvapaus. Kritiikki. Indoktrinaatio. Hegel. Tasa-arvo.

LUKEMISESTA

                                             Kuva: Katynin luutnantti (Hiili 1988 T.Y-R.)

Miete:  Jos silloin jo, kun maailmamme loit

moiset tavat heille kaavioit, niin millä oikeudella

helvettiin minut ja kaltaiseni heittää voit?

Digitaaliseen tekstiin tottunut lukija on totutettu nopeaan silmäilyyn ja kärsimättömään näppäilyyn. Hiiri poukkoilee riveillä niin, ettei järki aina pysy perässä. Ihmiset ymmärtävät yhä vähemmän siitä mitä lukevat. Kirjoituksen sisällön arvioiminen ei onnistu. Lukemisesta ei enää nautita niin kuin ennen. Tyylin kauneutta ei haluta ymmärtää, kielen tarjoamat lukemattomat vaihtoehdot koetaan turhaksi painolastiksi. Vain asia ja yksinkertainen ilmaisu hyväksytään. Tämän lainen kehitys johtaa kirjallisuuden syrjäytymiseen ja kielen rappi-oon. Kyky ymmärtää muita ihmisiä ja heidän ajatusmaailmaansa katoaa, sen tilalle tulee robottimainen ja kylmä tarkkailu. 

Kirjallisuudella en tarkoita puhelinluetteloita tai postilloja enkä  urheilijoiden elämäkertoja.  En oikein mielelläni sen arvokkaimpaan perintöön lue ajanviete- ja seikkailuromaaneja. En runoja jotka syntyvät ilman syvällistä tunnetta, sanojen kanssa kikkailemalla. Järjetön pötkö sanoja näyttöpäätteellä ei ole runo, jos sen tarkoitus on vain hätkähdyttää, olla erikoinen . Nerokas vain siksi, että runoilija kokee sitä olevansa. Sanat kirjattuina paperille, käden kosketeltaviksi antavat lukukokemukseen sisältöä ja syvempää merkitystä. Tutkimuksissa on todettu, että tietokoneen päätteeltä lukemisen huonot vaikutukset alkavat näkyä jo kymmenvuotiaana. Digilukijoiden ymmärrys ja kyky empatiaan ovat huonommat kuin niillä, jotka lukevat lehtensä ja kirjansa paperilta. 

Tekniikan palvominen johtaa osaltaan siihen, että kansalliset kielet väistyvät kansainvälisyyden ja globalisoitumisen nimissä. Tilalle tulee vieras, jonka ehdoilla koetaan tunteet ja ymmärretään luettu teksti. Käyttöohjeet ja käännökset ovat ala-arvoista siansaksaa, mutta kuka siitä piittaa. Asia voidaan sanoa helpommin ja lyhyemmin kielellä, jonka sanojen kirjoitusasu pitää tarkistaa sanakirjasta. Ihminen jää syrjään, koneet alkavat meitä hallita. Itsekkyys ja tunteettomuus antavat tilaa sosiopaateille. Yhteiskuntavastaisuus lisääntyy, epäsosiaalnen käytös syrjäyttää turvallisen elämän. Kaikki sellainen, mikä on aiemmin koettu sairaaksi, on nyt hyväksyttyä, jopa suotavaa. Viehtymys jännitykseen ja oman itsen korostaminen johtaa ristirii-toihin, kapinoihin ja lopulta myös sotiin.

Ja kaikki tämä kielteinen metanolia, mielenmuutos, tapa ymmärtää ja kokea elämää vie ihmisen yhä kauemmas ihmisestä. (2021)

Lukeminen. Digitaalinen teksti Metanolia.

Miete on mukaelma Omar Khaijamin runosta

                                                                     

ILTAPÄIVÄN TYLSYYS 

                          

                                                                            

Miete:

Kirjallisuuden tehtävä on raapia 

sitä pintaa, jonka alla järki ja tunteet itävät 

Iltapäivä väijyi sateen jälkeen pihalla, pisarat taputtivat ikkunaruutuja. Raapaisin tikun ja tuikkasin tulen paperitötteröön, jonka pinnasta erotin vielä hetken aikaa tekstin. Se oli melkein sydänverellä kirjoitettu. Ikkunasta näin, kuinka lintuparvet raivasivat tiensä yli pakenevien pilvien, ja että niiden lento suuntasi etelään. Pilvet kelluivat kello neljän iltavalossa, oli syyskuun loppu ja kohmeinen maa. Yöllä oli satanut kylmiä pisaroita. 

Käsikirjoituksenne on kielellisesti toimiva, luin juuri syttyvästä liuskasta. Tekstejä yhdistävät hienot kielikuvat ja tapahtumat. Olet saavuttanut tasapainon oman tyylin ja yleisesti kiinnostavien aiheiden välillä, kriitikko jatkoi. Kirjoittajan ja tekstin väliin jää tilaa niin,  että lukija voi tulkita tekstiä omasta arvomaailmasta käsin. Käsikirjoituksenne etenee taitavasti assosiaatioiden varassa. Minä olisin kuitenkin jättänyt siitä kokonaan kuvaukset kaunaisesta pettymyksestä ja…. Tuli ahmi tässä vaiheessa kriitikon mielipiteet. En minä niistä piitannutkaan, koska koko kirjoitettu roska oli minun, ei hänen.

Liekit valtasivat takan, ja vanha käsikirjoitus valahti kokonaan tuleen. Muistelin hetkiä joita olin sen parissa viettänyt ja kuvitellut, että siitä joskus kasvaisi romaani. Haikea kertomus vanhenemisen tuskasta. Siitä kaunasta jota vain kolmekymppinen voi tuntea elämänkokemustensa perusteella. Tarinan päähenkilö ei jaksanut löytää itseään uudella tavalla. Muisti ja mielikuvat tuntuvat tuoreilta ja silmukoituvat luontevasti  toisiinsa.. 

Katselin hetken aikaa ahnaita liekkejä ja muistelin kirjoittamista. Alakerran pienen pöydän ääressä, sen ajan olivetti nenän edessä. Korjauslakan haju ja kirjaimien karuselli. Olemattoman romaanin henkilöt kurkkimassa olkapään yli. Etkö minusta aio mitään kirjoittaa, joku kuiskasi. Minä turhauduin vaatimusten ristitulessa ja sanoin päähenkilölle, mene siitä jo nukkumaan tai unohdan sinut kokonaan. Hän räpytteli silmiään ja näin miten kyynel kihosi silmiin. Ei se mitään, koska eihän minua ole edes olemassa.  

Hyväksyin tuon näkökohdan ja turhautuneena poltin vanhan käsikirjoituksen ja sen mukana paljon diftongeja. Ne olivat kaikissa väreissä lepattavia kolibreja, jotka häärivät jokaisen sanakukan liepeillä. Jos olin tarkkana, saatoin aistia kukkien huumaavan tuoksun. Totuus istui tänään minun vieressäni nojatuolilla ja naukkaili brändiä. Sillä oli yllättävän kalvaat kasvot ja se oli huumorintajuton. Se  väitti, että elämä kulkee vain yhteen suuntaan. Ja Pindaroskin sanoi, että ihmisen elämä on varjon uni ja minä nyt poltin sitä. Mutta minusta tuntui, että elämä oli unen varjo. Ne ihmiset, joita olin yrittänyt kuvata poltetussa kirjoituksessa, olivat unen varjoja. Minä näin heidät vuosikymmeniä sitten yöllä ja he vaikuttivat niin, etten koskaan heitä unohtanut. Kirjoitin heidän tarinaansa vuosikymmenet, kunnes sitten päätin, että loppua ei tule. Nyt en heitä enää muista, ainakaan tarkoin. Jotkut kasvot vain ja käden, kun se silitti minun hiuksiani.

Myöhemmin seisoin entisessä puistossa, katselin lapsuuden kuusta ja taputin sen runkoa. Paljon olet kasvanut, mutta samat oksat sinulla vielä on. Niiden varassa roikkui joskus minun elämäni, harakanpesä latvassa oli minulle tavoite. Oksien lomassa olivat nyt kaikki nämä vuodet jotka meitä erottivat ja muut pihapuut oli kaadettu, niiden käsikirjoitus. Orapihlajapensaat kätkivät kirjoitusten haamut.  Harakanpesä oli kadonnut sekin tuleen jonka olin sytyttänyt, ja pihalla haisi nyt palanut kirja. 

Pindaros. Kritiikki.

 

   BAROKKIYÖ

Kuva: Illansuu (Gertrud Y. 2021, öljy)

Jos haluat vaikuttaa, vaihda moraali pilkkaan

Istuin illansuussa siihen vanhaan nojatuoliin jota laiskanlinnaksi sanoimme. Oli hämärää, ja syrjäsilmällä näin jalkalampun tako-rautaiset varpaat. Ne löivät tahtia lattiaan, vaikka en ymmärtänyt miksi. Cecilia Bartoli kiekaisi alttosopraanollaan kiemuraisen ba-rokkipitsin, joka leijaili tovin aikaa ilmassa meidän päidemme yllä. Kiedoin sen kaulaani ja ummistin silmät. Olin kuin 1700-luvun dandy. Keittiöstä. salin oven takaa kantautui korviin myös astioiden kalina, mikä häiritsi minun musiikkituokiotani. Käristetyn pihvin haju tunkeutui oven raosta nenään, äiti siellä valmisti huomisia eväitä. Minua alkoi huimata. Huoneen kukkatapetti lainehti hitaasti ja Cecilian ääni lepatti kastanjettien parvessa. Kohottauduin seisaalle ja otin muutaman haparoivan askelen kohti ovea, joka oli tuulessa auennut, ja jonka takana näin pihalla astelevan naakan. Se oli musta kuin yö ja sillä oli nokassaan kukkanen, maljakosta väkisin nokkaistu. Sen oli Cecilia puistosta noukkinut. Valkoinen metsätähti.

Minun Ceciliani ei ollut italialainen tähti, vaan vaalea ja palmik-kopäinen. Yhtä kauniisti hän kyllä lauloi, mutta vain öisin. Eikä hän muulloin näyttäytynytkään. Minua hän katsoi unessa aina surumielisesti ja kun häneltä kysyin miksi, hän käänsi päänsä kuin olisi hävennyt katsoa silmiin. Siksi vain, hän sanoi, että me emme elä samassa maailmassa. Missä sinä sitten luulet eläväsi, kysyin Cecilialta. Minä elän siellä, minkä rajalla sinä aina seisot kun minut näet. Sinä elit täällä ennen, mutta unohdit tämän maailman ja lensit pois. Lensinkö minä, kysyin epäluuloisesti. Eihän minulla ole edes siipiä. Niitä ei öisin tarvita, Cecilia nauroi. ensimmäisen kerran tätä yönä. Muistiin palautui nyt Teuvo, joka esitteli minulle vasta ilmestyneen kirjansa, jonka nimi oli ”Tänä yönä”. Hänen yönsä on jo päättynyt monta vuotta sitten. Viimeisen kerran hän avasi oven, käveli luokseni ja kysyi muistanko minä vanhoja asioita ja tapahtumia? Minä leuhkin muistavani oikein hyvin, mikä nyt jälkeen päin harmittaa ja hävettää. En tiennyt hänen sairaudestaan silloin. En tiennyt, että hetken päästä hän ei enää muistanut mitä ja miksi kysyi. Minä jatkan kirjoittamista, hän sanoi. kustantaja näytti vihreää valoa ja sanoi, että katsotaan.

Eikä minulla ole siipiä, ajattelin tuskaisesti. Cecilia on huomannut puutteen ja pilkkaa minua. On niin pimeää, etten tunne enää yön tuoksua.

Seisoin nyt yksin öisellä pihamaalla ja tunsin voimakkaan mädän lemun. Potkaisin myttyä, joka näytti olevan se aiemmin nähty naakka. Lampun vaisussa valossa huomasin, että sen pinta kihisi valkoisia toukkia. Kodin ikkuna oli raollaan, oli lämmin syysyö. Cecilia oli lakannut laulamasta, kuulin enää vain etäisen junan vihellyksen.  

(2021)

Cesilia Bartoli. Teuvo Saavalainen. 

 S A A R I                            Kuva: Maaretta, noita   

Miete: Hiljaisuus, täynnä ajatuksia

                                                                                           

Oli vuokrattu vene järven rannan maalaistalosta. Tarkoitus oli soutaa saaren tuntumaan kaloja narraamaan. Meillä oli retkeilyvälineet mukana yöpymistä varten, mutta kun asiasta mainittiin, meni talonväki vaiteliaaksi. Näin kuinka he silmäilivät merkitsevästi toisiaan. Tulkaa mieluummin tuonne meidän poukamaan, isäntä ehdotti ja viisasi rantaan. Se saari on kolkko paikka, siitä on monenlaista tarinaa. Sisällissodan aikaan sinne ammuttiin joku pakolainen, oli väärällä puolella. Ja muutakin siitä saaresta kerrotaan. Se on joskus vuosisatoja sitten ollut saamelaisten pyhä paikka, sinne ei ole olut meneminen. Noitiakin siellä on kuulemma poltettu roviolla 1600-luvulla. Nuori lapintyttö, niin kerrotaan.

Lähdettiin kuitenkin veneelle joka oli siinä äsken mainitussa poukamassa. Eipä uskoisi, että ovat täälläpäin vielä taikauskoisia. Mitähän ne pelkäsivät, kummituksiako?  Repa uhosi ja työnsi veneen vesille. Me muut hyppäsimme kyytiin. 

- Mitähän ne olisivat sanoneet meidän eväistä, Jake jaaritteli mielevä virne naamalla. Että oikeen 15 vuotta vanhaa mallasviskiä laukussa! 

- Eipä ne sano kun eivät tiedä. Ja mitä sitten, eihän me terroristeja olla. Vähän vaan irrotellaan kesäloman kunniaksi. Kolmikko pälyili minua, koska olin introvertti ja puhumaton. Eivät heidän aikeensa minua häirinneet, minä ajattelin tutustua isoon saareen mieluummin kuin istua pöheikössä juomassa pääni täyteen. He suvaitsivat minua siksi, että pitivät minua vähän omituisena taiteilijatyyppinä. Saatoin veneessä istua tuijottamassa iltaruskoa järvellä, kun muut keskittyivät tarinoimaan tai onkimaan.

Saavuimme saareen  pitkän ja rasittavan soutumatkan jälkeen kuudelta illansuussa. Tavarat kokoon, ja teltta pystyyn. Muu porukka jäi naukkailemaan viskiä pahvimukeista, minä lähdin toteuttamaan suunnitelmaa. Kierrän saaren, tutkin sen vanhan korsun paikan josta on puhuttu. Palaan sitten vasta seuraan ja saatan ehkä heittää parit kupit jos jotain on vielä jäljellä. Kukaan muu porukasta ei halunnut lähteä mukaan, heitä ei historia kiinnostanut vaan se täysi viskipullo, ja sitten muka onkimaan rannan ruovik-koon.  Lähdin tarpomaan rantaviivan tuntumissa vasemmalle. Paikoitellen kulku oli vaikeaa, sillä rannan lähellä puusto kasvoi tiheästi ja maasto oli kivikkoista. Oli kierrettävä kaislojen reunustama lahdeke. Parin sadan metrin päässä ehätin korsulle, josta olin kuullut tarinoita. Karkurit olivat piileskelleet siellä, ja sieltä heidät oli vangittu. Rakennelma oli pahoin luhistunut, mutta vieläkin sen ympäriltä näytti löytyvän vanhoja asumisen merkkejä. Ruosteinen peltisanko, jonka pohjassa oli iso reikä. Syvälle puuhun uponnut kirveenterä, hamara ruosteesta punainen. Vääntyneitä rautanauloja. Luhistuneen oven karmissa lepatti palanen säkkikangasta. 

Kello oli ehtinyt jo kahdeksan kieppeille kun sain tarpeekseni tyhjän mökin raunion tutkimisesta ja päätin lähteä takaisin muun porukan luo. Varmaan he jo ihmettelivät missä viivyin, eihän saari kovin laaja ollut. Aurinko oli vaipumassa jo matalalle. Ajattelin että huomenissa jatkaisin rantaa seuraillen koko saaren ympäri. Ehkä muutkin jo lähtisivät tarpomaan mukaan ja krapulaansa hoitamaan. Ehdin ottaa jo muutaman askelen takaisin leiripaikan suuntaan, kun korviini kantautui heleä nuoren naisen nauru. Säpsähdin niille sijoilleni. Eihän täällä pitänyt muita olla. Pitkien kaislojen lomasta näin naisen, joka kahlasi vedessä selkä minuun päin. Hän oli kuin Sargentin maalaus, alaston ja päivettynyt. Oliko hän nauranut ja miksi? Ketään muita ei lähistöllä näkynyt, vain minä yksin ja minulla oli oudosti vilu. Naisella oli pikimusta, pitkä tukka joka ylti harteiden yli puoliselkään. Hän seisoi vedessä kuin siihen juurtuneena ja käänsi hyvin hitaasti päänsä. Kasvot olivat jotenkin eksoottiset, leveät poskipäät, ja silmätkin näyttivät äkkiseltään melkein kuin vähän vinoilta.

Ne tuijottivat suoraan minun silmiini, ja kylmä hytisytti minua. Naisen kasvoille virisi hymy, joka näytti hyvin vanhalta. Kuulin sanat, joita tuskin ymmärsin, vaikka ne tuntuivat jotenkin tutuilta. Aivan kuin hän olisi kutsunut minua mukaansa sinne kaislikkoon. Jostain juolahti mieleen Ingmar Bergmanin sanat.  Kaikki on mahdollista ja todennäköistä, aikaa ja paikkaa ei ole. Sanat olivat elokuvasta Fanny ja Alexander, ja miete jatkui muistaakseni vielä näin: vähäisellekin todellisuuden pohjalle mielikuvitus kehrää uusia kuvioita. 

Riuhtaisihen irti näystä ja lähdin melkein juosten pakoon louhikkoista rantaa pitkin. Kuulin taas saman heleän naurun ja oudot sanat, jotka seurasivat minua leiripaikalle asti. Muu porukka lojui makuupusseissaan teltan vieressä, vain Arska oli enää hereillä. Hänen katseensa oli humalaisen välttelevä ja naamallaan hän ilmaisi ylimielistä vahingoniloa. -  Myöhästyit äijä juhlista, mitään ei ole enää jäljellä. Pojat ryyppäsivät kaiken vaikka minä yritin vähän estellä.

- Niin varmasti, sanoin vähän sarkastisesti. Pälyilin vielä suuntaan josta olin saapunut  niin säikyn näköisenä, että juopunut Arskakin sen jo älysi. 

- Minä näin sen tulessa poltetun noidan, sanoin Arskalle jonka ilme oli hetken aikaa hämmentynyt, mutta vaihtui sitten ovelan riemukkaaksi.  – Vai noidan näit, hän nauraa kihersi. Me täällä nähtiin kaikki kahtena, noidat ja karkulaiset. Etsi nyt vaan peittos ja käy makoilemaan, Huomenna aletaan toisi toimiin niitten onkivehkeitten kanssa.

Etsin omat patjani ja peitot, mutta vaikea oli saada unesta kiinni. Ilta-aurinko punasi mäntyjen runkoja, kaukaa rantavesiltä kuului outoja pulahduksi. Miksi minä en mennyt hänen luokseen sinne kaislikkoon, kun hän minua kutsui hiljaisella vanhalla äänellään. Miksi hän ilmestyi minulle, vaikka olin monet kerrat vakuuttanut itselleni, että aikaa ja paikkaa ei ole. Vakuuttanut, että ne kulkevat meissä ja meidän mukanamme kaikkialla ja ikuisesti.

2021

Ingmar Bergmann. Noitaroviot. Fanny ja Alexander.  Sisallissota 1918.