EI TÄS MITTÄÄ 

Lyhytproosaa vähä dekkarin muodossa

                                                                      

Jätin auton torin reunaan ja maksoin tolppaan vaaditut kolikot. Oli jotenkin rauhaton olotila, sillä joku ajoi minua takaa. Tämä joku piilotteli nurkan takana, näin hänet vilaukselta. Oliko hänellä pistooli kädessä? Mene ja tiedä. Lukitsiin auton kaukosää-timellä ja lähdin varovasti liikkeelle, ympärille vilkuillen. Tuntematon lähti seuraa-maan ja yritti olla huomamaton. Mietin millainen maailmankatsomus miehellä on, lieneekö tuo ihan niitä miehiä, joiden paidan selkämykseen on kirjoitettu punaisella tekstillä: vapaamielinen. Puhuessaan hän käänsi selkäpuolensa aina toiseen suuntaan, niin että sanat tippuivat katukiveykselle ja sotkeutuivat ohikulkijoiden kenkiin. Näky oli kuvottava, ja niinpä minä vältin tuijottamasta piilottelijaa joka luuli olevansa turvassa. Katsoin kuinka hän kävellessään kumarteli poimimaan jalkakäytävän syrjästä paidalta tippuneita kirjaimia.

Jossakin täällä puiston takana on tuttu kerrostalo, niin minä muistelin. Sen har-maa hahmo ilmestyi näkösälle ja päätin luikahtaa sisään väärästä porrasaukosta. Ryö-min kierreportaiden alle piiloon, eikä aikaakaan kun mies astui ovesta ja lähti kiipeä-mään portaita ylempiin kerroksiin. Hän ei arvostanut hissikyytiä. Pistooli pullisteli möykkynä housun taskussa. Nousin kyykystä ja lähdin etsimään seinään kiinnitetystä taulusta talon asukkaiden sukunimiä. Vilma Metsäketo oli tuttava pikkujoun ajoilta. Hän oli artisti, mutta en nyt muuistanut minkä taiteen alalta. Tämä nainen oli paitsi viehkeä, myös niin suulas ettei aina muistanut mihin sanoillaan tähtäsi. Joulupukkiin hän suhtautui varauksella ja nimitti minua tontuksi.

Koputin ovea koska en halunnut herättää pistoolimiehen huomiota. Tämä oli ehät-tänyt jo katolle asti, koska kuulin talonmiehen moittivan häntä asiattomasta oleilusta asuntoyhtiön katolla. Ja vielä tupakoimassa siellä. Vilma avasi oven ja tunnisti minut oitis. Hän räpytteli silmiään ihastuneesti. Tule sisään ettet vilustu, hän kuiskasi. Muistinkin nyt heti, että Vilma piti matalaa profiilia ovinaapureiden takia. Hän ei halunnut herättää näiden kateutta vieraillaan, joiden joukossa oli hyvinkin merkit-täviä yhteiskunnan tukipylväitä. Poliitikkoja sekä neuvoksia, jopa suntioitakin.

Kerroin Vilmalle ongelmastani. Joku ajaa minua takaa ja sain eksytettyä miehen ylä-kerran portaiisiin ja katolle. Talonmies piti hänelle juuri äsken puhuttelua.

- Ei täs mittää, Vilma vakuutti. Mie keitän meil kohvit ja juuaa ne olohuonees peiton alla. Jos hää tänne tulloo ni ei hää mittää huomaa ko mie veän peiton silmie ettee.

- Siis minunko vai hänen, kysyin epäluuloisesti. - No miun tietysti, Vilma sanoi.

Ja niin Vilma keitti kohvit ja sitte myö yhes mentii peiton alle. Se ol semmone tilkku-täkki, ja siin ol linnu kuvvii.

Ovikello soi, mut ei hää sille pyssymiehelle joutant ovvee avvaamaa. Ja nii myö juotii siin vaaliaks paahettuu kohvii. Pyssymies tul sissää omilla avvaimilla ja kuulu avvaavan kaljapullon korkin. Istui pöydän ääreen niin, että saatoimme nähdä hänen parsitut sukkansa ja risat kengät. Pistoolin mies pani pöydälle ja ryhtyi taas tupakoimaan. Ulkoa kuului poliisiauton pillin ujellus, mutta se tuntui ajavan sataman suuntaan.

 Mutta mie olin tyytyväine ko  lehtimies Tintti kapteeni Haddokin vieraana. 

AATTELUJA

Ovatko olut ja tulot kääntäen verrannolliset?

Ovatko hengen palo ja järjen valo jotenkin identtiset?

Onko niin, että vain huppu päässä saa pankinjohtajan heltymään?

Pelon korva, joka kuulet hengityksen. Pelon silmä, joka näet lävitseni.  Antakaa minun sulkea teidät hetkeksi vakan alle

Pariisin Rauha? Epäilen sen naikkosen moralia.

 

            
            

ISÄNMAA 

 

LYHYTPROOSAA

                    

Spes patrie

                           Akvarelli 1998 T.Y-R.                             

                

Lapsi syntyy ympäristöön jossa hän oppii puhumaan, ajattelemaan ja tuntemaan. Se on kulttuuriympäristö joka on hänelle elämän alku. Ilman omaa kulttuurin identiteettiä kasvanut ihminen joutuu voimakkaiden ideologioiden pyörteeseen ja hänestä kasvaa vähitellen helppo ja voimaton saalis imperialismin verkkoihin. Ihminen joka ei ole mitään eikä ole mistään kotoisin, arvostaa vain pintapuolista menestystä ja kääntää nenänsä aina siihen suuntaan josta leijuu rahan haju. Hänestä tulee puolustuskyvytön saalis kansainvälisille talouden ja politiikan markkinoille. Hänestä tulee myös tunteeton pyrkyri, joka juoksee vain rahan ja ulkonaisen menestyksen perässä. Ilman kansallista identiteettiä kasvanut lapsi ei koe perhesitetä tärkeinä. Hän ei ymmärrä, että perheen sisäinen koheesio antaa voimaa ja turvaa ja että sen käyttämä kieli, tavat ja ajattelutapa kumpuavat syvätä ihmisen olemuksesta. Ilman tuota tuntemusta ihminen on kuin kala kuivalla maalla. Oman identiteetin tunnustaminen auttaa luomaan myönteisiä asenteita myös muiden ihmisten ja kansojen olemassaoloon. Se antaa terveen pohjan yhdessä elämiselle ja lopettaa riidat ja väkivallan, joka pyrkii alistamaan ja yhdenmukaista-maan kaikki samaan muottiin.

Onko kansainvälisyyttä, että asiakkaita kieltäydytään palvelemasta näiden omalla kielellä heidän omassa maassaan? Se on rasismin muoto, ja ilmaisee asenteen, että kaikki eivät ole tasa-arvoisia. Vain yhtä ainoaa, keinotekoisesti opittua ja vierasta kieltä pakotetaan puhumaan. Se palvelee indoktrinaatiota, joka tähtää samankal-taistamisen hyväksymiseen. Jos perheessä aletaan puhua vain vierasta kieltä siksi, että lapset oppivat käyttämään vain sitä ja ajattelemaan sen ehdoilla, tehdään lapsille väkivaltaa. Heiltä riistetään mahdollisuus oppia oman elinympäristönsä kulttuuri. Heidän elämäänsä rajoitetaan väkivaltaisella tavalla, ja heistä tulee avuttomia uhreja. Heistä tulee myös välinpitämättömiä, itsekkäitä ja tunteettomia vaeltajia jotka eivät tunne olevansa koskaan kotona.

Äidinkieleksi katsotaan se kieli, joka on ilmoitettu lapsen äidinkieleksi silloin, kun hänen nimensä ilmoitetetaan väestörekisteriin. Äidinkielen voi myös vaihtaa kirjal- lisesti väestötiedoista vastaavalle tietorekisterille. Lapsen tulevaisuus, hänen kansal-linen identiteettinsä alistetaan näin vanhempien satunnaisten mielijohteiden ja pel-kojen varaan. Heitä "kansainvälistetään" lupaa kysymättä. Tällainen menettely on tuttua totalitaarisessa yhteiskunnassa, jossa lapset ovat valtion omaisuuttta.

Tuollaisten lasten isovanhemmat ovat pitäneet puolensa ja taistelleet ulkopuolelta tuvevia vaatimuksia ja väkivaltaa vastaan. Ovatko nykypäivän kansainvälisyyden nimissä konhottavat vanhemmat unohtaneet mitä  tarkoitetaan sanoilla äidinkieli ja isänmaa?

Asia: Äidinkieli. Mitä on konhoottaminen? Kysy eteläpohjalaiselta. 

SAIVARRUKSIA:

Merkkien palvominen on oire aivojen rappeutumisesta 

Kärpäsen sielunelämää: kunpa löytäisin jostakin sen tunkion

Korkein valta kuuluu kansalle. On vain ratkaistava ongelma siitä, mille kansalle.

Moni kirkko seuraa aikaansa ja modernisoi Kristuksen

Mikä on tyyli? Se olet sinä itse, joka näyt kirjoittamiesi kirjainten rakosista.

 

 

                                         

ELÄMÄN  TARKOITUS

Lyhytproosaa

  

                                                            Todellisuuden varjossa. Akvarelli 1997 T.Y-R. 

Ikä painaa askelta. Näin pihakeinun, jolle aioin istua hetkeksi levähtämään. Olin lukenut Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies, ja silmiä rasitti niin että niitä piti lepuuttaa. Kirjaa lukiessa oli palannut mieleen Kunderan toteamus, että elämän tarkoitus on leikitellä elämällä. Luin myös, että Kunderan mieleen olivat samat kirjailijat kuin minun. Kafka, Nietsce, Garcia Marquez. Se yllätti, en ollut aiemmin tuota tiennyt enkä ajatellut.  

Etsin kritiikkiä, mutta löysin vain kehotuksen tutustua seinioreille tähdättyyn lyhyt-psoosaan. Sekös alkoi kiukuttaa. Jaetaanko kirjallisuus nykyään ikäluokkiin? Mitä on senioreille tarkoitettu teksti? Kuka määrittelee proosan ja lyriikan aluerajat, alle kol-mekymppinenkö kriitikko  joka tietää ja tuntee kaiken. Minulla on kyyninen käsitys, jonka mukaan lukijat voi nykyään jakaa kahteen ryhmään. Niihin, jotka eivät muka jouda lukemaan, ja niihin jotka eivät osaa lukea. He vain silmäilevät ja ajattelevat samalla niitä näitä.

Mitä siis tunnen, ellen rakkautta. Jos rakkautta, niin kuinka selittyvää? (Petrarca)

Lukutaitoisia kiinnostavat elämäkerrat, ajanvieteromaanit ja palkitut, kustantajien mainostamat tylsät arkiset kertomukset. Niitä sanotaankin kertomakirjallisuudeksi, kaunokirjallisuutta ei ole. Jo sana "kauno" vaikuttaa arkaaiselta ja herättää vasten-mielisyyttä. Kuivaa ja puisevaa kertomaa romaanin olla pitää, ei venkoilua. Eihän kukaan järkevä ihminen voi uskoa, että heteka hirnuu ja syöksyy ikkunasta ulos va-pauteen. Potkii vielä takajaloillaan lähtöterveiset. 

Isuimme pihakeinussa kahden, Jyri ja minä. En huomannut mistä hän siihen tulla tupsahti, mutta siinä hän istui ja yhdessä katsoimme iltaöistä punervaa kuuta, joka vieri talon harjalla. Odotimme milloin se ilmestyy taivaan ja veden viivalle, putoaa ja värjää taivaan punaiseksi. Tuuli oli kääntynyt vastavirtaan ja Jyri käänsi nyt kasvonsa minuun. Sinä et realismista paljon  välittele, hän sanoi. Minä kirjoitin  runoja, mutta niitä ei taida kukaan enää muistaa, hän vielä mietiskeli. Me olemme niitä senioreja. Meidän kirjoituksiamme selittävät alle nelikymppiset kriitikot, jotka vasta opettelevat elämään. He tietävät ja tuntevat kaiken ja lukevat vain omia ja tuttujensa kirjoituksia.

Minun kirjahyllyssäni on sinun runoteoksesi Päiviä, sateita, kehaisin. Aina silloin täl-löin kun oikein ketuttaa nykyrunous, etsin sen käsiin ja selaan. Niissä ihastuttaa todel-lisuus, se ettei  tarvitse uskoa vain siihen minkä näkee. Ettei radiosta tarvitse kuunnel-la väkisin syötettyä kakofoniaa. jota ne kutsuvat musiikiksi. Että saa uskoa siihen, että runoratsu on  näkymätön, ja sillä on siivet.

Tähän Jyri ei sano mitään. Hän vain katsoo kuuta joka vierii ja vierii, kuuta joka jo kohta putoaa metsän reunaan. On ilta hiipinyt hämärään ja aika nousta keinusta, puistella housujen roskat ja lähteä taas nukkumaan. (2024)

Ajatuksenpäitä:

Hän on täällä tänään. Nimittäin tämä ulosottomies.

Huominen on aina eilisen takana

Minä: isä, onko käärmeellä häntä? Isä: ei sillä muuta olekaan.

Kansakunnan kaapin päältä löytyy vain tomua

Kirjailija on kuin viinapullo. Täytenä arvostettu, tyhjänä joutaa maantien ojaan

Asiat: Milan Kundera. Jyri Schreck.  

 

M U I S T O                Lyhytproosaa

De profundis clamo ad te domine

Maurin muistolle

                         

                                                                        Syyspuut. Akvarelli 1990 T.Yli-Rajala

Maurilla oli kolme hyvää tuttua joilta hän haki turvaa vaikeissa tilanteissa. Ne olivat läänin poliisipäällikö, nimismies ja kirjastonjohtaja. Viimeksi mainittu poltti vain kerran sulakkeensa ja töytäisi hänet ulos hengen temppelistä. Läänin poliisipäällikön ja nimismiehen kanssa seurustelu hoidettiin matalalla profiililla. Niistä kylällä saatiin tietoa vain pitkistä jaksoista, jolloin Maurin kuultiin olevan lomailemassa jossakin lepokodissa. Se oli luultavasti veteraaneille tarkoitettu, sillä olihan yleisesti tiedossa että Mauri oli toiminut keskitysleirin komendanttina. Tämä kävi ilmi tapauksesta, jossa lukion historian tunnilla käsiteltiin ohimennen keskitysleirejä. Oli kevät ja ikkuna auki, tuntia seurasi ulkopuolella myös Mauri. Hän työnsi päänsä ikkunaan ja teki kunniaa, esitteli itsensä saksankielellä leirin komendantiksi. Tarina ei kerro, kutsuttiinko hänet luokkaan kertomaan muistelmiaan vai kutsuttiinko paikalle poliisi.

Monet ihmiskontaktit olivat hänen hätähuutonsa yksinäisyydessä. Kuka häntä olisi kuullut? Missä olivat ne hurskaimmat kristityt, jotka olisivat häntä tosissaan ja vilpittömäsi kuunnelleet? He esiintyivät messuissa ja seurakunnan kahvitilaisuuksissa. 

Mauri oli vammatunut autokolarissa murrosikäisenä. Kun työtä oli toipilaana vaikea saada, hän päätti ryhtyä kyläjuopoksi. Hän oli terävä ja lahjakas nuori mies, joka oppi soittamaan pianoa. Kadulta hän poikkesi joskus taloon ja pyysi saada vähän soitella. Taisi olla ainoa kerta, jolloin kylässä kuultiin Chopinin etydejä tai Schubertin liedejä. Ihan yhdentekevää, koska kylän vallasväki vieraili vain roskamusan festivaaleilla. He eivät olleet koskaan kuulleetkaan moisista säveltäjistä. Jos olivat sattumoisin kuulleet, he luulivat että kysymyksessä ovat huippu-urheilijat tai kitarabändin artistit. Mauri sen sijaan oli hyvän päivän tuttu jopa Verdin kanssa, ja yhdessä tämän kanssa hän hyräili laulua Violettalle.

Maurin edesottamuksia seuraattiin huvittuneesti. Häneen suhtauduttiin kuin kehityksessä vähän jälkeen jäneeseen mieheen, hänen esityksilleen naureskeltiin. Jos häntä tarkemmin katsoi ja seu-rasi, niin kaiken pelleilyn takaa paljastui mies, joka salaa nauroi niille jotka häntä arvioivat. Maurin puheista häivähti aina silloin tällöin salainen iva, jota sen kohteeksi joutuneet yksivakaat ja totiset torvensoittajat eivät älynneet.

Mauri esitti teatteria jossa hän oli sen lahjakakkain näyttelijä. Hänen ympärillään pyöri vain mitättömiä statisteja, jotka päättivät lähettää hänet hoitolaitokseen lepäämään. Hän asui ahtaassa ulkorakennuksen kopperossa, josta käsin teki päivittäisiä lenkkejä ympäröivään kaupunkiin. Kaveripiiri koostui samanlaisista syrjäytyneistä joita vastaantulijat yrittivät vältellä. 

Kerran syksyllä, kun ilta pimeni ja hyytävä kylmyys satoi maan yli, Mauri  oikaisisihe puiston penkille ja muisteli mielessään Bachin urkusävellystä Stirb in mir Welt und alle deine Liebe. (2024)

AJATUKSENPÄITÄ

Subsidiariteetti takaa meille perinteisen humalan

Suomalainen mies itkee yksin ja kiroilee porukassa

Suurimmat sankarit esiintyvät vain paraateissa

Seisovassa vedessä näet oman kuvasi, mutta se alkaa haista

Asia: Mikä ero on lyhytproosalla ja arkielämän raportoinnilla?

     

HISTORIAN  PAINOLASTI

Lyhytproosaa

 

             Humanitas, sol invictus

Seurasinpa miestä joka kantoi raskasta taakkaa ja kuului puhuvan itsekseen. No, en minä häntä kävellen seurannut vaan tarkoitan, että katseella. Taakka oli niin painava, että mies taipui vähän takakenoon ja oli vähällä kaatua selälleen. Hän piteli vasem-malla, siis joutilaammalla kädellään kiinni hatusta joka mieli lähteä lentää viipot-tamaan pitkin kujaa. Matkan päässä oli pieni kuormuri, jonka lavalle hän heitti taakkansa. Olin kuulevinani vaimeaa kiroilua useammalla kielellä. Erotin siitä venä-jän, saksan ja espanjan, siis kielet joissa on kohtalaisen voimakas ärrän pärryytys.

Eikä mies jättänyt tätä salaperäistä toimenpidettä yhteen kertaan, vaan jaksoi kulkea samassa puuhassa yhä uudestaan ja uudestaan. Mitä hän lavalle kantoi, käväisi ky-symys jo mielessä. Ettei vain ole pakkomielteinen siivousintoilija? Hivuttauduin uteliaasti ja huomaamatta lähemmäs lavaa. Hajonneista kantamuksista paljas-tui sadoittain kirjoja. Kovaselkäisiä ja pehmeäkantisia, resuisia ja ehjiä. Jotkut lavalle tipahtaneet teokset paljastivat esilehtensä. Niissä oli exlibriksiä ja kirjan lahjoittajan omakätisiä nimikirjoituksia. Hyvän joulun ja uuden vuoden toivotuksia, runon pätkiä ja päiväyksiä.

Onpa äijällä tuttavapiiriä, minä ajattelin vähän kateellisena. Onko mies tullut uskoon ja päättänyt luopua kaikesta turhasta omaisuudesta, sellaisesta ainakin kuin mitä kirjat ovat. Jos ne on joskus luettu, niin ei niillä nyt enää mitään tee. Eikä lukemat-tomia kannata mukanaan rehata. Iso kirjahylly oli aikoinaan statussymboli, nyt se on vain ikävä pölypesä. Riittää kun miehellä on merkkivaatteet, merkkikengät ja muut vetimet, ehkä vielä liituraitahousut, ja kaulassa tietysti solmio, jopa rautatieaseman weeseessä vierailtaessa. Pitää miehellä olla rouvakin, sitä lajia joka panee hänet työpäivän jälken siivoamaan. Kirjakasan takana piileskeli vielä taidettakin. Ei se korkeatasoista ollut, mutta sellaisia joka kodin seinäkoristeita. Äijä on päättänyt korvata ne painetuilla brosyyreilla, minä epäilin.

Kun mies poistui hetkeksi paikalta, kiipesin lavalle ja tutkin vähän kirjllisuutta. Kättelin siinä vanhoja tuttuja. He olivat kärsineen näköisiä krjailijoita ja vähemmän nimekkäitä taiteilijoita. Dostojevski, Timo K. Mukka, Stancu ja muita. Valitin heille kovaa kohtaloa Eihän tällaista saisi nykypäivinä tapahtua. Mikä hemmetin natsi tämä mies on, aikooko se koota näistä kirjoista ja taideteoksista rovion johonkin kadun kulmaan? Siinä minun edessäni värjöttelivät Karamazovin veljekset, Syntisen laulun laestadiolaiset ja Sinuhen vanhemmat, Senmut ja Kipa. Lampedusan seireeni ja Garcia Marquezin eversti, joka turhaan odotteli kirjeitä maaseudulla. Eivät he melunneet eivälkä enää edes sadatelleet. Kirjasäkkien seutuvilta kuului nyt vain tyytymätöntä muminaa.Joku vihjaili kulttuurin vallankumouksesta.

Sivistynyttä porukkaa, minä mietin. 

Mies palaili takaisin pihalle ja pani toimeksi. Hän käynnisti auton ja lähti kuljetta-maan raskasta painolastia polttouuniin ja roviolle. Näin tuli maailma taas vapau-tetuksi historian painolastista ja saatiin enemmän aikaa ja tilaa poliittiselle debatille ja palkintokaapeille, tietokilpailuille ja lauantaitansseille.  Urheilun palvonnalle ja turhalle puhumiselle. (2024)

AJATUKSENPÄITÄ

Taiteilijoilla on huono itsetunto. He haluavat nähdä itsensä muiden silm

Klasisessa sinfoniassa on neljä osaa. Minun sinfoniassani on vain yksi. ja sekin keskeneräinen

Miksi suljit oven ja jätit meidät pohtimaan onko sen takana vain tyhjää?

Millä mitataan matka liian kauas?

Piru on primus helvetissä. Hänen seuranaan on siellä vain sekundaa.