LUO LIPPUJEN

Miete:
Elän täällä tyhjässä huoneessa
ja muistelen tulevaisuutta

Panin kirjan pöydälle ja jäin hetkeksi miettimään. Tuollainen murha ei
tunnu uskottavalta. Ei muistia voi kokonaan menettää, aina tapahtumis-
ta jotakin jää mieleen. Ajattelen, että elämä on vakava paikka, jos siinä
ei olisi sijaa itkulle ja naurulle.

Lukiessa käsi oli puutunut, mutta nyt alkoi outo tunne kalvaa mieltä. Sormet alkoivat punoittaa, kynsien alta purskui verta, joka levisi laajemmalle ja luiker-teli käsivarsia pitkin salakähmäisesti. Punaisia pisaroita tipahteli uudelle matolle ja nyt tiesin, että tästä kaikesta minä joudun vielä vastuuseen. Mies istui vastapäisellä tuolilla ja tuijotti häiritsevästi silmiin. Minä en mahtanut sille mitään, yritin puolustella sitä etten puuttunut asioihin heti. Mitä minä muka olisin voinut tehdä? Olisiko pitänyt sanoa että on raukkamaista hakata ja potkia aseetonta vanhaa miestä joka on syytön siihen, että teidän sappenne kiehuu. Sanoa, että tuo ei tee teistä yli-ihmisiä eikä paranna kenenkään maailmaa. Ei uutta yhteiskuntaa noin voi luoda, siitä tulee helvetti teille itsellennekin. Ja
ensimmäisen kiven heittävät aina viattomat syylliset.

Katsoin kirjaa jonka avoin sivu lerpatti ohuessa ilmavirrassa. Epäilin, että
moni lukee sitä toisinpäin, ja että jotkut olisivat keksineet sille toisenlaisen
lopun. Sellaisen, jota minä en voi uskoa enkä hyväksyä, koska tiedän että
fiktio syntyy arjen sirpaleista. Euroopan kulttuurilla on kristillinen pohja. Moni
pyrkii sen kieltämään ja haluaa tuhota sen. Pitäisi muistaa, että jos astia tyhjätään,
virtaa entisen tilalle uutta siältöä.

Verta ei enää norunut, se päinvasoin imeytyi takaisin alkulähteilleen. Ka-
sarmin ja piikkilanka-aidan takana näin kumpareen, joka muistutti lanta-
tunkiota. Tarkkaan tähyillen siitä erottui pystyjä piikkejä, jotka arvattavasti olivat
 ammuttujen, kaasutettujen ja nälkään tapettujen kylkiluita. Ja hänel-
le, joka muutti veden viinksi, tarjottiin etikkaa.

Mies istui vieläkin rauhallisena, ikään kuin ei itse olisi vastuussa siitä mitä
muut olivat tehneet. Hänen katseensa oli kuin kalan, kirkas ja viaton, ilman-
ajatuksia tai syvällisiä tunteita. Hän varmaan luotti siihen, että oikeudenkäynti
koskisi kaikkia muita, ei häntä, ja että teloituspaikalta kuuluvat jysähdykset
kuuluivat mielikuvamaailmaan.

Otin kirjan takaisin käteeni ja selasin sivuja äkkiä noiden kuvausten ohi.
Päädyin loppusivuille jotka kertoivat oikeudesta, tasa-arvosta ja demokra-
tiasta. Arvopohjasta, joka hyväksyy vain ne, joilla on sama arvopohja.

Mihin minä tuon kirjan panisin? Onko se fiktiota vai historiaa? Kuuluuko se
hartauskirjallisuuteen Bellmannin epistoloitten kera?

Ihmiset vaikenevat, koska eivät osaa tai halua ajatella.    (2019)

YKSINÄISYYS


Miete:
Olen kuin tikka. Koputan elämän tolppaa 
ymmärtämättä, että se on täynnä 
selittämättömiä sanoja.

Yksinäisyyttä minä olin kaivannut jo kauan. Nyt se tuntui kuitenkin kestämättömältä. Se soi korvissa ja havahdutti näkemään olemattomia. Mieleen palautuivat yhteiset matkat ja muistin nyt hänen tutun hahmonsa vierelläni. Kun hän myöhemmin makasi sairaalassa, katselin pelokkaana kuinka hänen peittonsa kohoili hengityksen mukaan. Sen kuviot olivat kuukausien myötä käyneet tutuiksi, mutta hänen silmänsä olivat muuttuneet päivä päivältä vieraammiksi.

Annan sairauden aikana olivat kaikki vanhat, osin jo unohtuneetkin tapahtumat alkaneet rönsyillä mieleen. Ne olivat rikkaruohoja jotka pitäisi nyt myrkyttää unohduksiin, niin kuin mustat unet. Mietin että mistä niitä kumpuaa ja mistä ne versoivat juuri nyt kun Anna sairasti. Mutta hän vain hymyili vaisusti. Minua vaivasi kiusallinen tunne, että hän osasi lukea     ajatukset. Tunsin kuinka kukkien tuoksu hänen ympärillään
muuttui ruumishuoneen imelän kutsuvaksi lemuksi. Ja hänen
katseestaan muistui mieleen Renardin perhonen. Se oli kuin pehmeä,
taitettu kirjelappunen joka etsi kukan osoitetta.

- Mitä sinä pohdit, Anna kysyi.

Kummallisen epäluuloinen hän osasi olla toisinaan. Ehkä hän
vaistosi tai tiesi mitä minun unissani tapahtuu. Siksi tuntui että
häneltä oli turha salailla mitään. Kaikki vanhat riidat halusin
unohtaa ja haudata jo ennen häntä. Tuntui kuin olisin kuullut
etäisen cembalon äänen. Joku soitti kaukana Händelin musiikkia.

Mitä minä siis pohdin?

- Myrkytän vanhoja rikkaruohoja, vastasin hänelle ja samalla
jo kaduin.

Huomasin, että Anna olikin  noussut vuoteelta ja seisoi minun
vieressäni. Hän katsoi minua läheltä kiinteästi.

- Sinä näet turhaa vaivaa. Ei mikään valmis muutu tekemättö-
mäksi, hän sanoi ja minä kuulin hänen hengityksensä.

Anna varmaan odotti, että lähtisin hänen kanssaan, en tiedä minne.
Raskaita hiutaleita lensi ulkona puistotien yllä, askelten polku
kiemurteli pensaikossa. Tunsin harteilla tulevan lumen painon ja
muistin viimeöisen unen. Siinä näin kuinka lintu lensi ikkunaan
ja valitti miksi et avannut, toin sinulle viestin!

       Aamulla kannoin rastaan syreenipensaaseen. Nyt sen ympä-
rillä pyöri parvi raatokärpäsiä ja näin taas selvästi Annan hahmon.
Oli syksy. Hän seisoi  minun vieressäni ja kääntyi taas katsomaan
kohti, mutta lähti sitten hitaasti liukumaan käytävään, lasiovelle.
Näin kuinka hän katosi sen läpi ja etääntyi yhä kauemmas. Jostakin
kuului kirskuvaa ääntä, käytävällä työnnettiin vanhaa sairaalapöytää
jonka jalkojen pyöriä ei kukaan ollut rasvannut vuosikausiin.

- Minä en heti ymmärtänyt viestiä, vakuutin itselleni ja huomasin,
että Anna makasi sittenkin vielä sairaalan vuoteella hievahtamatta,
mutta nyt hän oli ummistanut silmänsä eikä vastannut kun hyväs-
elin hänet. Ystävät olivat meistä vieraantuneet tai kaukana poissa,
 ja minä painoin pääni ja seisoin liikkumatta.

 (2019)


Kuva: syksy T.Y-R.

DEMENTIA


Miete:
Järki on ihmisen ongelmista vakavin.

Näistä sukupuoliasioista on viime aikoina meuhkattu alati ja alinomaa. Minäkin olen seonnut jo sen verran, etten tiedä miten nimittäisin entistä tyttöystävääni, josta pappi aikoinaan teki rouvan. Olen suhtautunut
kaikkiin nimityksiin aina hyvin epäluuloisesti, ja nyt kun ikä on tuonut lisää järkeä päähän, olen kaikesta vähän epävarma. Käytännöllisistä syistä johtuen minä nukun ala-, ja hän nukkuu yläkerrassa. Vakiintuneen tavan mukaan kiipeän aamuisin yläkertaan ja toivotan hyvää päivää. Iltaisin toivotan hänelle kansainvälisesti hyvää päivänjatkoa. Aamu- ja iltatoivotukset sikseen, samoin hyvät yöt. On selkeämpää käyttää päivittäin vain yhtä toivotusta, jonka molemmat tuntevat. Ihan sama asia
kuin kellonajoissakin. On selkeämpää jos on käytössä vain yksi aika kesät talvet.

Tuo eri kerroksissa asuminen nostaa joskus pintaan konflikteja, jotka joh-
tuvat yksinomaan tyttöystäväni luulotaudista. Kaikkihan tietävät, että
televisiossa on ohjelma ”Maria Ventola yökylässä”. No, minä olen siitä
nyt tiukan silmälläpidon kohteena, sillä koskaan ei tiedä milloin vierailu
on osunut minun kohdalleni. Voin olla kyllä huoleton, koska muisti on
alkanut vähän rakoilla enkä yhtään tiedä mitä öisin tapahtuu. Pääosin
voidaan kuitenkin sanoa, että muisti on kunnossa, sillä harvemmin enää
nykyään unohdan mistä olen tulossa. Niin sattui nuoruudessa aina silloin
tällöin ja varsinkin silloin. Jos nykyään se unohtuu, on syy siinä että minul-
le on iän myötä tullut taipumus eksyillä. Viimeksi kun liikuin kaupungin
raitilla, kysyi ohikulkeva poliisi minun osoitettani. Ohjasin hänet sinne ja
ajattelin itse jatkaa matkaa vielä erääseen valintaliikkeeseen, mutta kyläi-
lemässä viivytellyt anoppi sai minut luopumaan ajatuksesta. Hän tarjosi
jopa kahvit epätietoiselle poliisille.

Politiikkaa minä en juurikaan harrasta, koska ihmiset ovat niin arvaamat-
tomia. Minä tulen yleensä toimeen kaikkien kanssa, mutta olen usein tör-
männyt henkilöihin jotka eivät millään tule toimeen minun kanssani. Vii-
meksikin ennen vaaleja väittelin aiheesta millainen on luotettava edustaja-
ehdokas. Naapuri vänkäsi kiven kovaan, että ehdokkaiksi pitää hyväksyttä-
män vain riippumattomia henkilöitä. Minä puolestani väitin, että niinhän sitä
pitäisi, mutta kun ne melkein kaikki ovat nykyään riiputettuja. Eikä tällä nä-
kökohdalla ole mitään tekemistä riippumattojen kanssa, niin kuin anoppi
ehätti jo luulemaan. Hänellä on taipumus puuttua miesten asioihin, mistä
ominaisuudesta olen varoittanut muistaakseni myös tyttöystäviä. Kaiken
kaikkiaan eli summassa seerumia niin kuin me latinistit sanomme, on todet-
tava että minä henkilökohtaisesti olen välttynyt ikäkauteen liittyvästä demen-
tiasta.

Täsmennän vielä niille jotka eivät hallitse vanhoja kieliä: de tarkoittaa pois,
ja mentia tarkoittaa mieltä. Ruotsalainen ilmaisee tämän sanomalla borstaa
braa men hemma best. Ja lopuksi vielä vakuutan, että hedesalva on ham-
mastahnoista ylivoimaisesti paras. Kokeilin sitä tänä aamuna ja täytyy sa-
noa, että suussa on viipynyt keväisen raikas tuntu. En kiusallanikaan sano,
että fiilis, jota tietääkseni vain urbaani rahvas käyttää.   (2019)

HAI DII HAI DUU



Historian prosessi on palamisprosessi
(Novalis)

Sotilailla oli sammalenvihreät asepuvut, herneenpalon muotoiset lakit ja konepistoolit, joiden piiput roikkuivat vatsan päällä maata kohti. Soratieltä kohosi sakea pölypilvi, Miesten askeleet olivat väsyneitä ja ilmeet kyllästyneitä. Jälkijoukkona surisi  kävelyvauhtia kirjavaksi naamioitu maastoauto.  Minä ja velipoika seurasimme etääntyvän jonon loppupäätä. Sen kärki oli jo kaartanut syrjätielle ja peittynyt tihenevään metsään. Korvissa soi vielä hetken aikaa etääntyvän marssilaulun käsittämättömät sanat. Hai dii hai duu hai daa, haai dii hai duu haidahhahhaahaa.

Vaaralta kuului laukauksia, siellä oli niiden ampumarata. Veli päätti oikaista metsän läpi kiemurtavaa polkua pitkin paviljongille, jonne tiesi marssijonon kiertävän tietä pitkin. Jos sattuisi vaikka poro vastaan, sitä voisi huitaista risulla ja juosta piiloon pensaiden taakse.

Rinne kohosi jyrkästi. Polku kiemurteli laakeiden kivien ohitse ylemmäs. Laukaukset kaikuivat nyt jo terävinä. Kohdassa, jossa polku koukkasi suuren kiven taitse  näimme poron, joka seisoi hievahtamatta, pää pystyssä ja sorkat eteenpäin sojottaen. Sitä ei jääty tuijottamaan vaan ryntäsimme ohimot jyskyttäen polulta tiheään pensaikkoon, puunrunkojen taakse piiloon. Poro karahti liikkeelle ja hävisi kahisevien sammalten tuprutessa sen takaraajoista tummina möykkyinä.

Me kyyristeltiin vielä hetken pensaikossa ja tarkasteltiin ympäristöä. Poroa ei enää näkynyt, mutta kauempana, kallionkielekkeen lähellä liikkui mies. Hahmo kulki kyyryssä ympärille vilkuillen ja lähti sitten juoksemaan polkua kohti. Sillä oli jotakin kädessä ja sen kasvoilla oli ilme, joka puudutti meidät kauhusta jäykiksi. Näytti kuin juoksijan silmät olisivat laajentuneet ja miehen hampaiden välistä kuului kähisevä läähätys. Askeleet kumisivat kalliorinteellä, multa vieri paakkuina luiskahtelevien jalkojen alta.

Hahmo katosi polkua pitkin alas rinnettä Kiirunan talorivejä kohti. Makasimme kauan hiljaa. Jalat ja kädet puutuivat ja me yritettiin hieroa niitä.Laukaukset kajahtelivat taas kimakoina sarjoina, sammal kostutti housut polvien kohdalta märiksi.  Veli nousi ja vilkuli varoen ympärille. Uteliaisuus veti häntä nyt kielekkeelle josta mies oli lähtenyt. Se oli askarrellut siellä salakähmäisesti, kaivanut maata ja vilkuillut ympärilleen.

Lähestyimme arasti paikkaa jossa näkyi nyt selvät jäljet sammalissa. Puolukanlehtien lomassa kiilsi pistoolin hylsy, jonka veli kumartui poimimaan talteen. Älä turhaan vikise, hän sanoi minulle. Lähtään kohta kotia. Maata talloessa näimme valkoisen käden, joka pilkisti sammalten alta pensaiden katveessa. Se kasvoi maasta ja sen viisi sormea harotti koukistuneina, kuin valmiina kouraisemaan ohikulkijaa nilkasta.

Kauhu piti meidät hetken aloillamme, kunnes mielenkiinto voitti järjettömän pelon. Veli astui lähemmäs ja nosti sammalia syrjään. Niiden alta paljastui pää, jonka ohimosta norui tahmea verivana. Kalmon silmät olivat auki ja ne näyttivät tuijottavan lasisina taivasta. Honkien vihreät latvukset humisivat vinosti eri puolilta haudan yli, taivaanlakea kohti.

Saksmanni. Veli peitti ruumiin kasvot ja käden hätäisin liikkein. Nyt ei enää haluttanut lähteä paviljongille katsomaan ammuntoja ja keräilemään hylsyjä sorakentältä. Meitä kuvotti messingin haju, joka tuntui nenässä vielä kun juostiin rinnepolulle ja suunnattiin Kiirunan taloja kohti. Tuntui kuin joku olisi harpponut raskain askelin perässä ja huohottanut korvaan. Kun päästiin turvalliselle soratielle talojen luokse, veli pysähtyi ja heitti hylsyn metsään. Se sirisi lentäessään ilman halki.

Minä ajattelin pakenevaa miestä ja aikuisten kuiskuttelua jostakin alppijääkäristä jota etsittiin. Oliko näillä asioilla jotakin tekemistä toistensa kanssa. Sanoivat että sakut tekevät kohta lähtöä ja pelättiin mitä sen jälkeen tapahtuu. Puheet kietoituivat päässä toisiinsa kuin tahmea hämähäkinverkko, johon metsässä saattoi äkkiä törmätä.

Oli aika palata kotiin, mutta siitä vihreästä hai dii hai duu miehestä sammalten alla ei uskallettu hiiskua kenellekään.  (2019)

 

KETÄ MÄ OON



Miete:
Small talk. Keskustelun
kansainvälisin ulottuvuus

Kieli muuttuu. Tutkijat seuraavat sen kehitystä kuin kissa akvaariokaloja.Mieli kylmänä ja ilman rakkautta. Vasta sata vuotta sitten käytiin taistelua oikeudesta käyttää omaa kieltä vieraiden sijaan. Vastus oli kova, eikä taistelua olisi voitettu ilman sivistyneistöä, joka kulki edelläkävijänä ja näytti esimerkkiä. Ilman innokkaita kielimiehiä rahvas olisi vain kääntänyt kylkeä ja jatkanut uinailua. Sen herätti vain jokin konkreettinen epäkohta, vieraskielinen oikeudenkäynti tai lapsiin kohdistettu kielto puhua suomea koulun välitunneilla. Töykeä kohtelu virastoissa ja rasistinen suhtautuminen murteita puhuviin maaseudun ihmisiin.

Kansallisen heräämisen aikaan vaihdettiin tuhansittain vieras-kielisiä sukunimiä suomalaisiin. Siinä puuhassa tehtiin paljon typeryyksiäkin, joiden seurauksia nykyään maksellaan. Tuntuu kuin elettäisiin jonkilaista vastareaktion
aikaa. Suomennettuja nimiä vaihdetaan taas kilvan vieraskielisiin ja etunimiksikin hyväksytään mielellään mitä hyvänsä kun se vain kuulostaa tarpeeksi hienolta ja ulkomaalaiselta. Mutta paraneeko arvostus jos Juutas Käkriäinen muuttaa nimensä vaikkapa saksankieliseksi: Jörgen Dumm wie Bohnenstroh?

Kielikin todella muuttuu. En silti ymmärrä niitä jotka uhoavat ylimielisesti, että
kirjakieli on keinotekoinen ja turha, sitä ei kukaan puhu. Eihän se ole tarkoituskaan, jo nimitys kirjakieli tämän kertoo. Sen tarkoitus on luoda johdonmukaisuutta ja yhdessä hyväksyttyjä sääntöjä siitä miten asiat ilmaistaan niin, että tulos on neutraali ja kaikki sen hyväksyvät. Ettei se ole min-
kään alueen murretta tai kaupungin slangia. Että poliittinen ja kulttuurieliitti voi pitää radiossa ja televisiossa puheita joutumatta naurunalaiseksi. Että tieteen tuloksia voidaan esitellä koko kansan ymmärtämällä kirjakielellä eikä savoksi tai rauman murteella – tai englanniksi.

Ärsyttävin kielen kehittämisen asianajaja on televisio ja siinä erityisesti porukka joka vastaa käännösteksteistä. Päivästä päivään ohjelmia katsovat joutuvat päällekäyvän tajunannvirran kohteeksi. Tunne ja sen monet suomen-kieliset johdannaiset eivät enää kelpaa, vaan sen tilalle on ympätty sanahirviö fiilis. Ja herra paratkoon, eikö suomesta löydy enää vastinetta tuolle
kammottavalle smoothielle? Käännöstekstit ja uutiset vilisevät mitä ihmeellisimpiä sanoja ja ilmaisuja. Tässä muutamia ohjelmista poimittuja: kaikki nämät tapahtumat tapahtuivat tapahtumapaikalla; niitä oli vaikka kuin paljon; en ole nähnyt teidät asialla; mitä käy; alkaa pelaa; älä puhu minun kuulleni; sen tiedän varmaksi; estät minua johtaa; näki meidän olevamme polvillaan; monta vuotias sä olit sillon? Ketä mä oon?

Olen alkanut epäillä, että joka tällaista kieltä suosii ja sen hyväksyy, on lähtöisin Jery Lecin sutkauksesta Takalistot pitävät itseään julkisivuina. Ja tämän tiedän varmasti, en varmaksi, vaikka varmaksiki olisi kyllä oikein. Toisessa yhteydessä ja eri vivahteella.  (2019)

MENNEISYYSDEN MERI


Miete:
Nykyisyys on menneisyyden
        meren pintavaahtoa

Isän työhuone oli äärimmäisen kiinnostava. Siellä oli suuri työpöytä jonka edessä oli vanha puukar-minen ja nahkapehmusteinen tuoli. Nahka oli kiinnitetty tuoliin kuparin värisillä niiteillä. Suuren kirjoituskoneen kyljessä luki teksti Remington. En tiennyt oliko se koneen etu- vaiko sukunimi. Pöydällä sen vieressä oli Akvila-nimisiä muste-pulloja. Outoa, että niilläkin piti olla yhteinen nimi. Oli myös leimasintyynyjä, joiden tumman sinipu-naisella musteella minä sotkin aina sormet ja naamankin.
Kokosin pienistä leimasimen kirjaimista ihas-tuttavan Eiran nimen ja painoin sen isän tärkeiden papereiden puhtaalle takasivulle. Näin nimi läh-
ti esikuntaan, jossa joku eversti luki sen isälle raskauttavaksi virheeksi.
Isää toruttiin suhteestaan Eiraan, vaikka hän ei edes tiennyt kuka se oli. Minä tiesin, ja minun olikin pakko selittää. Eira oli se tyttö, jolle minun piti palauttaa yks kirja. Se oli Jänökuoman kepponen. En minä muuten, mutta kun se oli tuputtanut sitä kirjaa minulle ja olin sen nyt lukenut.

Kirjoitin nimen muistiin, etten unohda keneltä se kirja oli lainattu. Isä kyllä ymmärsi nämä asiat, hän oli itsekin joskus joutunut samaan pinteeseen. Sekin oli kepponen, mutta siinä tapauksessa se Keppo-nen oli jonkun sukunimi.

Korkealla kaapin päällä oli pääkallo, jonka silmät tähyilivät aina minun suuntaani.Vaikka mihin olisin mennyt, aina sen tyhjä katse seurasi minua. Joskus kun se oikein ahdisti, istuin kirjoituspöydän alla ja piirtelin paperille lentokoneita. Kuulin kuinka puhelin soi ja havahduin virkeyteen. Näin että isä oli hakenut pistoolinsa vyökotelosta ja pannut sen pöydälle eteensä. Isä kuunteli radiosta uutisia, joista minä en ymmärtänyt mitään. Paitsi sen, että jossakin oli tapeltu ja heiluteltu jotain lippuja.   

Iltapäivällä isä sanoi että minun on nyt aika lähteä kotiin. Hän itse jäi vielä toimittamaan jotain tärkeitä asioita. Kotimatkan varrella oli se talotaajama jossa Eirakin asui. Siellä oli korttelin sisällä laaja piha, jossa kas-voi pensaita ja jokunen kukkapenkki. Nyt pihan keskellä oli suuri pata, jo-
ta ympäröi joukko vanhoja naisia. Yhdellä oli kauha kourassa ja sillä hän nosti padasta hernekeittoa miehille jotka odottivat jonossa vuoroaan. Tai en minä tiedä mitä keittoa se oli, mutta joku pojista niin arveli että herne. Äiti sanoi niitä punikeiksi. Hän oli yhtenä päivänä kaivanut kaapeista meiltä ylijäämävaatteita ja antanut minun viedä ne paketissa pojalle, jolla oli yksi ainoa reikäinen vanha villapaita. Sen pojan kanssa meistä tuli kaverit.

Eiraa minä en nyt nähnyt, ja ajattelinkin jatkaa taas matkaa kotiin. Ennen lähtöä näin, että pihalle kertynyt väki alkoi muodostaa jonoa ja valmistautui lähtemään marssille täältä satamasta kohti kaupunkia. Reijo, se kaveri tuli minun mukaani kotimatkelle oikotietä matsäpolkuja pitkin.
Perille päästyä hän jäi kasarmin portin ulkopuolelle odottamaan ja ihmettelemään vartiomiehiä joilla oli konepistoolit olalta toikkumassa. Näin hänet seisomassa piikkilanka-aidan takana ja huomasin, että hänen kasvoillaan viipyi ihmettelevä ilme. Jos hänet olisi laskettu portin läpi, olisi äiti käskenyt hänet syömään minun kanssani. Meillä oli sinä päivänä rössypottuja ja lettuja.
2019

SANATAIDE

Miete:
Kun minä luen kaikki kirjoitukset
tosiasioista, alan epätoivoisesti
 kaivata kadotettua häntääni

Aikoinaan puhuttiin kaunokirjallisuudesta. Kirjastoissakin se erotettiin tiukasti tietopuolisesta. Kaunossa aihepiiri oli vapaa, kukin sai kirjoittaa mitä mielikuvitus salli, eikä kukaan kysynyt onko tuo nyt varmasti totta. Waltari sai kirjoitella vapaasti muistoistaan ja kokemuksistaan muinaisessa Egyptissä eikä kukaan syyttänyt häntä valehtelusta. Kafka kiersi ja kaarsi linnaansa, kirjoitteli siitä yhtä ja toista, mutta eihän siitä lopulta mitään tolkkua saanut. Ei häntä silti hulluksi nimetty, vaikka hän vakavasti seurusteli tutkimuksia tekevän koiran kanssa ja kuunteli apinan selontekoa akatemialle. Bulgakof puolestaan piti silmällä Saatanaa, joka saapui Moskovaan.

Fiktiivisestä kirjallisuudesta voi löytää hämmentävän hyviä havaintoja.Ennen vaaleja on syytä muistaa nämä Gogolin sanat: tietäähän sen jokainen mitä varten virkamies lahjasen ottaa silloin tällöin ja tekee petoksen. Sitä varten että rouvalle saisi saalin tahi kaikenlaisia robroneja, ja
hitto ties mitä ne kaikki ovatkaan nimeltään. (Kuolleet sielut, 1884 suomennos)

Tunnen ihmisiä, jotka yrittävät vielä uskoa siihen, että kirjallisuuden teh tävä ei ole tyydyttää pelkästään ajankulun tarpeita. On myös niitä, jotka ottavat tosissaan väitteen, että kirjailija haluaa kehittää kieltä ja taistella sen rappiota vastaan. Mainoksista ja arvosteluista he etsivät kiinnostavia
kohteita, kirjoja joiden kieli on kerrassaan hyvää ja edistyksellistä. Tarinoita joilla on syvällisempi sisältö kuin ajankulu. Ennen niitä oli tarjolla paljon ja kustantajat ottivat niitä julkaisuohjelmiinsa vaikka tiesivät, että ne tuottivat tappiota. Moni arvostettukin kirjailija olisi jäänyt tuntematto-
maksi, jos nykyinen asenne olisi ollut aina vallalla.

Tapasin taannoin tuttavan, joka luki parhaillaan kovasti mainostettua ja ylistettyä romaania. Hän oli niitä lukijoita, jotka etsivät kirjoista ajanvietettä. Mikähän sen kirjan kielessä oli niin kehittävää, sitä hän pyrki syynäilemään tarkoin. Hänellä oli lehtiö vieressä pöydällä ja sormien välissä utelias kynä. Hän laski eräiden sanojen esiintymistiheyden. Ja löytyihän sieltä arvoituksen avain. Iso joukko ilmeikkäitä, vanhoja murresanoja, jotka kuvasivat ihmisen sukupuolielimiä ja toimintoja. Noiden sanojen varassa on Suomessa syntynyt aikojen saatossa kokonainen kuvataidesuunta, jonka installaatiot löytyvät vessojen seiniltä.

Tuttava oli melkeinpä närkästynyt. Mitä uutta ja erikoista tyyliä tämä nyt on, hän minulta uteli. Minä sanoin, että mitä jos kokeilisit vaihteeksi lu-kea jotain syvällisempää, esimerkiksi kunnan tilinpää-töskertomusta. Siinä nuo rumat sanat on piilotettu rivien väliin, eikä moni juuri siksi tajua
tilanteen vakavuutta.
(2019)