HEI SIT VAA


Muisti eilistä iloa
sanan lausui leikillänsä:
talo työlle, vieras tielle
Hoi, on jo herätä aika
(Leino, Helkavirsiä)

Ilta hotellissa kului rattoisasti. Talvi- ja kevätlaulujen lisäksi kävimme Katjan kanssa läpi kaikki mieleen juolahtaneet syys- ja joululaulut niin, että loppuillasta alkoi äänikin jo kähetä. Stripparivaiheessa Katja oli paiskonut kaikki vaatteensa ovipieleen ja komeroon henkareitten sekaan, esittäen kuuluisaa sopraanoa jonka nimeä meistä kumpikaan ei muistanut.

Meni ehtoo ja tuli aamu. Minä heräsin takovaan päänsärkyyn ja olo tuntui
samanlaiselta kuin Tsitsikofilla kollegisihteerskä Natasja Petrownan luona
juuri silloin, kun eksynyt kärpänen istahti korvalehdelle ja toinen hyväkäs
harkitsi, että eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään. Katjaa en nyt nähnyt edes ovenraosta ja oletin unenpöperöisessä, että likka oli lähtenyt omin avuin aamupalalle.

Selälläni maaten ja rentoutuen pohdin nyt vähän filosofisia ongelmia. Neropatti Descartes sanoi, että koska minä ajattelen, olen siis todennäköisesti olemassa. Vaan minunpa mielestäni olemassaolo riippuu näkökulmasta. Muut oliot näkevät minut olentona, siksi luulen siis olevani.
Kun joku väittää, että minä tässä nyt vaan valehtelen, niin sopii myös muistaa,
että se kuuluu minun olemukseeni. En yhtään keksi tai teeskentele, sillä joku
toinen puhuu minun näkökulmastani katsoen pelkkää epätotta. On tietysti
 sellaistakin mistä ei voi valehdella vaikka mieli kuinka tekisi. Ne ovat asioita,
joita pidän hyvin tärkeinä ja joita olen hartaasti tutkiskellut. Niistä jos yrittäisin
valehdella, joutuisin perin juurin häpeään. Niin että miten minä tämän episodin
ja nämä kokemukset aion kotopuoleen palattua selittää?

Nousin istumaan vuoteen reunalle ja tunsin kylmän lattian paljaita jalkoja
vasten. Jossakin vasemmalla lojui Katjan halpa korvakoru ja seinien takaa kuului
hissin hyminä. Piti kai lähteä Katjan perään sinne aamupalalle.

Peilin edessä, pienellä pöydällä äkkäsin hänen avainkorttinsa ja paperilapun.
Siihen lappuun oli hätäisellä käsialalla kirjattu tiedonanto:  Hei sit vaan ja hy-
myillään ku tavataan!

Tutkin nyt epäluuloisena pikkutakin taskut ja huomasin, että lompakosta olivat
kadonneet pankkikortit ja käteiset, jopa hekilökortti ja passikin. Istahdin uudelleen
hotellivuoteen reunalle ja vedin henkeä syvään. Tällaiseltako tuntuu hukkua
kesken iloisen uintiretken?

Eikä minua silti ja oikeastaan edes kaduttanut.




        Vitulus (vasikka) sanoivat
                vanhat latinistit.

SURREALISTINEN MAAILMA


Miete:
Suhteellisuusteorian ansiosta tiedämme,
että aika-avaruudessa lyhyin kahden pisteen
välinen etäisyys on väärä

Omituista kuinka tavat ja arvostukset muuttuvat iän myötä. Lapsena
kiinnostivat seikkailukertomukset, nuorena alkoivat kiinnostaa syvällisemmät aiheet. Punanahkojen jäljillä seikkailukirja vaihtui kuvaukseen Rooman poikia, alkukristittyjen historiaan. Sitten tulivat Balzacit, Dickensit ja Waltarit. Baudelairet, Renardit ja Daniel Harmsit. Kaikki
Kafkan käännökset. Erään koiran tutkimukset ja selonteot akatemioil-
le on tullut tutkittua. Mitä pidemmälle ja laajemmalle kirjallisuuden
tyylisuunnat ja genret ovat johtaneet, sitä hämmentävämpi on tullut
maailmasta. On vaikea uskoa siihen mitä näkee ja mitä voi käsin
tunnustella.

Olen viimeaikoina lukenut voitokkaita romaaneja ja novellikokoelmia. Tulee mieleen että mikä on saanut kustantajat ja lehtien toimitukset luulemaan, että ainoa oikea tavoite on mahdollisimman suuren voiton tuottava julkaisu, pari kolme sataa sivua tyhjää ajanvietettä? Dekkareita
ja riihikuivaa luterilaista arkirealismia, jossa ei ole mielikuvituksesta eikä huumorista häivääkään. Symbolismi saa lukijalta halveksivan olankohautuksen. Surrealistisen tarinan kirjoittaja lähetetään ehkä hourulaan. Itsestään selfieitä muille lähettävät lukijat eivät ymmärrä eksistentialistista
elämäntuskaa, koska heidän mielensä on täynnä ihastuttavaa omaa olemusta. Vain se, minkä voi nähdä omin silmin ja jota voi kosketella omin käsin on totta.

Miten kävisi nykypäivinä symbolisti Baudelairen tai surralisti Kafkan, joka muuten, vastoin luulemuksia osasi nauraa myös itselleen. Voin kuvitella millaisilla saatesanoilla Volter Kilpi saisi nykyään käsikirjoituksensa kustantajalta, mikäli tämä yleensä alentuisi siitä jotain sanomaan.
Käsikirjoitus ei sovi ohjelmaamme. Tajunnanvirtaa, pyh!

Minä olen ajan myötä järkiintynyt sen verran, etten enää yritä lähetellä mitään. Olen kiitollinen niistä monista palautuksista, niistäkin jotka olivat myönteisiä mutta joissa kehotettiin paneutumaan aiheeseen munaskuita myöten. Niinpä olen nyt paneutunut kehotuksen mukaan niihin ja
polttanut toistakymmentä romaanikäsikirjoitusta sekä lukemattoman joukon novelleja, tai mitä lienevät olleet. Tunnen suurta kiitollisuutta palautteen antajia kohtaan, sillä noita vanhoja tekstejä lukiessa minua on kovasti hävettänyt. Painettua paperia tässä maailmassa on ihan tarpe-
hiksi asti jo ennestään.

Olenkin nyt paneutunut munaskuita myöten surrealistiseen käsikirjoitukseen johon ammennan aineksia muistiin merkityistä unista ja mielikuvista. Ripottelen sekaan symbolismin suolaa, ja uskon että jos joku sen joskus lukee, ei voi olla silmiään räpyttelemättä.  Sitten kun minä olen lopettanut kokonaan tuon häiritsevän tavan.

OLIN  EILEN


Kaikkihan tietävät, että me miehet
olemme puuttuva rengas
merirosvon ja sian välillä.

(Carlos Ruiz Zafon)

Kirjastonhoitajia

Olin eilen hyvin mietteliäällä tuulella kun kuljin golfkentän ohi. Sattui
niin, että joku siellä löi raskaalla mailalla kevyttä ja heiveröistä pallo-
parkaa, joka vikisten ja räpiköiden lensi minua lähellä olevaan pöheik-
köön. Hupsista minä sanoin ja sieppasin pelokkaan pallon talteen. Su-
jautin sen takin taskuun ja viheltelin vanhaa iskelmää, sitä samaa jo-
ta Roosakin joskus hyräili: Luonasi jos oisin. En minä vaan ole mitään
palloja nähnyt, vakuutin parille äijälle jotka sitä minulta epäluuloisina kyselivät. En ole ollenkaan kiinnostunut palloista, tähdensin heille.
Minua ei vähääkään kiinnosta noin joutava ajanhaasku. Juosta nyt
pienen pallon perässä ja pukeutua tuollaisiin vetimiin. Eikö teillä muuta neuvoa ole saadaksenne huomiota ja kunnioitusta osaksenne tässä
yhteiskunnassa? Jotkut tekevät työtä sen eteen ja jotkut käyvät murtokeikoilla, mutta mitä vielä! Te täällä vaan vouhkaatte yhden pienen ja viattoman pallon perään. Häpeisitte, raavaat miehet!

He jatkoivat matkaa maastoa tähyillen. Tuli mieleen että touhusivat
kuin miinaharavalla ja puhelivat matalalla äänellä keskenään. Arvatenkin minusta, jonka epäurheilijamainen olemus ei heitä miellyttänyt. Kun ehätin golfkentältä kaupungin kadulle, kaivoin pallon esiin taskusta ja selitin sille, että nyt koitti hulvaton vapaus. Ei tarvitse enää hyväksyä epäoikeudenmukaista mailalla hakkaamista, voit jopa sättiä heitä kaikesta nöyryytyksestä jota olet osaksesi saanut.

Mutta olinhan minä hämmästyksestä sanaton, kun kuulin pallolta totuuden.
Mie haluun takasin golfkentälle, se vinkaisi minulle ja taisipa irvistääkin häijysti. Mie oon golfkentän kingi, eikä ne nyt tiijä mitä tekisivät kun mua
ei löydy. Ne on ihan neuvottomia ku ne on tottunu vaan tuottavaan työhön.

Olin vähän närkästynyt ja heitinkin kiittämättömän pallon takaisin asian-
omaiselle kentälle. Ilman halki lentäessään se vielä sätti minua tuottamat-
toman työn tekijäksi. Mee sie siitä vaan takasin sinne suojatyöpaikkaas ja
jätä tärkeemmät asiat osaaville, se vielä vinkui.

No, mikäpä siinä auttoi. Palasin takaisin töihin pyyhkimään pölyä kirjojen kansista ja asettelemaan niitä aakkosjärjestykseen, kukin omassa tärkeässä luokassaan. Sitä sanotaan kirjaston hoitamiseksi, joka on ihan tuottamaton ja joutilas työ verrattuna palloilla pelaamiseen ja pääoman sijoittamiseen. Yritin palauttaa mieleeni muita suojatyössä elämäntehtävänsä tehneitä, mutta mieleen ei palannut muita kuin jokunen kirjailija ja taiteilija sekä vallankumousmies, joka on paennut pakkotyötä omasta kotimaastaan. Mutta pahimpia ovat ne, joiden ainoa aikaansaannos on antiikin perinnön pelastaminen nykypäiville asti. Joutavaa, täysin tuottamatonta puuhastelua.   (2019)

LUO LIPPUJEN

Miete:
Elän täällä tyhjässä huoneessa
ja muistelen tulevaisuutta

Panin kirjan pöydälle ja jäin hetkeksi miettimään. Tuollainen murha ei
tunnu uskottavalta. Ei muistia voi kokonaan menettää, aina tapahtumis-
ta jotakin jää mieleen. Ajattelen, että elämä on vakava paikka, jos siinä
ei olisi sijaa itkulle ja naurulle.

Lukiessa käsi oli puutunut, mutta nyt alkoi outo tunne kalvaa mieltä. Sormet alkoivat punoittaa, kynsien alta purskui verta, joka levisi laajemmalle ja luiker-teli käsivarsia pitkin salakähmäisesti. Punaisia pisaroita tipahteli uudelle matolle ja nyt tiesin, että tästä kaikesta minä joudun vielä vastuuseen. Mies istui vastapäisellä tuolilla ja tuijotti häiritsevästi silmiin. Minä en mahtanut sille mitään, yritin puolustella sitä etten puuttunut asioihin heti. Mitä minä muka olisin voinut tehdä? Olisiko pitänyt sanoa että on raukkamaista hakata ja potkia aseetonta vanhaa miestä joka on syytön siihen, että teidän sappenne kiehuu. Sanoa, että tuo ei tee teistä yli-ihmisiä eikä paranna kenenkään maailmaa. Ei uutta yhteiskuntaa noin voi luoda, siitä tulee helvetti teille itsellennekin. Ja
ensimmäisen kiven heittävät aina viattomat syylliset.

Katsoin kirjaa jonka avoin sivu lerpatti ohuessa ilmavirrassa. Epäilin, että
moni lukee sitä toisinpäin, ja että jotkut olisivat keksineet sille toisenlaisen
lopun. Sellaisen, jota minä en voi uskoa enkä hyväksyä, koska tiedän että
fiktio syntyy arjen sirpaleista. Euroopan kulttuurilla on kristillinen pohja. Moni
pyrkii sen kieltämään ja haluaa tuhota sen. Pitäisi muistaa, että jos astia tyhjätään,
virtaa entisen tilalle uutta siältöä.

Verta ei enää norunut, se päinvasoin imeytyi takaisin alkulähteilleen. Ka-
sarmin ja piikkilanka-aidan takana näin kumpareen, joka muistutti lanta-
tunkiota. Tarkkaan tähyillen siitä erottui pystyjä piikkejä, jotka arvattavasti olivat
 ammuttujen, kaasutettujen ja nälkään tapettujen kylkiluita. Ja hänel-
le, joka muutti veden viinksi, tarjottiin etikkaa.

Mies istui vieläkin rauhallisena, ikään kuin ei itse olisi vastuussa siitä mitä
muut olivat tehneet. Hänen katseensa oli kuin kalan, kirkas ja viaton, ilman-
ajatuksia tai syvällisiä tunteita. Hän varmaan luotti siihen, että oikeudenkäynti
koskisi kaikkia muita, ei häntä, ja että teloituspaikalta kuuluvat jysähdykset
kuuluivat mielikuvamaailmaan.

Otin kirjan takaisin käteeni ja selasin sivuja äkkiä noiden kuvausten ohi.
Päädyin loppusivuille jotka kertoivat oikeudesta, tasa-arvosta ja demokra-
tiasta. Arvopohjasta, joka hyväksyy vain ne, joilla on sama arvopohja.

Mihin minä tuon kirjan panisin? Onko se fiktiota vai historiaa? Kuuluuko se
hartauskirjallisuuteen Bellmannin epistoloitten kera?

Ihmiset vaikenevat, koska eivät osaa tai halua ajatella.    (2019)

YKSINÄISYYS


Miete:
Olen kuin tikka. Koputan elämän tolppaa 
ymmärtämättä, että se on täynnä 
selittämättömiä sanoja.

Yksinäisyyttä minä olin kaivannut jo kauan. Nyt se tuntui kuitenkin kestämättömältä. Se soi korvissa ja havahdutti näkemään olemattomia. Mieleen palautuivat yhteiset matkat ja muistin nyt hänen tutun hahmonsa vierelläni. Kun hän myöhemmin makasi sairaalassa, katselin pelokkaana kuinka hänen peittonsa kohoili hengityksen mukaan. Sen kuviot olivat kuukausien myötä käyneet tutuiksi, mutta hänen silmänsä olivat muuttuneet päivä päivältä vieraammiksi.

Annan sairauden aikana olivat kaikki vanhat, osin jo unohtuneetkin tapahtumat alkaneet rönsyillä mieleen. Ne olivat rikkaruohoja jotka pitäisi nyt myrkyttää unohduksiin, niin kuin mustat unet. Mietin että mistä niitä kumpuaa ja mistä ne versoivat juuri nyt kun Anna sairasti. Mutta hän vain hymyili vaisusti. Minua vaivasi kiusallinen tunne, että hän osasi lukea     ajatukset. Tunsin kuinka kukkien tuoksu hänen ympärillään
muuttui ruumishuoneen imelän kutsuvaksi lemuksi. Ja hänen
katseestaan muistui mieleen Renardin perhonen. Se oli kuin pehmeä,
taitettu kirjelappunen joka etsi kukan osoitetta.

- Mitä sinä pohdit, Anna kysyi.

Kummallisen epäluuloinen hän osasi olla toisinaan. Ehkä hän
vaistosi tai tiesi mitä minun unissani tapahtuu. Siksi tuntui että
häneltä oli turha salailla mitään. Kaikki vanhat riidat halusin
unohtaa ja haudata jo ennen häntä. Tuntui kuin olisin kuullut
etäisen cembalon äänen. Joku soitti kaukana Händelin musiikkia.

Mitä minä siis pohdin?

- Myrkytän vanhoja rikkaruohoja, vastasin hänelle ja samalla
jo kaduin.

Huomasin, että Anna olikin  noussut vuoteelta ja seisoi minun
vieressäni. Hän katsoi minua läheltä kiinteästi.

- Sinä näet turhaa vaivaa. Ei mikään valmis muutu tekemättö-
mäksi, hän sanoi ja minä kuulin hänen hengityksensä.

Anna varmaan odotti, että lähtisin hänen kanssaan, en tiedä minne.
Raskaita hiutaleita lensi ulkona puistotien yllä, askelten polku
kiemurteli pensaikossa. Tunsin harteilla tulevan lumen painon ja
muistin viimeöisen unen. Siinä näin kuinka lintu lensi ikkunaan
ja valitti miksi et avannut, toin sinulle viestin!

       Aamulla kannoin rastaan syreenipensaaseen. Nyt sen ympä-
rillä pyöri parvi raatokärpäsiä ja näin taas selvästi Annan hahmon.
Oli syksy. Hän seisoi  minun vieressäni ja kääntyi taas katsomaan
kohti, mutta lähti sitten hitaasti liukumaan käytävään, lasiovelle.
Näin kuinka hän katosi sen läpi ja etääntyi yhä kauemmas. Jostakin
kuului kirskuvaa ääntä, käytävällä työnnettiin vanhaa sairaalapöytää
jonka jalkojen pyöriä ei kukaan ollut rasvannut vuosikausiin.

- Minä en heti ymmärtänyt viestiä, vakuutin itselleni ja huomasin,
että Anna makasi sittenkin vielä sairaalan vuoteella hievahtamatta,
mutta nyt hän oli ummistanut silmänsä eikä vastannut kun hyväs-
elin hänet. Ystävät olivat meistä vieraantuneet tai kaukana poissa,
 ja minä painoin pääni ja seisoin liikkumatta.

 (2019)


Kuva: syksy T.Y-R.

DEMENTIA


Miete:
Järki on ihmisen ongelmista vakavin.

Näistä sukupuoliasioista on viime aikoina meuhkattu alati ja alinomaa. Minäkin olen seonnut jo sen verran, etten tiedä miten nimittäisin entistä tyttöystävääni, josta pappi aikoinaan teki rouvan. Olen suhtautunut
kaikkiin nimityksiin aina hyvin epäluuloisesti, ja nyt kun ikä on tuonut lisää järkeä päähän, olen kaikesta vähän epävarma. Käytännöllisistä syistä johtuen minä nukun ala-, ja hän nukkuu yläkerrassa. Vakiintuneen tavan mukaan kiipeän aamuisin yläkertaan ja toivotan hyvää päivää. Iltaisin toivotan hänelle kansainvälisesti hyvää päivänjatkoa. Aamu- ja iltatoivotukset sikseen, samoin hyvät yöt. On selkeämpää käyttää päivittäin vain yhtä toivotusta, jonka molemmat tuntevat. Ihan sama asia
kuin kellonajoissakin. On selkeämpää jos on käytössä vain yksi aika kesät talvet.

Tuo eri kerroksissa asuminen nostaa joskus pintaan konflikteja, jotka joh-
tuvat yksinomaan tyttöystäväni luulotaudista. Kaikkihan tietävät, että
televisiossa on ohjelma ”Maria Ventola yökylässä”. No, minä olen siitä
nyt tiukan silmälläpidon kohteena, sillä koskaan ei tiedä milloin vierailu
on osunut minun kohdalleni. Voin olla kyllä huoleton, koska muisti on
alkanut vähän rakoilla enkä yhtään tiedä mitä öisin tapahtuu. Pääosin
voidaan kuitenkin sanoa, että muisti on kunnossa, sillä harvemmin enää
nykyään unohdan mistä olen tulossa. Niin sattui nuoruudessa aina silloin
tällöin ja varsinkin silloin. Jos nykyään se unohtuu, on syy siinä että minul-
le on iän myötä tullut taipumus eksyillä. Viimeksi kun liikuin kaupungin
raitilla, kysyi ohikulkeva poliisi minun osoitettani. Ohjasin hänet sinne ja
ajattelin itse jatkaa matkaa vielä erääseen valintaliikkeeseen, mutta kyläi-
lemässä viivytellyt anoppi sai minut luopumaan ajatuksesta. Hän tarjosi
jopa kahvit epätietoiselle poliisille.

Politiikkaa minä en juurikaan harrasta, koska ihmiset ovat niin arvaamat-
tomia. Minä tulen yleensä toimeen kaikkien kanssa, mutta olen usein tör-
männyt henkilöihin jotka eivät millään tule toimeen minun kanssani. Vii-
meksikin ennen vaaleja väittelin aiheesta millainen on luotettava edustaja-
ehdokas. Naapuri vänkäsi kiven kovaan, että ehdokkaiksi pitää hyväksyttä-
män vain riippumattomia henkilöitä. Minä puolestani väitin, että niinhän sitä
pitäisi, mutta kun ne melkein kaikki ovat nykyään riiputettuja. Eikä tällä nä-
kökohdalla ole mitään tekemistä riippumattojen kanssa, niin kuin anoppi
ehätti jo luulemaan. Hänellä on taipumus puuttua miesten asioihin, mistä
ominaisuudesta olen varoittanut muistaakseni myös tyttöystäviä. Kaiken
kaikkiaan eli summassa seerumia niin kuin me latinistit sanomme, on todet-
tava että minä henkilökohtaisesti olen välttynyt ikäkauteen liittyvästä demen-
tiasta.

Täsmennän vielä niille jotka eivät hallitse vanhoja kieliä: de tarkoittaa pois,
ja mentia tarkoittaa mieltä. Ruotsalainen ilmaisee tämän sanomalla borstaa
braa men hemma best. Ja lopuksi vielä vakuutan, että hedesalva on ham-
mastahnoista ylivoimaisesti paras. Kokeilin sitä tänä aamuna ja täytyy sa-
noa, että suussa on viipynyt keväisen raikas tuntu. En kiusallanikaan sano,
että fiilis, jota tietääkseni vain urbaani rahvas käyttää.   (2019)

HAI DII HAI DUU



Historian prosessi on palamisprosessi
(Novalis)

Sotilailla oli sammalenvihreät asepuvut, herneenpalon muotoiset lakit ja konepistoolit, joiden piiput roikkuivat vatsan päällä maata kohti. Soratieltä kohosi sakea pölypilvi, Miesten askeleet olivat väsyneitä ja ilmeet kyllästyneitä. Jälkijoukkona surisi  kävelyvauhtia kirjavaksi naamioitu maastoauto.  Minä ja velipoika seurasimme etääntyvän jonon loppupäätä. Sen kärki oli jo kaartanut syrjätielle ja peittynyt tihenevään metsään. Korvissa soi vielä hetken aikaa etääntyvän marssilaulun käsittämättömät sanat. Hai dii hai duu hai daa, haai dii hai duu haidahhahhaahaa.

Vaaralta kuului laukauksia, siellä oli niiden ampumarata. Veli päätti oikaista metsän läpi kiemurtavaa polkua pitkin paviljongille, jonne tiesi marssijonon kiertävän tietä pitkin. Jos sattuisi vaikka poro vastaan, sitä voisi huitaista risulla ja juosta piiloon pensaiden taakse.

Rinne kohosi jyrkästi. Polku kiemurteli laakeiden kivien ohitse ylemmäs. Laukaukset kaikuivat nyt jo terävinä. Kohdassa, jossa polku koukkasi suuren kiven taitse  näimme poron, joka seisoi hievahtamatta, pää pystyssä ja sorkat eteenpäin sojottaen. Sitä ei jääty tuijottamaan vaan ryntäsimme ohimot jyskyttäen polulta tiheään pensaikkoon, puunrunkojen taakse piiloon. Poro karahti liikkeelle ja hävisi kahisevien sammalten tuprutessa sen takaraajoista tummina möykkyinä.

Me kyyristeltiin vielä hetken pensaikossa ja tarkasteltiin ympäristöä. Poroa ei enää näkynyt, mutta kauempana, kallionkielekkeen lähellä liikkui mies. Hahmo kulki kyyryssä ympärille vilkuillen ja lähti sitten juoksemaan polkua kohti. Sillä oli jotakin kädessä ja sen kasvoilla oli ilme, joka puudutti meidät kauhusta jäykiksi. Näytti kuin juoksijan silmät olisivat laajentuneet ja miehen hampaiden välistä kuului kähisevä läähätys. Askeleet kumisivat kalliorinteellä, multa vieri paakkuina luiskahtelevien jalkojen alta.

Hahmo katosi polkua pitkin alas rinnettä Kiirunan talorivejä kohti. Makasimme kauan hiljaa. Jalat ja kädet puutuivat ja me yritettiin hieroa niitä.Laukaukset kajahtelivat taas kimakoina sarjoina, sammal kostutti housut polvien kohdalta märiksi.  Veli nousi ja vilkuli varoen ympärille. Uteliaisuus veti häntä nyt kielekkeelle josta mies oli lähtenyt. Se oli askarrellut siellä salakähmäisesti, kaivanut maata ja vilkuillut ympärilleen.

Lähestyimme arasti paikkaa jossa näkyi nyt selvät jäljet sammalissa. Puolukanlehtien lomassa kiilsi pistoolin hylsy, jonka veli kumartui poimimaan talteen. Älä turhaan vikise, hän sanoi minulle. Lähtään kohta kotia. Maata talloessa näimme valkoisen käden, joka pilkisti sammalten alta pensaiden katveessa. Se kasvoi maasta ja sen viisi sormea harotti koukistuneina, kuin valmiina kouraisemaan ohikulkijaa nilkasta.

Kauhu piti meidät hetken aloillamme, kunnes mielenkiinto voitti järjettömän pelon. Veli astui lähemmäs ja nosti sammalia syrjään. Niiden alta paljastui pää, jonka ohimosta norui tahmea verivana. Kalmon silmät olivat auki ja ne näyttivät tuijottavan lasisina taivasta. Honkien vihreät latvukset humisivat vinosti eri puolilta haudan yli, taivaanlakea kohti.

Saksmanni. Veli peitti ruumiin kasvot ja käden hätäisin liikkein. Nyt ei enää haluttanut lähteä paviljongille katsomaan ammuntoja ja keräilemään hylsyjä sorakentältä. Meitä kuvotti messingin haju, joka tuntui nenässä vielä kun juostiin rinnepolulle ja suunnattiin Kiirunan taloja kohti. Tuntui kuin joku olisi harpponut raskain askelin perässä ja huohottanut korvaan. Kun päästiin turvalliselle soratielle talojen luokse, veli pysähtyi ja heitti hylsyn metsään. Se sirisi lentäessään ilman halki.

Minä ajattelin pakenevaa miestä ja aikuisten kuiskuttelua jostakin alppijääkäristä jota etsittiin. Oliko näillä asioilla jotakin tekemistä toistensa kanssa. Sanoivat että sakut tekevät kohta lähtöä ja pelättiin mitä sen jälkeen tapahtuu. Puheet kietoituivat päässä toisiinsa kuin tahmea hämähäkinverkko, johon metsässä saattoi äkkiä törmätä.

Oli aika palata kotiin, mutta siitä vihreästä hai dii hai duu miehestä sammalten alla ei uskallettu hiiskua kenellekään.  (2019)