Tyhjää puhumista


VAAN KEITÄ LIEMME




Mitä sä mietit, Katja kysyi ja puhalsi pilkallisen savun silmille. – Mihin tulokseen sä oot
päässy?
Missä asiassa, minä utelin. Jätin tarkemmin selittämättä ja ajattelin, että miksi pitää
tietää menneisyys jos joutuu tekemisiin kiinnostavan ihmisen kanssa. Minua kiinnosti
hänen tapansa räpytellä silmiä kun katsoi kohti. Kiinnosti hänen naurunsa ja äänensä, sekin että hänellä oli huumorintajua. Katja vartoi yhä vastausta.

- Ei tässä mikään mieltä askarruta. Olo on mitä parhain, minä hänelle vakuutin.

Katja katsoi tyytyväisenä tarjoilijaa, joka latoi hänelle uuden lasin silmiteltäväksi. – Us-
kos outo todeksi, hän sanoi ja kippasi ryypyn.
Hänen kasvonsa punottivat. – Mä tiedän. Kerrotaan elämäntarinamme, hän ehdotti.
- Sä kerrot mistä sä oot karannu ja mistä se sun runo on kotosin. Ootko sä itse sen
tehny? Musta se oli koskettava.
- Ei se ole itsetehty. Ilmaisu huvitti mutta en näyttänyt sitä hänelle, vaan kertasin sa-
man säkeistön.

Vaan keitä liemme, mistä
kun kaiken kaikkiaan
jää tyhjää puhumista
jälkeemme maailmaan.

Katjan silmissä ilkkui nauru, mutta samassa hän jo vakavoitui. - Ja se siitä, eikä susta enempää saa irti. 
– Se on erään tohtorin kirjoittama kauan sitten. Siperiassa, minä häntä valistin. Sen nimi
oli Zhivago.
- Just ja joo, Katja tuhahti. Mun kotona oli viis lasta ja kun mä olin vielä siellä, naapurin
setä raiskas mut. Mä oli kahdentoista ja se oli mun elämän ensimmäinen merkittävä elämys.
- No, miten sen äijän kävi, minä kysyin.

- Ei kuinkaan. Se istuu seitsemässä johtokunnassa ja sai vielä neuvoksen arvonki. Siihen
aikaan kun tää tapahtu, se kutsuttiin rotareihinki. Mä lähetin sille 15-vuotiaana ripiltä
päästyä kiitoskortinki ja se soitti mulle, että jos mä vielä häiritsen niin se nostaa oikeus-
jutun. Saisin olla kiitollinen että se jättää asian siihen.

-     Se pelotteli. Kirjoita siitä juttu ja lähetä jollekin roskalehdelle, kyllä ne auttaa tekstinteossa jos sitä pelkäät.
- Sen mä saatan vielä tehdäki.
Istuttiin hetki hiljaa ja ihmeteltiin tätä yhteikunnallista tasa-arvoa. – Mitä sinä nykyään
teet, minä kysyin. Onko sinulla jokin ammatti ja työpaikka?
Katja sipaisi merkitsevästi tiilenpunaisia hiuksiaan. Niiden alta vilkkui alkuperäinen maan-
tienvaalea väri. – Sinä olet kampaaja, sanoin hänelle ja nostin käteni hänen kaulalleen.
- Mistä sä arvasit, Katja kysyi.
(2020)

    

          D O B R Y I  V E T S E R




Raukea syksyinen iltapäivä kiusaa mielen aina levottomaksi. Hiljaisuudessa muistui nytkin kaikenlaista elämän varrelta. Sekin rautasänky, jota joku voisi väittää vaikka luonnonilmiöksi. Linnuksi tai lepakoksi, jopa haravakoneeksi. Sängyn ruosteinen kitinä on kiusallista. Se pa-
lauttaa muistiin mielikuvia banderolleista ja mätiä munia paiskovista mieltään osoittavista maailmanparantajista, joiden silmät hehkuvat vihaa päähän vedetyn hupun rakosista. Palautui-
vat mieleen myös kypäräpäät, jotka pitivät aseitaan käden ulottuvilla sängyn vieressä. Osa
heistä makasi siinä nyrkkiä heristellen ja nauraen vinoa, irvokasta iloa tässä hädän keskellä.
Jotkut heistä puristivat kylmästä valkoisia sormiaan kiväärintukkiin. Kaikki he olivat rauhan-puolustajia, henkeen ja vereen.

Joskus nuorena poikana, ehkä neljätoistiaana kuuntelin radiosta kuunnelmaa, jossa kerrottiin rakastuneesta aasintammasta. Nyt tämän häpeämättömän rautasängyn elkeet ja liikehdintä
palauttivat muistiin tuon hörökorvaisen, tyhmän aasin. Kimeiden aasinkiljahdusten säestyk-
sellä rautasänky pyrki irtautumaan maan kamarasta ja räpiköimään lentoon. Se onnistuikin ja
väpätti ikkunan edessä hetken kaihomielisesti ulos katsellen . Sen messinkiputket kiiltelivät
ja vingahdukset sinkoilivat huoneessa sinne tänne.

Kun tätä menoa katselin, pohdin että voiko kukaan vakavasti otettava viranhaltija laskea tuota rakkinetta ulos vapauteen ikkunasta? Ajattelin kyllä niinkin, että mikä tässä enää auttaa, kun
sänky kerran noin hirnuu ja takaraajoillaan potkii tuolit kumoon. Ja vieläpä minun viskipullo-
nikin! Sehän on anteeksi antamatonta, lentäköön siis huut hiiteen mokomakin huonotapainen huonekalu, vanha hetekan rohilas jota ei haravakoneesta erottaisi.

Avasin ikkunalasin ja hetikohta sänky jo hujahti avoimesta lävestä raittiiseen syyshuuruiseen
ilmaan. Se huohotti happea ja hirnahteli vapaudesta juopuneena niin, että aloin sitä jo pakosta-
kin ihailla. Ympärilleen silmäillen se kohosi korkealle taivaalle ja parin klierroksen jälkeen
lähti määrätietoisesti lentää lekottamaan kohti sitä suuntaa, josta mielenosoittajien mekastus
tänne minun kamariini, rauhan tyyssijaan kantautui. Lentäessään se veisasi joko Marseljeesia 
tai Täh, tilipunalla? ;  ja voihan se olla vaikka Horst Wesselkin jos kuuloa vähän höristin.

Tilanne oli nyt rauhoittunut ja niinpä minä sytytin sikarin, huojentuneena siitä että anoppi ja
vaimo olivat matkalla rannikolle. Olin erehtynyt siitä pullostakin, ei se kaatunutkaan. Kaadoin muutaman tipan isoon lusikkaan ja nautin kulauksen. Päätin etten tällä kertaa soita kenellekään samanmieliselle, sillä muistin että lääkäri on kieltänyt minulta huonon seuran. Että sellainenkin
riesa vielä tässä iässä!

(Muistiinpanoja 2020). 

Monissa Venäjällä otetuissa valokuvissa näen usein kissan. Minä arvostan noita hauskoja ja
hyväntapaisia kotieläimiä. Kuvan yksilö on kotoisin Bulgakovin kokoelmista. Nimeä en muista,
mutta hauskaa meillä sen kanssa oli. Tämä katti käytti latinalaisia kirjaimia, niin että en ole
aivan varma vastaako se todellista ääntämystä, joka on tietysti meillä päin mjaauu. 
 
  

Y Ö   J A   U S V A










Kuva: Katynin luutnantti
(T.Yli-Rajala 1992)












Ne ovat tulleet. On kuin olisin kuullut jo satoja kertoja vaimean surinan, joka voimistuu
ja päättyy tämän kivisen ja synkän talon eteen. Ovien läimähdykset, rautaiset askeleet
mukulakivien kattamalla kadulla ja pihalla. Vaimeat, mutta teräviltä kuulostavat sanat.

Nyt pitäisi nousta vuoteelta ja katsoa verhon välistä öiselle kadulle, mutta se olisi turhaa,
sillä arki ei poikkea mielikuvista. Jäsenet  ovat raskaat ja vaikea on hengittää. Hiljaisuu-
den jälkeen kuuluu heikkoa kilinää ja sitten raskaita, etäisiä askeleita käytäviltä. Ne nou-
sevat hitaasti yhä ylemmäs ja niiden paino kasvaa jokaista porrasta kohti moninkertaiseksi.
Talo huojuu askelten tahdissa.

Ollakseni luonteva alan hyräillä vanhaa laulua Sah ein Knab ein Röslein rot. Toisaalta
voisi olla parasta mennä takaisin sänkyyn ja kääntää kylkeä. Mutta ovelle jo koputetaan
tarpeettoman kovasti ja sitä potkaistaan niin, että laudat natajavat. Avaan oven josta työn-
tyy sisään musta, hyvin lankattu saapas. Sitten vielä sotilas, ja useitakin sotilaita. He tarttu-
vat minun yönuttuni kaulukseen ja tuuppivat käytävään.

- Ei oo tarpeen pukeutua, yksi heistä äyskäisee. – Meillä on lämmin vaunu kuljetukseen.
Astellaan alas portaita ja minua jää vaivaamaan avoimena horottava ovi. Sulkiko asunnos-
ta viimeksi lähtenyt sotilas ulko-oven? Porrasaskelmat ovat korkeammat kuin muistinkaan.
On nosteltava jalkoja ja varottava kompuroimasta. Kadulle on pyasäköity suuri kuormuri,
jonka kuomulla peitetylle lavalle minut ohjataan. Sinne johtavat metallitikkaat joiden pääs-
sä odottaa täydellisen pimeä oviaukko. Kuvottavat hajut leijailevat sieltä vastaan kun minä
ryömin vähän peloissani lavan pimeään perukkaan asti. Nojaan selkää turvalliseen ohjaa-
mon seinään, joka huokuu kylmää. Kämmentä vasten tuntuu karhea lavan sorapinta ja jokin
pikku eliö juoksee sormen yli. Ovi suljetaan ja auto nytkähtää liikkeelle.

Ne ovat vanginneet minut pimeään neliöön ja kuljettavat nyt kohti metsää. Ovat etsineet
sopivan paikan jostakin kaupungin ulkopuolelta ja tarpeeksi kaukaa. Lava tärähtelee ja
keinuu epätasaisella metsätiellä. On pakko pysytellä keskellä kovaa lavaa nelinkontin tai
makuulla, sora hiertää kämmeniä ja polvia. Pakokaasua vuotaa koppiin. Muistan, että lap-
sena pidin sen pistävästä hajusta.

Auto on kääntynyt syrjäiselle sivutielle. Kulku hidastuu ja tuntuu että alamme kääntyä.
Voimakas nytkähdys, ja niin olemme ilmeisesti perillä. Oven läimähdyksiä ja heikko kei-
nahdus kun kopin etuosassa majailleet sotilaat hyppäävät kyydistä. Aamuisen taivaaan
himmeä kajo kehystää tummaa varjoa joka tuijottaa minua suoraan silmiin.  Joko nyt on
aamu, minä ihmettelen. Matka meni ihmeen nopeasti.

- Jaahah, ulos sieltä!  Ääni äyskäisee. – Ollaan niinku perillä.

Varjon takana häilähtelee toinen ja useitakin. Kuuluu ilotonta tekonaurua. – Ja tännepäin
sitten, olkaa hyvä! Ääni kuuluu rauhoittavasti suostuttelevan. – Tuokio vain.
Kuulin kuinka kiväärin lukkoja räplättiin ja sitten kuulin taas sen saman äyskivän äänen.

Ladatkaa! Tähdätkää!  Tulta!

Herättyä oli helpotus muistaa, että tämän saman unen minä näin ja kirjoitin noin viisi-
kymmentä vuotta sitten Kaltioon. Loppusanat ovat kadonneet niin kuin koko sen ajan
tarina, mutta jutun loppu on yhä sama. Ei maailma ole lyhyessä ajassa muuttunut, komento-
sanat äyskitään milloin milläkin kielellä ja moni meistä näkee samaa unta.

Kootut unet 1969 ; 2020 

Tyhjässä huoneessa

TYHJÄSSÄ HUONEESSA



Illalla huomasin että taivas halkeili säröille ja kuulin äänen joka muistutti lakanakankaan repeilyä. Ehkä alkoi leijailla taivaan sirpaleitakin keveästi jaloilleni, joita pisteli kylmä. Näin olin tuntenut  ennen kin kun katsoin hyvin korkealta alaspäin kohti mustaa vedenpintaa jossa pilvet uivat. oike-
astaan tuo ääni ei ollutkaan repeilyä vaan musiikkia. Tarkemmin kun kuuntelin, se oli mollisointui-nen Schubertin kahdeksas, se keskeneräinen h-mollisinfonia. Kallistin päätä ensin vasemmalle ja sitten oikealle niin, että näin koko pihamaan. Sen pinta oli ohuen valkoisen kuuran peitossa ja herukkapensaat tököttivät kohmeisia sormiaan kohti jo olematonta taivasta.

Minä yritin laskea noita sormia, mutta en onnistunut koska ne väräjivät himmeässä iltakajossa, ja hitaasti huojahtelivat kyntensä punaisiksi lakattuina. Ei se kuitenkaan verta ollut, vaan laskevan auringon kiloa ennen lopullista yötä. Pyydystin muistista pakoon lehahtaneen kuvan ja naulitsin sen mielen pohjalle kuin perhosen. Ecce homo, Maria, kaihoisa ja nuori katseensa suoraan minun silmiini hukkumaassa. Hetkeen pysähtynyt, mielen kokoelmaan neulalla lävistetty Maria kolme vuosikym-mentä sitten. Ikkunasta näkyivät nyt vain läheiset puut, rakennuksen pääty ja kukkien kimppu. Viimeisen ehtoollisen karvas maku vielä suussa.

Mutta nyt, tässä minä istuin olohuoneen nojatuolissa ja muistin, että tämä oli jo neljäs viikko ilman Mariaa. Vielä viimeisellä vieraskäynnillä hän varoitti minua jättämästä lieden levyä päälle. Joskus paljon myöhemmin sinä ymmärrät miksi minä varoitin sinua monista muistakin asioista. Ja ellet sinä tee yhtään virhettä, et myöskään ymmärrä mistä minä sinua varoitin, hän kuiski minulle sairaan äänellään.

Minun mieleni oli musta ja liikkumaton kuin avaimenreikä, nurkkaan jähmettynyt torakka. Viisi tuntia olin  nyt vain istunut hämärissä, uskaltamatta sytyttää valoja tai vilkaista kelloa. Olin  kuunnel-lut tuolin narahtelua hitaassa iltayössä, etäisiä askelia vaikka tiesin ettei Maria enää koskaan tule. Ajattelin että elämän kaikki tarinat ovat keskeneräisiä, elämä ei noudata ihmisen mielessä idäteltyä kaavaa, vaikka slltä saattaa  joskus näyttää. Ihminen on luonut nuo kaavat omiksi ansoikseen.

Ja ajattelin siinä niinkin, että uni on mielikuva elämästä. Sekään ei tunnusta sääntöjä, se on ehdoton kaaos. Koko uni on vain pelkkää katastaasia, ei koskaan loppunäytös. Unen sisisäinen jännite on sen näkijän korvien välissä, sille on turha etsiä loppua. Se haipuu ja siirtyy toiseen tapahtumaan vieraassa ulottuvuudessa. Ja pitää vain muistaa että uni kyllä loppuu miten ja milloin vain. Usein se loppuu vapauttavaan tai haikeaan tunnelmaan, etkä sinä ole valmis avaamaan ovea unesta arkipäivän ahdistavaan tunnelmaan.

Nyt minä elän täällä tyhjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta joka näyttää loputtoman
pitkältä unelta.
(2020)

Välitunti

(Kerttu 7 v.)











K O U L U K I U S A A JA



Tunnistin hänet jo kaukaa. Siinä hän istui kuin ahdistunut huuhkaja villakaulaliinaan kiedottuna ja näytti kuumeiselta. Nuokkui puistonpenkillä, pullea muovipussi jalkojensa vieressä. Siitä oli jo vuosikymmeniä kun viimeks tavattiin. Minulle hän oli menneisyyden tartunnan kantaja, kaunan virus kaukaa vuosikymmenien takaa. Muistin kuinka oli porukassa vähän leikkimielellä pohdittu mitä meistä myöhemmin aikuisina tulee. Vaikka se olikin leikkiä, näkyivät arvioissa yhteiskunnan arvostukset. Oppiarvoja, hyviä tuloja. Useimmat noudattivat tiedostamattaan omien vanhempiensa antamia ohjeita ja toiveita. Puolet porukasta tähtäsi lääkäriksi, arkkitehdiksi, diplomi-insinööriksi tai tuomariksi koska arveltiin, että niissä ansaitsee parhaiten. Nekin joita todellisuus johti elämässä rautatie-virkailijoiksi, kaupparatsuiksi ja trukinkuljettajiksi, eivät sitä silloin halunneet tunnustaa.

Hän huomasi minut, ja näytti siltä kuin olisi halunnut juosta pakoon. Tulin asemalta päin ja ajattelin kulkea puiston halki ennen kuin palaisin kotiin. Vaihdeltiin siinä vaisusti tervehdyksiä ja minä menin penkille hänen viereensä. Oliko hän jotenkin poissa tolaltaan, koska silmät katsoivat vähän kieroon ja välttelivät katsekontaktia. Tuntui oudolta, tämä oli ensimmäinen kerta vuosikymmeniin kun olimme näin läheisissä tekemisisssä. Minä sain päähänpiston istua penkille hänen viereensä. Hän oli aikoinaan pitkä ja vahvarakenteinen kiusaaja jota oli pakko välttää jos halusi selvitä päivästä ilman mustaa silmää ja nöyryytyksiä. Nyt hänen olemuksensa oli jotenkin lysähtänyt, vaistosin häpeilyä ja alemmuudentuntoa. Mitähän lie pohtinut minut nähtyään. Ehkä hän harkitsi ottaa kiinni kauluksesta ja latoa kourallisen märkää soraa minun niskaani paidan alle. Näinhän se aikoinaan usein meni

Niistä ajoista ei nyt puhuttu sanaakaan. Minä kerroin työmatkastani kaikkea sellaista mikä ei häntä kiinnostanut, mutta pakkohan se oli. En kehdannut udella tarkemmin mitä hänelle kuuluu, kun katsoin ohimennen hänen asuaan. Hänestä lemahti lian ja ulon haju, ja nyt huomasin että myös vanhan viinan. Ajattelin että ehkä minä jäin hänelle silloin aikoinaan jotakin velkaa, sen mikä oli alusta alkaen hiertänyt meidän välejämme. Että minulla meni kaikki kohtuullisen hyvin vaikka en mikään välkky ollutkaan. Minulla oli vain pitkäjänteisyyttä ja tasaista sietokykyä. Nyt en vielä tiennyt, mutta jälkeen päin kuulin, että hän oli lomaillut pari kertaa linnassa rötöksistään. Hän oli eronnut avoliitostaan ja seilannut laivojen matkassa maailmalla. Mutta hän oli oppinut tietämään
mistä oli lähtöisin, ja kuin koira jolta on kuritettu oma luonto, hän palasi aina kotipaikkakunnalle. Nyt hän oli asunnoton ja työtön, ja minä olin velkaa vaikka hän oli joskus nuorena kohdellut minua väärin ja ollut ylimielinen. Halusin näyttää, että minä tässä vielä yritän elää niin kuin kirkko opettaa. Koh-
tele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. Koska olen mielestäni hienotunteinen, valehtelin että minulla on nälkä. Tule mukaan niin piffaan sulle murkinat.

Tarjous hyväsyttiin ja niin minä vein hänet perässäni baariin, jossa ei onneksi ollut paljon väkeä.
Kukaan siellä ei tuntenut minua.Vähitellen hän tuli puheliaammaksi kun luuli, etten minä muista-
nut koulukiusaamista. Jaariteltiin siinä niitä näitä ja kun aika oli kypsä, halusin poistua
näyttämöltä. Siihen hän jäi vielä istumaan baaripöydän ääreen ja hörppimään  kahvia.

Kotimatkalla minua kalvoi outo epäilys. Olinko minä maksanut velkani hänelle
vai itselleni. Kuulunko minäkin niihin erivapauden haltijoihin, jotka voivat tehdä tarpeensa taivaan portin pieleen ja joille kansa aina kumartaa? Ja matkalla muistin Kolkovin, jonka kättä alkoi särkeä. Ja niin alkoi minunkin kättäni särkeä, ja kipu pakotti minut istahtamaan hetkeksi jalkakäytävälle.

(2019)

Joen yö

            Outoa ettei vielä ole laadittu loogista oppia
            lukijan velvollisuuksista ja kirjailijan oikeuksista
            (Friedrich von Hardenberg) 

      SYKSYISENÄ  PÄIVÄNÄ

Syksyisenä päivänä unohduin hetkeksi katselemaan taulua jonka olin saanut ystvältäni
taitelijalta jo kauan sitten. Eilen olin kuullut, että hän oli kuollut ”oman käden kautta”,
niin kuin asia veltosti ilmaistaan. Oliko hän sotkenut fiksatiivin rotanmyrkkyyn ja niellyt
sen, sitä en tiedä. Mutta kuollut oli, ja minä siinä ihmettelin mitä asiaa hänellä minulle
olisi ollut. Näin hänestä unta edellisenä yönä ja siinä unessa hän katsoi minua kiinteästi
silmiin ja kysyi missä minä olen ollut. 

Minä kävin eilen unohdetussa huoneessa, siinä mikä on ollut suljettuna niiltä ajoilta asti
kun liikuttiin samoissa ympyröissä, vastasin ja hän antoi minulle taulun joka esitti joki-maisemaa kuutamossa. Minä selitin hänelle Kantin käsitystä moraalista. Siksi hän antoi minulle tuon kuvan ja väitti, että kysymys on tahdon vapaudesta. Elämisestä vapauden ja vastuun maailmassa. Siihen aikaan minä olin sitä mieltä, että tahdon vapaus on mielikuva, pelkkä illuusio. Meillä oli aina vireillä pieni erimielisyys, mutta se ei erottanut vaan yhdisti. Vasta aika meidät erotti, hän pestautui johonkin laivaan ja viipyi useita vuosia maailmalla. Minä keräsin ympärilleni perheen ja unohdin kaikki illuusiot, kunnes nyt olin törmännyt näyttelyyn ja hänen nimeensä.

Katselin hämmentyneenä eteen ilmestynyttä jokimaisemaa, ja kuulin kuinka Seeli Toivio soitti Bachin sellosarjan preludium osaa jossakin siellä mitä en nähnyt. Taulun tapahtumat jäivät neljän suoran rajoittaman suunnikkaan sisäiseen tilaan, jonka oikeassa yläkulmassa näin oudon tihentymän, joka vaikutti melkeinpä luotaantyöntävältä. Tarkempi silmäisy pal-jasti, että siihen oli asettunut kolme haurasta luuta jotka riippuivat harsomaisen rihman varassa suuren silmän yläpuolella. Temperalla maalattu joki näytti siniseltä, mikä tuntui
vaikealta hyväksyä, ja koko maisemaa valaisi romantiikan aikakauden kuu.

 Mietin hänen kysymystään unessa, niin että missä minä olen ollut. Työmaakokouksissa,
johto- ja lautakuntien jaarittelutilaisuuksissa, tavarataloissa ja ostosparatiiseissa, sairaa-
loissa ja kertausharjoituksissa. Kuuntelemassa besserwissereiden vaalipuheita. Minä olen
ollut aina läsnä tietämättä aivan tarkoin mitä varten. Olin elänyt labyrintissa ja nyt tunsin
 lievää katkeruutta siksi, että hän oli löytänyt ja valinnut oikotien. Vapaus ja vastuu eivät
olleetkaan mielikuvia vaan totisinta totta hänelle, ja minusta tuntui, että hän oli oppinut tunnistamaan niistä toisen. Mutta kumpi se toinen oli? Oliko hän oppinut tunnistamaan sen merillä. Oliko minulta jäänyt oppimatta vapaus ja vastuuntunto siksi, että olin jäänyt kotiin ja elänyt yhdessä läheisteni kanssa?

Inhottavinta tässä näyttelyssä oli tuo silmä, jonka hitaan räpytyksen tahdissa luut keinuivat ja uhosivat näyttelysaliin kalman tuoksua, joka houkutteli paikalle parven kateellisia kritiikin raatokärpäsiä. Se sai minut voimaan pahoin. Lehtien kritiikeissä häntä arvostellaan ja kehutaan, mutta minun nuoruudestani hän on etääntynyt ja ehkä juuri siksi minä muistan hänet hyvänä ystävänä. 

(Taulun taitelija on oululainen Jussi Jäälinoja. Muilta osin tarina on silkkaa unta, kaukana
todellisuudesta. Vain nuoruuden ystävyys 1968-71 on totta)

     

   

Rafael Santi: Nuori nainen

           M Y S T E E  R I  O


Miete:
Ajatukset istuivat
kuin kaarneet oksalla


Puhuessaan Veera vältteli visusti silmäisemästä kohti. Pöydällä hänen sormensa tavoittelivat epätoi-voisesti toisiaan, etääntyivät ja kietoutuvat sitten äkisti lomikkain. Minua puistatti. Koskaan aiemmin hän ei ollut ristinyt sormiaan noin perusteellisesti. Muistin Marsin maiseman, jota eilen katselin lehtikuvasta. Autio, eloton erämaa. Käsien ristiminen ja hermostuneisuus olivat  ennenkokematonta. Veeran äskeiset sanat olivat vääristynyt irvikuva minun tunteistani.

- Minä en tunne olevani vastuussa tästä, hän hoki. Olen kyllä yrittänyt mutta elämä nyt vain on tällaista, ei sille mitään mahda.

Hän tarkoitti, että oli hullaantunut ulkomaalaiseen äijään joka oli naimisissa, joka soitteli hänelle ja puhui hoono soomi. Joka ehdotti lounasta kalliissa ravintolassa. Jolla oli purjevene ja aina rahaa. Minun päässäni soi Schubertin Der Wanderer an den Mond. Veera on romantikko, olisi minun se pitänyt muistaa. Rakkautta, vihkimisiä, iloisia öitä. Lupauksia ja korviin kuiskutteluja. Nuuhkimista ja hiuksien silittelyä, ei niinkään setelin kahinaa ja pankkikortien liukasta menoa.

Päivällä keräsin haapapuiden lehvistä kehrääjän toukkia. Kokosin ne sankoon ja kaadoin niiden
päälle bensiiniä. Olin harvinaisen pirullisella tuulella. Toukat olivat tuhoamassa sen puun lehtiä, jonka olin vaivalla raahannut metsäyhtiön mailta taimena pihaani. Tuleen tuikkasin myös Veeralta tippuneen gigolon kuvan. Tämä muistui mieleen juuri nyt kun huomasin, että Veera tuijotti minua odottavasti. Mitäpä tässä sitten enää muuta, sanoin hänelle. – Mietiskelen vain, että muistatko sinä enää yhtään mitään? Vaikka sitä, että kävelimme kaksi vuosikymmentä sitten  Turussa sen kioskin ohi, aseman lähellä. Ja sinä löysit kadulta rintaneulan.

Veera näytti hämmästyneeltä.  Mitä ihmeen merkitystä sillä nyt on? Miksi tuommosia pitäisi muistaa?
- Siksi, että elämä rakentuu sirpaleista niin kuin unetkin Että ikuisuus on jokaisessa hetkessä..Että vihkikaava on pyhä toimitus, mysteerio.  Jos ihminen on tyhjä, lapsen kaltainen, hänet täytetään valolla. Jos hän on jakaantunut, ei halua eikä tunne olevansa isän kaltainen, hänet täytetään pi-meydellä.

Veera nauroi pilkallisesti. Siinä oli annos vihaa mausteena. – Kuvitteletko sinä tosiaan että elämä on joku saatanan vihkikaava ja sen neuvot löytyvät jostakin koptilaisista kirjoituksista? Ääni, iloinen nauru ja silmien pilke oli sama kuin kaksi vuosikymmentä sitten, mutta puheessa oli kyllästynyttä uhmaa, pilkkaa ja loukkausta.
Saatanan vihkikaava? Sitä se monelle on, mutta moni unohtaa vapaan tahdon. Jokaisella on oikeus tehdä omat valintansa. Pitää vain muistaa, että valinnoista joutuu myös itse vastaamaan.

 Minä olen houkka. Olin vetistellyt työpaikalla noiden kaavojen ja muistojen takia. Kironnut ne monesti alimmaiseen helvettiin. Vaan sitä en halunnut hänelle nyt kertoa. Viimeiset kuukaudet olin kirjoitellut jonkin firman historiikkia ansaitakseni hänelle rahaa, jolla hän ostaa hepeneitä että se liukaskielinen gigolo saisi niitä jossakin hotellissa nuuhkia ja lääppiä. Veera katsoi minua pöydän yli. Tämä oli kuin liikelounas jossa tehtiin aiesopimus. Veeran sormet olivat kuin petolinnun kynnet ja kouristuivat salpaavasti lautasliinan ympärille.
 
- Yrittäisit nyt ymmärtää. Miksi pitäisi jatkaa kun ei ole mitään yhteistä? hän sanoi.
Veera oli tuhrinut luomensa sinisellä. Se sopi vaaleaan hahmoon, mutta sai hänet hämärtyvässä illassa näyttämään pääkallolta. Pehmeät, keltaiset hiukset olivat ruuvikiharoilla. Niitäkö se gigolo oli pöyhi-nyt kiimassaan.

- Ja paskat, minä sanoin. Mene sen hyypiön kanssa jos luulet siitä autuuden saavasi.
Katsotaan sitten miten onnelliseksi tulet. Minä tutkin menneitä ja nautin siitä. Kiipeilen aikani kuluksi vaikka puihin. Veera nousi pöydästä päättävästi. – Sun kanssa on sitten turha yrittää puhua järkeviä. Sinä elät unessa. Hän poistui mielenosoituksellisesti omaan huoneeseensa, jonka oven hän oli lukinnut minulta iltaisin  jo usean viikon ajan. Kuuntelin kuinka avain kiertyi taas lokerossaan ja päätin etsiä sen ja piilottaa. Tietäköön Veera, ettei minua tarvitse lukita ovien taakse, koska osaan pysyä siellä muutenkin. Nyt ovat kaikki ajatuspolut juoksuhautoja enkä minä uskalla katsoa esteiden yli.
(2018)