JOS MINÄ KATSOIN HÄNTÄ  

                                                                                                                                                                                                                                                 Kuva: Sävel ei palaa koskaan soittimeen (T.Yli-                                                                                        Rajala)




Jos minä katsoin häntä,
hän alkoi heti nikotella
(Daniil Harms, Sattumia)


Oli syysilta ja sähkövalot. Huoneessa liikkui nainen, minun Roosani kaltainen mutta ei silti aivan Roosa. Ikkunasta näin, että vastarannalta lähti vene jossa istui kourallinen sotilaita airot ensin pystyssä, mutta sitten tahdissa soutaen meitä kohti. Ajattelin, että jollakulla upseerilla oli suhde Roosaan, jota minä puolestani olin tullut tänne puolustamaan. Hän oli vankina tässä talossa.
Ahdistava ja mustasukkainen tunne valtasi mielen kun vene lähestyi kapean salmen yli.
Ehdotin Roosalle, että piiloudutaan talon seinustalla kasvavan pensaan katveeseen. Näin tehtiin, ja leviteltiin yllemme kuolleita vaahteran lehtiä. Vainoajat tulivat rantaan, käväisivät sisällä talossa ja palasivat takaisin. Koira lähestyi meitä haistelemaan ja herätti vihollisten huomion meidän pensaaseen. Oli pakko nousta jalkeille ja naureskellen puistella housuista heinän helpeitä, näytellä että piiloutuminen oli hauska pila. Vihamielinen ja vaitelias porukka lähti uudelleen taloa kohti ja me heidän mukanaan. Avuksemme kutsuttu mies näkyi lähimetsikössä tähyilemässä puun latvaa, mutta minä vihelsin hänelle sovitun kutsumerkin. Se oli lyhyt pätkä Luigi Boccherinin menuetista, sama jota me olimme yhdessä viheltäneet Roosan kanssa jo ennen sotaa. Mies astuikin nyt piilostaan lähimetsikössä ja hänen näkemisensä hämmensi vangitsijoita. Laskimme voimasuhteita, mutta oltiin neuvottomia. Mihinkään toimiin ei ryhdytty ja minä muistin Stanislaw Lecin huomautuksen, että sävel ei koskaan palaa soittimeen.

Ärsytti miesten kiinnostus Roosaa kohtaan. Minua he lähestyvät kylkimyyryä vähän varoen, kuin outoa eläintä. Uskaliain taputti olkapäätä ja kysyi: mitä mies? Se oli kiusallista. Jos minä olisin sanonut vaikka että mitäpä tässä näin, se olisi heti ymmärretty  vaikeaksi asenteeksi. Jos olisin sanonut että tuota noin, sekin olisi oitis tulkittu väärin. Oliko siis parasta olla olematta mitään mieltä ja jäädä ehkä kokonaan olematta? Silloin he tietysti heti ajattelisivat, että mitähän se taas kyräilee ja hautoo.

Astuimme jälleen talon ovesta, tällä kertaa sisään ja minä ajattelin ahdistuneena että elämä on kaiken kaikkiaan epävarma kuvio. Viheltelin muka huolettomana sitä Boccherinin menuettlia, mutta tunsin oloni hämmentyneeksi. Sekin kalvoi jo mieltä, että jos minä tuota äskeistä kysyjää katsoin, niin tämä alkoi heti nikotella. Hän ei ymmärtänyt, että sotilaat jotka eivät tiedä minkä puolesta taistelevat, tietävät kuitenkin joskus minkä puolesta ei kannata taistella.

Illan pimetessä he lähtivät kaikin ja veivät mennessään sekä konepistoolit että iloisen ja nauravan Roosan.

(Unipäiväkirjasta 2019)

 Päiväunelmia (T.Yli-Rajala)




R E K L A A M I K O I R A
päivän miete: Helmikuu, toivottomuuden luvattua aikaa
(Mahler)



Päivänä moniahana virus tunkihe peiton alle, pyhän vatsan pyörtehille, keskellä viluisen
vuoteen. Anna teki matkoille lähtöä ja arveli, että minä yritän keksiä esteitä. Että esitän nyt
sairasta, vaikka vain pää on vähän kipeä. Pienessä kuumeessa kehittelin runoa, mutta eihän 
se oikein lähtenyt sujumaan. Minä kun en hallitse noita runomittoja. Ajan kuluksi kuuntelin 
myös vanhaa vintiltä löytynyttä grammaria, sellaista veivillä varustettua, jossa pyörii 78: n 
kierroksen savikiekkoja. Tai mitä  nyt lienevät.

His  master´s voice. Siinä koira istuu pystyssä sojottavan äänitorven vieressä ja haukot-

telee. Sama koira jota jo isoisä katseli Hakkapeliitan reklaamista. Musiikista hän ei tiennyt 

enempää kuin että haitari on sielunvihollisen suunnittelema soittopeli ja että elämä on kuin 

musta savikiekko, täynnä yksityiskohtia ja toistuvia ääniä. Senkin hän tiesi, että hauras tuo 

elämä on, sen voi tuhota hetken mielijohteesta. Sitä voi myös pyörittää vuodesta toiseen ja 

kuunnella krahinaksi muuttuvaa, ennen niin tuttua ääntä. Mummokin sanoi joskus, että tämä 

elämä on hanurista, ainakin jos jokin asia ei mennyt hänen toivomallaan tavalla.

Ajattelin katkeroituneena, että ystävät ovat vieraantuneet, kaikonneet kauas pois. Tässä minä 
vain istuin tai makasin ja painoin pääni, liikkumatta, kuin mikäkin Ezra Pound. He olivat 
unohtaneet, ei minua heille enää ollut. Mie vaan velttona makoan, viikon jo maannunna veltto. 
Tässä näin syntini sovitan, kuumehissa kuorsaelen, epatto epäkelpo. Soi Liszt,  Lemmenunel-
mia ja matkaa menneeseen. Olin taas kuunnellut tuota iänikuista romanttiikkaa, katsellut ilta-
pimeälle pihamaalle ja etsinyt taivaalle kurottautuvaa kuuta. Päätin nyt irtautua ja etsiä viskin-
loput jääkaapista. Se oli kylmää ja huursi lasin pinnan, kupli iloisesti. Kunpa saisin taas unen 
päästä kiinni. Villahuopa haisi, kiedoin sen hartioille koska vilu jo hytisytti jäseniä. Mittarin 
kaihinen silmä näytti yhdeksää kolmatta astetta pakkasta ulkona, tai ainakin melkein. 

Mistä minä nämä virukset sain? Aikoinaan tämä kaikki olisi huvittanut Annaa. Hän olisi 
nauranut ja sanonut että et sinä sairas ole, kunhan vaan yrität tehdä vaikutuksen. Mutta nyt 
hän katsoi minua syrjäkarein ja teki pilkallisia huomautuksia. Teki mieli panna tässä nyt 
tupakaksi, mutta kun en muistanut mihin hän oli askin piilottanut. Lopulta se löytyi yöpöydän laatikosta, niin läheltä ettei tarvinnut turhaan nousta jalkeille, ei edes kurkotella. Savuketta 
sytyttäessä kuvittelin että minulla oli seuraa. Vieressä häivähti varjo ja nopea käsi ojensi kohte-
liaasti tulta ennen kuin sain oman tikkuni leimahtamaan. Tuo varjo oli edesmennyt Eikka.

Puheensorina häiritsi yöunta. En pystynyt keskittymään edes eilisen lehden lukemiseen.
Anna oli tullut minua, sairasta tapaamaan. Ei hän vajaata viskipulloani havainnut. Piilottelin sitä häveliäästi pöydän alla. Anna oli  tullut vähän kiireisenä, hän oli pakannut kamarissa matka-
laukkua.

 – Sano sille Eikalle sitten että meillä ei saa tupakoida sisällä, hän minulle äsmenteli. – Ja katsokin ettei niitä kaiken maailman taiteilijoita ja retkuja ravaa täällä sillä välin kun minä olen pari viikkoa matkoilla. Mitä se nytkin täältä taas haki?

- Juteltiin vähän arkirealismista kirjallisuudessa.Se kyllästyttää meitä. Eikä se mikään retku ole, 
opin käynyt taiteilija se on. Jätti luvut vaan kesken kun oli jo tarpeeksi viisas. Mummonkin mielestä  oppi on ihan hanurista, muunsin vähän totuutta Annalle. Totuushan oli, että mummon mielestä insinööri on seuraava askel alaspäin Jumalasta ja taitelija on se viimeinen, eli ensimmäinen askel helvettiin. Anna katsoi minua arvioivasti. 

- Minä lähden nyt. Taksi kuului tulevan jo pihaan, niin että yritä tulla toimeen äläkä soittele 
vanhoille kavereille. Ei sellaisia enää ole.

Käänsin kylkeä sairasvuoteella ja aloin kuumeisesti miettiä miten vietän kaksi viikkoa ilman holhousta. Sillä tuo nainen oli tuonut syklisen näkökulman minun lineaariseen aikaani.  Ja kun 
silmät taas ummistin, kukon kuulin kiekuvaksi, hiiet hirnui kankahilla ja hevotkin jo heiniä 
hamusi. Halleluja, sanoin Eikalle joka oli taas pistänyt tupakaksi.
(2020)



 

        Tyhjää puhumista


VAAN KEITÄ LIEMME




Mitä sä mietit, Katja kysyi ja puhalsi pilkallisen savun silmille. – Mihin tulokseen sä oot
päässy?
Missä asiassa, minä utelin. Jätin tarkemmin selittämättä ja ajattelin, että miksi pitää
tietää menneisyys jos joutuu tekemisiin kiinnostavan ihmisen kanssa. Minua kiinnosti
hänen tapansa räpytellä silmiä kun katsoi kohti. Kiinnosti hänen naurunsa ja äänensä, sekin että hänellä oli huumorintajua. Katja vartoi yhä vastausta.

- Ei tässä mikään mieltä askarruta. Olo on mitä parhain, minä hänelle vakuutin.

Katja katsoi tyytyväisenä tarjoilijaa, joka latoi hänelle uuden lasin silmiteltäväksi. – Us-
kos outo todeksi, hän sanoi ja kippasi ryypyn.
Hänen kasvonsa punottivat. – Mä tiedän. Kerrotaan elämäntarinamme, hän ehdotti.
- Sä kerrot mistä sä oot karannu ja mistä se sun runo on kotosin. Ootko sä itse sen
tehny? Musta se oli koskettava.
- Ei se ole itsetehty. Ilmaisu huvitti mutta en näyttänyt sitä hänelle, vaan kertasin sa-
man säkeistön.

Vaan keitä liemme, mistä
kun kaiken kaikkiaan
jää tyhjää puhumista
jälkeemme maailmaan.

Katjan silmissä ilkkui nauru, mutta samassa hän jo vakavoitui. - Ja se siitä, eikä susta enempää saa irti. 
– Se on erään tohtorin kirjoittama kauan sitten. Siperiassa, minä häntä valistin. Sen nimi
oli Zhivago.
- Just ja joo, Katja tuhahti. Mun kotona oli viis lasta ja kun mä olin vielä siellä, naapurin
setä raiskas mut. Mä oli kahdentoista ja se oli mun elämän ensimmäinen merkittävä elämys.
- No, miten sen äijän kävi, minä kysyin.

- Ei kuinkaan. Se istuu seitsemässä johtokunnassa ja sai vielä neuvoksen arvonki. Siihen
aikaan kun tää tapahtu, se kutsuttiin rotareihinki. Mä lähetin sille 15-vuotiaana ripiltä
päästyä kiitoskortinki ja se soitti mulle, että jos mä vielä häiritsen niin se nostaa oikeus-
jutun. Saisin olla kiitollinen että se jättää asian siihen.

-     Se pelotteli. Kirjoita siitä juttu ja lähetä jollekin roskalehdelle, kyllä ne auttaa tekstinteossa jos sitä pelkäät.
- Sen mä saatan vielä tehdäki.
Istuttiin hetki hiljaa ja ihmeteltiin tätä yhteikunnallista tasa-arvoa. – Mitä sinä nykyään
teet, minä kysyin. Onko sinulla jokin ammatti ja työpaikka?
Katja sipaisi merkitsevästi tiilenpunaisia hiuksiaan. Niiden alta vilkkui alkuperäinen maan-
tienvaalea väri. – Sinä olet kampaaja, sanoin hänelle ja nostin käteni hänen kaulalleen.
- Mistä sä arvasit, Katja kysyi.
(2020)

    

          D O B R Y I  V E T S E R




Raukea syksyinen iltapäivä kiusaa mielen aina levottomaksi. Hiljaisuudessa muistui nytkin kaikenlaista elämän varrelta. Sekin rautasänky, jota joku voisi väittää vaikka luonnonilmiöksi. Linnuksi tai lepakoksi, jopa haravakoneeksi. Sängyn ruosteinen kitinä on kiusallista. Se pa-
lauttaa muistiin mielikuvia banderolleista ja mätiä munia paiskovista mieltään osoittavista maailmanparantajista, joiden silmät hehkuvat vihaa päähän vedetyn hupun rakosista. Palautui-
vat mieleen myös kypäräpäät, jotka pitivät aseitaan käden ulottuvilla sängyn vieressä. Osa
heistä makasi siinä nyrkkiä heristellen ja nauraen vinoa, irvokasta iloa tässä hädän keskellä.
Jotkut heistä puristivat kylmästä valkoisia sormiaan kiväärintukkiin. Kaikki he olivat rauhan-puolustajia, henkeen ja vereen.

Joskus nuorena poikana, ehkä neljätoistiaana kuuntelin radiosta kuunnelmaa, jossa kerrottiin rakastuneesta aasintammasta. Nyt tämän häpeämättömän rautasängyn elkeet ja liikehdintä
palauttivat muistiin tuon hörökorvaisen, tyhmän aasin. Kimeiden aasinkiljahdusten säestyk-
sellä rautasänky pyrki irtautumaan maan kamarasta ja räpiköimään lentoon. Se onnistuikin ja
väpätti ikkunan edessä hetken kaihomielisesti ulos katsellen . Sen messinkiputket kiiltelivät
ja vingahdukset sinkoilivat huoneessa sinne tänne.

Kun tätä menoa katselin, pohdin että voiko kukaan vakavasti otettava viranhaltija laskea tuota rakkinetta ulos vapauteen ikkunasta? Ajattelin kyllä niinkin, että mikä tässä enää auttaa, kun
sänky kerran noin hirnuu ja takaraajoillaan potkii tuolit kumoon. Ja vieläpä minun viskipullo-
nikin! Sehän on anteeksi antamatonta, lentäköön siis huut hiiteen mokomakin huonotapainen huonekalu, vanha hetekan rohilas jota ei haravakoneesta erottaisi.

Avasin ikkunalasin ja hetikohta sänky jo hujahti avoimesta lävestä raittiiseen syyshuuruiseen
ilmaan. Se huohotti happea ja hirnahteli vapaudesta juopuneena niin, että aloin sitä jo pakosta-
kin ihailla. Ympärilleen silmäillen se kohosi korkealle taivaalle ja parin klierroksen jälkeen
lähti määrätietoisesti lentää lekottamaan kohti sitä suuntaa, josta mielenosoittajien mekastus
tänne minun kamariini, rauhan tyyssijaan kantautui. Lentäessään se veisasi joko Marseljeesia 
tai Täh, tilipunalla? ;  ja voihan se olla vaikka Horst Wesselkin jos kuuloa vähän höristin.

Tilanne oli nyt rauhoittunut ja niinpä minä sytytin sikarin, huojentuneena siitä että anoppi ja
vaimo olivat matkalla rannikolle. Olin erehtynyt siitä pullostakin, ei se kaatunutkaan. Kaadoin muutaman tipan isoon lusikkaan ja nautin kulauksen. Päätin etten tällä kertaa soita kenellekään samanmieliselle, sillä muistin että lääkäri on kieltänyt minulta huonon seuran. Että sellainenkin
riesa vielä tässä iässä!

(Muistiinpanoja 2020). 

Monissa Venäjällä otetuissa valokuvissa näen usein kissan. Minä arvostan noita hauskoja ja
hyväntapaisia kotieläimiä. Kuvan yksilö on kotoisin Bulgakovin kokoelmista. Nimeä en muista,
mutta hauskaa meillä sen kanssa oli. Tämä katti käytti latinalaisia kirjaimia, niin että en ole
aivan varma vastaako se todellista ääntämystä, joka on tietysti meillä päin mjaauu. 
 
  

Y Ö   J A   U S V A










Kuva: Katynin luutnantti
(T.Yli-Rajala 1992)












Ne ovat tulleet. On kuin olisin kuullut jo satoja kertoja vaimean surinan, joka voimistuu
ja päättyy tämän kivisen ja synkän talon eteen. Ovien läimähdykset, rautaiset askeleet
mukulakivien kattamalla kadulla ja pihalla. Vaimeat, mutta teräviltä kuulostavat sanat.

Nyt pitäisi nousta vuoteelta ja katsoa verhon välistä öiselle kadulle, mutta se olisi turhaa,
sillä arki ei poikkea mielikuvista. Jäsenet  ovat raskaat ja vaikea on hengittää. Hiljaisuu-
den jälkeen kuuluu heikkoa kilinää ja sitten raskaita, etäisiä askeleita käytäviltä. Ne nou-
sevat hitaasti yhä ylemmäs ja niiden paino kasvaa jokaista porrasta kohti moninkertaiseksi.
Talo huojuu askelten tahdissa.

Ollakseni luonteva alan hyräillä vanhaa laulua Sah ein Knab ein Röslein rot. Toisaalta
voisi olla parasta mennä takaisin sänkyyn ja kääntää kylkeä. Mutta ovelle jo koputetaan
tarpeettoman kovasti ja sitä potkaistaan niin, että laudat natajavat. Avaan oven josta työn-
tyy sisään musta, hyvin lankattu saapas. Sitten vielä sotilas, ja useitakin sotilaita. He tarttu-
vat minun yönuttuni kaulukseen ja tuuppivat käytävään.

- Ei oo tarpeen pukeutua, yksi heistä äyskäisee. – Meillä on lämmin vaunu kuljetukseen.
Astellaan alas portaita ja minua jää vaivaamaan avoimena horottava ovi. Sulkiko asunnos-
ta viimeksi lähtenyt sotilas ulko-oven? Porrasaskelmat ovat korkeammat kuin muistinkaan.
On nosteltava jalkoja ja varottava kompuroimasta. Kadulle on pyasäköity suuri kuormuri,
jonka kuomulla peitetylle lavalle minut ohjataan. Sinne johtavat metallitikkaat joiden pääs-
sä odottaa täydellisen pimeä oviaukko. Kuvottavat hajut leijailevat sieltä vastaan kun minä
ryömin vähän peloissani lavan pimeään perukkaan asti. Nojaan selkää turvalliseen ohjaa-
mon seinään, joka huokuu kylmää. Kämmentä vasten tuntuu karhea lavan sorapinta ja jokin
pikku eliö juoksee sormen yli. Ovi suljetaan ja auto nytkähtää liikkeelle.

Ne ovat vanginneet minut pimeään neliöön ja kuljettavat nyt kohti metsää. Ovat etsineet
sopivan paikan jostakin kaupungin ulkopuolelta ja tarpeeksi kaukaa. Lava tärähtelee ja
keinuu epätasaisella metsätiellä. On pakko pysytellä keskellä kovaa lavaa nelinkontin tai
makuulla, sora hiertää kämmeniä ja polvia. Pakokaasua vuotaa koppiin. Muistan, että lap-
sena pidin sen pistävästä hajusta.

Auto on kääntynyt syrjäiselle sivutielle. Kulku hidastuu ja tuntuu että alamme kääntyä.
Voimakas nytkähdys, ja niin olemme ilmeisesti perillä. Oven läimähdyksiä ja heikko kei-
nahdus kun kopin etuosassa majailleet sotilaat hyppäävät kyydistä. Aamuisen taivaaan
himmeä kajo kehystää tummaa varjoa joka tuijottaa minua suoraan silmiin.  Joko nyt on
aamu, minä ihmettelen. Matka meni ihmeen nopeasti.

- Jaahah, ulos sieltä!  Ääni äyskäisee. – Ollaan niinku perillä.

Varjon takana häilähtelee toinen ja useitakin. Kuuluu ilotonta tekonaurua. – Ja tännepäin
sitten, olkaa hyvä! Ääni kuuluu rauhoittavasti suostuttelevan. – Tuokio vain.
Kuulin kuinka kiväärin lukkoja räplättiin ja sitten kuulin taas sen saman äyskivän äänen.

Ladatkaa! Tähdätkää!  Tulta!

Herättyä oli helpotus muistaa, että tämän saman unen minä näin ja kirjoitin noin viisi-
kymmentä vuotta sitten Kaltioon. Loppusanat ovat kadonneet niin kuin koko sen ajan
tarina, mutta jutun loppu on yhä sama. Ei maailma ole lyhyessä ajassa muuttunut, komento-
sanat äyskitään milloin milläkin kielellä ja moni meistä näkee samaa unta.

Kootut unet 1969 ; 2020 

Tyhjässä huoneessa

TYHJÄSSÄ HUONEESSA



Illalla huomasin että taivas halkeili säröille ja kuulin äänen joka muistutti lakanakankaan repeilyä. Ehkä alkoi leijailla taivaan sirpaleitakin keveästi jaloilleni, joita pisteli kylmä. Näin olin tuntenut  ennen kin kun katsoin hyvin korkealta alaspäin kohti mustaa vedenpintaa jossa pilvet uivat. oike-
astaan tuo ääni ei ollutkaan repeilyä vaan musiikkia. Tarkemmin kun kuuntelin, se oli mollisointui-nen Schubertin kahdeksas, se keskeneräinen h-mollisinfonia. Kallistin päätä ensin vasemmalle ja sitten oikealle niin, että näin koko pihamaan. Sen pinta oli ohuen valkoisen kuuran peitossa ja herukkapensaat tököttivät kohmeisia sormiaan kohti jo olematonta taivasta.

Minä yritin laskea noita sormia, mutta en onnistunut koska ne väräjivät himmeässä iltakajossa, ja hitaasti huojahtelivat kyntensä punaisiksi lakattuina. Ei se kuitenkaan verta ollut, vaan laskevan auringon kiloa ennen lopullista yötä. Pyydystin muistista pakoon lehahtaneen kuvan ja naulitsin sen mielen pohjalle kuin perhosen. Ecce homo, Maria, kaihoisa ja nuori katseensa suoraan minun silmiini hukkumaassa. Hetkeen pysähtynyt, mielen kokoelmaan neulalla lävistetty Maria kolme vuosikym-mentä sitten. Ikkunasta näkyivät nyt vain läheiset puut, rakennuksen pääty ja kukkien kimppu. Viimeisen ehtoollisen karvas maku vielä suussa.

Mutta nyt, tässä minä istuin olohuoneen nojatuolissa ja muistin, että tämä oli jo neljäs viikko ilman Mariaa. Vielä viimeisellä vieraskäynnillä hän varoitti minua jättämästä lieden levyä päälle. Joskus paljon myöhemmin sinä ymmärrät miksi minä varoitin sinua monista muistakin asioista. Ja ellet sinä tee yhtään virhettä, et myöskään ymmärrä mistä minä sinua varoitin, hän kuiski minulle sairaan äänellään.

Minun mieleni oli musta ja liikkumaton kuin avaimenreikä, nurkkaan jähmettynyt torakka. Viisi tuntia olin  nyt vain istunut hämärissä, uskaltamatta sytyttää valoja tai vilkaista kelloa. Olin  kuunnel-lut tuolin narahtelua hitaassa iltayössä, etäisiä askelia vaikka tiesin ettei Maria enää koskaan tule. Ajattelin että elämän kaikki tarinat ovat keskeneräisiä, elämä ei noudata ihmisen mielessä idäteltyä kaavaa, vaikka slltä saattaa  joskus näyttää. Ihminen on luonut nuo kaavat omiksi ansoikseen.

Ja ajattelin siinä niinkin, että uni on mielikuva elämästä. Sekään ei tunnusta sääntöjä, se on ehdoton kaaos. Koko uni on vain pelkkää katastaasia, ei koskaan loppunäytös. Unen sisisäinen jännite on sen näkijän korvien välissä, sille on turha etsiä loppua. Se haipuu ja siirtyy toiseen tapahtumaan vieraassa ulottuvuudessa. Ja pitää vain muistaa että uni kyllä loppuu miten ja milloin vain. Usein se loppuu vapauttavaan tai haikeaan tunnelmaan, etkä sinä ole valmis avaamaan ovea unesta arkipäivän ahdistavaan tunnelmaan.

Nyt minä elän täällä tyhjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta joka näyttää loputtoman
pitkältä unelta.
(2020)

Välitunti

(Kerttu 7 v.)











K O U L U K I U S A A JA



Tunnistin hänet jo kaukaa. Siinä hän istui kuin ahdistunut huuhkaja villakaulaliinaan kiedottuna ja näytti kuumeiselta. Nuokkui puistonpenkillä, pullea muovipussi jalkojensa vieressä. Siitä oli jo vuosikymmeniä kun viimeks tavattiin. Minulle hän oli menneisyyden tartunnan kantaja, kaunan virus kaukaa vuosikymmenien takaa. Muistin kuinka oli porukassa vähän leikkimielellä pohdittu mitä meistä myöhemmin aikuisina tulee. Vaikka se olikin leikkiä, näkyivät arvioissa yhteiskunnan arvostukset. Oppiarvoja, hyviä tuloja. Useimmat noudattivat tiedostamattaan omien vanhempiensa antamia ohjeita ja toiveita. Puolet porukasta tähtäsi lääkäriksi, arkkitehdiksi, diplomi-insinööriksi tai tuomariksi koska arveltiin, että niissä ansaitsee parhaiten. Nekin joita todellisuus johti elämässä rautatie-virkailijoiksi, kaupparatsuiksi ja trukinkuljettajiksi, eivät sitä silloin halunneet tunnustaa.

Hän huomasi minut, ja näytti siltä kuin olisi halunnut juosta pakoon. Tulin asemalta päin ja ajattelin kulkea puiston halki ennen kuin palaisin kotiin. Vaihdeltiin siinä vaisusti tervehdyksiä ja minä menin penkille hänen viereensä. Oliko hän jotenkin poissa tolaltaan, koska silmät katsoivat vähän kieroon ja välttelivät katsekontaktia. Tuntui oudolta, tämä oli ensimmäinen kerta vuosikymmeniin kun olimme näin läheisissä tekemisisssä. Minä sain päähänpiston istua penkille hänen viereensä. Hän oli aikoinaan pitkä ja vahvarakenteinen kiusaaja jota oli pakko välttää jos halusi selvitä päivästä ilman mustaa silmää ja nöyryytyksiä. Nyt hänen olemuksensa oli jotenkin lysähtänyt, vaistosin häpeilyä ja alemmuudentuntoa. Mitähän lie pohtinut minut nähtyään. Ehkä hän harkitsi ottaa kiinni kauluksesta ja latoa kourallisen märkää soraa minun niskaani paidan alle. Näinhän se aikoinaan usein meni

Niistä ajoista ei nyt puhuttu sanaakaan. Minä kerroin työmatkastani kaikkea sellaista mikä ei häntä kiinnostanut, mutta pakkohan se oli. En kehdannut udella tarkemmin mitä hänelle kuuluu, kun katsoin ohimennen hänen asuaan. Hänestä lemahti lian ja ulon haju, ja nyt huomasin että myös vanhan viinan. Ajattelin että ehkä minä jäin hänelle silloin aikoinaan jotakin velkaa, sen mikä oli alusta alkaen hiertänyt meidän välejämme. Että minulla meni kaikki kohtuullisen hyvin vaikka en mikään välkky ollutkaan. Minulla oli vain pitkäjänteisyyttä ja tasaista sietokykyä. Nyt en vielä tiennyt, mutta jälkeen päin kuulin, että hän oli lomaillut pari kertaa linnassa rötöksistään. Hän oli eronnut avoliitostaan ja seilannut laivojen matkassa maailmalla. Mutta hän oli oppinut tietämään
mistä oli lähtöisin, ja kuin koira jolta on kuritettu oma luonto, hän palasi aina kotipaikkakunnalle. Nyt hän oli asunnoton ja työtön, ja minä olin velkaa vaikka hän oli joskus nuorena kohdellut minua väärin ja ollut ylimielinen. Halusin näyttää, että minä tässä vielä yritän elää niin kuin kirkko opettaa. Koh-
tele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. Koska olen mielestäni hienotunteinen, valehtelin että minulla on nälkä. Tule mukaan niin piffaan sulle murkinat.

Tarjous hyväsyttiin ja niin minä vein hänet perässäni baariin, jossa ei onneksi ollut paljon väkeä.
Kukaan siellä ei tuntenut minua.Vähitellen hän tuli puheliaammaksi kun luuli, etten minä muista-
nut koulukiusaamista. Jaariteltiin siinä niitä näitä ja kun aika oli kypsä, halusin poistua
näyttämöltä. Siihen hän jäi vielä istumaan baaripöydän ääreen ja hörppimään  kahvia.

Kotimatkalla minua kalvoi outo epäilys. Olinko minä maksanut velkani hänelle
vai itselleni. Kuulunko minäkin niihin erivapauden haltijoihin, jotka voivat tehdä tarpeensa taivaan portin pieleen ja joille kansa aina kumartaa? Ja matkalla muistin Kolkovin, jonka kättä alkoi särkeä. Ja niin alkoi minunkin kättäni särkeä, ja kipu pakotti minut istahtamaan hetkeksi jalkakäytävälle.

(2019)