Hoo Moilanen, päivän esseisti honoris causa

SORATIELLÄ  JUOKSI HITAASTI  KOIRA













Lintuparvi lehahti ilmaan koska minä olin katsonut sitä ikkunasta. Ne olivat muuttolintuja sillä nyt  oli syksy. Soratiellä juoksi hitaasti koira, joka saattoi katsoa minua. Siltä ainakin tuntui. Olin jo  kävellyt hyvää vauhtia tienmutkaa kohti, kun näin kuinka koira kaarsi sen taakse ja katosi. Mennessään se vihelsi virttä, jonka numeroa en nyt muista enkä oikeastaan välitä muistaakaan. Mietin kuinka helppoa tuo on, katoaminen kun vain itse sitä haluaa. Ja sitäkin tulin vähän miet-tineeksi, että koira katoaa vaikkei itse sitä tajua. Sehän ei osaa haluta mitään. Lopulta kävikin niin, että mutkan takaa ei löytynyt yhtään mitään. Se minua turhautti vähän, sillä olin laskenut niin paljon tuon salaperäisen mutkan takaa paljastuvan maailman varaan. Olin kuvitellut, että sieltä löytyisi jotain sellaista, mIkä vapauttaisi minut syyllisyydestä. Siitä huolimatta etten tiennyt edes mikä oli aihe, että olinko tehnyt jotain peruuttamatonta tai jättänyt tyystin tekemättä.

Elämä epätietoisuudessa on rangaistus, sellainen josta sanotaan että herra meitä siltä varjelkoon. Tietoisuus epätietoisuudesta on yhtä lailla vaikeaa, koska useimmiten siitä joku ulkopuolinen huomauttaa. Niin kuin tänä aamunakin, heti herättyäni kun nousin ja asettauduin tutkimaan maisemaa ikkunasta. Sieltähän minä kyseisen koirankin näin, ei sitä voi kieltää. Join kyllä kupposen kuumaa kaakaota, jota minulle aina aamuisin tarjoillaan, mutta siitä huolimatta meille virisi taas tuo nolo ja oikeastaan turhakin riita siitä mitä tänään  tehtäisiin. Mentäisiikö lyömään palloa kentälle vai ostoksille. Minä en ole viimeksi mainittujen kannalla, enkä piittaa palloilustakaan. Se on jonnin joutavaa ajankulua, josta olin muitakin varoittanut. Elämä on kerta kaikkiaan niin lyhyt, ettei sitä kannata haaskata joutavaan ajankuluun. Parempi kuin kevyt ja turha ajanvieteromaani on vaikka Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Siihen sisältyy paljon sitä elämnaviisautta, jota paitsi dekkaristit jäävät, ja asiakirjojen märehtijät. Viimeksi mainituthan eivät osaakaan lukea ja ymmärrys heillä on heikoissa kantimissa. Väittävät muun muassa jopa, että pilkun paikka ratkaisee virkkeen merkityksen. Siinäpä meille syvällisyyttä kerrakseen!

Tämä miete jossa pilkku näytteli merkittävää osaa, palautti muistiin taas sen salakähmäisen koiran joka hölkätessään soratiellä ei muuta kuin vilkaisi minua väheksyvästi. Ajattelinkin nyt näin, että etääntyessään pilkusta tulee helposti piste ja sieltä, vaikka koiran hännän alta saamme elämään perspektiiviä. Totuushan on, että ilman pistettä ei pääty mikään minkä on kerran aloittanut. Joskus sekä lintuparvella että soratietä juoksevalla koirallakin voi siis olla yhteinen nimittäjä. Sen nimi on turhautunut joutilaisuus. Goethea vähän mukaillen sanoisinkin, että piste on pysähdyksen paikka.   
(2020)

Kuka laati älytestit? 

T E K O Ä L Y





 Puhuvat älypuhelimista, ajattelevista ja tuntevista mekaanisista laitteista. Se on tu-
levaisuutta, he sanovat. Kun ihminen suunnittelee ja rakentaa koneen, hän siirtää
sille omat ideansa ja taitonsa. Tulokselle antaa merkityksen laitteen käyttäjä. On
siis syytä muistaa, että koneilla ja teknisillä laitteilla on yksi yhteinen piirre. Ne
eivät synny sattumalta, ilman tarkoitusta. Niillä ei ole omaa tahtoa. Jos joku neropatti
etsii ajatusten alkuperää aivoista, hän huomaa olevansa mahdottoman tehtävän edessä. T
utkijat ilmoittautuvat useimmiten pönäkästi agnostikoiksi, ateisteiksi ja materialisteiksi.
Hyvä niin, mutta sehän ei maailmaa miksikään muuta mitä he tuntevat olevansa. He
tutkivat aivoja fysikalistisin menetelmin ja yrittävät ratkaista ongelman siitä, miten aivot
kuplivat tunteita ja ajatuksia, miten ne hahmottavat päämääriä. He etsivät kemiallisten ja
sähköisten ilmiöiden tuloksia. Tuollainen menetelmä antaa loppu-tulokseksi kehäpäätelmän. Se paljastaa meille tekijän, vaikuttajan joka saa aikaan tapahtumaketjun, joka tuottaa taas oman tuottajansa. Se on ihmisen käsitys totuudesta, eikä sitä pysty mikään horjuttamaan koska hän
on ikuinen skeptikko.  Pimeästä energiasta ja aineesta puhuvat skeptikot näkevät vain
vaikuttajan, jonka voi nähdä ja jota voi kosketella. He ovat sokeita ja kuuroja.

Ilmiöt ja aivojen toiminnot voivat kietoutua toisiinsa, ne korreloituvat, mutta syyn ja seurauk-
sen järjestyksestä ne eivät piittaa. Fyysinen ympäristö vaatii fyysisiä vastauksia. Ihmisen
psyyke vaikuttaa siihen, miten hän toimii ja miten asiat kokee. Unessa tuo arkinen ja totuttu ympäristö vaihtuu epävakaaksi, mutta ei sitä kukaan voi tuomita myös epätodeksi. Unen
totuuksia ei voi paeta työntämällä päänsä niin sanottujen tosiasioiden pensaaseen kuin jänis.

Sielutieteessä syntyi vähitellen käyttäytymistä käsittelevä suunta, behaviorismi. Aineeton
henki ei ole kognitiivisen psykologian tutkimuskohteena ihan ensimmäinen. Miten voisi
ollakaan? Äly ja tietoisuus olemassaolosta ei piilottele ihmisen johonkin tarkoitukseen suunnittelemassa ja rakentamassa laitteessa. Ne eivät synny biologisen elimen, aivojen
toiminnan tuloksena. Tietoisuus on verrattavissa energiaan, joka on kaikkialla ja jonka voi
helpommin ymmärtää eräänlaisena informaatiokenttänä. Idän mystikot määrittelivät Ju-
malan kaikkivaltiuden: Hän joka on.
(2020)

Merenneito käveli vastaani rantatiellä sen jälkeen kun olin lukenut pitkän ja uuvuttavan lakitekstin
joka käsitteli saamisia ja velvollisuuksia ja viittasi lukemattomiin lakipykäliin. En ole varma, mutta ehkä olin jo nukkunutkin tovin rannan kivet pään alla, ne tuntuivat vieläkin pykäliltä.

M E R E N N E I T O



Tuli yö, ensimmäinen jota en nukkunut kiveä syleillen ja ehkä siksi se tuntuikin niin lyhyeltä. Kun päivä koitti, maalasi se maan vihreäksi enkä minä häntä voinut nähdä, vaikka se varmisti hänen olemassaolonsa. Minulta kysyttiin missä olen ollut, että miksi valitsin niin vaikean unen. Olivatko kivet pehmeitä, voiko niiden alle työntää kätensä ja tavoitella helppoa unta?

- Ei minusta, ne ovat vain kiviä, sanoin ja käänsin katseen pois.
-
Ja sitten kahmaisin kiviä kourallisen, mutta jäin silti katsomaan kun hän käveli rantaan.
Hän askelsi kuin balettitanssija ja oli kaunis katsella. Hänellä oli pitkä, kaislanvärinen hiuspal-
mikko.

- Et kai sinä minua pelkää, huusin hänen peräänsä.

Ei vastausta, vain rannan haavikossa tuulenvire kahisi ja lehdet lepattivat. Päivä oli jo hiipumassa, kun oranssi ilta sai rantakivet välkehtimään ja hänet taas näin. Hän oli tullut jostakin takaisin ja haisi kalalle. Se häiritsi minua. Ihmettelin kuin Nietcthe aikoinaan, voi minua! Mihin aika oli paennut? Ihmettelin koska en ollut sitä tunnistanut. Näin taas hänen vihertävät silmänsä ja kaislapalmikon. Kalat polskivat rannan ruovikossa.

- Eikö olekin kaunista, minä hänelle ehdotin. Ajattelin tätä iltaa ja sitäkin, että saisimme olla hetken aikaa kaksin ja voisin kysyä missä hän oli taas viipynyt koko päivän. Tämä odottelu alkaa minua uuvuttaa, voisit edes laulaa minulle kun kerran tulet tänne aina takaisin.  Muistelin, että se oli Hyvän ja pahan tuolla puolen, päättäjäislaulu.

- Kauneus on katsojan silmissä, hän sanoi ja tähtäsi katseensa minuun.

 Jostain pitkien hiusten kätköistä hän otti esiin huilun joka näytti ensin simpukalta. Kun hän siihen puhalsi, tuntui kuin olisin sävelen joskus kuullut, kauan sitten. Ja kyllä hän vähän lauloikin minulle,
mutta sitä en enää ymmärtänyt. Luulen että se oli vanhaa minotaurusten kieltä ja että hänen nimensäkin oli Minea.

(2020)

KESKIYÖN ETYDI   

Etydi opus 10 Chopin

Heräsin kovaan kolaukseen. Oli keskiyö, kello jo vähän yli kolme. Uteliaisuus ajoi minut jalkeille ja lähdin unisena laahustamaan olohuonetta kohti. Mietin, että ehkä radio oli taas auennut itsestään. Niin se oli tehnyt joskus ennenkin. Kun keskityin tarkemmin kuuntelemaan, ymmärsin että joku paineli cembalon näppäimiä. Miten tuo soittopeli oli meille tuotu, milloin ja mitä varten? Astuin olohuoneen ovelle ja näin jalkalampun himmeässä tuikkeessa istuvan edesmenneen tyttäreni kutomassa sukkaa tai mitä lie kutonutkin. Hänen silmänsä tuijottivat kiinteästi kutomusta. Cembalon ääni kuului nyt toistamiseen ja näin  myös isän, joka istui soittopelin ääressä ja hänen sormensakin näin, ne olivat valkoiset ja pitkät. Ne hipelöivät kevyesti näppäimiä, luulen että kysymys oli jostakin Chopinin etydistä.'

Tämä kaikki oudoksutti minua kovin, sillä muistaakseni isä ei eläessään osannut soittaa edes huuliharppua. Tytär kyllä kutoa osasi, hänen vaikeutensa oli vain silmäpako. Nyt hän istui, kutoi ja kuunteli cembalon väräjäviä nuotteja, jotka pörräsivät soittavan isän pään päällä kuin sääskiparvi. Isä piti pienen tauon ja mietti, jatkoi sitten taas samaa sävelkuviota uudelleen ja uudelleen. Minä aloin pohtia mihin hän pyrki tuolla esityksellään, siinä oli jotain mikä antoi vaikutelman katumuksesta. Hän ilmiselvästi muisteli, ja se muistikuva ahdisti häntä. Etydi valmisteli kuulijaa johonkin tapahtumaan menneisyydessä, se pyrki vakuuttamaan jonkin tapahtuman välttämättömyydestä.

Soittaja käänsi hitaasti päänsä niin, että sain häneen katsekontaktin. Hän oli ahdistuneen
näköinen ja kertoi kokemuksen niin matalalla äänellä, että tuskin sitä kuulin. Hän puhui sodasta.

- Minä näin kun ne hiipivät tiheästä pensaikosta soratielle ja pälyilivät ympärilleen. Äkkiä joku heistä äkkäsi minut kiven takaa ja nosti aseensa, hän kertoi.. Mutta minä ehdin ensin ja ammuin heidät kaikki viisi siihen paikkaan joka oli kuin karttaan piirretty risti.
 
Isä käänsi kalpean katseensa cembaloon ja jatkoi kesken jäänyttä säveltä. Hän oli mestaritason ampuja, voittanut monet kilpailut. Luulen että se mitä hän nyt yrittti soittaa meille kuuntelijoille, oli Chopinin etydi opus 10, mutta minä olen niin vanha että en voi olla mistään enää aivan varma. 

           E L Ä M Ä N   G EN R E 




                                

                                                        Kuva: Syysmetsä (T.Yli-Rajala)

Elmän tarkoitus on
leikitellä elämällä
(Kundera)

Olin tullut kotiin hautajaisista, Olo oli kuin puusta pudonneella. Mietiskelin tuota ikuisuusongelmaa ja näin, miten pöydällä lojuvan kirjan lehdet selautuivat itsestään siihen Uuden testamentin osaan, jossa apostoli Paavali varoittaa sotkeutumasta vainajien asioihin. Minulle riittävätkin omat asiat, ne minä osaan kyllä sotkea taitavasti. Minulla on outo huumorintaju, jota kaikki eivät ymmärrä. Olen loukannut monia ihmisiä ihan huomaamatta, itseeni ylen tyytyväisenä. Ehkä vika on siinä, että minä puhun enemmän kuin ehdin ymmärtää ja kuulija jää kuuntelemaan. Ennen kaikkea miettimään, ja hän ymmärtää väärin.

Kun väki kantoi seppeleitään ja kukkavihkoja arkulle, minä eksyin pohtimaan taas niitä syvällisiä asioita, joista Isä Aljosa oli varoittanut pysymään etähällä, sillä totuus löytyy pyhien kirjoituksista. Minä en ollut samaa mieltä, väitin että hekin olivat itse ajatelleet, tehneet valintoja ja löytäneet sen mitä pitivät totuutena. Niin kuin tämä Dostojevskikin oli tehnyt.

Elämän työpöydällä näen hajoitetun kellon, sanoin  sille vainajalle vielä jokin viikko sitten. Vieläkö se jaksaisi tikitellä? Kyllä minä tiedän, että itse olen se osa joka on jäänyt yli kun kelloa on koottu. En sovi mihinkään, eikä kukaan tiedä mikä tarkoitus minulla siinä olisi. Käykö elämän kello myös ilman minua? Mihin on tietoisuus olemisesta siinä vaiheessa kadonnut? Kuun valossa se hohtaa hopeisena, päivällä katoaa, enkä minä enää löydä ajatusta. Ei sitä löydy kemian kaavoista eikä kvanttifysiikan yhtälöistä, ei skeptikkojen aapisista eikä tylsistä saarnakokoelmista.
Aika on peili, jonka läpi meidän on kuljettava ja ehkä sieltä jokainen löytää lopulta vain itsensä. Se on lohduton ajatus, jonka alkuperä meitä pelottaa. Se on mielikuva, Asmodaios, joka rakentaa Jerusalemiin temppeliä.

Kuolema tavoittaa aina yksinäisen  ihmisen. Ja ihminen on ainoa joka tietää ja tuntee elävänsä, joka muistaa eilisen ja osaa kuvitella ja päätellä mitä huominen tuo tullessaan. Ihmisellä on vapaus valita ja kantaa siihen mukaan kytketty  vastuu siitä, haluaako elää helvetissä vai vapaana. Elämän genre on tietoiuus vapaudesta. Kunpa voisin tehdä sitä tunnetuksi, ja puhua niin kuin minun pitäisi. Sillä vihollinen vainoaa minun sieluani, hän on ruhjonut minun elämäni ja pannut minut pimeään niin kuin ammoin kuolleet.
(Psalmi 143:3. 

ILMA KUULAS ELOKUUN





Unessa mikään ei meitä erota. 
Yö yön jälkeen ylitämme meret
ja vuoret
((Rakasta sinä vain. Japanilaista
laulurunoutta)





Kuva: Elokuu (T.Y-R.)








Olin saapunut unessa  rantaan, kohdalle jossa joki laajeni pieneksi lahdelmaksi. Muistin että se oli joskus poikasina nimetty Simpukkalahdeksi. Veden pinta ylti lantioille asti ja rantamilla kasvoi tiheää kaislaa. Syvemmälle, sinne missä vesi virtaa mustana vuolaammin, hukkui naapurin Roosa. Hänet löydettiin vasta viikkoja myöhemmin, punertavat hiukset mudan peitossa.

Jokirannassa oli kymmeniä törmäpääskyn pesäaukkoja. Lintuja pyrähteli sillloin tällöin ohi ja yli.. Minä pohdin lyhyintä ja helpointa kulkureittiä sillalle, joka häämötti parin sadan metrin päässä. Se oli vanha riippusilta, joka tärisi aina kuin horkassa auton pyörien alla. Lähdin oikaisemaan  karjalaitu-men yli. Oli pakko seurata piikkilanka-aitaa, joka polveili pellon reunassa kohti suuria varastoraken-nuksia. Minun seuraani oli jostain lyöttäytynyt teini-ikäinen tyttö, jolla oli vielä saparot päässä. En ollut huomannut mistä hän ilmaantui siihen ja hänen seuransa vaivasi minua. Portin takana näimme kioskin. Tyttö halusi poiketa sinne ja kertoi käyvänsä ihan päivittäin sokerimunkkeja ostamassa. Baarinpitäjä kutsui häntä tuttavallisesti nimeltä Roosaksi. Tämä joi limsaa suoraan pullosta ja pyyhki sokern murenia suupielistään. Sitten hän kaivoi esiin meikkilaukun,  vilkuili kuvaansa peilistä, muikisteli suutaan ja avasi saparot. Punertavat hiukset valahtivat olkapäille, ja vasta nyt huomasin että ne olivat kuivuneen mudan tahrimat. Hän alkoi kammata hiuksia peilin edessä. Katselin kuinka saparopäinen pikkutyttö muuttui vähitellen naiseksi, maalasi huuliaan ja pirskotti hajuvesiä kaulalleen. – Mistä sinä ajattelit lähteä minua etsimään, hän kysyi.

Etsimään mitä? Olin kai kertonut hänelle jotain sellaista minkä itse olin jo unohtanut. Ehkä olin puhunut hänelle menneisyydestä. – En oikein tiedä vielä, vastasin varoen. Enkä edes tiedä asuuko täällä enää kukaan. Lyhyen hetken ehdin jo oudoksua epäilyä, sillä koskihan se minua itseäni. Minä-hän olin yksi menneestä ja olin olemassa. Silti olin siitä epävarma, vaikka näin edessäni tutun riippu-sillan joka johti joen rannalle. Roosa oli jäänyt jo kioskille ja minä olin jatkanut matkaa ihan huo
maamatta, ajatuksissa ja ahdistuneena. Sillan kannatintolppaa vasten nojasi pyörä jonka tunnistin omakseni. Se oli ruosteessa kauttaaltaan ja lukittu ketjulukolla. En muista milloin olin sen siihen jättänyt. Kun katsoin kelloa, se näytti jo puolta kuutta. Roosa oli taas ilmaantunut viereeni ja näytti kyllästyneeltä. Hänen korvissaan killuivat nyt suuret renkaat joiden alapinnassa oli vihreitä kiviä. Kuin värjättyä hietaa, tai hometta? Kurotuin katsomaan niitä lähempää ja aistin samalla hienon homeen tuoksun. Muistatko vielä kun ajettiin tänne ja sinä lukitsit pyörän tuohon, Roosa kysyi. Minä istuin pyörän tangolla ja oltiin vähällä ajaa ojaan. Sinä viheltelit koko matkan ajan sitä uutta iskel-mää, ilma kuulas elokuun, tai jotain sellasta. Niin se taisi mennä.

Hän jäi seisomaan sillalle kun minä päätin jatkaa tätä turhaa matkaa.Epäilin, etten enää näkisi häntä vaikka kääntyisin katsomaan taakseni.  Minut valtasi outo ikävä. Tuntui kuin olisin äkkiä huomannut jotakin kadonneeksi, jotain sellaista mitä ei voi enää nähdä vaan ainoastaan tuntea. Muistelin Roosan vieraita kasvoja ja yritin palauttaa mieleen kuka minä itse olen. Avasin jo silmät ja epäilin, että olin herännyt unesta todellisuuteen. Tai ehkä se kävikin toisin päin? Olin herännyt ja makasin omassa vuoteessani. Ankara närästys sai minut nousemaan sohvan reunalle. Seinän takaa kuului virrenvei-suuta. Joku  siellä kuunteli radiota. Avoimesta ikkunasta kuulin kuinka ruoho kasvoi puistossa puiden yli ja aurinko näytti peittyvän vihreään. Valo juurtui syvälle maahan ja aika oli pysähtynyt. Otin lehtiön pöydältä ja piirtelin siihen pieniä yksinäisiä ympyröitä, joilla yritin tavoitella näkemääni unta. Se oli yhtä turha kuin geometrian ongelma, jota olin joskus murrosikäisenä, nuorena Roosan kanssa pohdiskellut. Kuulin linnun laulua avoimen ikkunan raosta ja päättelin, että on kesä. Jossakin tuolla ulkona viipyili sadeipisara räystään lipassa. 
- (Kootut unet 2018)

KUUSI OSAINEN FUUGA






Varhaisin kuin aamun sää,
utu laaksoon välkähtää
Tuuli lehvissä jo lentää
kel on lentimet, se lentää
(Joseph v. Eichendorff)




    Kuva: Fuuga (T.Yli-Rajala 1995)





                                                                                                                                                                     
Ja äkkiä on ilta, on hieno, impressionistinen häivähdys todellisuudesta. Siitä totuudesta jonka ymmärtäminen on ihmisen osa ja kirous. Kaikista luomakunnan olennoista vain ihminen muistaa eilisen ja tuntee huomisen, ihmisellä on järki joka osaa laskea todennäköisyydet. Minä olen aina pitänyt tuota Quasimodon runoa osoituksena siitä, miten myötätunto ja empatia kuuluvat ihmisolennon tuntemuksiin. Quasimodon runo on kuin yöperhonen, joka suuntaa lentonsa kohti valoa ja palaa siihen. Siitä heijastuu ihmisen tuska ja ehkä myötätuntokin. Vai heijastuuko sittenkään?

Quasimodo oli runoilijana hermetisti, hän edusti suuntaa joka tavoitteli hämäryyttä ja luok-
sepääsemättömyyttä. Säkeet eivät voi muuntua proosan tavoin ymmärrettäviksi, arkipuheessa
runon olemus hajoaa. Tulkinnan ongelma on verrattavissa yritykseen kuvata Johan Sebastian
Bachin kuusiosaisen fuugan säveltämistä siihen, että  pelaisi kuusikymmentä erää shakkia silmät sidottuina ja voittaisi joka pelin.

Ja äkkiä on ilta kuvaa hetken tilannetta, ja sen todistusvoima on kuolevaisen ihmisen tajunnan kätköissä. Se on eksistentiaalinen sense datum, lopun tietoisuus lohduttomassa yksinäisyydessä. Nykyhetken kokemus on kaikki,  mikä on varmaa ja todellista tässä ja nyt, sanoi Wittgenstein ja
juuri se tekee meistä ihmisiä. Tuo lopuntietoisuus on ristiriidassa kritinuskon kanssa, joka korostaa sitä, että tietoisuus jatkuu fyysisen kuoleman jälkeen. Materia kahlitsee ja vapautuminen siitä merkitsee että kaikki on mahdollista ja todennäköistä. Ei ole aikaa eikä paikkaa. Mitättömällekin kuvitellulle todellisuuden pohjalle mielikuvitus voi kehrätä uusia kuvioita. On olemassa vain virtuaalista materiaa.

Jokainen yksin maan sydämellä, auringonsäteen lävistämänä. Ja äkkiä on ilta. 
Sillä minun ajatukseni eivät  ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni.
(Jesaja 55:8)