ALISTUMINEN

Ilmestyskirjan seitsemän päätä liittyi yhteen.   

 Nyt ne tarvitsivat vain hännän jota huiskutella.

Taulu: Alkumeri  (Akvarelli TY-R 1997)

Alistuminen vieraan vahvaan tahtoon on vastenmielistä. Se toimii usein kansainvälisten suurfirmojen ja väkisin ylläpi-dettyjen liittovaltioiden hyväksi. Se kieltää ajattelemasta omilla aivoilla ja pakottaa toiminaan vastoin moraalisääntöjä, jotka on meille länsimaisessa maailmassa luonut kristinusko. Se on eri asia kuin kirkko. Vuorisaarnan oppeja noudattavat kristityt ovat äärimmäisen harvinaisia ja heitä pidetään kylähulluina. Tekopyhät näkyvät ja kuuluvat kaikissa uskonnoissa ja lahko-kunnissa. Heitä pidetään viisaina.

Nietzsche totesi että länsi on tappanut Jumalan. Tilalle on tullut tyhjää. Nykyihminen ei tarvitse jumalia. Keskitason yläpuolella on yli-ihminen, joka osaa muodostaa omat moraalisääntönsä, ne ovat yksilöllisiä ja vain hänen omiaan. Nykypäivän ihminen luulee olevansa ylivertainen, hän tietää paremmin eikä hän tunne empatiaa. Minusta kuitenkin tuntuu, että  kristinuskon moraalin tilalle meille tuodaan muuta jo valmista. Islamin, budhalaisuuden, skeptikkojen moraalia. Ihmisestä tulee hiiri joka juoksee loputtomasti pyörivällä rullaradalla ilman toivoa. Jokin maailmankatsomus voi muuttua muodiksi, joka pakottaa ihmiset samaan muottiin ja hyväksymään nöyryyttävää alistamista. Imperialismikin on muoti, joka ohjaa sitä miten puet itsesi, mitä saat puhua, minkä historian saat hyväksyä ainoaksi totuudeksi. Mikä kansa tai ihmisryhmä on tasa-arvoinen muiden kanssa, mutta silti kaikista tasa-arvoisin.  

Varmaan joku saa herneen nenäänsä jos vertailen tyhmässä päässäni Nietzschen ja Marxin oppeja. Näen niissä molemmissa keskittämisen idean. Valta keskitetään yhdelle yli-ihmiselle tai puolueelle jota johtavat yli-ihmiset. Valtaa pönkitetään pelolla ja painostuksella, määrittelemällä oikea ja väärä. Järjestelmä vaatii myös tiukan valvonnan, jonka ihanne on, että kansalaiset pitävät silmällä toisiaan ja ilmoittavat vääristä valinnoista ja mielipiteistä.

Keskellä voimakkaiden tunteiden ja ristiriitaisten mielipiteiden maailmaa meille voi käydä kuin Kafkan koiralle, joka teki tutkimuksia takapihalla. Sen tulokset sopivat myös ihmisiin. Koira tunnusti:  silloin en tiennyt vielä mitään tuosta vain koirille,( siis myös ihmisille) suodusta, lumoavasta musikaalisuudesta. Se oli tähän asti tietenkin jäänyt huomaamatta minun hitaasti kehittyvältä havaintokyvyltäni, olihan musiikki ympäröinyt minua jo imeväisaikanani luonnostaan lankeavana, välttämättömänä elämän elementtinä, jota mikään ei pakottanut minua erottamaan muusta elämästä. Kuulin sitä radiosta, televisiosta, kaikkialta. Vain lapsellista ymmärrystä vastaavin vihjauksin minulle oli yritetty tähdentää, että tämä dystopia on oikea elämänpiiri. Niinpä siis nuo seitsemän suurta musiikkitaiteilijaa vaikuttivat minuun sitäkin yllättävämmin, suorastaan musertavasti.

Näin siis koira. Mutta nythän me tiedämme, että nuo seitsemän suurta musiikkitaiteilijaa hallitsevatkin tätä dystopian maail-maa. 

Kafka: Erään koiran tutkimuksia. Novelleja, Otava 1977. Mukaillen. 

 HEVONKUUSESSA

                                           Kuva:  Illan lehmus (akvarelli T.Y-R 1999)

Päivän miete: 

Anna toiselle se, mitä itse et halua

Vanhuus ja viisaus eivät aina pelasta vakavilta väärinkäsityksiltä ja ongelmilta. Osallistuin taannoin kiinnostavaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta epäonnistuin vakuuttamaan muut osallistujat siitä, että olen oikeassa. Yksimielisesti he kehoittivat minua häipy-mään hevonkuuseen. Minulle paikka oli tuntematon, oli pakko vain räpytellä hämmästyneesti silmiä ja poistua kokouksesta. En halua ärsyttää ketään, ellei minun seurani kelpaa.

Olin edelleen vähän hämmentynyt kun lähdin etsimään tuttua reittiä täältä takaisin. Hyräilin kyllä mielessäni vanhaa rivoa kuplettia, jonka olin kuullut nuoruudessa työnjohtajalta. Hän oli taistolainen kommunisti, jonka kanssa tulin hyvin toimeen, koska minä puolestani olin jo silloin opportunisti. Kaiken lisäksi hän oli vielä sukulainen. Mummuni veisasi virsiä ja paheksui. Epäluuloinen minäkin olin, koska kotikasvatukseni ei hyväksynyt kiroilua.

Kotimatka…Silläkö minä nyt olin? Yksityiskohtia en enää muista-nut, mutta kadun pää näytti tutulta. Mietin niitä Karamazovin veljeksiä, sitä miten sama perimä voi johtaa niin erilaiseen tulokseen. Dostojevskillä olikin kova työ pitää aiheen langat käsissä, ja siitähän se tarinan monipolvisuus johtuikin. Hän hyppi kesken pitkää tarinaa lyhyempiin sivuhaarakkeisiin, jotka sellaisinaan olisivat olleet jo itsenäisiä. Ja Gogolhan oli ukrainalainen, vaikka luuli olevansa venäläinen. Tietäähän sen jokainen, mitä varten virkamies lahjasen ottaa. Sitä varten, että rouvalle saisi kaikenlaisia robroneita ja hittoties mitä ne kaikki ovatkaan, venäläinen Gogol  aprikoi.

Gogolin virkamies sai minut hätkähtämään. Missä hitossa minä oikein olen? Rakennukset olivat kuin väärinpäin ja kadut tähtäsivät vääriin suuntiin. En minä tuolta ole tullut, mutta miten olisi tuo tien pätkä. Sehän johtaa pihaan jossa louskuttaa äkäinen koira. Kävel-tiinkö me täällä joskus syksyllä? Oli se Bulgakovkin aika hyväkäs, kun veti itse Belsebuubin romaaninsa, etten sanoisi suorastaan päähenkilöksi. Mestari ja Margarita. Tuo nainen herätti minussa syvää myötätuntoa. Mutta edelleen vaivasi kysymys siitä, olenko minä eksynyt. 

Juolahti siis mieleen kaivaa esiin matkapuhelin, jota en suostu nimittämään kännykäksi. Se on räävittömän ruma uudissana suo-menkieleen, jota mummoni aina kehuu niin kauniiksi. Arvelen, että kielitoimisto suosittelisi sen tilalle ”langaton mobiililaite jota voi pitää salaa takataskussa”. Kaivoin siis kyseisen mobiililaitteen takataskusta ja havaitsin, että sen sijasta olin aamusella ottanut mukaani sähköhammasharjan. Nostin sitä juuri korvalle kun näin tutut kasvot erään oudon talon ikkunassa. Havahduin hetkeen ja lausuin sen vielä latinaksikin: carpe diem. Jätin Karamazovin veljeksei postilaatikon kupeelle ja nousin portaat kohti kotiovea. Sitten minä päätin soittaa jopa ovikelloa, koska en ollut aivan varma kuka minua koti-ikkunasta oli tähyillyt. Ehkäpä se olikin itse Sharikov?

Viittauksia teoksista

Gogol, Kuolleet sielut (1884 p.) ja Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan, sekä novelli Koiransydän. 

  

 KADOTETTU  HÄNTÄ

Miete: Älä sinä kulje maalaisen kanssa,

jos itse kerran olet intellektuelli

(Daniil Harms, Sattumia)

                                                                Kuva: Syys soittaa serenadin

Ihminen viihtyy parhaiten utopiassa. On mukavaa piehtaroida hauskoissa mielikuvissa ja työntää ikävät asiat ja muistot piiloon. Mihin ne kätketään? Maastokuvioisen maton alle, jonka pintaan on ommeltu varoitus. Älä katso tämän alle, sinne on haudattu pelko jota sinä pakenet. 

Paeta voi monenlaisia asioita. Muusikko, kuvaamataiteilija, kirjai-lija saattaa paeta kritiikkiä. Arvostelu sellaisenaan on vain rivi tylsiä kirjaimia, mutta niiden väliin voidaan haudata vähättelyn ja pilkan siemeniä, jotka alkavat itää ja kasvaa kritiikin kohteen mie-lessä. Moni taiteilijasielu on päätynyt mielisairaalaan tai itsemur-haan,  kun joku empatian puutteessa alemmuuskompleksia poteva ja kaikkitietävä on loukannut. Ihmisten keskinäisessä suhtees-sa pitäisi aina muistaa, että herkimmille luonteille itsetunto on elämänhalua ylläpitävä voima. Kritiikki voi lyödä itsetunnon niin alas, ettei sieltä enää nousta. Se voi myös saada luovan kyvyn heräämään ja parantamaan masennuksen alhossa rypeneen mielen. 

Arvostelu on myönteisen kehityksen edellytys. Ilman sitä luova kyky näivettyy ja kuolee. Kritiikistä tulee kuitenkin helposti  kaa-vamainen liturgia eikä se enää toimi hyvän kehityksen edistäjänä, vaan se voi jämähtää paikoilleen jauhamaan tyhjää. Tulee mieleen näkymättömänä pysyttelevä mafia. Arvostelua pääsee laatimaan pieni kriitikoiden yliarvostettu klikki,  jota muut myötäilevät joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Tärkeimmät mielipiteet ja kritiikki keskittyvät Helsinkiin ja sen mediaan. Toisaalta kirjallinen kenttä on rajusti jakautunut kahtia. Kriitikot pyörivät ympyröissään ja kansa lukee mitä lukee, jos edes lukee. Kirjastojen rooli on ollut tasoittaa tuota kirjallista kuilua. 

Kritiikki vaikuttaa vahvasti kirjastojen aineiston valintoihin. Minulla on vuosikymmenien kokemus ja tieto siitä miten valinnat tapahtuvat. Joku työpaikan tiimi ne tekee nykyään, ei kirjaston-johtaja lautakunnan antamien yleisten raamien puitteissa. Periaate on sama kuin huutoäänestyksessä. Joku on lukenut tuon tai tämän, ja tykkää. Eikä tuota nyt ainakaan kukaan tule lukemaan, niin että turha sillä on hyllytilaa täyttää. Valintoja tekevien paras meriitti on paljo lukeminen, ei sillä niin väliä mitä luetaan. Ja kuka voi tietää mikä on hyvää kirjallisuutta, mikä huonoa. Suuri yleisö ratkaisee ongelman lukemalla sitä mikä on helpointa ja mikä ei rasita aivoja. Vastuu valinnoista on sälytetty kai vieläkin johtajalle, niin myös arvostelut siitä mitä hyllyiltä löytyy.  Joskus tuntuu siltä, että valintoja tehdään myös siellä, missä kustantajien uutuusluetteloita laaditaan ja missä päätetään mikä kirja pannaan näkösälle, mikä piilotetaan tai jätetään kokonaan valitsematta. Olen joskus hämmästellyt kirjaston hyllystä löytämääni kilpailun voittanutta proosakokoelmaa, jota oli vuoden kuluessa lainattu yhden ainoan kerran. Onko sen arvo laskettavissa lainausten määrässä vai piilee-kö sen arvostuksessa jotain muutakin. Miten Kafkan tai Bulgakovin olisi käynyt, jos heidän asemansa kirjallisuudessa olisi päässyt määräämään jokin asiantuntijatiimi? Tai asiantuntematon huopatos-suplutoona, komissaarin valvonnassa. 

Taisin sittenkin erehtyä kohottamaan sitä alussa mainittua maton reunaa. Olen onneksi jo emeritus. Joku tuon lisänimityksen on minulle antanut, en minä sitä ole keksinyt. Itse olen omasta mieles-täni kyllä paitsi emeritus, myös vähän karismaattinen, mutta perin juurin kyllästynyt kaikkeen. Kun minä luen kaikki nykypäivän tutkimustulokset kultuurin kehityksestä, alan epätoivoisesti kaivata kadotettua häntääni. 

(2021)

 

 

MAIJAN SYLISSÄ 

Lain kirjain pitäisi lisätä aakkosiin

(Stanislaw Jerzy Lec)

Olimme juuri aikeissa astua hotellin ovesta aulaan, kun ovimies kysyi minulta: oletteko samaa seuraa?

- Minä olen, vastasin päättävästi. Mutta tuosta toisesta en kyllä tiedä.

Viittasin vaimoon, joka seistä kyhjötti siinä vieressä neuvottomana.

Paikalle riensi jostain mies jolla oli lippalakki ja siinä vielä leuka-hihna. Hän kaapaisi matkatavaramme mukaansa ja lähti kuljetta-maan niitä hissin suuntaan. Hei mies, mitä te teette, minä kiekaisin. Ne laukut ovat meidän. 

Vaimo oli jo asioinut vastaanotossa ja suunnisti avainkorttinsa kanssa hissiä kohti hänkin. Minä esitin vastalauseen kontinkielellä, koska olimme nyt ulkomailla eikä siellä ymmärretä suomea vaikka kysymys on unionin virallisesta kielestä. Kaikki tähänastinen sananvaihto olikin käyty englanniksi, jota hallitsen skottiaksentilla. Sitten paikalle tuli kypäripäinen brittipoliisi, joka kohteliain sanakääntein ohjasi minut kadulla vartovaan poliisiautoon. Meillä päin niitä sanotaan mustiksi maijoiksi, mutta hallitus on tämän nimityksen nykyään kieltänyt rasistisena. Siispä selvyyden vuoksi ilmaisenkin asian niin, että minut toimitettiin maijan syliin poliisin toimesta. Jouduin viettämään yön sellissä, jonka ajan poliisi käytti tutkimalla  minun yhteyksiäni Pohjois-Irlannin ja lähi-idän tapahtumiin. Epäilivät terroristiksi, vaikka olen mielestäni varsin viattoman näköinen. Rikosrekisteriä  minulla ei ole. Yksi muistiin merkintä on Stasin arkistoissa, kun rajapoliisi pysäytti minut tunne- lissa joskus Berliinissä 1980-luvulla. Hän epäili, koska näki minulla kapitalistisen parran. Rajoitinkin ulkomaanmatkojani sittemmin niin, että kävin vain kerran voita ostamassa Haaparannassa.  Siitäkin matkasta jouduin laatimaan raportin, koska se kesti toista vuorokautta ja matkaa kotoa kauppaan oli rouvan mukaan vaivaiset 30 kilometriä.

Aamupäivällä huomenissa palasin samaisella värittömällä maijalla hotelliin, jossa minut otettiin nihkeästi vastaan. Kävi ilmi, että uusi vaimoni, tämä jälkimmäinen, oli poistunut hotellista jo varahin niskojaan nakellen ja vienyt mennessään minun käteisvarani. Nykyinen vaimo sen sijaan soitti minulle älypuhelimella ja puhui älyttömyyksiä. Se onkin tapa, joka eniten meidän hektistä, mutta tasapainoista avioliittoamme horjuttaa. Hän rauhoittui vasta sitten, kun lupasin kustantaa hänet ulkomaanmatkalle Haaparantaan. Pu-

huin suurieleisesti ulkomaista, mutta jätin mainitematta siis niinku, että Haaparanraan.  

 

H O U S U T   R Y P Y S S Ä

Kun ääntiöt on likvidoitu

kuulemme kerakkeiden kuoron

(S.J. Leciä mukaillen)

Joku työtovereista valitti kerran, että häntä oli pilkattu tuottamat-toman työn tekijäksi. Verovaroilla toimeentulevaksi yhteiskunnan elätiksi, joka ei missään muussa työssä tulisi toimeen. Minä lohdu-tin häntä, että älä piittaa lukutaidttoman typeryksen mielipiteistä. Niin on minuakin haukuttu, vaikka olen työskennellyt monissa tehtävissä muuallakin kuin siinä johon pilkka kohdistui.

Tunsin joskus insinöörin, joka kohosi firmassaan korkealle johtavaan asemaan. Häntä ihailtiin ja kunnioitettiin, hänen perheensä osallistui paikkakunnan silmää tekevien juhliin ja kutsuihin. Hänellä oli merkittäviä osakkeita ja tärkeitä ystävyyssuhteita. Poliitikot pyrkivät häntä hännystelemään ja itsenäisyyspäivän juhlissa hänelle myönnettin mitaleita. Mies osallistui kotikaupunkinsa kehittämiseen niin, että istui kaikissa tärkeimmissä johto- ja toimikunnissa. Hänen mielipidettään kysyttiin ja hän ratkaisi usein riita-asiat päättämällä mihin tie vedetään ja mitä tehdään jätteille, mitä polttoainetta käytetään ja kuka valitaan vuoden missiksi. Siitäkin, kuka katkai-see juhlallisesti uuden kadun yli vedetyn juhlanyörin ja ketä toimittajat kuvaavat edestä ja takaa. 

Parilla sanalla sanoen: tämä insinööri oli yhteiskunnan napamies. Sitten tuli päivä, jolloin paljastui solmu suhteista ja kytköksiä joihin viaton mies oli sotkeutunut. Hän oli auttanut pulaan joutunutta ka-veria ja allekirjoittanut paperin jolle oli ripoteltu korruption hyvän-makuisia siemeniä. Parvi mediakorppeja lehahti hänen kimppuunsa ja siinä meni sitten hyvä maine. Kaikki paikalliset hyeenat ja ulko-puoliset besservisserit kuhisivat tapauksen ympärillä ja vuosien myötä kehittyneet ystävyyssuhteet katosivat. Entiset tutut käänsivät päänsä ja hän joutui eroamaan herraklubeista, lopulta myös työstään. 

Joitakin vuosia ehti kulua kun hän eräänä päivänä eksyi minun työpaikalleni. Sehän oli tuo tuottamaton ja verovaroilla ylläpidetty norsunluutorni. Vanhana ystävänä hän avautui minulle ja kertoi katkeran tarinan ihmisten empatian puutteesta ja kasvottomasta kateudesta. Hänen kannettavakseen oli sälytetty entisen herra-plutoonan kootut synnit. Mies oli masentunut ja epätoivoinen, sillä mikään ei ollut enää palautettavissa.  

Saanko antaa neuvon? Minä kysyin.  Sinullahan on kesämökki järven rannalla.  Ota koira mukaan ja lähde onkimaan. Kun istut veneessä, ja koho kelluu, ajattele mitä miettivät kalat. Koira makaa rantahietikolla pää käpälien välissä ja tuijottaa uskollisesti sinua. Kaikki on hyvin kun muistat, että valtaistuimella painuvat housut aina vähän ryppyyn. Niilläkin, jotka sinua nyt ylenkatsovat.

  

 Luopumisen aika

Jokaisesta ei  ole ei ole kukkopojaksi kulttuurin tunkiolle.

 Riittää jos osaa vain kiekua.

 

Aina kun tavattiin, meillä oli tapana puhua runoista ja novelleista. Ei meitä mutterit eivätkä koneet kiinnostaneet, vaan ihmismieli. Kaukon seurassa oli usein Lippe, jonka oikeaa nimeä en saanut silloin tietää. Tämä oli laiha ja vähän kalvakka nainen, jonka ikää oli vaikea arvioida. Hän oli ankara tupakoija, aina sätkä hampaissa ja tikut hukassa. Kävelimme kadulla ja jutustelu pyöri novellin muodossa ja romaanin rakenteessa ja siinäkin, ettei kirjoittaminen onnistuisi tässä tilanteessa. Siksi että me kaikki olimme vähän eväistä sekaisin, vaikka juomat olivat nyt jo loppuneet. Kauko esiintyi mielellään runoilijana jota kukaan ei ymmärrä. Hän oli vähän humalassa ja ilta-auringon säteet lävistivät vinosti lehmusten oksia, naakat raakkuivat. Maleksimme hitaasti kohti hänen asuntoaan, joka oli siihen aikaan jossakin tuomiokirkon lähikorttelissa.Ei satanut eikä edes piskotellut, tuulenvire oli huhtikuisen lämmin. Sulaneiden vesilammikoiden viimeiset, yönjälkeiset jääriitteet ratisivat kenkien alla. 

.Tiesin että hän oli mielestään hyvä vaikkei löytänyt mistään julkaisutilaa. Yrittänyt hän oli lehtiin ja kustantajille, mutta aina oli tuloksena pettymys. Kerroin hänelle omat kokemukseni siitä, kuinka kuljin vuodet ja keväät, syksyt avoimin silmin, mitään näkemättä. Ajatus vain kiersi kehää ja minä etsin tietämättä mitä. Siinä pohtiessa kasvoi mielen pohjalla katkeruus, se oli kuin yllättäen pintaan puhjennut kaktuksen kukka. Vaihdoimme asiasta muutaman kitkerän mielipiteen ja sovimme toiminnasta. Kukin vuorollaan käy heittämässä vettä paikallisen lehden toimituksen rappukäytävään. Lippe sai luvan pyllistää. 

Muistikuva huvittaa vieläkin. Olimmeko me silloin vielä nuoria, oliko meillä pyrkimyksiä jotka eivät vastanneet kykyjä? Kaukosta en ole paljon kuullut sitten noiden päivien.  Pitkän puurtamisen jälkeen hän kaikkien yllätykseksi valmistui insinööriksi ja katosi kauas. Lippe on menestynyt  alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti. Hän on nykyisin osa-aikainen sihteeri jossakin ja on julkaissut jo kolme runokokoelmaa. Tänä aamuna hän näyttää päässeen uransa huipulle. Sanomalehden kulttuuritoimitus on tehnyt hänestä aukeaman laajuisen esittelyn ja koko maan kirjastot rientävät täydenttämään kokoelmiaan teoksella, joka on kirjoitettu tietysti jossakin ulkomailla. Lehti on sama jonka tuulikaappiin hän kävi ennen muinoin pyllistämässä.

Entäs minä? Naama kateudesta vihreänä istun turhautuneena tutun työpöydän ääreen ja alan pakertaa symbolistista unitarinaa jota kukaan ei ymmärrä eikä halua lukea. Tai onhan niitä lukijoita blogin laskurin mukaan joka viikko pari sataa, mutta kukaan heistä ei varmaankaan ,osaa itse kirjoittaa, ei hyvää eikä pahaa, koska palautetta en ole saanut kuin pari kertaa. Kirjoitustaidosta päät-telen, että kyseiset kriitikot majailevat jossakin hoitolaitoksessa.  

2021  

 

 TÄHTÄIMESSÄ 

Miete:

Kaikkein viisaimmat ovat siitä itsekin syvästi tietoisia

Pöytälaatikkoon kirjoittamisessa ja omakustannusten julkaisemi-sessa on riski. Kun joku toinen tai useampi lukija puuttuu, jäävät tekstin virheet ja puutteet, vinoumat ja toistot huomaamatta. Niihin tulee lukusokeus. Ne ärsyttävät, koska ne ovat niin taitavia piilou-tumaan. Suurin riski on siinä, että omaan tekstiin silmä tottuu eikä huomaa sen pintapuolisuutta ja tyhjyyttä. Tekstistä tulee sanahelinää, tyhjää ja sisällyksetöntä. Näitä piirteitä on vaikea itse huomata. 

Ulkopuolinen voi äkätä asioita, joihin itse on sokeutunut paljon korjaamisen ja kirjoittamisen myötä. Huomautukset ja muutoseh-dotukset ärsyttävät. Mikä tuo mielikuvitukseton arvostelija on minua neuvomaan. Nimitän lyhyitä proosatekstejä mieluummin aineiksi tai lastuiksi, en esseiksi. Koska jätän esseet ja narratiivit märehtijöille. 

En tähtää suuriin lukijamääriin. Ego, selfiet, itsen korostaminen ja kuvaaminen  monissa tilanteissa ja yhteyksissä inhottaa minua. Mainetta en tavoittele, pelkään yletöntä näkyvyyttä ja huomion kohteena olemista. En piittaa siitä onko ulkomailla kiinnostusta. En juokse rahan perässä enkä myy sieluani. Haluan puhua ja kirjoittaa vain suomea ja toivotan kaikki muut matkoihinsa. Jos joku vieras-kielinen on kiinnostunut, palkatkoon kääntäjän. Niinhän mekin joudumme pakosta tekemään. Raha on minulle pelkkä kuivettunut oravannahka, pecunia olet. Valtaosa juoksee kuitenkin sen perässä kuin hiiret Hamelnin pillipiiparia seuraten, eikä siinä sanottavaa tarvita. Riittää kun osaa ripotella sanoja peräkkäin ja rehvastella valokuvassa joka on otettu jossain residenssissä ulkomailla. 

Ihmiset ovat erilaisia. Siksi he ovat kiinnostavia. Joku luulee että tavoittelen kirjoittamalla mainetta ja valtaa. Hän, tuo joku suhtautuu epäluuloisesti ja ehkä  ivallisestikin teksteihini. Monen  mielestä  hyvä teksti tarkoittaa pintapuolista ja typerää ajanvieteroskaa jota kustantajat ja lukijat suosivat. Toinen taas sanoo: pelastit päiväni heti aamusta! Hän ajattelee mitä lukee eikä hänellä ole epäluuloisia ennakkoasenteita. Ehkä siksi, ettei hän ymmärrä lukemaansa, mutta aanailee, että tätä se ehkä on. Kirjallisuus. Ei kaikkea tarvitse selittää seikkaperäisesti ja kulmat kurtussa, koska kysymys on vain elämisen kuvaamisesta. Sehän on hyvin yksinkertaista. Enkä minä suuruuden- hullukaan ole. Blogin esittelytekstin emeritus on jonkun arvostelijan keksimä. Itse olisin siihen kirjannut vain lisäyksen karismaattinen nero, koska olen luonnoltani vaatimaton.

Lopuksi totean hurskaasti Johannes Cassianoksen sanoin: rahanhimo tunkee ihmiseen jostain ulkopuolelta. Se on paha ajatus johon ei tarvitse sortua ja siitä voi itsenäisesti päästä eroon. Ehkä pitäisi pohtia sitäkin, ketä ja mitä tämä kirjoittamisen hinku palvelee. Ja mitä kirjoilla ansaitsemiseen tulee, tiedän, että näin korona-aikana saa pankinjohtajan heltymään vain mustalla kuonokopalla jossa on silmiä varten saksittu kaksi reikää. 

Lukijan kommentti:  Paljonko sä tostaki sait? En mitään. Mutta ymmärrän niitä, joiden on pakko saada elantonsa kirjoittamalla.

kuin 

(2020)