Arvojen tasaus

  Jos työnnät pääsi pilttuuseen, 

                                            tulee isäntä ja kytkee sinut liekaan kiinni.

Kivijalkaliikkeet ovat kadonneet metsiin ja entisille pelloille, joille rakennetaan hehtaarihalleja. Kun sellaisen ovesta astut, saat kävellä satoja metrejä pitkin tylsiä käytäviä. Tavarat on piiloteltu lasivitriinien taakse,  osa niin ylös, että  että heikko-näköisen on turha tähyilla ilman kiikaria. Osa tavaroista on niin alhaalla, että vanhusten ja vaivaisten on pakko mennä kontalleen likaiselle lattialle ja kumartaa voittoa tavoittelevaa liikkeen-johtoa, joka saattaa hyvässä lykyssä majailla vaikka Helsingissä. Sieltähän nämä kaikki ihmisiä eli asiak-kaita ilahduttavat uudistukset ovat kotoisin. 

Välimatka hintalappuihin ja tiedotteisiin ei ole ainoa ongelma. Tekstit on kirjoitettu niin pienellä, että luuppi sen lukemiseen tarvitaan. Osa niistä vielä englanniksi, jota joka mummo suomenmaassa hal-litsee. Neuvoa ja apua on turha anoa henkilökun-nalta. Moni juoksee asiakkaan lähestyessä äkkiä piiloon. Eikä hän välttämättä osaisi edes neuvoa tai auttaakaan, koska ei tiedä mikä ero on pellavalla ja puuvillalla. Sana aivina saa hänet räpyttelemään hämmästyksestä silmiään. Se pitäisi ilmaista englanniksi. Monet näistä oppineista asiakaspal-velijoista ovat epätietoisia siitä, milloin sota päättyi tai missä on Tammisaari. Pohjanlahdellako on, vai Sudeetisuomessa, eli rajan takaisessa ns. Vanhassa Suomessa, joka on uusimpien sikäläisten tutkimus-ten mukaan ikivanhaa äiti-Venäjää. Yleissivistys Suomessa on heikoissa kantimissa. 

Tänä aamuna minua kiukuttaa kaikki. Miksi kengännauhat tehdään  pitkiksi niin, että niihin kompastuu? Miksi housujen lahvit ovat  kireitä pillejä, joissa verenkierto häiriintyy. Mikä on tuo muoti, jonka mukaan miesten pitää ajaa hiuksensa partakoneella ja naisten liisteröidä hiukset tiukasti pään pintaan?

Ja sitten vielä sekin, että jos ei kaljua miehellä, niin ainakin takatu-kassa takkuinen poninhäntä ja korvakilluttimet, jotka oikeastaan kuuluisivat naisille.

En ymmärrä, mutta kyllä kiukuttaa. Eilen astuin viattomana julkisella paikalla vessan ovesta sisään. Sen päälle oli selvästi merkitty iso M-  tai N kirjain. Vaikea sanoa, kun ei näe kovin hyvin. Jälkeenpäin mietin mitä tuo ämmä oven päällä seisoo, ellei miestä tarkoita. No, joku kertoi, että se tarkoittaa ”muut”, mikä sitten ylittää minun ymmärryskykyni. Myös hän valisti minua niin, että sekä N että M ovat nykyisin hyvin tulkinnanvaraisia. Niiden kanssa on oltava varovainen, ettei aleta syyttää kyrillisten kirjaimien suosimisesta. 

Astuin erään tuollaisen muukalaisen kanssa vessasta ulos, ja tunsin kauluksessa tiukan otteen. Se oli turvamies, joka syytti minua häiritsevästä käytöksestä julkisessa weeseessä. Enkä minä siellä ehtinyt muuta kuin vähän vettä heittää erään lyylin kanssa kilpaa. Hän oli päihdetyöntekijä soiaalialan pörssiyrityksessä. Meitä yhdisti sama korkea opillinen taso, olimme molemmat lisensiaatteja. Hän keräilytalous-, minä disinformaatiotieteissä. Vaikka hän puhuikin paljon pakollisista aiheista, niin tun-tui,että sitäkin enemmän hän oli vaiti. Muusta ei saa-nut puhua kenellekään, sillä hänellä taisi olla ajatuk-sia joita hän pelkäsi. Mutta silti turvamies esitti meille paheksuntansa. 2021

  

 

ILTA OLI LÄMMIN

Aika pysyy paikallaan. Me liikumme väärään suuntaan. (Stanislaw Jerzy Lec) 

    Taulu: Älä väistä valoa, oma varjosi on taakka lumelle

    Pimeyden ydin, silmuihin käpertynyt, pelkää kevättä   (T.Y-R)

Syysaurinko kieppui hailuna metsänrajan yläpuolella, valmiina pu-dottautumaan sen syliin. Kävelin kylätietä pitkin, ohi kellosepän ja vanhan asemarakennuksen. Päätin oikaista ratapihan kautta suo-raan tutulle tielle ja säästää kymmenen minuuttia .Vierailu soitto-kunnassa masensi ja kalvoi mieltä. Olin mennyt sinne kevein tun-noin ja pitänyt selvänä, että porukka ottaisi vastaan aplodein ja iloi-sin tervetulotoivotuksin. Minut, vanhan miehen jolla oli vielä ytyä yrittää jotakin. Vaan suhtautuminen oli ollut ylimielistä ja vähättelevää, selän takana naureskelua. Ei niitä soittotaito tai hieno sakso-foni kiinnostanut, vaan ikä. Liian vanha soittamaan, laulamaan ja kippaamaan kaljat muiden mukana. Ei minusta ollut enää seuruste-lemaan muiden kanssa, koska kaikki ystävät olivat kuolleet.  Piti ymmärtää oma tila ja jättäytyä syrjään odottamaan kuolemaa. 

      Tien pyörtänöllä rehottivat vielä keltaiset syysmaitikat ja vii-meisten horsmien vaaleanpunaiset kukinnot. Niiden alakuloisissa ilmeisssä oli silti jotain, mikä muistutti keväästä:

Oi taivas kuinka tässä

        on lehvin viita vihreässä

levossa leppeässä

suloinen vilve virpien

      Muistelin Bellmannia, joka haikaili kevättä yli kaksi vuosisataa sitten ja pysähdyin katselemaan horsmia. Niiden puna oli hailakka ja niiden kukinnoissa keveitä valkoisia hahtuvia. Siis syksyn loppua elettiin? Jatkoin matkaa ja ehdin jo kotipihaan asti, kun kuulin puhelimen pirinän. Etsin avainta ulkorakennuksen oven takaa, missä se roikkui salaisessa kätkössään. Vaan ruosteinen naula olikin nyt tyhjä. Talon ikkunat näyttivät vihamielisiltä  ja kuulin kuinka puhelin heläytteli soittoääntään yhä uudelleen. Roosakin kuului tulevan paikalle. – Mitä sinä täällä odotat? Mikset tule jo sisään? Hän näytti ärtyneeltä. – Soittivat soittokunnasta ja kysyivät voisitko tulla heidän vuosijuhlaansa. Muistelemaan kuulemma menneitä. -  En oikein tiedä kaipaavatko he minua, sanoin ja lähdin astelemaan Roosan perässä kohti kotiovea. 

 - No, he ainakin soittivat ja kysyivät, Roosa tivasi.- Eikö se sano sinulle mitään? 

- Hyvä on. Ehkä voin mennäkin kunhan ensin vähän lepäilen, vastasin Roosalle joka katosi keittiön suuntaan. Sieltä alkoi kuulua astioiden kalinaa. Istahdin sohvatuolille kuuntelemaan Schubertin neljättä sinfoniaa, joka parhaiten sopi syksyyn. Muistin viimeöisen unen. Puhelin pirahti soimaan ja sieltä kuului vaimeaa musiikkia ja ääni. Arvaa kuka soittaa? Se oli ikääntyneen naisen ryppyinen ääni, mutta silti tuttu. Olin nähnyt Evan neljä vuosikymmentä sitten, silti tunsin äänen heti. Hän oli yllättäen ilmestynyt syntymäpäiville  ja aiheuttanut hämminkiä estottomalla olemuksellaan. Roosalle sain selitellä toisenkin kerran kuka tuo nuori nainen oli. Naturligtvis på svenska.

      Mutta kuka sanoi minulle taannoin, aivan ohimenevästi että Evakin on sitten kuollut. Pitkään ja ankaraan tautiin Pedersöressä.

- Kyllä minä muistan, sanoin puhelimeen vähän töksähtävästi. 

      - Ollaan täällä kaupungissa pari päivää ja ajattelin, että voitaisiin nähdä pitkästä aikaa, ryppyinen ääni sanoi. 

        Ketkä me? Minut valtasi nyt outo tunne ajan pysähtymisestä. Se kelautui mielessä taaksepäin videokuvana, tapahtumat pyörivät kuin tivolissa. Olinko minä joku klovni? Miten minä tämän Roosal-le selitän? 

      -Mennään soittokunnan vuosijuhlaan, ovat sinne kutsuneet. Ei sitten Roosakaan saa tietää, sanoin äänelle.

      Hetki hiljaisuutta. – No, mikä ettei. Siellähän sinä ravasit jo nuorena. Oletko jatkanut soittoharrastusta? 

- Enpä tiedä, vastasin hänelle. Kevät tekee minut levottomaksi ja silti minusta tuntuu että on vielä syksy.  

- Miten Roosa jaksaa? Vieläkö te olette yhdessä?

       Kysymys ärsytti minua. Eivät ihmissuhteet ole vaihtotavaraa. Mihin Roosa olisi joutunut. Tai lähtenyt, niin kuin Eva ehkä toivoi. Näin kuinka ilta-aurinko punasi halkopinon kyljen ja tunsin oloni hämmentyneeksi. 

Väristen joka puulla lepattaa valo varjon suulla 

Vois miltei kohun kuulla kun kiitää kulku pilvien.

       Näin me jatkoimme kevyesti, mitään ajattelematta. Sovimme tapaamisesta tutussa paikassa, ja minä tein kotiin palattua Roosalle lähtöselvityksen. – Noissako vetimissä sinä aiot mennä pilaamaan toisten juhlat, Roosa tivasi kiukkuisesti.  Oli pakko noutaa pikku-takki ja solmio. Ulkona lehahti vastaan iltaisen heinäkuinen kukkaistuoksu ja mieli keveni hilkun verran. Että tässä taas saan seurustella  hetken Evan kanssa, viime kerrasta on jo aikaa. Silloin Roosa sai minut kiinni paidan kauluksen tahrasta. 

Kävelin tuttua tapaamispaikkaa kohti ja näin taas etäältä halkopi-non jonka taakse Eva oli piiloutunut. Hän poltti siellä savuketta ja puhalteli savukiehkuroita ilmaan. Hänen äänensä ei enää ollutkaan ryppyinen ja vanha, siinä oli nyt jotain sellaista mikä sopi hyvin tähän keväiseen säähän. Evalla oli päällään se entinen minihame, punainen väriltään ja hänen korvissaan keikkuivat tutut suuret renkaat. Missä sinä olet viivytellyt, hän kysäisi ensi töikseen ja riensi halaamaan. 

Enkä minä muistanut. Kun häntä nyt katselin, päätin jättää väliin soittokunnan juhlat ja jatkaa matkaa hänen kanssaan tuttua kärritietä pitkin kohti etäämpänä siintävää metsänrajaa. Meillä oli niin paljon puhuttavaa, ilta-aurinko loisti pilvettömältä taivaalta ja mieli oli täynnä kevättä.  (2021)

Runo: Bellmannin epistolat, 1990 Karisto, Unto Kupiainen  

 MURROS 

Ei ole tärkeää mitä tai miksi, 

tärkeämpää on miten

Taulu: Ruska 2 (T.Yli-Rajala 2019)

Lapsuus on aika joka vietetään vanhempien kanssa, paikassa jota voi sanoa kodiksi. Lapsi on osa vanhemmistaan, asuivatpa he saman katon alla ta eivät. Vanhempi ei voi paeta vastuutaan, hän ei saisi käyttäytyä kuin jänis vaaran uhatessa. Lapsi etsii turvaa mo-lemmista vanhemmistaan. Hän on osa heitä molempia,

Mikään kulttuurin muutos ei sitä voi muuksi muuttaa. Tuota suh-detta ei voi purkaa hallitus eikä ideologia, se on aksiooma ja para-fraasi. Kun on ihmisestä kysymys, tämä ominaisuus ilmaistaan puhumalla, ilmeillä ja käytöksellä. Sen mallit on rakennettu syvälle ihmisen psyykeen, ne ovat kuin unia joilla on muisti ja jotka ovat alituisen kehityksen tilassa. Kaikki elollinen on unien ympäröi-mää. Uniin taltioitu tieto  ja kokemus on vuorovaikutuksessa yksilön tietoisuuden kanssa. Unet vaikuttavat kaikkialla näkyvässä aineen maailmassa. Äiti tai isä joka tarkoituksella tappaa oman lapsensa ei ole kokonainen ihminen. Hänen mielensä on pimeä.

Murrosikä pyrkii särkemään lapsen ja vanhemman yhteyttä, se on luonnollinen kehitysvaihe kohti yksilön kokemaa tunnetta olemassa-olosta. Jonain päivänä lapsi ahdistuu havainnosta, että hän ehkä onkin aivan yksin ja vastaa omista valinnoistaan. Vanhemmatkin ovat ihmisiä. Se on pelottavaa ja hämmentää tunteita. Hän huomaa, että ne joihin hän on luottanut ja joilta turvaa hakenut, ovat yhtä heikkoja kuin hän itse. Tuntuu katkeralta ja on pakko ilmaista mielipahansa. Tekee mieli särkeä ja vastustaa, näyttää oma voima.

Oma murrosikäni palaa mieleen. Nyt vanhana aprikoin monesti, että miten ihmeessä siitä selvisi täysjärkisenä. Mieli oli täynnä epäluu-loa ja vainoharhaa, itsetunto oli kuin vetelällä nevalla olisi astellut. Pelkoa että nolaan nyt itseni jotenkin, että minulle virnuillaan taka-napäin. Tyttöjen mielestä minä olin lapsellinen vätys enkä kelvannut seuraan. Kehitykseltään he olivatkin 2-3 vuotta murrosikäisen pojan edellä, mutta sitähän me emme tienneet. Camus oli oikeassa sanoessaan että kun irrationaalinen ja nostalgia kohtaavat, syntyy absurdi. Kaaos, jossa on pakko luovia kohti selkeämpää aikui-suutta.

Moni on tuon aikuisuuden löytänyt päätymällä epäonnistumisiin ja rikoksiin. Tai saavuttamalla päämääränsä, vaikutusvallan ja kaikinpuolisen menestyksen. On myös niin, että nykypäivän ihminen pelkää yksinäisyyttä ja rauhaa, eikä osaa arvostaa vaati-matonta elämäntapaa. Kaiken pitää olla super tai extra, myös niiden ihmisten, joiden seurassa ja kanssa eletään. Maalatut ja meikatut, joutavanpäiväisiä muotioikkuja harrastavat kehonrakentajat ovat suosituimpia kaikessa. Niin myös erotilastoissa. Laumasieluisuus ja muoti vedättävät meitä ja syöttävät meille harhaa, jonka mukaan ihmisten välisillä suhteilla ei ole merkitystä. Tärkeintä on kaikki se mikä on oma itse ja minun. 

Zhivago haikaili olemassaolon tärkeyttä runon sanoin:

Vaan keitä liemme, mistä

kun kaiken kaikkiaan jää tyhjää puhumista

jälkeemme maailmaan.

 

ALISTUMINEN

Ilmestyskirjan seitsemän päätä liittyi yhteen.   

 Nyt ne tarvitsivat vain hännän jota huiskutella.

Taulu: Alkumeri  (Akvarelli TY-R 1997)

Alistuminen vieraan vahvaan tahtoon on vastenmielistä. Se toimii usein kansainvälisten suurfirmojen ja väkisin ylläpi-dettyjen liittovaltioiden hyväksi. Se kieltää ajattelemasta omilla aivoilla ja pakottaa toiminaan vastoin moraalisääntöjä, jotka on meille länsimaisessa maailmassa luonut kristinusko. Se on eri asia kuin kirkko. Vuorisaarnan oppeja noudattavat kristityt ovat äärimmäisen harvinaisia ja heitä pidetään kylähulluina. Tekopyhät näkyvät ja kuuluvat kaikissa uskonnoissa ja lahko-kunnissa. Heitä pidetään viisaina.

Nietzsche totesi että länsi on tappanut Jumalan. Tilalle on tullut tyhjää. Nykyihminen ei tarvitse jumalia. Keskitason yläpuolella on yli-ihminen, joka osaa muodostaa omat moraalisääntönsä, ne ovat yksilöllisiä ja vain hänen omiaan. Nykypäivän ihminen luulee olevansa ylivertainen, hän tietää paremmin eikä hän tunne empatiaa. Minusta kuitenkin tuntuu, että  kristinuskon moraalin tilalle meille tuodaan muuta jo valmista. Islamin, budhalaisuuden, skeptikkojen moraalia. Ihmisestä tulee hiiri joka juoksee loputtomasti pyörivällä rullaradalla ilman toivoa. Jokin maailmankatsomus voi muuttua muodiksi, joka pakottaa ihmiset samaan muottiin ja hyväksymään nöyryyttävää alistamista. Imperialismikin on muoti, joka ohjaa sitä miten puet itsesi, mitä saat puhua, minkä historian saat hyväksyä ainoaksi totuudeksi. Mikä kansa tai ihmisryhmä on tasa-arvoinen muiden kanssa, mutta silti kaikista tasa-arvoisin.  

Varmaan joku saa herneen nenäänsä jos vertailen tyhmässä päässäni Nietzschen ja Marxin oppeja. Näen niissä molemmissa keskittämisen idean. Valta keskitetään yhdelle yli-ihmiselle tai puolueelle jota johtavat yli-ihmiset. Valtaa pönkitetään pelolla ja painostuksella, määrittelemällä oikea ja väärä. Järjestelmä vaatii myös tiukan valvonnan, jonka ihanne on, että kansalaiset pitävät silmällä toisiaan ja ilmoittavat vääristä valinnoista ja mielipiteistä.

Keskellä voimakkaiden tunteiden ja ristiriitaisten mielipiteiden maailmaa meille voi käydä kuin Kafkan koiralle, joka teki tutkimuksia takapihalla. Sen tulokset sopivat myös ihmisiin. Koira tunnusti:  silloin en tiennyt vielä mitään tuosta vain koirille,( siis myös ihmisille) suodusta, lumoavasta musikaalisuudesta. Se oli tähän asti tietenkin jäänyt huomaamatta minun hitaasti kehittyvältä havaintokyvyltäni, olihan musiikki ympäröinyt minua jo imeväisaikanani luonnostaan lankeavana, välttämättömänä elämän elementtinä, jota mikään ei pakottanut minua erottamaan muusta elämästä. Kuulin sitä radiosta, televisiosta, kaikkialta. Vain lapsellista ymmärrystä vastaavin vihjauksin minulle oli yritetty tähdentää, että tämä dystopia on oikea elämänpiiri. Niinpä siis nuo seitsemän suurta musiikkitaiteilijaa vaikuttivat minuun sitäkin yllättävämmin, suorastaan musertavasti.

Näin siis koira. Mutta nythän me tiedämme, että nuo seitsemän suurta musiikkitaiteilijaa hallitsevatkin tätä dystopian maail-maa. 

Kafka: Erään koiran tutkimuksia. Novelleja, Otava 1977. Mukaillen. 

 HEVONKUUSESSA

                                           Kuva:  Illan lehmus (akvarelli T.Y-R 1999)

Päivän miete: 

Anna toiselle se, mitä itse et halua

Vanhuus ja viisaus eivät aina pelasta vakavilta väärinkäsityksiltä ja ongelmilta. Osallistuin taannoin kiinnostavaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta epäonnistuin vakuuttamaan muut osallistujat siitä, että olen oikeassa. Yksimielisesti he kehoittivat minua häipy-mään hevonkuuseen. Minulle paikka oli tuntematon, oli pakko vain räpytellä hämmästyneesti silmiä ja poistua kokouksesta. En halua ärsyttää ketään, ellei minun seurani kelpaa.

Olin edelleen vähän hämmentynyt kun lähdin etsimään tuttua reittiä täältä takaisin. Hyräilin kyllä mielessäni vanhaa rivoa kuplettia, jonka olin kuullut nuoruudessa työnjohtajalta. Hän oli taistolainen kommunisti, jonka kanssa tulin hyvin toimeen, koska minä puolestani olin jo silloin opportunisti. Kaiken lisäksi hän oli vielä sukulainen. Mummuni veisasi virsiä ja paheksui. Epäluuloinen minäkin olin, koska kotikasvatukseni ei hyväksynyt kiroilua.

Kotimatka…Silläkö minä nyt olin? Yksityiskohtia en enää muista-nut, mutta kadun pää näytti tutulta. Mietin niitä Karamazovin veljeksiä, sitä miten sama perimä voi johtaa niin erilaiseen tulokseen. Dostojevskillä olikin kova työ pitää aiheen langat käsissä, ja siitähän se tarinan monipolvisuus johtuikin. Hän hyppi kesken pitkää tarinaa lyhyempiin sivuhaarakkeisiin, jotka sellaisinaan olisivat olleet jo itsenäisiä. Ja Gogolhan oli ukrainalainen, vaikka luuli olevansa venäläinen. Tietäähän sen jokainen, mitä varten virkamies lahjasen ottaa. Sitä varten, että rouvalle saisi kaikenlaisia robroneita ja hittoties mitä ne kaikki ovatkaan, venäläinen Gogol  aprikoi.

Gogolin virkamies sai minut hätkähtämään. Missä hitossa minä oikein olen? Rakennukset olivat kuin väärinpäin ja kadut tähtäsivät vääriin suuntiin. En minä tuolta ole tullut, mutta miten olisi tuo tien pätkä. Sehän johtaa pihaan jossa louskuttaa äkäinen koira. Kävel-tiinkö me täällä joskus syksyllä? Oli se Bulgakovkin aika hyväkäs, kun veti itse Belsebuubin romaaninsa, etten sanoisi suorastaan päähenkilöksi. Mestari ja Margarita. Tuo nainen herätti minussa syvää myötätuntoa. Mutta edelleen vaivasi kysymys siitä, olenko minä eksynyt. 

Juolahti siis mieleen kaivaa esiin matkapuhelin, jota en suostu nimittämään kännykäksi. Se on räävittömän ruma uudissana suo-menkieleen, jota mummoni aina kehuu niin kauniiksi. Arvelen, että kielitoimisto suosittelisi sen tilalle ”langaton mobiililaite jota voi pitää salaa takataskussa”. Kaivoin siis kyseisen mobiililaitteen takataskusta ja havaitsin, että sen sijasta olin aamusella ottanut mukaani sähköhammasharjan. Nostin sitä juuri korvalle kun näin tutut kasvot erään oudon talon ikkunassa. Havahduin hetkeen ja lausuin sen vielä latinaksikin: carpe diem. Jätin Karamazovin veljeksei postilaatikon kupeelle ja nousin portaat kohti kotiovea. Sitten minä päätin soittaa jopa ovikelloa, koska en ollut aivan varma kuka minua koti-ikkunasta oli tähyillyt. Ehkäpä se olikin itse Sharikov?

Viittauksia teoksista

Gogol, Kuolleet sielut (1884 p.) ja Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan, sekä novelli Koiransydän. 

  

 KADOTETTU  HÄNTÄ

Miete: Älä sinä kulje maalaisen kanssa,

jos itse kerran olet intellektuelli

(Daniil Harms, Sattumia)

                                                                Kuva: Syys soittaa serenadin

Ihminen viihtyy parhaiten utopiassa. On mukavaa piehtaroida hauskoissa mielikuvissa ja työntää ikävät asiat ja muistot piiloon. Mihin ne kätketään? Maastokuvioisen maton alle, jonka pintaan on ommeltu varoitus. Älä katso tämän alle, sinne on haudattu pelko jota sinä pakenet. 

Paeta voi monenlaisia asioita. Muusikko, kuvaamataiteilija, kirjai-lija saattaa paeta kritiikkiä. Arvostelu sellaisenaan on vain rivi tylsiä kirjaimia, mutta niiden väliin voidaan haudata vähättelyn ja pilkan siemeniä, jotka alkavat itää ja kasvaa kritiikin kohteen mie-lessä. Moni taiteilijasielu on päätynyt mielisairaalaan tai itsemur-haan,  kun joku empatian puutteessa alemmuuskompleksia poteva ja kaikkitietävä on loukannut. Ihmisten keskinäisessä suhtees-sa pitäisi aina muistaa, että herkimmille luonteille itsetunto on elämänhalua ylläpitävä voima. Kritiikki voi lyödä itsetunnon niin alas, ettei sieltä enää nousta. Se voi myös saada luovan kyvyn heräämään ja parantamaan masennuksen alhossa rypeneen mielen. 

Arvostelu on myönteisen kehityksen edellytys. Ilman sitä luova kyky näivettyy ja kuolee. Kritiikistä tulee kuitenkin helposti  kaa-vamainen liturgia eikä se enää toimi hyvän kehityksen edistäjänä, vaan se voi jämähtää paikoilleen jauhamaan tyhjää. Tulee mieleen näkymättömänä pysyttelevä mafia. Arvostelua pääsee laatimaan pieni kriitikoiden yliarvostettu klikki,  jota muut myötäilevät joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Tärkeimmät mielipiteet ja kritiikki keskittyvät Helsinkiin ja sen mediaan. Toisaalta kirjallinen kenttä on rajusti jakautunut kahtia. Kriitikot pyörivät ympyröissään ja kansa lukee mitä lukee, jos edes lukee. Kirjastojen rooli on ollut tasoittaa tuota kirjallista kuilua. 

Kritiikki vaikuttaa vahvasti kirjastojen aineiston valintoihin. Minulla on vuosikymmenien kokemus ja tieto siitä miten valinnat tapahtuvat. Joku työpaikan tiimi ne tekee nykyään, ei kirjaston-johtaja lautakunnan antamien yleisten raamien puitteissa. Periaate on sama kuin huutoäänestyksessä. Joku on lukenut tuon tai tämän, ja tykkää. Eikä tuota nyt ainakaan kukaan tule lukemaan, niin että turha sillä on hyllytilaa täyttää. Valintoja tekevien paras meriitti on paljo lukeminen, ei sillä niin väliä mitä luetaan. Ja kuka voi tietää mikä on hyvää kirjallisuutta, mikä huonoa. Suuri yleisö ratkaisee ongelman lukemalla sitä mikä on helpointa ja mikä ei rasita aivoja. Vastuu valinnoista on sälytetty kai vieläkin johtajalle, niin myös arvostelut siitä mitä hyllyiltä löytyy.  Joskus tuntuu siltä, että valintoja tehdään myös siellä, missä kustantajien uutuusluetteloita laaditaan ja missä päätetään mikä kirja pannaan näkösälle, mikä piilotetaan tai jätetään kokonaan valitsematta. Olen joskus hämmästellyt kirjaston hyllystä löytämääni kilpailun voittanutta proosakokoelmaa, jota oli vuoden kuluessa lainattu yhden ainoan kerran. Onko sen arvo laskettavissa lainausten määrässä vai piilee-kö sen arvostuksessa jotain muutakin. Miten Kafkan tai Bulgakovin olisi käynyt, jos heidän asemansa kirjallisuudessa olisi päässyt määräämään jokin asiantuntijatiimi? Tai asiantuntematon huopatos-suplutoona, komissaarin valvonnassa. 

Taisin sittenkin erehtyä kohottamaan sitä alussa mainittua maton reunaa. Olen onneksi jo emeritus. Joku tuon lisänimityksen on minulle antanut, en minä sitä ole keksinyt. Itse olen omasta mieles-täni kyllä paitsi emeritus, myös vähän karismaattinen, mutta perin juurin kyllästynyt kaikkeen. Kun minä luen kaikki nykypäivän tutkimustulokset kultuurin kehityksestä, alan epätoivoisesti kaivata kadotettua häntääni. 

(2021)

 

 

MAIJAN SYLISSÄ 

Lain kirjain pitäisi lisätä aakkosiin

(Stanislaw Jerzy Lec)

Olimme juuri aikeissa astua hotellin ovesta aulaan, kun ovimies kysyi minulta: oletteko samaa seuraa?

- Minä olen, vastasin päättävästi. Mutta tuosta toisesta en kyllä tiedä.

Viittasin vaimoon, joka seistä kyhjötti siinä vieressä neuvottomana.

Paikalle riensi jostain mies jolla oli lippalakki ja siinä vielä leuka-hihna. Hän kaapaisi matkatavaramme mukaansa ja lähti kuljetta-maan niitä hissin suuntaan. Hei mies, mitä te teette, minä kiekaisin. Ne laukut ovat meidän. 

Vaimo oli jo asioinut vastaanotossa ja suunnisti avainkorttinsa kanssa hissiä kohti hänkin. Minä esitin vastalauseen kontinkielellä, koska olimme nyt ulkomailla eikä siellä ymmärretä suomea vaikka kysymys on unionin virallisesta kielestä. Kaikki tähänastinen sananvaihto olikin käyty englanniksi, jota hallitsen skottiaksentilla. Sitten paikalle tuli kypäripäinen brittipoliisi, joka kohteliain sanakääntein ohjasi minut kadulla vartovaan poliisiautoon. Meillä päin niitä sanotaan mustiksi maijoiksi, mutta hallitus on tämän nimityksen nykyään kieltänyt rasistisena. Siispä selvyyden vuoksi ilmaisenkin asian niin, että minut toimitettiin maijan syliin poliisin toimesta. Jouduin viettämään yön sellissä, jonka ajan poliisi käytti tutkimalla  minun yhteyksiäni Pohjois-Irlannin ja lähi-idän tapahtumiin. Epäilivät terroristiksi, vaikka olen mielestäni varsin viattoman näköinen. Rikosrekisteriä  minulla ei ole. Yksi muistiin merkintä on Stasin arkistoissa, kun rajapoliisi pysäytti minut tunne- lissa joskus Berliinissä 1980-luvulla. Hän epäili, koska näki minulla kapitalistisen parran. Rajoitinkin ulkomaanmatkojani sittemmin niin, että kävin vain kerran voita ostamassa Haaparannassa.  Siitäkin matkasta jouduin laatimaan raportin, koska se kesti toista vuorokautta ja matkaa kotoa kauppaan oli rouvan mukaan vaivaiset 30 kilometriä.

Aamupäivällä huomenissa palasin samaisella värittömällä maijalla hotelliin, jossa minut otettiin nihkeästi vastaan. Kävi ilmi, että uusi vaimoni, tämä jälkimmäinen, oli poistunut hotellista jo varahin niskojaan nakellen ja vienyt mennessään minun käteisvarani. Nykyinen vaimo sen sijaan soitti minulle älypuhelimella ja puhui älyttömyyksiä. Se onkin tapa, joka eniten meidän hektistä, mutta tasapainoista avioliittoamme horjuttaa. Hän rauhoittui vasta sitten, kun lupasin kustantaa hänet ulkomaanmatkalle Haaparantaan. Pu-

huin suurieleisesti ulkomaista, mutta jätin mainitematta siis niinku, että Haaparanraan.