KÄÄNTÖKAULUS

Kuva: Taloja rinteellä, 1974 

Vaietessaankin hän tekee  kielivirheitä. (Stanislaw Jerzy Lec)

Kääntökaulus on ensimmäinen oire aivojen rappeutumisesta totesi jo Hercule Poirot aikoinaan. Oire voi olla sekin, että jostain syystä muutetaan ulkomaille ja unohdetaan oma äidinkieli. Perusteluna on, ettei sitä ulkomailla tarvita ja sitä kuulee niin vähän, että lapsetkin unohtavat sen. Historiassa on sellaisiakin ajanjaksoja, jolloin oma kieli oli hävettävä  rasitus, sen käyttö jopa rangaistava teko. Lapsia lyötiin karttakepillä kynsille äidinkielen puhumisesta tai heidät voitiin sijoittaa lastenkotiin, jossa sai puhua vain valtakieltä. 

Nykypäivän maailmassa menetelmä on sama, mutta rangaistuksia on vaikeampi huomata. Pakko käyttää itselle vierasta kieltä on piilotettu yhteiskunnan rakenteisiin. Työvoiman tarve madaltaa rajat, vieraista kulttuureista saapuvien ihmisten keskinäinen kommunikointi pakottaa etsimään yhteistä kieltä, jota jokainen ymmärtää. Typerimmät enemmistökielen puhujista haukkuvat vähemmistön kieltä ja kulttuuria, koska ne heidän mielestään  puhuvat koirien kieltä.  Pienet kielialueet näivettyvät ja niiden puhujista tulee toisen luokan kansalaisia. He jäävät vähemmistöksi omassa vanhassa maassaan. Kauppa ja tekniikka toimivat kieli-imperialistien ehdoilla, kansallisille kielille jää kyökkikielen osa. Onneksi ne silti kykenevät puolustamaan ja kehittämään yleisinhimillisiä, humanistisia arvoja. Siihen tarvitaan kansallisesti ”herännyt” sivistyneistö, joka ei ole valmis myymään sieluaan saadakseen valtaa ja taloudellisia etuja.  Kansainvälistäjät pyrkivät tekemään kaikista saman laisia Heidän on vaikea ymmärtää, että aito kansainvälisyys on sitä, että omaleimaisuutta arvostetaan, omaa kieltä kehitetään, oma historia tunnetaan ja niille annetaan arvoa. Kansainvälisyys on sitäkin, että arvostetaan muiden perinteitä ja tullaan hyvin toimeen naapurikansojen kanssa. Minulla on kansasta Snellmanin ja Hegelin käsitys (Geist). Se on ihmisjoukko, jolla on sama identiteetti, enemmän keskinäistä yhteen sitovaa koheesiota kuin muilla ympäristön kansoilla. Se ei ole muita parempi tai huonompi, se vain on selkeästi omanlaisensa. Ja sillä on siihen oikeus. Oikea kansainvälisyys takaa oikeudet myös pienille vähemmistöille suurten keskellä.

Hegell. Snellman.

 

MUSIIKKIA HULLUILLE

    

                                            Kuva:  Koti. Akvarelli 1980 JaakkoY-R.

Pitkällistä työtä on vain se, johon ei tohdi ryhtyä. 

Siitä tulee painajainen. (Baudelaire)

Tänä aamuna Jevdokim Osipovits istuu minun nojatuolissani ja tupakoi.  Hän pohtii miten löytäisi kirjoituksen keränpään. Se pyörii sylistä lattialle ja vierähtää sohvan alle. Minä lopetin tuon tavan, siis tupakoinnin jo kolme vuotta sitten. Olisiko pitänyt jatkaa? 

Ajattelen näin. Elämän työpöydällä näen alkutekijöihinsä hajoitetun kellon. Minä olen se kellon osa, joka on jäänyt yli kun kelloa koottiin. En sovi mihinkään, eikä kukaan tiedä mikä tarkoitus minulla siinä on. Ihmettelen miten läheisetkin ihmiset suhtautuvat minun kirjoituksiini. He saattavat sivuta niitä ohimennen ja vähän vaivautuneesti. Luulisi että edes hienotunteisuuden tähden voisi joku joskus livauttaa pienen valkoisen valheen. Kyllä minä sen luin, ihan hyvä se oli. Vaikka tosiasia on, ettei hän ymmärtänyt mitä luki, katse vain hyppi riviltä toiselle. Hän vetoaa siihen, että on muka hajamie-linen. Että on niin paljon muuta ajateltavaa, ilmastonmuutos ja inflaatio. Refluksitauti.

Minä puolestani tunnistan sen valheen, mutta  hyvä tarkoitus lohduttaa mieltä. Arvelen ettei hän jaksanut lukea mitä minä kirjoitin, tai hän ei jaksanut sitä ajatella. Mutta tiedän myös, että vaiteliaisuus on arvosteluista masentavin. Se on tappanut monet taiteilijat, sävel-täjät ja kirjailijat. He kaikki ovat ylimääräisiä osia rakennelmassa, jolle rahan perässä juoksijat ovat antaneet nimen kulttuuri. 

 Moni lukee tarinoita joissa on selkeä alku ja selkeä loppu. Kuvitellut henkilöt ovat sellaisia, jotka voi tunnistaa oikeassa elämässä. Minun tarinoissani on epäselvä alku, eikä niistä löydä kelvollista loppua-kaan. Jos kirjoittaa epämääräisen kertomuksen, jonka päähenkilö ei tiedä mihin on menossa ja miksi, niin voiko sen lopettaa  niin kuin sinä teit romaanissa Sonaatti neljälle viululle? Kysyin tätä Jevdo-kimiltä, joka on vähän vaivaantuneen oloinen. Hän tuijottaa taas hetken kellotaulua seinällä ja näkee, kuinka naisen hahmo katoaa numeroiden lomaan.  Minuuttiviisari osoittaa nyt  seitsemää, mutta hän ei ymmärrä aamuako vai iltaa. Jevgeni polttelee rauhallisesti savukettaan ja minä huomaan, että käytävän ovi on suljettu ja että oikeastaan hän on aivan minun näköiseni. Eikä kukaan soita enää pianoa. Muistelen Nietchen väittämää, että ne jotka eivät kuule musiikkia, pitävät tanssijoita hulluina. 

Vaan eihän täällä tanssijoita näy, ainoastaan, että nyt Jevgeni kääntää päänsä ja etsii vakavaa katsekontaktia. Minua sellainen pelottaa, koska se enteilee aina jotakin kysymystä. Miksi sinä jätit kesken sen proosalastun  jossa parabellum lojui pöydällä, ja isä kuunteli Chopinin etydiä, sitä joka tunnetaan nimellä Tristesse?  

Koska minä olen nähnyt, että moni asia on keskeneräinen, enkä sen tähden ole halunnut jatkaa, vastasin Jevdokimille, joka ei varmaan-kaan uskonut minua. Hän karistelee tupakan tuhkat lattialle, mikä meiltä molemmilta on kielletty. Sekä minulta että myös itseltäni, tältä Jevdokim  Osipovitsilta.

Yli-Rajala: Sonaatti neljälle viululle/.../ 

https://draft.blogger.com/?hl=fi&tab=jj

PUU NOUSEE MAASTA

Kun katson tarkkaan, tuntuu kuin vuotaisi silmästä näkö. Jää vain se, mitä ei ole lupa tuijottaa, eikä sitä tarvitse tuntea ollakseen tietämättä. 

Kuva: Syyspuita (Akvarelli T.Yli-Rajala 2000)

Parisuhde on vanha. Sitä arvostettiin jo ennen antiiikin aikoja. Tämä näkyy vanhoista hautalöydöistä. Tiedämme, että pyramideja raken-taneen mestarin haudassa makaa myös hänen puolisonsa Merit. Kirjoituksista näkyy usein vainajien läheinen suhde. Sellainen erottuu myös myöhempien aikojen hautalöydöistä aina nykypäiviin asti. Muotiin tullut parisuhteen merkityksen aliarvioiminen on määrätietoista johdattelua, jonka päämäärä on särkeä ydinperheen käsite. Tuoda sen tilalle kulttuuri, jonka mallit löytyvät koiratarhoista ja kanaloista. Sellaista on terveessä yhteiskunnassa pidetty aina rappion merkkinä. On olemassa yhteiskuntia, joissa sukupuolten välistä tasa-arvoa ei tunneta. Niissä ”perheet” ovat yhteisöjä, joissa yksi hallitsee kaikkia muita. Niissä mies ja tämän pojat tai veljet hallitsevat, niissä peitetään yksilö kaapuun. On myös yhteiskuntia joissa lapset otetaan vanhemmiltaan ja viedään valtion tai jonkin ahdasmielisen laitoksen koulutettaviksi. Heistä tehdään aatteen sotilaita.

Ydinperhe on yhteiskuntaa ylläpitävä voima. Se on haavoittuva ja ulkoisille paineille altis. Itekkyys on sen sisäinen syöpä, joka naker-taa perhettä sisältäpäin. Nykyään korostetaan yhä enemmän itseä. Tuota epäjumalaa kuvataan vähän väliä eri tilanteissa, otetaan selfieitä milloin missäkin. Katsokaa hyvät kaverit, tässä minä olen siellä ja tässä taas täällä. Kaikki nämä someviestit kruunaa vielä huono kirjoitustaito ja ilmeisesti myös huono luetun ymmärrys. Mutta minä se vaan olen kaiken keskipiste. Jokainen kunnon ihminen on minusta ja minun tekemisistäni kiinnostunut. He haluavat ehdot-tomasti nähdä minut jonkin ulkomaisen kaupungin lentokentällä ja lähettävät tästä näystä kymmeniä tykkäyksiä. (Hermostuttavan typerä sana muuten, tämä tykkäys).

Nämä omaan egoonsa rakastuneet etsivät sielunkumppaneita sähköisten viestimien välityksellä. He haluavat tutustua itsensä kaltaisiin ihmisiin ja moni siinä onnistuukin. He voivat niin ihas-tua itsensä kaltaisiin, että päättävät perustaa perheen jossa molemmat ovat täysin vapaita. Ei mitään sidoksia, ja samaan perheyhteisöön voidaan vapaamieliesti ottaa mukaan muitakin. Lasten kasvatuksesta selvitään yhdessä, jokainen lapsista saa yhtä vähän vanhempien rakkautta. He elävät vieraiden keskellä ja niiden ehdoilla. Ei ole tärkeää tietää kuka on lapsen biologinen isä, äitihän on kuitenkin tunnistettavissa.

Myös ulkopuolinen maailma voi särkeä ydinperheen, johon ilmaantuu edellisen kaltaisia ongelmia. Ongelmien alkujuuret löytyvät itsekkyydestä. Ihmiset on kasvatettu elämään ilman kykyä empatiaan, tunteiden ilmaisua hävetään. Oma itse on niin keskeinen, ettei se tunnista  anteeksiantoa eikä myönnä vääriä tekojaan. Se tuntee vain omistamisen. Parisuhde on vanha ja siitä on lähtenyt versomaan rakkauden idea. Ei sellaisen rakkauden mikä näkee kaiken seksuaalisen tyydytyksen kautta ja on äärimmäisen itsekästä. Kauneinta mitä rakkaudesta on sanottu voidaan lukea 1. Korinttolaiskirjeen luvusta 13, jakeet 4-7. 

Puu nousee maasta ja sen ohi kuljetaan, se sahataan poikki sattumalta, eikä sitä kukaan enää muista. 

Ydinperhe. Sosiaalinen koheesio.

MALLINA  MIRJA

                                                    
                                                           Mirja  (liitu 1988 T.Y-R.) Myös Roosa istuu

                                        ja hiukset silmillä.

Tapasin Mirjan joitakin vuosia myöhemmin. Olimme tutustuneet osa-kuntajuhlissa, molemmat vahvasti humanisteja. Hän luki historiaa ja latinaa, minä kreikkaa ja Bysantin hagiografista kirjallisuutta. Meillä molemmilla oli selkeät tulevaisuuden toiveet hyvin palkatusta toi-meentulosta ja arvostuksesta yhteiskunnassa. Harvinaiset aineyh-distelmät ja korkea koulutustaso takasivat meille lukuisia mahdol-lisuuksia työmarkkinoilla ja varsinkin teollisuudessa ja kaupan alalla. Yhteisissä illanistujaisissa me lauloimme vanhoja kreikkalaisia  kan-sanlauluja ja tanssimme usein talonmiehen kanssa milloin sirtakia, milloin hasapikoa. Kun Venäjä kalisteli sapelia Kaukasuksella, vaih-doimme tilapäisesti ripaskaan. 

Koska me olimme humanisteja, seurustelimme vain humanistien kanssa. Illan istujaisissa keskustelimme kirjallisista aiheista ja kulttuurihistoriasta. Mirja oli lukenut Musilia ja Colettea  ja piti

pientä esitelmää teoksesta ”Vilja oraalla”. Käsiteltiin myös romanttikan aikakautta ja Jenan piirin vaikutusta koko romantiikan aikakauden kirjallisuuteen ja musiikkiin. Talonmies oli kohtalai-

sen hyvä baritoni, ja niinpä hän lauloikin Mirjan kanssa usein Schubertin Liedejä. Mirjan ääniala oli alttosopraano, mutta joskus hän osasi kiekaista kuin Cecilia Bartoli parhaimmillaan. Kyllä me

nautimme noista maltillisista kamarimusiikin tuokioista, maistellen harvakseen fingerporillisia hyvää Larsen konjakkia. 

Keskusteluissa kävi ilmi, että minä olen paitsi kohtalaisen hyvä runoilija, myös varteenotettava kuvaamataiteilija. Olen kyllä hyvin vaatimaton luonne ja tunsin oloni kiusalliseksi kun asia tuli esille tässä humanistisessa keskustelufoorumissa. Yritin luikkia piiloon karmituolin selkänojan taakse, mutta talonmies löysi minut ja nosti kauluksesta näkösälle. Hän on vahva ja lihaksikas mies, jolla on syylä otsassa ja kahdeksan viidettä numeron saappaat. Joten katsoin siis parhaaksi pysyä siinä mihin hän minut asetteli. 

- Meillä on täällä loistava malli jota ei vielä kukaan taiteilija ole ikuistanut, hän sanoi ja heitti palavan katseen ujostelevaan Mirjaan. Seurue vaati Mirjaa laittautumaan minun mallikseni. Pitkin hampain tämä riisuutui ja mutisi jotain latinaksi. Semper fidelis, in spe. 

Olen tottunut työskentelemään aina yksin, korkeintaan mallin kanssa. Vaan tällä kertaa oli maalattava Mirja koko seurueen pällistellessä ja tehdessä joskus asiattomiakin huomautuksia. Tapansa mukaan Mirja istui hiljaa ja loi minuun raukean hyväntahtoisia silmäyksiä. Liitu ja pensseli karkeloivat kankaalla, ja niin hahmottui Mirjan kuva silmi-emme eteen. Jopa minä, vaatimaton mutta lahjakas taiteilija olin lopputuloksesta hämmentynyt. Kaikki muut olivat mykistyneitä, mikä yleensä on hyväksymisen merkki. 

Humanismi

 

 

KIRJALLISUUTTA

EI OLE KOIRAA KARVOIHIN KATSOMINEN,

 JULISTIVAT KIRPUT YKSIMIELISESTI

Kuva: Ruska, akvarelli (T.Yli-Rajala 2019) 

Oppinut tuttavani Urpo Blomkvist käy tervehtimässä minua silloin tällöin. Hän on kiin-nostunut kirjallisuudesta ja kova lukemaan. Urpon käsitys kirjallisuudesta on hyvin laaja-alainen. Hän on sitä mieltä, että jopa sanomalehtien yleisönosastokin kuuluu sen pii -riin,  samoin koko somekulttuuri. Ne ovat kielen kehityksen avant gardessa. Kovin hän korostaa puhekielen merkitystä ja on sitä mieltä, että niin sanottua kirjakieltä ei tarvita. Se on keinotekoista ja pintapuolista. 

- Sinä siis hyväksyt sen, että tasavallan presidentti ja muut vallan herrat käyttävät juhlapuheissaan puhekieltä, slangia tai murretta, minä kysyin. Hän näytti mietteliäältä.

 – Mikäs ettei, onhan se sentään aitoa kirjakieleen verrattuna. Onhan jo kirjallisuudessakin päästy eroon saivartelusta. Murteita suositaan ja sieltä löydetään uusia sanoja, jotka rikas-tuttavat kieltä. Kirjailijayhdistyksissäkin nykyään sujuvasti replytetään, kiitos suurenmoisen englanninkielen taidon.

- Ne ovat vanhoja ne sanat, minä väitin, nimittäin ne murresanat. Muuten hyvä, että ne poimitaan uudelleen käyttöön, mutta nykypäivän lukijat ja kirjailijat, toimittajat eivät erota mikä on länsi- ja mikä on itämurretta. Monien nimekkäidenkin kirjailijoiden teoksissa murteet sotketaan sekaisin, tulos on häiritsevä vaikka kirja olisi muuten hyvä. Kaiken taustalla häilyy hämäläismurteiden esirippu. Televisio, radio ja lehdistö sitä puhekieltä levittävät niin tehokkaasti, että vanhat karjalaismummotkin ovat ruvenneet mäkättämään.

Urpo vilkaisi minua ja ihmetteli. – Mitä sinä sillä mäkätyksellä tarkoitat?

- Sitä tarkoitan, että jos sanot mie, olet maalainen. Oikea muoto on mä tai mikä vielä   rumempi, mää.

- Minä luen kyllä paljon, mutta enimmäkseen muistelmia ja elämäkertoja, Urpo selitti. Dekkareitakin joskus, kun haluan rentoutua. Niin sanottu kaunokirjallisuus on nykyään puisevaa, ei sitä jaksa lukea kun suuta kuivaa niin että vesilasia tarvitaan. 

Hän osutti silmänsä pöydällä leventelevään kaunokirjaan ja poimi sen käsiinsä. – Mikäs tämä on?

- Se on kuuluisan kirjailijan Kafkan novellikokoelma. Kafka on maailman kirjalli-suudessa tunnettu nimi, ja arvostettu. Sellainen ero meillä on, lisäsin vielä ja pohdin osaani maailmankirjallisuudessa. Minä olen kyläkirjailija jota kukaan ei vaivaudu muistamaan eikä lukemaan. Minun osani on helppo.

Urpo selaili hajamielisesti kirjan sivuja.

- ”Blumfeld, vanheneva poikamies” hän tavasi novellin nimeä. Luki pätkän, selasi ja luki muitakin tarinoita. ”Perheenisän huoli”, ”Risteytys”. Hän pani kirjan pöydälle takaisin ja huokaisi helpottuneena.

- Jos minä olisin kustannustoimittaja ja saisin tuollaisen käsikirjoituksen, neuvoisin sen kirjoittajaa menemään kallonkutistajan juttusille.

- On siihen muitakin tapoja, ja tehokkaita, minä vakuutin. - Katsotaan läpi, ei nähdä eikä kuulla. Ei arvostella, tai jos jotain sanotaan niin syytetään jostain käsittämättömästä rikoksesta. Ei huolita mihinkään mukaan ja vieroksutaan. Katsotaan vähän kyräillen kohti, niin että mikä tuokin luulee olevansa. 

Pienen tauon jälkeen jatkoin vielä vähän pedanttisesti.

- Kuulehan Urpo. Kirjallisuus pesii nykyisin pienissä ja omahyväisissä piireissä, joiden jäsenet tuntevat toisensa ja  arvostelevat aikaan saannoksiaan toinen toisilleen. Sille hiekkalaatikolle on turha tunkea. Kustannustalot ja toimitukset ovat täynnä A. Oksasia, jotka toimivat juuri niin kuin arvelit itsekin toimivasi jos vastaisit valinnoista. Kateudesta on vain kukonaskel pilkkaan. .  (2021)

Yksinäisyys. Kafka.

 VÄÄRÄ SUORA

                                    

Aika on suora joka vääristyy mitä pidemmälle se juoksee. Tämän huomaa heti kun vilkaisee vain peiliin. Lapsena kuvan silmät olivat viattomat ja ne katsoivat suoraan kohti. Lapsen silmistä heijastui valoa, jota oli vaikea ymmärtää tai hyväksyä. Autuaita ovat viattomat, minä muistelin jonkun sanoneen. He perivät taivaan, jopa siitä huolimatta etteivät tiedä mitään sen olemassaolosta. Lapsen silmistä näkyy luottamus, ja niitä on vaikea pettää. Siltti suora muuttuu vähitellen vääräksi, ja aikuisena tulee eteen hetki jolloin aikaa on tähyiltävä taaksepäin. 

Murrosikäisenä minä katselin kuvaa peilistä ja näin siinä paljon heikkouksia. Nyt jälkeenpäin ne tuntuvat turhilta vaikka ne ovat totta. Iän myötä on psyyke kehittänyt puolustuskyvyn ja peittää kaikki ikävät asiat ja muistot. Viattomuus on sana, jota skeptikko ei tunnusta vaan keksii sille muita nimityksiä. Se on heikkoutta, kyvyttömyyttä ja tyhmyyttä. Kuka nyt toisen poskensa kääntäisi lyötäväksi kun toista jo lämitään. Viattomuus on molekyylien tanssia tyhjyydessä jonka nimi on elämä.

Minusta  tutuu, että todellisuus halutaan piilottaa nimilappujen alle. Silti se ei mihinkään katoa. Mihin se muka voisi kadota, koska se on vain jokaisen katsojan, lukijan tai kokijan omassa päässä. Totuuksia on siis paljon, rajattomasti, ja siksi niistä on turhauttavaa kiistellä. Täytyy vain ummistaa silmät ennen kuin lopullisesti sukeltaa. Minä, vanha ja kärttyinen äijä yritän peilissä näyttää vakavalta ja asialliselta. Huomaan, että ennen niin ruskeat silmät ovat muuttuneet kirjaviksi ja hyvänluontoinen ilme on kadonnut työelämän muistoihin. 

Sielu on peili, josta kirkkaus säteilee maailmaan. Oliko se Johannes Krysostomos joka noin sanoi? Sielu on muusikko, ja ihmisen aineellinen olemus on hänen soittimensa.  Minulle sielu on aksiooma ja se mitä muut sielusta ja sen kuolemattomuudesta ovat mieltä, on yhdentekevää. Näen sielun liihoittelevan Johan Sebastian Bachin pään yläpuolella kun hän säveltää Vergnugte Ruh, beliebte Selenlust.  (2022)

Ystävääni Erkki Wessmania muistellen.

------

Johannes Krysostomos. Johann Sebastian Bach.

 EPÄTÄYDELLISYYS

Identtisyyden komplementtirelaatio

Anna Notaras (Liitu 2020 T.Y-R.)

Joskus nuorena sain käsiini paksun kirjan ja katselin sitä epäluuloisena. Jaksaisinko tuota yrittää? Johannes Angelos. En tiennyt että sillä oli edeltäväkin osa, jota ei vielä silloin ollut julkaistu. Se oli Nuori Johannes josta kävi ilmi, että Mika Waltari oli ollut koko ajan paikalla kun kirkkoa jaettiin. Lännessä Rooma oli sortunut rappioonsa jo tuhat vuotta aiemmin ja nyt oli valtakunnan itäisen, terveemmän  osan vuoro. Lännessä sitä sanottiin Bysantiksi, päälle tunkeutuvat osmannit puhuivat siitä edelleen nimellä ”Al Rum”, Rooma. Lännessä sitä nimettiin Bysantiksi, koska ei haluttu tunnustaa että se oli edelleen entinen Rooma, joka oli säilyttänyt antiikin kulttuuriperinnön, kun länsi oli sen hukannut omassa rappiossaan.

Tietysti minä ihastuin Anna Notarakseen, joka oli ylimielinen patriisisuvun tytär. Luulen että Waltari vähän liioittelee ihailemiensa naisten ikäviä luonteenpiirteitä. Ehkä ne ovat heijastuksia hänen omasta maailmankuvastaan. Kaikki taiteilijat ovat itsekkäitä ja omahyväisiä, niin oli tämä Johanneskin, alias Mika Waltari. Hän ihmetteli miksi Anna luuli olevansa keskipiste, se mikä hän itse oli.

Kun muistelen, annan tulevaisuuden aina vaikuttaa siihen mikä tapahtuu. Se on vain kuvitelmaa. Sekin, että kaikki järjestyy ja kaaos saa uuden nimen. Ettei tämä nykypäivien kansainvaellus ja Euroopan valloitus pääty muurien sortumiseen ja tuhoon. Onko se anakronismi jos minä putoan unen maailmaan ja soitan hänelle joka eli viisi sataa seitsemänkymmentä vuotta sitten? Minä kuljen kuin suolla yksin, enkä tiedä mihin suuntaan. Annan mielestä pitäisi kääntyä takaisin tulevaisuuteen. Hän ei vastaa puheluun, merkkiääni piippaa tyhjää. 

Joku neuvoo kääntymään takaisin ja palaamaan lähtökohtaan, siihen mikä on kaaos. Tähän päivään, missä vanha moraali on haudattu ja vaihdettu pilkkaan. Tänne missä dystopian epätäydellisyys on identtisyyden komplementtirelaatio. Anna ei ole koskaan vastannut puheluun ja minulla on bysanttilainen sielu. Se elää suhteessa muihin, eikä keskity vain itseensä. Se näkee kaikki ihmissielut yhteisönä, ei vain omien mielihalujensa kohteina. Se on purppuranpunainen  ja vanha. Sillä on antiikin veistoksen kasvot ja se on egyptiläinen ikoni. Anna makaa vieläkin muurin raunioissa eikä kuule puhelimen pirinää. 

Kun minä olin lukenut viimeisen sivun, olin jäänyt aivan yksin. (2022)

Bysantti. Mika Waltari. Anna Palaiologina Notaras.