MITÄ TEKIS

                                                            Anonyymi

Raha ja valta ovat saatanan täsmäaseet.

Pitkän proosan kirjoittaminen on minulle ollut aina vaikeaa. Tarina lähtee kyllä helposti, mutta eksyy risukkoon josta ei ole ulospääsyä. Jo nuorena minulle viisaat kriitikot sanoivat, että onnistun parhaiten lyhytproosassa. Niinpä kirjoittelin novelleja lehtiin ja kilpailuihin, vaan huonolla menestyksellä. Kunniamainintoja sekä yksi vaatimaton voitto vaatimattomassa kilpailussa oli tulos. Mistä tuo kangertelu johtui? Syytän ammattia, jota jotkut menestyneemmät sanoivat yhteiskunnan suojatyöpaikaksi. Se vaati kaiken ajan pintapuoliseen byrokratiaan ja näpertelyyn. Jätän tuon mielipiteen omaan arvoonsa. Kaikilla ei ole humanistista yleissivistystä sen vertaa, että tietäisi tuon ammatin arvostuksen kautta aikojen.

Kuusi vuotta sitten sain idean. Kun en pitkää osaa, niin kokeilenpa pätkää. Mikähän se blogi oikein on? Otin selvää. Keskitetty asia lyhyesti, minimi 300 sanaa. Yksi asia kerrallaan ja otsikko, joka ehkä kiinnostaa lukijoita. Hyvä kieli ja ingressin pituus pari lausetta. Tällaisen muotin viisaat kirjoittajalle antavat. Minun blogissani ingressi on (yleensä) itse maalattu kuva. Sen tarkoitus ei ole olla viimeisenpäälle korkeatasoinen taidevalokuva, vaan se on matkapuhelimella otettu, väärin valotettu ja mitä nyt milloinkin. Moinen ”ingressi” ei välttämättä edes sovi aiheeseen, mutta parhaimmillaan olen huomannut, että se vetää lukijoiden huomion.

Toinen omituisuus on lyhyt aforismi, yleensä sekin on oma. Sen tarkoitus on panna lukija räpyttelemään silmiään. Siksi näin, koska minä pessimistinä ja vainoharhaisena yritän johdattaa lukijan huomion sorakuopalle tai halkopinoon, jotka ovat useimmille tutumpia kohteita. Olen myös huomannut, että ainoa mikä ihmisiä kiinnostaa on raha ja kuuluisuus.

Olen uteliaasti kysellyt lukijoilta mitä he ovat mieltä sen viikon blogista. Minähän kirjoitan niitä joka viikko, mikä on tietysti ärsyttävää niistä, jotka eivät saa aikaan tekstiä edes useassa viikossa. Eivät tututkaan aina kohteliaita ole. He antavat mielellään neuvoja siitä miten jokin asia pitäisi sanoa. Vieraimmilta olen saanut myönteisimmät arvostelut.

Pelastit päiväni, kiitos!

On vähän kyseen alaista pyytää arvostelua ammattikriitikolta. Tulee mieleen epäily, että tämä maksusta ylistää tekstiä tai valehtelee omasta mielipiteestään. Niinpä lähetin kirjoituksia anonyyminä ja mutkan kautta. Tekstit ovat vahvoja, omaperäisiä ja taidokkaita hän kirjoitti. Unenomainen tyyli on taitavasti toteutettuna harvinainen suomalaisessa kirjallisuudessa. Olet lahjakas ja poikkeuksellisen omaperäinen kirjoittaja (: Sonetti neljälle viululle ja yhdelle haitarille).

Anonyyminä esiintyminen ei oikein onnistu, jos kirjoitustapa paljastaa tekijän. Mutta mitäpä siitä! Ei minun tarvinnut kritiikistä itse maksaa, ja olen nyt hyvin ollakseni. Olipa todella lahjakas kriitikko, joka antoi palautetta toki enemmänkin kuin tuon edellä esitetyn katkelman.

Siinä kaikki, sanoi Daniil Harms aikoinaan. Lyhytproosani on sellaista, että lukijakunta on hyvin marginaalinen. Sitä on Suomessa parhaimmillaan satakunta, muualla risat. Sellaista tekstiä eivät kustantajat arvosta. On niitä jotka ”lukevat” silmäilemällä niin, etteivät ehdi ajatella. On niitäkin jotka pelkäävät ajatella ja etsivät luettavakseen ajanvietettä tai kodinkoneoppaitten käännöstekstejä. On liian uskovaisia ja liian liberaaleja. Kun lähetin lyhytproosaa kirjalliseen lehteen, sanoi toimittaja: mutta eihän tämä mikään novelli ole! Minä siihen, ettei sen ole tarkoituskaan olla novelli. Sanokaa sitä vaikka lastuksi, miten vain. Minä olen sitä mieltä, että jos nauta panee päänsä pilttuuseen, tulee  isäntä ja kytkee sen ketjuun.

Notta mitä tekis jotta mainitaas? Ajaasko mukulat krannihin vai tällääskö kissin prunnihin, sanoo larvakylän isäntä. 

Tuohon mitä tekis -aiheeseen liittynee sekin kokemus, että joku on ihastunut naamakuvaani niin, että lähettelee sen kanssa ja nimelläni varustettuja sijoitusehdotuksia ihmisille. Voin vakuuttaa, että sijoittajana olen hyvin vaatimaton. Sain vaimolta juuri viikkorahani, 2 euron kolikon enkä oikein tiedä mihin sen sijoittaisin. Täytyy toivoa, että identiteettivaras onnistuu ja minä saan tililleni uusia valuuttavirtoja. Lupaan lahjoittaa sellaiset tulot Kirjailijaliitolle. Nyt aion kyllä lopettaa koko facebook-tilini. En ole sitä juurikaan tarvinnut ja olen vain pari kertaa vuodessa käynyt sitä uteliaisuuttani vilkaisemassa.

 

Missä minun pitäisi olla

                                                                            

ALKUPERÄISKANSA

                                                          Kuva: Kaksi kansaa

Italialainen tutkimusmatkailija Acerbi uteli suomalaiselta Porthanilta keitä te suomalaiset oikein olette. Hän sai kuulla, että suomen kieltä pidetään lapin murteena. Sillä on paljon sukukieliä venäjällä, ja hämmästyttävää on, että myös unkari kuuluu niihin. Porthanin mukaan pohjoiseen suuntautui kaksi tataarilaisten heimojen vaellusta. Ensimmäiseen vaellukseen kuuluivat saame-laiset, toiseen suomalaiset. Itämeren suomalaisei heimot hallitsivat läntistä ja eteläistä venäjää Kaspianmerelle asti, mutta joutuivat väistymään mongolien tieltä pohjoiseen.

Historian professori Kyösti Julku esitti ajatuksen jääkauden aikaisista refugiumeista,paikoista johin ihmiset kerääntyivät turvaan ankaralta ilmastolta. Mustanmeren seudulla oli itäisin refugium, josta ihmiset lähtivät vaeltamaan jokivarsia pitkin länteen ja pohjoiseen. Siihen aikaan Suomen ja Skandina-vian välissä oli Ancylus-järvi. Nyky-Suomesta vain itäisimmät osat olivat paljastuneet veden alta. Luoteeseen saapuvat ihmiset asettuivat Laatokan ja Äänisjärjen seuduille. Nykyisen käsityksen mukaan saamelaiset saapuivat idästä Jäämeren rannikon eteläpuolisia reittejä pitkin ja he asuttivat pohjoisia rannikkoalueita, suomea ja pohjois-Skandinaviaa Etelä-Suomen korkeudelle asti. Täällä Suomessa, Karjalassa ja pohjois-Ruotsissa oli historialliselle ajalle, aina 1800-luvulle asti itämerensuomalainen väestö. Se eli rinnan saamelaisten kanssa, jotka olivat aikaisemmin omaksuneet heiltä myös suomalaisen kanta-kielen. Että suomenkielinen väestö oli tässä tapauksessa antava osapuoli, johtui varmaankin väestötiheydestä ja elintavoista. On vaikea ymmärtää, miksi saamelaiset nimetään alkuperäiskansaksi, vaikka he näillä seuduilla omaksuivat paikallisen väestön kielen. Ehkä viisaammat tietävät. Minulle nuo Acerbin tietoihin pohjautuvat käsitykset selventävät sitä sitkeää tietoa, että suomalai-set ova t mongolien sukua. Nykypäivän tutkimus osoittaa selvästi, että ugrikie-liä puhuvat olivat eurooppalaisia siinä kuin indokielisetkin.

Ei mongolienkaan verenperimässä mitään vikaa tai hävettävää olisi, kielteinen asenne vaan on rotukiihkoilijoiden typeryyttä. Kuka on alkuperäisväestöä, kuka muualta tullut on kimurantti kysymys. Vasta historiallisella ajalla yltivät valtioiden valtasuhteet pohjoisiin erämaihin. Saamelaiset ja suomalaiset metsästivät ja kalastivat samoilla mailla ja vesillä, ja molemmat kansat saivat toisiltaan myös verenperimää. Vieraat tulivat ja vetivät rajoja, pystyttivät rajakiviä piittaamatta paikallisen väestön elinkeinoista ja sukulaisuuksista. 

Vieraat toivat mukanaan myös käsityksen, että maa kuuluu hallitsijalle, joka jakaa sen osia kenelle tahtoo. Metsän riista ja kalat ovat hallitsijan omaisuutta, siksi hänelle maksetaan niiden käyttöoikeudesta veroa Alkujaan maa ei ollut kenenkään omaisuutta, se kuului kaikille niin kuin ilma. Nälkä oli kuningas, joka hallitsi taloutta. Kuninkaat ja muut herrat hallitsivat miekalla pienempiä kansoja. Heidän piirtämänsä rajat ovat muuttumattomia. Ei ollut Suomi -nimistä valtiota.

No, eipä ollut Venäjää eikä Ruotsiakaan tarkkaan ottaen. Oli vain niiden aihiot, jotka itivät rajariitoja ja joiden keskellä alkuperäisten asukkaiden oli elettävä. Valloittajat tulivat muualta. Saamelaiset ja suomalaiset ovat kuin Amerikan intiaanit, molemmat tarpeeksi alkuperäisiä tulokkaiden rinnalla.

Nulli secundus, ei toista vertaista

   Uskomatonta

           

                                           Kuva: Talo johonaki ahtehen takana  Akvarelli 1980 Jaakko Yli-Rajala

Miete:  Kirjoitin taas tarinan, jota

joku lukee silmiä räpytellen

                            

Avasin silmät ja huomasin olevani vieläkin junassa. Matkalla mihin, sitä en heti muis-

tanut. Naamatuksin vastapenkillä, aivan edessä istui nainen joka näytti uneliaalta. Rip-

set painuivat raskaasti kiinni, ja vähän tuo hievautti hartioitaankin kun etsi parempaa asentoa.

Käsi puutui kyynärpään koukussa minullakin. Katselin hänen piirteitään. Niissä ei ollut mitään

 tuttua. Hänen vieressään penkillä lojui kirja avoimena, lehdet ilmavirrassa lepattaen. Käytävän

päässä  oli ovi hetken auki ja sieltä lehahti ohut läpiveto. Kirja kiinnosti minua, se näytti

käsittelevän varhaisromantiikan aikoja. Lattialle tipahtaneeseen paperinippuun oli kirjoitettu

junan nytkytyksessä haperalla käsialalla Jenan piiri.

Nainen näytti vaivaantuneelta, räväytti äkkiä silmänsä auki ja tähtäsi ne minuun.  Tunsin outoa

syyllisyyttä. – Käläkätin soi, hän sanoi ja vilkuili matkapuhelimeen jonka olin unohtanut panna

äänettömäksi. Hän on pohjoisesta, kävi minun mielessäni samalla kun räpläsin puhelinta. Ei

käläkätintä muualla tunneta kuin Oulussa. Numerosta näin, että soittaja oli ollut sama maan-

vaiva joka oli tuputtanut minulle lehtitilausta jo aamulla. Ei maksa vaivaa vastata, sanoin

 vastapäätä istuvalle naiselle. Panen puhelimen äänettömälle,. Ne tuputtavat sieltä kaikenlaista

 ajanvietettä ja roskaa. Minä sanoin niille viimeksi, että näköä haittaa jos työntää päänsä pussiin.

Puhelin lyötiin korville. Vastapäätä istuva nainen kuunteli, mutta näytti vieläkin vähän uneliaalta.

 – Minulta putosi puhelin aamulla vessan pyttyyn, hän ilmoitti hajamielisesti En minä sitä sinne

tahallani pudottanut, se oli vahinko. Hyvin on tultu toimeen sitä ilmankin, paitsi että nyt pitäisi

ilmoittaa myöhästymisestä. Juna ei ole ajassa. Vilkaisin kelloa ja huomasin, että hän oli oikeassa.

Tuntiviisari pyöri hitaasti taaksepäin, ja äkkiä huomasin että kulkusuuntakin oli muuttunut.

Minua alkoi oudosti ahdistaa. Kun tulin junaan, istuin niin, että kasvot olivat menosuuntaan. Se

 tuntui jotenkin luontevalta. Vaan nytpä ikkunoissa vilisevä maisema lipui hitaasti tulosuuntaan

ja vaunuosaston ovi paukahti kuuluvasti. Kaksi virkapukuista miestä astui käytävälle. 

Matkaliput ja henkilötodistukset, toinen heistä köhäisi tärkeilevästi. Naisen ilme oli nyrpeä ja

 vähän pelokaskin. – Taas joku saamarin tarkastus, hän supatti. Eikö se aiempi terrori vielä

 riittänyt. Nainen vilkaisi minua varoittavasti. Eihän sinulla vaan mitään kiellettyä ole laukussa

 tai taskuissa? Vaikka papereita.

Kyseinen laukku könötti tuhdisti vieressä penkillä. Siihen oli sullottu epämääräinen nivaska

hävyttömiä kirjoituksia, aaneljä kokoa ja osa jo aasinkorvilla. – Jos sulla jotain on, niin piilota ne

 äkkiä ennen kuin ne tulevat tänne meidän kohdalle, hän minua varoitteli. Virkapukuiset

 lähestyivät jo parin pilttuun päässä. Ihmiset rapistelivat joutavia papereitaan, kaupan mainoksia

 ja roskalehtiä. Esittelivät tarkastajille ristisanatehtäviä. Kuulin kuinka joku esitelmöi heille

 monikulttuurin myönteisistä vaikutuksista tilastoihin. Minä avasin nyt salkun ja erotin sieltä

kaksi hiirtä ja vaaralliset kirjoitukset nippuina. Hiiret laskin vapauteen. Vilkuilin neuvottomana

 ympärille ja nainen vinkkasi minulle neuvon: pane ne tuon vanhan lehden väliin. Se on Hesari

 1990-luvulta. Sieltä ei kenellekään juolahda etsiä mitään kansallismielistä.

Hän oli varmaan oikeassa. Lehti oli moneen kertaan luettu ja rutisteltu selkänojasta roikkuvaan

säilytyspussiin. Tein neuvon mukaan ja heitin naiselle kiitollisen katseen. On kova paikka kun

runo vaihdetaan lakitekstiin, minä mietin ja keskityin kuuntelemaan kuulokkeista Cecilia

 Bartolia. Tarkastajat saapuivat kohdalle, mutta henkilötodistukset nähtyään heidän ilmeensä oli

nyrpeä. Ei mitään hätkähdyttävää, ei kiihkomielistä kapinan lietsontaa. Heidän lähdettyään

 nainen kaivoi pussukasta lankakerän ja puikot. Alkoi hidas näpertely, jonka tuloksena olisi

 villasukka. Hän näytti rauhalliselta, kuin olisi vastikään puistellut hartioiltaan hämähäkin.

Minua alkoi askarruttaa kysymys siitä, miksi olin joutunut tälle matkalle. Juna nytkytti tasaista

 tahtia takaisinpäin ja tuntui siltä, että olin taas myöhästynyt tärkeästä tilaisuudesta. Olin

 matkalla dystopiasta kotiin, kohti heinäkuisia tuoksuvia kukkaketoja.  Ajattelin, että ihminen

syntyi paratiisissa ja teki siitä itselleen vapaamielisen helvetin.    (2022)                                         

Käläkätin on kännykkä Oulussa, joka on Turkua isompi kaupunki Kainuunmeren rannalla. 

Cecilia Bartoli, italialainen mezzosopraano. Jenan piiri, varhaisromantiikan kirjailijoita.

 

NAINEN  KATSOI  MINUA

                    Nainen katsoi. Sekavärityö 1979 T.Y-R.

Miete: Kuolemallakin on elämäntehtävä

Käännyin katsomaan taloa, joka oli rakennettu rinteelle. Se erottui hahmona 

ikkunakuvassa. Sen edessä oli rautaportti ja sen ikkunat olivat himmeät ja 

sokeat. Kallion kuvetta pitkin kiemuroi polku hongikkoon, jossa oli kioski ja 

tienristeys. Polkua pitkin, alas kohti rautatieasemaa marssi jonossa sotilaita, 

aseet tanassa ja kyllästyneen näköisinä.

Televisio oli jäänyt auki, sen hiljainen ääni oli minut herättänyt. Säpsähdin

hereille. Joku nainen oli tullut aivan lähelle ja katsoi minua uteliaasti. Hän

näytti jotenkin tutulta vaikka oli aivan vieras. En ole varma halusinko edes

tuntea häntä, sillä naisen olemuksessa oli jotain arvaamatonta. Hän muistutti

ulkonäöltään edesmennyttä sisarta, jota en ollut koskaan nähnyt. Suljin sil-

mät ja hieroin kohmeisia sormia, niitä palelsi. Ääni kuiskasi minun nimeni

ja hetken katsoin  tuota outoa sukulaista silmiin joista puuttui empatia, 

myötätunto herännyttä kohtaan.

Katso noita, nainen sanoi ja hän tarkoitti sotilaita. - Sinä olet heidän muka-

naan, katso tarkoin niin näet. Ja minä katsoin, silmät ummessa ja vähän hä

tääntyneenä. Keitä me olemme, kysyin naiselta joka näytti tutulta vaikka oli

aivan vieras. Te olette sotilaita jotka eivät tiedä mihin ovat menossa ja mis-

tä tulevat, hän sanoi ja alkoi muuttua usvaksi viereisellä tuolilla. 

Yritin pinnistellä muistia. Kuka hän oli, tutun näköinen vieras? Mutta ei hän

enää palannut, vaan hajosi utuna unen usvaan, ja minä kadotin hänen tutun si-

vukuvansa. Ajattelin, ettei se voinut olla kauan sitten kadonnut sisarenikaan,

jota vuodet olivat väistäneen ja joka oli nyt palannut aikamatkalta avaruuden

kaarevaa rataa minun mieleeni ja näytti jotenkin tutulta vaikka oli aivan vie-

ras. En ole varma halusinko edes tuntea häntä, sillä naisen olemuksessa oli

jotain arvaamatonta.  Suljin silmät ja hieroin kohmeisia sormia, niitä palel-

si. Ääni kuiskasi minun nimeni ja hetken katsoin  tuota outoa sukulaista sil

miin joista puuttui empatia, myötätunto herännyttä kohtaan. Katso noita, nai-

nen sanoi taas ja  viittoi sotilaita. - Sinä olet heidän mukanaan, katso tark

kaan niin näet.

Ja minä katsoin taas, silmät ummessa ja vähän hätääntyneenä. Keitä me olemme,

kysyin toistamiseen naiselta joka näytti tutulta vaikka oli aivan vieras. Te

olette sotilaita jotka eivät tiedä mihin ovat menossa ja mistä tulevat, hän

sanoi ja alkoi muuttua usvaksi viereisellä tuolilla. Yritin pinnistellä muis-

tia. Kuka hän oli, tutun näköinen vieras?  Mutta ei hän enää palannut, vaan 

hajosi utuna unen usvaan, ja minä kadotin hänen tutun sivukuvansa. Ajattelin,

ettei se voinut olla kauan sitten kadonnut sisareni, jota vuodet olivat väis-

täneet ja joka oli nyt palannut aikamatkalta avaruuden kaarevaa rataa minun

muistiini. Suljin silmät ja hieroin kohmeisia sormia, niitä palelsi. . Ääni 

kuiskasi minun nimeni ja hetken katsoin  tuota outoa sukulaista silmiin jois-

ta puuttui empatia, myötätunto herännyttä kohtaan.

Katso noita, nainen sanoi uudestaan ja viittoi taas sotilaita. Sinä olet hei-

dän mukanaan, katso tarkoin niin näet.

Ja minä katsoin, silmät ummessa ja vähän hätääntyneenä. Keitä me olemme, ky-

syin naiselta joka näytti tutulta vaikka oli aivan vieras. Te olette sotilai-

ta jotka eivät tiedä mihin ovat menossa ja mistä tulevat, hän sanoi ja alkoi

muuttua savuksi viereisellä tuolilla. Sotilaat ampuivat kadulla kulkevia ihmi

siä ja hoilasivat rivoja lauluja. 

Yritin pinnistellä muistia. Kuka hän oli, tutun näköinen vieras?  Mutta ei 

hän enää palannut, vaan hajosi utuna unen usvaan, ja minä kadotin hänen tutun

sivukuvansa. Ajattelin, ettei se voinut olla kauan sitten kadonnut sisareni,

jota vuodet olivat väistäneen ja joka oli nyt palannut aikamatkalta avaruuden

kaarevaa rataa minun muistiini.

Katsoin kelloa ja huomasin että nyt oli jo aamu. Sotilaat olivat kadonneet 

ja nainen, joka katsoi minua, oli hävinnyt.

C.G.Jung: Unet ja niiden tulkinta. 

 

KIRJALLISUUS

Jokiranta. Öljy 1968 Juhani(Jussi) Jäälinoja

Päivän miete: Monesti viisaus käy 

etupäässä takaperin   ja huomaamatta                                                                                                                                                         

                                                                                                                                                   Tuli ehtoo ja tuli aamu, ja sitten tuli kertomakirjallisuus. Kauno- etu liitteestä luovuttiin, se oli vanhanaikainen ja sisälsi mielikuvan jostakin taiteellisesta. 

Kirjastoissakin erotettiin kertomakirjallisuus tietopuolisesta. Jokin punanenäisten demonien porukka pyrki siivoamaan kaiken tunneperäisen ja suosi yksinkertaista, takovaa tyyliä. Kirjoituskilpailuissa voittivat ne, jotka tietävät että hauki on kala. Murresanat ihastuttavat helsinkiläistyneitä kriitikoita, joiden mielestä murresanat ovat sanallisen kiljuannoksen käyttövoima. 

Luin juuri uutta proosaa jota ylistettiin kulttuurilehdessä. Sanomalehtien kriitikot ovat kadonneet sukupuuttoon, ja epäilen että lehtien talous ei kestä kirjoituspalk-kioiden maksamista. Tyhjänpäiväiset kritiikit vievät myös tilaa tärkeämmiltä uutisilta, vaikkapa jonkin julkean missin kokovartalokuvalta kun hän irvistää lehtikuvaajalle valkaistuilla tekohampaillaan. Tai  kuvalta urheilijasta, joka on kooltaan kaksi metria ja risat. 

Niin, minä siis luin kirjan ja kulautin sen päätteeksi lasin ihan raikasta vettä. Mieli teki kyllä väkevämpääkin, mutta kun lääkäri on kieltänyt minulta huonon seuran. Kirja kertoi seikkaperäisesti junamatkasta Euroopassa, satunnaisista tuttavuuksista ja keskusteluista joissa osallistujat pyrkivät korostamaan omaa merkittävää osaansa kulttuuritilaisuuksissa.

Mikä se tyyli oikein on, joku kysyi kirjallisuuden opettajalta. Ei sellaista olekaan, tämä vastasi. Minä sekaannuin asiaan ja kerroin mielipiteeni. Tyyli olet sinä itse, sinä joka näyt kirjainmerkkien rakosista. Pidä pintasi ja ole mikä olet, älä ota vastaan tyhjiä vaikutteita.

Olin siis lukenut ylistetyn romaanin, jonka kirjaimien välistä pilkotti yksi-vakaa kirjoittaja. Romaani oli kuin 1800-luvulla kirjoitettu postilla. Sanajärjestys, pisteet ja pilkut aina kohdillaan. Lauseista ei irronnut kuvailua, ei tuoksuja eikä värejä. Virkkeet olivat kuin suoriksi karsittuja männyn oksia ilman pihkaa ja perhosten koteloita. Jos jotain oli kirjoittajalta jäänyt, niin kustantajan tikat olivat ne nokkineet. Älä kirjoita noin, he sanovat. Kirjoita mieluummin näin.

Lopputuloksena on postilla jonka lukija ei koe herätystä. Hän nukahtaa ensimmäisten sivujen aikana ja uneksii Garcia Marquezin sadan vuoden yksinäisyydestä. Jostakin maagisemmasta. (2023)

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys. Jussi Jäälinoja.

ILLALLA TAIVAS HALKEILI

                                        Kuva:  Syyshalavia. Akavarelli T.Yli-Rajala 1989

Olin aikeissa lähteä kirjoittamaan uutta blogia. Harrastan lyhytproosaa, koska en enää pysty pitämään koossa pidempää tekstiä. En kai ole koskaan osannutkaan. Istuin tutulle paikalle ikkunan eteen. Oli jo ilta, taivas halkeili säröille ja kuulin äänen, joka muistutti lakanakankaan repeilyä. Ehkä alkoi leijailla taivaan kappaleitakin keveästi minun jaloilleni joita kylmä pisteli. Näin olin tuntenut joskus ennenkin, kun katsoin hyvin korkealta alaspäin kohti mustaa veden pintaa jossa pilvet uivat. 

Televisio oli jäänyt auki ja sen ääni häiritsi keskittymistä. Näin kuinka tankit vyöryi-vät rajan yli, ohjukset tuhosivat siltoja ja rakennuksia. Uutisissa joku uhosi, että  Ukrainaa ei enää ole.

Oikeastaan se ääni ei ollutkaan repeilyä vaan musiikkia. Tarkemmin kun kuunteli, se oli Schubertin kahdeksas, se keskeneräinen. Forte ma non troppo, ajattelin katke-roituneena. Kallistin päätä ensin vasemmalle ja sitten oikealle niin, että näin koko pihamaan. Sen pinta oli ohuen kuuran peitossa ja herukkapensaat tököttivät kohmei-sia sormiaan kohti olematonta taivasta. Yritin laskea noita sormia, mutta en onnis-tunut. Ne värisivät himmeässä iltakajossa, hitaasti huojahtelevat kyntensä syksyn punaisiksi lakattuina. Ei se verta ollut, vaan laskevan auringon kiloa ennen lopullista yötä.

Kuvaruudussa juoksivat lapset ja vanhat raunioiden onkaloihin. Siellä luotiin suurta ja mahtavaa Venäjää.

Pyydystin muistista pakoon lehahtaneen kuvan ja naulitsin sen mielen pohjalle kuin perhosen. Ecce homo, Maria, kaihoisa ja nuori katseensa minun silmiini hukkumassa. Hetkeen pysähtynyt mielen kokoelmaan neulalla lävistetty, Maria aseen  edessä jossa-kin Karjalassa. Kun nyt hetken muistia pinnistelin, palautuivat mieleen kouluaikai-kaisen ihastuksen lapselliset kasvot.

Minä elän sateen ropinassa, vanhoissa valokuvissa, tuulessa ja entisaikojen papereis-sa. Etääntyvissä muistoissa ja yhä harvemmin ajatuksissa. Mutta minä elän vielä.  Siinä nyt istuin yksin työhuoneessa ja minun mieleni oli musta kuin avaimen-reikä, nurkkaan jähmettynyt torakka. Kaksi tuntia olin jo istunut hämärissä, uskal-tamatta sytyttää valoa tai vilkaista kelloa. Olin kuunnellut tuolin narahtelua hitaassa iltayössä ja kyllästynyt hokemaan kansainvälisyydestä, joka arkipäivässä osoittautui sekasorroksi ja anarkiaksi. Vieraat kurkunkatkojat juoksivat vapaasti terrorisoi-massa ihmisiä, jotka olivat heille avuttomia kohteita. Ja kaikki tämä psykopaattien suuruudenhulluuden takia. 

Suljin television. Olin sieltä  etsinyt tietoa, mutta löytänyt yksinäisyyden. Mitä siis nyt kirjoittaisin?           

Ukraina. Schubert 8. sinfonia, h molli. Lyhytproosa