NOUSUKIERTEESSÄ

Kuva: Tilisiirto. Akvarelli Kerttumaria, 2023

Miete: Ongelmia työpaikalla? Kutsu konsultti, hän löytää esimiehen.

Tuttavalla oli pankkitili toisessakin pankissa. Hän ei ollut käyttänyt sitä ja siksi tili oli unoh-tunut. Tietokone, jota voidaan syyttää kaikesta, oli hajamielisyyttään lähettänyt tuolle unoh-tuneelle tilille erään firman suuria maksuosoituksia. Älkää vaan kysykö miten se oli mahdol-lista, ei tuttavakaan kysellyt, vaan riensi oikaisemaan moisen epäkohdan. Onhan käsittämä-töntä että tili alkaa pullistella vaikka pankki sieltä nyhtää säännöllisesti korvauksia ja kuluja joiden perusteita kukaan ei tunne. Tuttava käytti heti kaikki vastaan ottamansa rahat elämän laadun parantamiseen. Hän osti kalliin auton käteisellä ja teki pitkiäkin ulkomaan matkoja. Hän sijoitti rahaa tuottaviin kohteisiin ja osti pörssiosakkeita.

Pienessä pitäjässä alkoi kiertää huhu, että tuttava oli voittanut lotossa silmittömän suuren europotin. Hänellä oli sijoituksia siellä täällä ja tukuttain osakkeita. Tuttava ei itse ollut tietoinen rahakkaasta maineestaan, mutta huomasi olevansa yhä suositumpi seurapiireissä. Häntä pyydettiin sähköosuuskunnan, sonniyhdistyksen ja monien muiden johtokuntiin. Jopa pääkaupungin liberaalien torvisoittokuntaan.

Puolueet kosivat häntä ehdokaslistoilleen. Kutsuja alkoi sataa matineoihin, taidenäytteyihin ja naisyhdistysten järjestämiin kissanristiäisiin. Juhlapuheita häneltä vaadittiin monissa tilaisuuksissa, hautajaisia myöten. Kaiken lisäksi hän havaitsi ympärillään parven ennen tuntemattomia ystäviä ja olkaan taputtelijoita. Jopa sukulaisetkin alkoivat ottaa yhteyksiä oltuaan vuosikausia melkein kadoksissa. Sähköpostiin ja puhelimeen hän sai tarjouksia, joihin vastasi aina säntillisesti: neiti hyvä, teillä on väärä postisoite. Tämä on Toropaisella. Hän sulki puhelimen ja istahti telkun ääreen seuraamaan ajanvietettä, jossa nätit maalta Helsinkiin pari vuotta sitten muuttaneet missit ja artistit esittivät bändin tahdittamina biisejä lausuen ällät rennon sivistyneesti helsinkiläisittäin ja unohtaen tyystin alkuperäisen mie-kielensä. Syvää myötätuntoa kokien hän seurasi pankinjohtajaa vastaan käytyä oikeusjuttua, jossa tätä syytettiin kavalluksista. Mitä lienevät nekin, hän ihmetteli.

Kaikista tarjouksista parhaat hän kuitenkin hyväksyi ja on nykyisin paikkakuntansa merkki-mies, jolle puuhataan neuvoksen arvonimeä ja mahdollisesti myös muotokuvaa kunnantalon seinälle. Joskus hän pysähtyy miettimään kuinka ihmeellisiä ovat nämä demokratian kiemurat. Että ihan tavallinen, varhaiseläkkeelle siirtynyt maalaismieskin voi ystävien avulla nousta yhteiskunnan huipulle. Ei siinä tarvitse olla muita oppineempi eikä rikkaampi, kun vain muistaa elää vaatimattomasti ja ottaa vastaan nöyrästi kaiken sen, mitä ylhäältä annetaan. Senhän totesi jo kuplettimestari Tannerkin aikoinaan.

Ihminen älä sinä hermostu, ihmettele vaan,

ota sinä vastaan kiitellen mitä ylhäältä annetaan.

 OPPPIMISEN  HARHAT    

Oppia ikä kaikki, sanoi marsu kun kissan näki.

                                         Kuva: Kerttumaria 2023, sekavärityö.

Äly hoi, älä jätä! Opettaja tepasteli edessä, luokan katseet seurasivat sivusta vahingon-iloisina. Opettajan oma äly oli pysähtynyt ylioppilastutkintoon, yleisarvosanaan aa. Katselin epäluuloisena numeroiden pyramidia ja pohdin epätoivoisesti tulevaisuutta. Mihin minä tuota numeroilla leikkimistä tarvitsen? Voiko siitä rakentaa elämäntehtävän, voiko noilla numeroilla mitata ihmisen älliä jos mittaajan väline on aa. Jos noita pyramidin numeroita oikein tutkin ja tähystelen, avaavatko ne minulle tien aamuhartaudessa mainittuun syntien anteeksiantoon.

Aamuhartaus oli noihin aikoihin sosiaalinen seurustelutilaisuus, jossa seisottiin jäykkinä ja kuunneltiin uskovaista saarnaa. Se saattoi joskus kestää niin kauan, että heikoimmin ravitut pyörtyilivät ja saivat vasta myöhemmin synninpäästön. Laulettiin sitten virsiä, ja minä ihmettelin mitä nuo toiseen kirkkokuntaan tai lahkoyhteisöön kuuluvat ajattelivat ja tunsivat tästä esivallan määräämästä velvollisuudesta. Se perustui suositukseen josta kukaan ei voinut kieltäytyä. Sen paikka oli numeropyramidin huipulla.

Myöhemmin elämän varrella huomasin, että kaiken taustalla ovat numerot. Ne ovat tärkeämpiä kuin ihmiset, joita numerot ympäröivät ja joiden elämää ne hallitsevat.Tästä prioriteetista johtuu, että kaikista Suomen kasvavista lapsista ja nuorista kasvatetaan insinöörejä. Ei ole enää sukua, josta tuo egoa voimistava etuliite puuttuisi. Poikkevuuksiakin on. Tunnen joitakin ihmisiä, jotka ansaitsevat määrittelyn ihminen. He eivät ole robotteja, vaan ratkaisevat hetkessä yhtälön jonka heille esitän. Jos äm än per cee on kuu per a ja suurempi kuin wc, on tehtävä haastava, mutta ei mahdoton. (Mn/c=q/a ja >wc)

Toinen pitkän matematiikan polku johtaa lääketieteelliseen. Sieltä valmistuneen ei tarvitse kuunnella potilaita, jotka eivät ymmärrä selkokielistä diagnoosia, latinankielisiä lyhenteitä eikä edes englantia. Potilaitakaan ei enää kutsuta nimellä, koska he ovat numeroita.

Puhutaan älykoneista ja tekoälystä. Todellisuudessa kysymys on metallista ja muovista, joille ihminen on luovuttanut älyn. Mistä me ihmiset olemme älyn saaneet, siitä käydään kiivasta debattia. On niitä, jotka kannattavat ajatusta, että äly on kotoisin puun oksilta, Toiset väittävät, että se vain lentää lehahti jostakin homo neanderthaliksen olkapäälle Afrikan savanneilla.

On vakava paikka jos tietokone sairastuu. Taudin diagnosointiin tarvitaan vähin-tään diploomiteknikko, aikaa ja tupakkia. Kaikki se aika on poissa kehittävältä humanistiselta  ajattelulta ja ihmiseltä. Tietokone on nykyajan epäjumala; ihan huomaamatta se meitä hallitsee eikä ihminen sitä. Halleluja! Mitä minä teen kun tulee taas ohjelmien päivitys eteen ja kaikki suurella vaivalla kirjoitettu katoaa teille tietymättömille?

Alkaa vähitellen tuntua siltä, että minun älyni on vierimässä sen vuoteen alle, jolla päivittäin nokostelen. onhan sillä vuoteella jo ikääkin. 

Homo neanderthalis, ensimmäinen eurooppalainen joka eli täällä jo ennen arjalaisia, ja jonka geeniperimää meilla nykyihmisillä on kohtalaisesti. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan.  suomalaisten geeniperimä tulee pithecantropus robustukselta, joka eli jossakin Helsingin seutuvilla ja oli hyvin vapaamielinen.

                                       

  VUOSIA  MYÖHEMMIN         

                      

                                                          Syyskuuta. Sekavärityö 2019 T.Yli-Rajala

Introvertti ihminen on mieluummin

hiljaa kuin aina samaa mieltä

Hän oli pieni, vähän aran oloinen mies. Ehkä kolmissa kymmenissä tai vähän vielä alle. Mielilukemista näyttivät olevan filosofien teokset ja kaikki sellainen, mitä tavallisempi kirjastossa kävijä välttelee. Juttelimme joskus hänen kanssaan Freudista ja Jungista. Minäkin yritin jutella vaikka en tuohon aikaan paljon heistä tiennyt. Tämä vähän jo ohimoilta kaljuuntuva mies puhui Schopenhaerista ja Kantisa milloin mistäkin muinaisesta ajattelijasta. Joskus hän lemahti vähän oluelle, mutta ei koskaan ollut humalassa.

Hän lainasi myös kirjoja , jotka esittelivät kuvataiteilijoiden teoksia. Kertoi itsekin harrastavansa maalaamista. Kellosepässä käydessä näinkin kerran hänen tumman akvarellinsa mustatukkaisesta naisesta. Se oli myytävänä, joten kysyin hintaa. Taisi olla  pari kolmekymppiä. Silloin puhuttiin vielä markoista. Minä kerroin hänelle tästä sijoituksesta taiteeseen, ja niinpä hän pyysi katsomaan muitakin tauluja. Ajoimme sinne minun vanhalla opel kadetilla, kauas pellon reunaan. Hän asui mummonsa mökin yläkerrassa, jossa oli hänen ateljeensa. Valmiita tauluja oli paljon seinää vasten nojaamassa  kuvapuo-li piilossa. Hän esitteli tauluja yksitellen, käänsi nähtäväksi. Usein ne oli maalattu kovalevylle ja tavallisella letex-maailla. Kehykset hän askarteli ja maalasi itse. Ei ollut varaa kalliisiin öljy- tai akryyliväreihin, temperaan eikä kehystysliikkeisiin. Taitoa olisi ollut, koska hän oli saanut taideopetusta asianmukaisessa taidekoulussa. 

Tämän tutustumiskäynnin jälkeen ystävystyimme yhä enemmän. Hän kertoi siihen astisesta elämästään merillä ja koto-Suomessa. Olimme hengen heimolaisia siksi, että me molemmat olimme vähän intro-vertteja luonteita. Paljon ei puhuttu, vaan sitä syvällisempiä asioita. Minulla oli jo perhe, häntä pidin ikuisena vanhapoikana. Vein kodin seinälle joitakin tauluja, tarkoitus oli maksaa niistä vähitellen. Eihän minulla piruparalla rahaa ollut edes niitä markkoja, joten palautin isot taulut ja maksoin neljästä pienestä muutaman kympin.

Sain uuden työpaikan ja muutimme. Yhteytemme päättyi muutaman vuoden ystävyyden jälkeen ja aika etäännytti meidät. Joskus kesälomalla näin ohi ajaessamme hänet Muhoksen kadulla työntämässä lasten rattaita. Hän oli siis löytänyt elämänsä naisen ja minä sain huvittuneena haudata luulot ikuisesta vanhasta pojasta. Olosuhteet tuolloin olivat sellaiset, etten voinut pysähtyä juttelemaan. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin soitin hänelle ja sovimme, että hän tuo maalauksiaan näytteille uuteen kirjastotaloon. Niin hän tuli, päivää ennen avajaisia. Ripustimme taulut ja kävimme syömässä. Paikalle saapui joku kulttuurin ystävä, ympäri päissään. Tarjoilija ajoi tämän ulos ja me saimme jatkaa tarinaa keskenämme. Minä olin kuin seipään niellyt, sillä seuraavana päivänä odotti avajaispuheen pito isolle salille jossa oli koolla pönäkkää joukkoa. Selvisin siitä, mutta taiteilija lähti nyt kotiin. Matkakorvauksia hän ei koskaan hakenut vaikka niitä olisi saanut, hän oli siis ihan aito taiteilija.

Ennen lähtöään hän pysähtyi hetkeksi vanhojen taulujen eteen ja tuijotti niitä. Mitään hän ei puhunut, katsoi vain. Ne olivat viettäneen aikaa minun kotini seinällä, eikä kukaan muukaan ollut niistä koskaan mitään sanonut. Ehkä hän ajatteli että mikä on ihminen jota kukaan ei huomaa. Ei kuvaa eikä tekijää.

Tiedän että hänet on huomattu. Kustantajan taidekokoelmissa näin hänen taulunsa, joitakin lehtijuttuja on osunut silmiin, uutisia näyttelyistä. Ranskassa hän maalaili freskoja vanhan talon seinille.

Julhavieraita näyttely ei kiinnostaut. Sanoin hänelle, että ihmiset vaikenevat koska eivät osaa tai eivät halua ajatella. Täällä kaikki oleminen mielii tulla sanaksi, siellä unohtaminen ja ohi kulkeminen ovat pääasia. (Nietsche: Näin puhui Zarathustra)

Jussi Jäälinoja, taiteilija.

 

MIES  LUONNOSTANSA  LANKEAA

Dirlandaa,

Mies luonnostansa lankeaa 

kun Afroidite vallan saa      

Kirjastossa voi nähdä ihmislajin koko kirjon. Siellä on tilaisuus oppia tuntemaan ja hyväksymään erilaisia mielipiteitä. Ei omia ajatuksia tarvitse hävetä eikä piilotella, mutta niiden tuputtamista väkisin muille pitäisi välttää.

Antiikin Keikassa sukupuolivietti kuului uskonnon piiriin. Eros oli jumalinen voima, jota  saattoi vastustaa vain järjen avulla. Afroditea ja Erosta oli  toteltava silloin kun he käskivät. Seksi oli toimi, jonka mies teki naiselle tai mies miehelle.

Yhdyntä ei edellyttänyt tasa-arvoa, vaan se oli alistava teko, olipa kyse homo- tai heterosuhteesta. Mies oli aktiivinen osapuoli ; alempi arvoinen osapuoli alistui hänen käyttöönsä.

Näitä seksiasioita pohtivat antiikin filosofit toinen toisensa jälkeen ja päätyivät monenlaisiin tuloksiin. Lännessä sukupuolisuus ja uskonnollisuus etääntyivät vastapuoliksi. Pappien  selibaatti perustuu tuohon käsitykseen. Idän kristillisessä kirkossa tuollaista asennetta vieroksuttiin ja pidettiin luonnollisena, että papillakin voi olla perhe.

Muistan vuosien takaa nuoren miehen, joka vieraili usein kirjastossa. Hän etsi vastausta johonkin ongelmaan jota minä en tunnistanut. Lähietäisyydeltä hän tuoksahti hajusaippualle ja korvalehdessä näin pienen renkaan. Se oudoksutti vähän, koska siihen aikaan  miesten korut rajoittuivat egoa vahvistaviin symboleihin tai vihkisormuksiin Minun koruni oli ruma baskeri.

Nuori mies luki kirjoja, joita saattoi pitää avartavina. Romaaneista hän valitsi sellaisia klassikoita, joita useimmat välttelivät. Dostojevskia, Sartrea. Tämä mies, niin kuin monet  muutkin asiakkaat, etsi usein juttuseuraa. Hän kertoi yksinäisyydestä ja siitä, miten vaikea oli löytää kavereita. Niitä hänellä kuitenkin oli, muutama samanlainen kuin hän itsekin. Joku toinen asiakas ehätti kuiskuttelemaan, että he olivat hinttejä.

Sellaiset kuiskuttelut minäpoika työnsin syrjään ja näin edessäni neuvottoman, jotenkin hädissään olevan ihmisen. Vaan enhän minä häntä neuvoa osannut, enkä halunnutkaan,  koska en pitänyt itseäni häntä parempana. Jokainen eläköön vapaasti ja tehköön valintoja tässä elämässä. Tiesin että hän opiskeli tekniikkaa. Menestyminen painoi mieltä ja ahdisti, hän sanoi olevansa jotenkin elämään kyllästynyt. Mitä siihen olisi voinut sanoa?

Kaikki se, mitä ihmiset keräävät mielensä pohjalle käytettäväksi hätätilanteissa, on pintapuolista ja tyhjää puhetta. Mitä kuuluu, miten voit? En osannut sanoa mitään, kunnes hän äkkiä lakkasi käymästä kirjastossa. Useita viikkoja viimeisen näkemisen jälkeen kuulin, että hän oli päättänyt huumepäissä lähteä lentoon kahdeksannen  kerroksen parvekkeelta.

Mitä siihen olisi osannut tai pitänyt sanoa? 

Afrodite: Kreikan mytologiassa rakkauden, kauneuden ja seksuaalisuuden jumalatar.

Eros: Kreikan mytologiassa rakkauden jumala. Hänet kuvataan myös Amoriksi, nuolia ampuvaksi pikkupojaksi.

JAMIT   VINTILLÄ        

               Nykyajan nuoriso pitää hauskaa  ja harrastaa seksiä 

                                Me vanhat vaan soiteltiin jazzia vintillä                    

  Kuva: Eerika  (Rafael Santi, Istuva nuori nainen)   

Youtube: Earl Bostic: Flamingo.                                                                                                                                                             

                                                                                                                    

                                                                                             

Bändi kokoontui  meidän vintillä lauantaisin. Päivä valittiin siksi, että reservin upseerit ja muut ampumaurheilijat kertyivät meidän kodin pihamaalle ampumaharjoituksiin. Sotilaitten lisäksi tilaisuuteen tulivat mukaan kylän muutkin herrat. Pistoolit tanassa räiskittiin pahvimiehiä, jotka saivat hipiäänsä luodinreikiä. Toimenpidettä nimettiin kuvioammunnaksi. Viinan kanssa siellä ei lotrattu, koska isä oli absolutisti eikä edes tupakoinut. Tämä pihalle kyhätty ampumarata oli armeijan aluetta, eikä asiaan ollut ulkopuolisilla puuttuminen. Kylätie kulki parin sadan metrin päässä piikkilanka-ai-dasta ja siellä kulkijat saivat pidellä hattua liereistä kiinni, että jos vaan sattuisi harha-laukaus.

No, eihän sellaista voinut tapahtua. Maalialueella oli maakumpare, jonka edessä taulut jököttivät. Kylätie jäi ampujien selkien taa ja ainoa haitta ampumaradasta oli se, että talon puusee oli sen takana. Kun luonto kutsui, oli pakko joko kiertää kaukaa tai huutaa äänekkäästi ”tuli seis”. Vaan muuten elo varikolla oli kuin lintukodossa, puisto kuhisi lintuja, niiden laulu kuului aina ylimpänä silloin kun ampumisen pauke hellitti. Ja sitähän oli vain viikonloppuisin. Ei ollut vesijohtoja, vesi noudettiin Kalliosalon lähteestä. Nyt kukkivasta puistosta on jäljellä enää muisto.

Isä oli komennettu Kokkolan Ykspihlajasta lääkintäosastolta Ilmajoelle toimimaan viransijaisena varikon päällikön tehtävässä keväällä 1948. Siihen vaadittu kapteenin sotilasarvo oli kiinni Helsingissä, josta ei ketään saatu muuttamaan maan korpeen Ilmajoelle. Siihen löytyi ensihätään sodassa kahdesti siipeensä saanut yliluutnantti. Hän oli haavoittunut pahoin kranaatin räjähdyksestä talvisodan alussa. Siinä oli mennyt koko joukkue, vain hän oli selvinnyt hengissä halvaantuneena ja täynnä kranaatin sirpaleita. Toipilaana Jatkosodassa hän sai joukkueenjohtajana Ihantalassa luodin olkapäänsä läpi, ja sairaalasta päätyään joutui mukaan vielä Lapin sotaan.

Mutta varikon hän sai pystyyn Ilnajoella, sodan aikana räjähtäneen ammusvarikon rauniotiloihin. Lääkintäosaston siirtäminen ja sijoittelu osittain vaurioituneisiin varas-toihin ei ollut helppoa. Työn tekijöitä 1950-luvulla oli parhaimmillaan toista sataa ja levottomat ajat 1956 näkyivät myös varikon elämässä. Vaasan jääkärit kävivät kaiva-massa poteroita piikkilanka-aidan kupeisiin. Varastoalueella vartiomies kulki konepis-toolia mukanaan roikottaen, ja me pojat vakoiltiin sotilaiden leiritelttoja Myllykylässä.

Flamingo, särkynyt sydän.

Sodasta me pojat emme paljon tienneet. Isät eivät niillä kokemuksilla levennelleet. Me vaan koottiin soittovehkeet talon vintille ja soitettiin jazzia. Earl Bostic alttosakso-fonneineen vierailli jam sessioneissa, samoin Brubeck ja Mulligan. Jos vielä tänään pidettäisiin jamit siellä tyhjällä vintillä, kutsuisin sinne mukaan Erika Lewisin ja Tuba Skinnyn. Kuvioampujia meidän jazzimme huvitti, he olisivat mieluummin kuunnelleetvaikka Äänisen aaltoja.

Ilmajoki. Lääkintävarikko. Arvo Yli-Rajala. Erika Lewis. Tuba Skinny. Dave Brubeck. Gerry Mulligan. 

                                                Kuva: Laatokka  akvarelli TYR 1992
 

MUISTOJA

Elän täällä tyhjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta

Suuri ja mahtava hajosi 1990-luvun alussa  ja pirstaloitui osiin. Noihin aikoihin virisi toiveita, että neuvottelemalla saataisiin takaisin ainakin osa meiltä ryöstetyistä alueista. En tiedä mitä rajan takana asiasta ajateltiin, mutta muistan erään haastattelun Viipurin kadulta. Ei tätä Suomelle saa luovuttaa, ilmoitti joku haastateltava. Mehän olemme rakentaneet täällä kaiken uudelleen sen jälkeen kun suomalaiset olivat pommittaneet kaupungin raunioiksi.

Niitä uudelleen rakentajia ja heidän rahojaan löytyi sitten Suomesta ihan vapaaehtoisesti. Viipurin kirjastoa ja Monrepota paranneltiin uusien isäntien jäljiltä. Sankarivainajia etsittiin molemmin puolin ja haudattiin, pystytettiin muistomerkkejä. Vanhat vihollisuudet unohdettiin ja ihmisten välille syntyi jopa ymmärtäviä yhteyksiä ja ystävyyttä.

Jotain oli silti jäänyt kaihertamaan mieltä. Katkeruus epäoikeudesta. Alkuperäiset asukkaat oli peloteltu pakenemaan ja tilalle oli tuotu väkeä kaukaa muualta. Kartalla vanhat nimet oli muutettu vieraiksi ja keinotekoisiksi, koko historia kirjoitettu uudeksi. Tuhatvuotinen kulttuuri peitettiin hoitamattomiin hautuumaihin ja muistokivistä tehtiin porrasaskelmia. ihmisistä tehtiin nöyriä liehittelijöitä.

Minun äitini luki Lempi Jääskeläisen kirjoja, paljon muitakin. Hän ei nuorena ajatellut sitä ympäristöä jossa eli lapsena ja nuorena. Nuo kirjat herättivät aikuisena ymmärtämään, missä esi-isät olivat eläneet ja kuolleet. Nuorena hän oli kavunnut portaat huipulle ja nähnyt Linnan tornista Salakkalahden ja Sorvalin, Punaisenlähteen torin ja monet kirkot. Paljon muutakin äitini luetteli, mutta en enää kaikkea muista. Minua kiehtoivat nimet, jotka olivat peräisin keskiajalta. Gradun aiheeksi tuli kreivi Nicolain kirjasto Monrepossa, mutta se väistyi yhteiskuntatieteiden tieltä. 

Niin että takaisinko joskus voitaisiin saada ihan sopimuksilla ja ilman rähinöitä? Ei me niitä alueita enää tarvita, niiden uudelleen rakentaminen ja paikkojen siivoaminen tulisi liian kalliiksi. Ei, vaikka ilmaiseksi saataisiin! Näin kuulien monien mutisevan, ja ajattelen kuinka oikeaan kettu osui kun arveli, että pihlajan marjat ovat happamia.

Näin ajattelevat ihmiset jotka omista muistoistaan ja esivanhemmista eivät välitä. Raha ratkaisee kaiken, turha myötätunto ja empatia eivät kuulu tähän aikaan, joka palvoo vain tavaraa. Jolle sana isän maa ja kansanperinne ovat turhaa hölynpölyä. On katkeraa tietää, että isovanhempien hauta lojuu jossakin hoitamattomana kuralätäkössä, että hautuumailla potkupalloillaan. Että ne kansalaiset jotka saivat jäädä omille kotiseuduilleen eivät ymmärrä niitä jotka menettivät kaiken, murteensa ja vuosisatoja vanhan kulttuurinsa. Kohta heidät onkin unohdettu sukupuuttoon. 

Monrepos. 

Laatokka on Itämeren suomalaisten heimojen sisämeri

 

MIRIAM SULKI SILMÄNSÄ

Mikä on ihminen jota kukan ei muista

Miriam oli koonnut vähäiset tavaransa pussiin jonka sitoi vyötärölleen. Muut jäivät lastaamaan tarpeellista tavaraa aasin selkään. Kaikkien mieli murehti pakomatkaa, miten täältä pääsee pois ennen loppua. Vieläkö on jäljellä reitti, joka johtaa vapauteen ja turvaan. Kaupungin muurien ulkopuolelta kuului taistelun melske, puolustajat tippuivat korkealta kivetylle kadulle, ja niiden ruumiit olivat nuolien lävistämät. Ihmiset tungeksivat ahtailla kaduilla ja ilma täyttyi itkusta ja valituksesta.

Miriam näki miten ihmiset etsivät turvaa taloista. Niiden ovia suljettiin vaikka monet talot olivat ilmiliekeissä. Hän etsi lapsuudesta asti tutun piilopaikan muurin kyljestä. Se oli halkeama jota varjosti tuuhea pensas. Paikka oli ahdas ja pussi vyötäröllä painoi ilkeästi kylkeä. Hän hyräili ahdistuneena vanhaa laulua, jonka sävel pyöri mielessä.

Sinä päivänä muurit sortuivat ja portit aukaistiin. Hän näki pelottavan näköiset valloittajat, jotka juoksivat ihmisiä kiinni ja kiskoivat naisia hiuksista. Vieraat tappoivat hätääntyneitä lapsia, joiden parku särki Miriamin korvia. Hän peitti ne kämmenillään ja ummisti silmänsä juuri kun joku vieras soturi iski katseensa häneen, muurin onkalossa. Irvistäen se lähti tulemaan kohti, miekkaa sojottaen. Mutta Miriam ummisti silmänsä uudelleen eikä hän tuntenut enää mitään, ei edes pelkoa.

Ja niin hänen laulunsa sävel katosi yöhön.

Kaivaukset olivat jatkuneet jo monta päivää, kun joku arkeologian opiskelija löysi vanhan muurin onkalosta pääkallon ja muutamia luita. Vainaja oli ollut nainen ja haudan iäksi arvioitiin kolme vuosituhatta. Luiden läheltä löytyi myös meripihka-helmiä ja pronssisolki, jolla oli vaatteen osat kiinnitetty toisiinsa. Kuljin kaivaus-paikan ohi ja kuulin etäisen hevosen kavioiden kuminan, raivokkaat huudot ja näin liekkien nousevan vanhan kaupungin raunioista. Vainajan luut oli hahmoteltu pressulle niin, että niistä erottui ihmishahmo. Hän on ollut nuori nainen, joku sanoi ja arvioi katseellaan ihmisen jäännöksiä. Minun mieleeni puikahti tajunnanvirtaa kuin revitty elegia ilman mittaa ja loppusointuja.

0utoa on, kun katson sinua näin, näen silmäsi väärinpäin

kasvot kaidat ja pitkät hiukset, puhumattoman suun

Olet sanaton nukke, nukkunut hiljaa aikojen takaa

tyhjistä silmistä  pyyhkii  korpin siipi voittajan varjon

Kuulin ikiaikaisen itämaisen laulun ja tiesin, että päivän päättyessä koottaisiin löydökset ja vietäisiin museoon tarkemmin tutkittaviksi. Ei kukaan tiennyt, että hän oli Miriam, ja että hänellä oli kaulassaan meripihkahelmet. Että hän itki ja puhui joskus kauan sitten kieltä, jota kukaan ei enää ymmärtänyt.

Elegia

.