MINNE MENEE SE, MINKÄ UNESSA NÄIMME

Tulevassa ei ole mitään mitä ei voisi kertoa,
mutta sen kaleidoskooppi minua ahdistaa



Olin ollut kolmen päivän matkalla ja ennen kotiinpaluuta päätin istahtaa hetkeksi  puiston penkille. Matkatavaroita ei paljon ollut, mutta käsi oli niiden kantamisesta puutunut. Maria oli jäänyt kotiin, hänellä oli työeste eikä hän tuntenut häävieraita.Minullekin suurin osa ihmisistä oli ollut outoja, vain morsiamen veljen tunsin jo vuosien takaa. Nyt ihmettelin mikä sai minut lähtemään moiselle matkalle. Outo levottomuus hioi mielenpohjalla ja tunsin itseni yksinäiseksi. Elämä Marian kanssa oli muuttunut jo arkipäiväiseksi ja olin alkanut ajatella, että hän oli vielä liian nuori. Hänen kanssaan ei voinut puhua muusta kuin vaatteista joita hän shoppaili kaupoista, muodista ja kampauksista. Hänen hiustensa väri vaihteli mielialan mukaan ja hänen ilmeensä kertoi tympääntymisestä jota minun suhtautumiseni nosti esiin. Tunsin itseni liian vanhaksi ravaamaan hänen mukanaan festivaaleissa ja kapakoissa. Kun sanoin ettei huvita lähteä tällä kerttaa, Maria kuittasi tokaisemalla  lyhyesti que lastima ja murjotti koko illan.
      Istuin penkillä ja mietin miten kuluttaisin aikaa. Maria pääsi töistään vasta viiden jälkeen eikä minua huvittanut mennä tyhjään kotiin ennen häntä. Ohi kulki keski-ikäinen nainen, joka riepotti perässään vastaan hangoittelevaa koiraa. Toisella penkillä, pensasaidan kupeessa istui vanha mies joka naukkaili silloin tällöin taskumatista. Ajatukset poukkoilivat sinne tänne häistä loman loppumiseen ja töiden aloittamiseen. Elämästä puuttui jotain, olin masentunut  Kaivoin  matkakassista ruttuisen sanomalehden, mutta työnsin sen jo saman tien roskakoriin. Ummistin silmät ja aloin muistella viime kesää. Vietimme Marian kanssa kolme viikkoa maalla, lapsuuden ja nuoruuden maisemissa. Maria oli ihastunut helteiseen kesään ja uimiseen järven rannalla. Syksyllä hän sai töitä espanjan tuntiopettajana jossakin opistossa ja alkoi vasta silloin oppia myös suomea.
      Kauempana puiston portilla näin tutulta näyttävän hahmon. Se seisoi siellä tarkkailemassa kadun liikennettä, kääntyi puistoon ja lähti hitaasti lähestymään. Ilma väreili syysauringossa. Hetken aikaa tuntui kuin lähestyvä kävelisi tyhjän päällä. Valo laikuttikin niin, että näytti kuin lähestyvällä miehellä  ei olisi kasvoja ollenkaan, vaan niiden paikalla tyhjää harmaata paperia. Mietin ahdistuneena mikä päivä nyt on ja miksi minä olin tänne puistoon jäänyt. Hahmo lähestyi vähän hidastaen ja lähti sitten taas nopeammin askeltamaan kohti.
     - Terve Arska! Mitä sinä täällä istuskelet?
     Enhän minä mikään Arska ole, ajattelin kiusaantuneena. Mies, jonka olin  tuntenut  jo vuosia sitten ei muistanut minun nimeäni. En vaivautunut valistamaan häntä. Kaikkea sattuu, kun ei pitkiin aikoihin ole tavattu. Hän istui viereeni penkille.
     - Siitä on jo aikaa kun viimeksi tavattiin, hän sanoi. Hyvä että tunsin kun olet niin hienosti pukeutunut.
     - Ei tässä ole tarkoitus hienostella, minä puolustauduin. Tulin tuttavan tyttären häistä, siitä tämä johtuu. Ajattelin levähtää hetken aikaa ennen kotiinmenoa, kun Mariakaan ei ole vielä tullut töistä.
     -  Niin, Maria. Oletko sinä vihdoin viimein ukkomies? Onko tämä Maria sama lomareissun ihastus josta kerroit kerran puhelimessa?
     -  Ei tämä se ole. Maria on espanjan tuntiopettajana opistossa, mutta kyllä minä hänetkin etelän reissulta löysin. Oli vaikea etsiä hänelle töitä kun ei osaa vielä kunnolla suomea.
     Siinä jutellessa yritin muistella kuka oli kertonut että tämä minun tuttuni, taiteilija oli kuollut joitakin viikkoja sitten. Vaikea uskoa, koska hän istui nyt vieressäni ja kuulin hengityksen. Mietin että joku voi väittää että hauki on kala. Minä en sitä heti ja noin vain usko, sillä minulla on oma näkemys asiasta. Suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin valmiiksi pureskeltuihin mielipiteisiin.
Enemmän kuin ulkonäkö tai toiminta minua kiinnostaa olemus.Tiedän myös sen, että mitä pie-
nempiin mittayksiköihin siirrytään, sitä oudommaksi maailma muuttuu.  Mikä siis minä olen  hyväksymään tai hylkäämään väitteen että hauki on kala, sillä enhän tunne edes itseänikään. Joidenkin mielestä tunteet ovat vain kemiallinen  ilmiö ja tunnelmat viihtyvät vain kokijansa päässä, eivät sen ulkopuolella. He pyrkivät muuttamaan ihmisten uskomuksia kertomalla heille tosiasioista, mitä ne sitten lienevätkään. Varmaa ei ole sekään, että olen tässä ja nyt olemassa. Meitä kaikkia kalvaa pelko olemattomuudesta, tuo pelko pyörii pimeässä kuin vanhojen naulojen ruostehuilu pellon laitaan unohdetussa niittokoneessa. On olemassa sininen huoneentaulu isovanhempien kodin seinällä, ja unohtuneet ajatukset.
     Istuin hievahtamatta penkillä hänen vieressään ja ihmettelin kumpi meistä puhui. Hänen kädessään oli maalipensseli, mutta ajatukset lepattivat muualla. Daniil Harmsin tavoin eksyin arvailujen tielle. Ehkä Daniil oli oikeassa, tämä oli läpipääsemätön umpikuja. Hän oli todella puhunut jotain myös maalauksistaan ja jatkoi vielä katkerasti.
     - Ne ovat laahanneet kaikki minun tauluni sekajätteinä kaatopaikalle. Vain yksi on jäänyt kämpän nurkkaan, koska se oli selkäpuoli katsojaan päin. Haluatko nähdä sen?
     Koska olen empaattinen luonne, tunsin syvää myötätuntoa häntä kohtaan.En kehdannut kieltäytäytyä vaikka kello näytti jo puolta kuutta. Maria varmaan ihmetteli missä minä viivyn.
     Lähdimme etsimään taiteilijan muinaista asuntoa, jota hän oli joskus nimittänyt leikillään ateljeeksi. Talo löytyi tutulta paikaltaan, mutta näytti olevan purkukohteena. – Tuolla se on kaiken rojun keskellä, hän sanoi. Maalasin sen kesällä kotijärven rannalla. Siellähän sinäkin joskus asuit. Oltiin naapureita ja liikuttiin paljon yhdessä. Kesällä palasin sinne takaisin katselemaan vanhoja paikkoja. Kotitalo oli sieltäkin jo purettu, mutta meidän rantamaja oli vielä talllella.
     Muistin hyvin tuon rantamajan. Mehän vietimme siellä Marian kanssa kolme viikkoa helteisinä heinäkuun päivinä viime kesänä. Hän oli vasta Suomeen tullut ja ihasteli sitä että täällä pohjoisessakin saattoi uida. Hän oli siinä luulossa, että järvet olisivat täällä vielä jäässä. Minulle kävi kuin Lampedusalle, taiteilijaystävä jatkoi muisteluaan. Kun lähestyin rantaa,  näin kaislikossa seireenin. Se kahlasi syvemmälle ja sukelsi, nousi sitten taas näkyviin. Jäin hämmentyneenä tuijottamaan näkyä enkä uskaltanut häiritä tuota naista, joka oli aivan ilkosillaan ja nauroi minulle kun huomasi miten tyrmistynyt olin. Nainen huusi minulle jotain, mutta enhän minä ymmärtänyt seireenien kieltä.
     Ystävän ääni oli  muuttunut jotenkin etäiseksi ja huomasin kuinka hän tarkkaili minua.
     - Haluatko nähdä maalaukseni? Hän kysyi ja lähti hapuilemaan kohti hylätyn huoneen nurkkaa.
- Sen pitäisi olla täällä, näin sen vielä eilen.
     Hän työnsi syrjään purettuja lautoja, kasan vanhaa tapettia ja veti sieltä esiin taulun joka esitti Mariaa rantakailikossa.
     Jokin kahahti pensaikossa, sieltä pyrähti ilmaan punakylkinen lepppälintu. Lehti jonka olin nostanut roskakorista uudelleen syliin putosi hietakäytävälle. Tunsin kuinka jalka oli puutunut nukkuessa, heräsin lopullisesti ja vilkaisin kelloa. Se lähenteli jo seitsemää illansuussa. Varmaan Maria jo ihmetteli missä minä olen viipynyt näin kauan. Nousin puiston penkiltä jalkeille ja muistin Nerudan kysymyksen. Minne menee se minkä unessa näimme?  Muidenko uniin?   

Miete: On näytelmiä, joissa pääosaa esittävät kulissit

Tietyn pisteen jälkeen ei voi enää kääntyä takaisin. Siihen pisteeseen on päästävä. Näin sanoi Kafka tuberkuloosifragmenteissaan. Vaan meillähän ei ollut tuberkuloosia, vain mieltä ahdistava epäily siitä, että meitä ei ole. Sen tunteen kokeminen on sykähdyttävää, jos kaiken jälkeen huomaa heräävänsä unesta yksin.

EIVÄT  MUISTA


Todellisuuden vääristyminen on totuudenmukainen
kertomus todellisuudesta
(Karl Kraus)
.

Entinen kotitalo oli yhä paikallaan. Ovikyltissä oli vielä meidän nimemme ja verannalla roikkuivat narussa pyykit jotka olimme siihen lähtiessä unohtaneet. Käänsin kahvaa, mutta ovi tuntui olevan lukossa. Portaiden vieressä oli vielä lahoista laudoista kyhätty hietakehä jonka minä olin siihen rakentanut poikaamme varten. Katsoin hämmentyneenä tuota leikkikehää. – Missä poika muuten on, kysyin Veeralta. Kyllähän sinä sen tiedät, tämä vastasi ja asteli keittiön ikkunan alle. – Siellä on hämärää, hän sanoi. Mutta kaikki näyttää olevan ennallaan. Pöydällä on kahvipannu ja astiat, aivan meidän jäljiltä. Näyttää siltä ettei täällä ole käynyt kukaan meidän jälkeemme. 
       Minusta tämä tuntui käsittämättömältä. Ovatko ne unohtaneet meidän olemassaolomme? Katselimme Veeran kanssa keittiötä joka alkoi tuntua yhä tutummalta. Muistin jopa räsymaton ja lattiaa peittävän kirjavan muovikatteen. Raollaan lenkottavasta kaapin ovesta erottuivat lautaset ja kahvikupit, nurkassa varrellinen kihveli jonka päälle oli harjalla koottu päivän roskat. Avoimesta kamarin ovesta erottui hämärästi vuodesohva ja pinnasänky. Puuttui vain Miskakissa, joka makasi kerällä maton päällä ja silmäili laiskasti hiirtä, joka ravasi lattian yli nurkasta toiseen. Sanoin tämän Veeralle, joka vilkaisi minua hämmästyneenä. – Et kai sinä Miskaa voi nähdä. Sehän kuoli jo vuosi-kymmeniä sitten.
      Kiersimme rakennuksen toiselle puolen, kamarin ikkunan kohdalle ja jatkoimme uteliasta tutki-musta. Ikkuna oli vieläkin pari senttiä raollaan ja kehyksen väliin oli työnnetty pieni kirja. Se oli Goethen Faust, saksankielinen painos. Kirja oli kastunut ja kuivanut moneen kertaan, sen lehdet olivat turvonneet nipuksi niin, että sitä tuskin voisi enää selailla. Lasintakainen huone paljasti tutun, mutta kauan sitten jo unohtuneen maailman. Seinustalla, ikkunan lähellä oli televisio. Se oli Kuba-merkkinen ja ostimme sen siksi, että siinä oli useita kanavia jo ennen kuin oli tarjolla ohjelmia. Maailma oli mustavalkoinen eikä tarjonnut vaihtoehtoja. Kamarin lattialla lojui lasten leluja.
      Minusta tämä on outoa, sanoin Veeralle joka katseli vaiteliaana kamarin näkyä. – En yhtään muista mikä meidät sai täältä lähtemään niin äkkiä ja jättämään kaiken sikseen. Oliko minulla uusi työpaikka jossain?
      Jostakin takaamme, pihamaalta kuului askelia. Joku käveli hietakäytävällä ja tunsin katseen kihelmöivän selustaani. Tuo joku hidasti vähän ja pysähtyi lopulta niille sijoilleen.
      Siellä ei asu ketään, hän valisti meitä ja haroi hiuksia silmiltään. Tuuli niitä liehutteli otsalla. – Ei ole asunut vuosikausiin, nainen jatkoi ja tähyili meitä kuin yrittäisi tunnistaa. –Lähtivät vaan äkkiä ja mitään kenellekään puhumatta. Eivät ole maksaneet vuokraansa eivätkä ilmoittaneet uutta osoitetta postiin. Minä olen varastoinut heidän kirjeensä, lehtensä ja kaikki mainoksetkin tuonne ulkovajaan joka alkaa olla jo täysi.
      Nainen viittoi pihan kulmalle jossa näimme hänen tarkoittamansa vajan. – Tuli tänäkin
aamuna jo varhaiskannossa kirjeitä. Karhuilta näyttivät, vaikka enhän minä niitä voi avata.
       Missä ne ovat, kysyin häneltä. – Joko veitte ne varastoon?
       Ei, kyllä ne ovat vielä minulla. Hän kaivoi laukusta kolme epäilyttävän näköistä kuorta jotka näyttivät olevan kunnan logolla leimattuja. Avasin yhden kirjeistä. Siinä oli kohtelias kutsu kunnan 150-vuotisjuhlaan, avec. Tumma puku ja hyvin lankatut kengät.
     Onko tämä vitsi, sanoin Veeralle joka myös tuijotti kutsua. – Miksi ne korostavat kenkiä?
Ainahan me on pukeuduttu asiallisesti.
      Tämä voi olla täky. Yrittävät houkutella takaisin kun eivät ole saaneet muuten yhteyttä. Mutta vuosijuhla on kyllä totta, näin siitä uutisen lehdessä. Mitä luulet, kannattaako sinne vaivautua?
.      Mennään toki  kun kerran kutsuvat, Veera päätti. Vieläkö sinulla on avain tallella, että päästään sisään? Täytyy käydä tutkimassa vaatekaappi, sinne taisi jäädä meiltä juhlatamineet kun kiireellä lähdimme.
       Yritin muistella mikä syy oli kiirehtimiseen. Ei sellaista nähdäkseni ollut. Elämä vain on joskus niin monimutkaista ja täynnä yllätyksiä. Vääriä ovia ja vääriä valintoja jotka selviävät vasta aikojen kuluttua. Etsin avainta taskuista ja löytyihän se lopulta. Oli valahtanut taskun pohjassa olevasta reijästä sukanvarteen. Outoa, etten ollut näiden vuosien kuluessa koskaan kiinnittänyt siihen huomiota. Se oli hangannut  säärtä ja mieltä, silti en sitä ollut koskaan tiedostanut.
       Avasimme ulko-oven joka oli sateissa vähän turvonnut ja hangoitteli vastaan. Sitä piti kiskoa kaksin käsin niin että pelkäsin rivan irtoavan. Se äskeinen akka vahtaa meitä verhon raosta. Veera tiedotti. Mitä jos se soittaa poliisille?
       Soittakoon vaan, mehän on tultu takaisin kotiin. Meillä on oikeus avata ovi ja vaikka asettua uudelleen asumaan jos haluamme.
       Maksetaan vaan ensin kertyneet velat ja hoidetaan karhukirjeet, Veera huomautti sarkastisesti.
       Vaatekaappi löytyi entisen makuuhuoneemme seinustalta. Sen edessä roikkui katosta ovenripaan asti yltävä hämähäkin seitti. Pyyhkäisin esteet tieltä ja avasin oven. Naftaliinin voimakas löyhkä alkoi aivastuttaa, oli pakko kaivaa esiin paperinenäliina. Veera ilahtui avautuneesta näystä. – Katso, tuon minä olin jo kokonaan unohtanut. Hän veti esiin ripustimen, josta roikkui kirjava kietaisuhame. Se oli ehkä vähän liian lyhyt, mutta peitti varmaankin polvet. Lattialla telineessä oli 1970-luvun koturnit, joissa oli kymmenen sentin korot ja paksu pohja. Tämän minä laitan päälle, tuuletan vain vähän ja etsin sopivan puseron.
       Veera kaivoi hyllyjä ja ripustimia, vertaili puseroita ja päätyi yksiväriseen koska kietaisuhame oli kirjava. Minä löysin tutun tumman pukuni jossa oli häntähalkio ja kaksirivinen napitus. Solmioksi valitsin sen kanttinauhasta solmitun rusetin, joka sopi hyvin takin kaula-aukkoon; en nyt tarkoita aukon tai solmun kokoa vaan ulkovaikutelmaa. Lahvit olivat leveät ja vyötäröltä housut olivat niin tiukat, että käännyin Veeran puoleen. – Ehtisitkö sinä vähän
näitä väljentää vyötäröltä?
       Veera oli kietaissut jo hameen ylleen, mutta kengät tuottivat vaikeuksia. – En minä voi näillä kävellä, hyvä että pysyn jotenkuten pystyssä.
       Kyllä se onnistuu kun kuljetaan käsikynkässä. Otat minusta tukea niin kuin aina muutenkin. Kaikkihan tietävät että me ollaan heteropari.
       Veera kävi vielä tarkastamassa entisen peilipöytänsä kaapit ja laatikot. Hän etsi niistä hajuvesiä, puutereita ja kynsilakkoja. Pakko löytää jotakin kun ei tullut mukaan, hän mutisi ja kollasi laatikot. Löysipä sieltä etsimänsä ja istahti meikkaamaan. Tiesin että nyt otetaan aikaa, siksi riensin ikkunalle ja vilkaisin pihamaan tapahtumia. Autoja oli ilmaantunut jo pitkä rivi parkkipaikalle ja kunnantalolle päin maleksi arvokasta väkeä.
      Ne housut, muistutin häntä.
      En minä tässä jouda sinun housujasi korjailemaan, Veera kivahti. – Käytä hakaneulaa tai
keksi jotain. Jos vaikka alkaisit laihduttaa!
      Katselin juhlavieraita joita tunki kunnantalon ovesta sisään. Yhtäkään tuttua en nähnyt, alkoi masentaa. Ovat tietysti täältäkin jo kaikki tuonilmaisissa, sanoin Veeralle joka alkoi jo osoittaa valmistumisen merkkejä. Hän käveli rinnalleni ja katsoi vaiteliaana samaa näkyä.
      Mitä jos jätetään sittenkin väliin, Veera ehdotti. Kutsun ne kyllä lähettivät, mutta tuskin meitä kukaan enää muistaa. - Paitsi ulosottomies, minä lisäsin. Lähdetään huomaamatta takaisin, mutta käydään vilkaisemassa sitä varastoa. Tekisi mieli tuikata se tuleen.
      Niin me lähdimme vielä tutustumaan varastoon, jonka ovi oli teljetty vain puutapilla. Näky oli hämmentävä, sillä postipinojen sijaan varasto oli lähes tyhjä. Nainen oli puhunut palturia ja nauroi nyt ilkeästi jossakin ikkunaverhon raossa meitä pällistellen. Huomasin varaston nurkassa vanhan rakkaan polkupyöräni jonka olin ajat sitten jo unohtanut. Sen minä otan mukaan kun täältä lähdetään, vakuutin Veeralle jota ajatus ei ilmeestä päättäen miellyttänyt.
      Mutta miten me lähdetään, hän kysyi ja katseli viimeisiä juhlavieraita jotka olivat tunkeutumassa kunnantalon avoimesta ovesta kohti 150-vuotisjuhlia. Siellä laulettiin maakuntalaulua, maa ponteva pohjolan äärillä on. Minä tein päätöksen.
     Nukutaan ensin yö kaikessa rauhassa täällä, petikin näytti olevan valmiiksi petattu.
     Totta kai on, minähän sen petasin ennen lähtöä kun sinä jo kannoit laukkua taksiin. Radiokin jäi
auki. 
      Vasta nyt huomasin, että meillä oli koko ajan hiljaista taustamusiikkia. Iskelmiä neljän vuosi-
kymmenen takaa, uutisia ja säätiedotuksia. Sugarbabylove, vai miten se nyt olikaan. Toin tuon vinyylilevyn Veeralle kun palasin työmatkalta Helsingistä.
      Soitan heti aamulla taksin, sanoin Veeralle. Kai se Vehasen veli sitä vielä ajaa vaikka suku on
ulkomailla.
      Millä sinä aiot maksaa, Veera kysyi. – Minulla ei ole rahaa mukana, jätin pankkikortitkin lähtiessä kotiin.
       Niin, sitä minäkin mietin. Minulla oli eurot ja kortit tallessa, mutta jokin silti häiritsi mieltä.
ehkä täällä kelpaavat vain markat eivätkä nämä täällä maalla tiedä pankkikorteista mitään. Jos kukaan ei tunne meitä, ei apuakaan ole saatavissa mistään.
        Veera näytti säikähtäneeltä. – Kukaan ei tunne meitä, hän toisti ja katsoi minua pelokkaasti
silmiin.
       

Olin viettänyt vapaapäivää kaupungilla ja istunut baarissa parin tuttavan kanssa. He olivat huolissaan yhteiskuntaa vaivaavista asenteista. Vapaamielisyyden ja anarkian väilinen raja on veteen piirretty viiva, he väittivät. Kaikki puetaan joko mustaan tai valkoiseen pakkopaitaan ja maailma on väritön. Oikeastaan tuo on totta, minä ajattelin vaikka en osallistunut arvosteluun. Mustaa suosivat fasistit, anarkistit ja eksistentialistit. Ja kuka nyt valkoista pantaa käyttäisi muu kuin pappi. Sehän on tekopyhyyden merkki, pään päältä kaulaan valahtanut sädekehä.
Ja muistikuvatkin ovat vain unien rakennuspalikoita, katoavat aamulla.

  
  

OLOHUONE


     Nousuhumalassa olevien tuttavien mielipiteet ja väittely soivat vielä korvissa kun palasin kotiin illansuussa. Kello oli jo puoli kuusi. Heti kun avasin ulko-oven ja astuin ahtaaseen tuulikaappiin, olin haistavinani tupakan savun. Se hämmensi minua kovin, sillä Roosahan oli matkoilla eikä koskaan tupakoinut. Eteisessä  haju tuntui jo selkeämmin ja kuulosti siltä kuin yläkerran olohuoneessa olisi vilkkaasti keskusteltu. Kuului myös musiikin jumputusta. Jotain sietämätöntä, sellaista millä ainakaan minä en korviani halua rasittaa. Tarkempi nuuhkaisu sai minut nyt todella epäluuloiseksi. Onko tuo marihuanaa? Kiipesin portaat tavallista hitaammin yläkertaan ja pysähdyin hämmästyneenä olohuoneen ovelle. Minun paikallani television edessä istua röhötti vastenmielisen näköinen rasvaletti, joka rummutti rokin tahtia tuolin käsinojaan. Makuuhuoneen ovesta näin vilauksen tanssiparista, joka vatkasi siellä käsiään samaisen rokin tahdissa, huitoi ja kiemurteli silmisssä haltioitunut, lasimainen katse.
     Missä minun cd-soittimeni on?
     Siellähän se oli entisellä paikallaan, mutta koko levykokoelma oli paiskottu pitkin lattiaa. Siellä lojuivat Schubertit ja Bachit sikin sokin.
     -Ei sulla jäbä parempaa musaa ole, rasvaletti uteli hävytön virne kasvoillaan.
     Mitä helvettiä tämä nyt on? Minä kiekaisin. – Kenen luvalla te olette tänne tunkeutuneet. Kuka teille on avaimen antanut ja miksi?
     - Rauhoitu hyvä mies, joku sanoi. Heitä oli kertynyt ympärille iso liuta, ties miltä suunnalta. Tabletit niillä oli nenän edessä jotakin peliä hiomassa. – Me ollaan suvakkeja ja parempi olis jos isäntä itekkin olis. Muista sopimus.
     - Mikä ihmeen sopimus, minä ärhentelin. Minä en teidän kanssanne ole sopimuksia tehnyt. Niin että sopii korjata luunne täältä ja vilkkasti tai soitan poliisille.
     He katselivat virnuillen toisiaan.
     Me ollaan tasa-arvosia, ei meitä tarvi teititellä. Ja suullinen sopimus on yhtä pätevä kuin kirjallinen. Ajateltiinkin ehdottaa, että kun meitä on nyt enemmän niin jaetaan tilat niin, että kaikki on tyytyväisiä. Kaavailtiin sulle tuota tilavaa eteistä. Sitä kun kalustaa niin saadaan siitä oiva yhden miehen asunto. Meidän on saatava mahtuman tänne kamariin bändin kamat ja olohuoneessa me voidaan harjotella.
     - Minä teille harjoitukset näytän, sanoin uhkaavasti. Silti huolestuneena pälyilin televisiota, josta näytti tunkevan lisää väkeä nyt jo ahtaaksi käyvään olohuoneeseen. Räikeästi maalattuja naisia vihreine hiustöyhtöineen, jopa gootteja ja irokeeseja joiden hiukset oli muuten leikattu, mutta keskelle päälakea oli jätetty seitsemän sentin pystyharjas. Kaikki he märehtivät purkkaa, tylsän näköisinä ja velttoina. Olohuoneen nurkkaan oli kertynyt ryväs tuota porukkaa, joka näytti valmistautuvan performanssiin ja ekhibitionistiseen esitykseen. Lauluartisti vääntäytyi esiin ja aloitti englanninkielisen ulvonnan josta ei saanut selvää, sillä rumpupatteristo latasi
täysillä kakofoniaa ja minulle tuli voimakas virtsaamisen tarve. Etsin sormilla sepalusta, mutta viime hetkellä joku huomasi aikeeni ja huusi äänekkäästi: ei sinne nurkkaan, kiitos! Vessan ovi on siinä vieressä.
     Avasin oven kiitollisena mutta myös kiukkuisena ja ryhdyin asianmukaisiin toimiin. Kakofonia, jota en musiikiksi haluaisi nimittää, tunki jopa tänne suljettuun tilaan. Harmitti ja raivostutti tämä yksityisyyden loukkaus jota olin nyt kokemassa. Keitä nuo olivat arvostelemaan minun musiikkimakuani ja kodinsisustustaitoja? Mitä Roosakin sanoo kun palaa matkaltaan kotiin?
     Laskin pytyn kannen paikalleen ja istahdin sen päälle. Tuntui vähän epämukavalta, mutta parempi näin kuin väärinpäin. Suljin silmät ja yritin keskittyä muistelemaan nuoruutta. Kyllä jazz oli sentään musiikkia tuohon verrattuna. Eihän tuossa ole edes melodiaa, mollisävellajista puhumatta. Silkkaa raakkumista ja paukutusta tuo on.
     Enkä minä täältä lähde ennen kuin Roosa on palannut kotiin ja ajanut vieraat varsi-
luudalla ulos!

Päivän miete:  fraasit ovat niitä varten jotka eivät osaa ajatella.

Kafka sanoi, että vain käsityksemme ajasta antaa meille mahdollisuuden puhua viimeisestä
tuomiosta, vaikka kysymyksessä onkin  sotaoikeus. Minä olen oppinut elämältä, että käräjiä
käydään useimmiten omien korvien välissä ilman oikeutta.


ASIALLA

Todellisuus väreilee tarinassa kuin ilma
liekin ylpuolella. Kuvaa tuo väreily, niin
saat todenmukaisen tarinan todellisuudesta.

Mirja avasi oven ja katsoi kysyvästi. Meidän välillemme kasvoi vaaksan mittainen valokuilu aina sitä mukaa kuin ovi hitaasti aukeni. Ja hiljaisuus, jonka päässä riippui useita kysymysmerkkejä.  Hänellä oli nyt musta tukka. Mutta sivulta päin, oliko hän yhtä hyvän näköinen ja tuttu kuin ennenkin? Mirja katsoi jonnekin syrjään, huoneiston pimeisiin onkaloihin. Kuulosti siltä, että hän oli säilyttänyt kiinnostuksensa musiikkiin. Jostakin käytävien päästä kantautui eksoottinen huohotus ja uhittelevia urahduksia. Se oli Kirite Kanawan maorikuoro.
Muistin, että hänen silmänsäkin olivat mustat. Seisoimme hetken tarkastelemassa toisiamme. Enää ei ollut vähääkään epäilystä siitä, etteikö hän tiennyt miksi olin taas tullut. Ehkä hän oli odottanut, että ilmaantuisin joskus yöllä niin kuin ennen, nuoruudessa. Että minulla olisi mukana firman papereita ja että kertoisin mielelläni matkan vaiheista.
Nyt kun taas näin hänet, ihmettelin mikä sai minut vierailemaan vieläkin hänen luonaan. Eihän meillä ollut mitään yhteistä, ei edes ajatuksia. Vain pakkomielle joka ei jättänyt rauhaan. Hän oli kuihtunut ja kuivettunut, kasvot jo ryppyiset ja äänikin oli vanha. Kun ovi vihdoin aukesi kokonaan, varmistuin ensivaikutelmasta. Hänen sivuprofiilistaan,  sillä eihän  se ollut hyvän näköinen vaan kyllästyneen vanha. Ilmeestä näin, ettei hän tiennyt misssä eli tai kuka minä olin. – Etkö sinä enää muista minua, kysyin häneltä. Mirja ei vastannut vaan avasi kuitenkin oven ja näytti epäluuloiselta.
Kyllä minä muistan, mutta aikaisemmin en koskaan huomannut sinua, hän tunnusti  ja lähti opastamaan minua syvemmälle talon käytäviin, joiden varsilla oli lukemattomia viralliselta näyttäviä ovia. – Sinä et ole täällä koskaan käynytkään, Mirja selitti kuin itselleen. – Mutta jos sinä etsit minun lapsuudenkotiani, niin tämä kierros on turha.
 -Ei minua se kiinnosta, vakuutin Mirjalle joka oli istahtanut peilin ääreen ikkunasta hohtavan valon alle.Hän suki siinä nyt hiuksiaan hermostuneesti ja vähän hämillään, koska ei ollut selvillä asiasta. Hänen mielessään pyöri lukuisia vaihtoehtoja jotka hämmensivät mieltä.
Haluaisitko sinä vielä yöpyä täällä minun kanssani, hän kysyi ja näytti nyt melkein
ujolta. Hiukset oli kammattu polkkatukan malliin ja jostakin hän oli laatikon pohjalta kaivanut esiin raskaat korvakorut. Ne näyttivät irvokkailta minun silmissäni, ja nyt hän pani vielä tupakaksi. Tämä kaikki hämmensi minun mieltäni, sillä en ollut valmistautunut mihinkään. Halusin vain tietää ja nähdä, en kosketella epätodellista. Minä vain seisoin siinä hänen edessään enkä osannut puhua tai liikkua, niin pettynyt olin. Voimaton hänkin oli, ja siinä hänen kasvojaan tuijottaessa näin kyynelen joka tihkui silmäkulmasta ja lähti valumaan poskelle. Halusin vain tietää missä sinä olet ollut näin kauan, minä yritin selitellä. Se tulee usein mieleen näin iltaisin eikä anna rauhaa. Eikä se lopulta muuta ole kuin uteliaisuutta. Katsoin häntä nyt uudelleen, enkä halunnut ilmaista todellisia tunteitani.Päällimmäisenä oli turhautuminen ja syvä pettymys. Tämä ei voi olla totta, tuo vanha nainen ei voi olla Mirja. Mistä hän on nuo arvetkin saanut ranteeseen?
 Mirja asettui istumaan kangassohvaan jonka muistin vielä kaukaa nuoruudesta. Jossakin muutossa se oli vapissut tänne ja tyytynyt uuteen paikkaansa josta ei voi liikkua mihinkään. – Sinä olet vanhentunut, Mirja sanoi väljähtyneesti. – Oli ensin vaikea tuntea kun avasin oven ja näin sinut.
 Hänen kiinteä tuijotuksensa sai minut epävarmaksi, levottomuus hiipi mieleen. Mustat silmät seurasivat minun liikkeitäni ja niihin levisi hitaasti oivalluksen valo.
Kuka sinä olet, hän kysyi. – Oikeastaan minä en tunne sinua. Haluaisitko sinä
lähteä  tanssimaan?  
   Katsoin hänen tarkoituksella esiin työnnettyä jalkaansa ja näin säärissä suonikohjuja. Sukassa oli silmäpako ja kauhukseni huomasin vielä vuosikymmenien takaiset sukkanauhat. Jostakin taka-alalta, käytävän raollaan olevan oven takaa kuului pianon pimputusta. Istuin hänen viereensä sohvalle ja tovin viivyimme siinä hiljaa, ikään kuin aatoksissa. Katkaisin ajatusten nauhan ja hievahdin jalkeijlle.
Kyllä minun on nyt lähdettävä, ei tämä tästä miksikään muutu. Minä olen jo liian
vanha enkä tiedä oletko sinä lopulta edes olemassa.
 Hänkin nousi sohvalta ja astui aivan liki, kiersi kätensä minun harteilleni ja yritti hymyillä iloisesti. Hänen kätensä olivat kevyet kuin ilmavirta ja väsymys valtasi minut. Tuijotin hetken aikaa seinäkellon taulua ja näin kuinka hänen hahmonsa katosi vähitellen numeroiden lomaan. Minuuttiviisari osoitti jo seitsemää, mutta en ymmärtänyt aamuako vai iltaa. Käytävän ovi oli suljettu eikä kukaan soittanut enää pianoa.
    

Päivän miete: Heti koulun jälkeen aloin oppia tärkeitä asioita.





Luigi Pirandello valitti, että hän ei tiennyt miten hulluilla voi olla  monimutkainen
ajattelukoneisto joka toimii niin täydellisesti. Ehkä jopa paremmin kuin meidän, eikä se
pysähdy koskaan kuten meidän. Ei edes mahdottomimpienkaan asioiden edessä.

HUONE

Painoin oven kiinni ja jäin miettimään. Outo tunne valtasi mielen, se oli kuin vainoharhainen viesti
jostakin mitä en tunne. Entä jos avaan oven uudelleen, eikä siellä olekaan mitään? Jos kaikki huone-
kalut, kirjoituspöytä mukaan lukien ovat vain lakanneet olemasta. Tai ainakin näkymästä. Avasin siis oven uudelleen ja näin että kaikki on ennallaan. Täsmälleen samassa asennossa mihin olin nähnyt niiden jääneen.
Työhön tarpoessa muistelin ikääntynyttä virkamiestä joka kotiin palattuaan löysi ovensa takaa holtittomasti käyttäytyvän pingispallon. Se pomppi paikasta toiseen ja piti sietämätöntä nakutusta. En
yhtään muista miten äijä pääsi pallosta eroon. Minä olisin pannut sen taskuuni ja vienyt viereisen
kerrostalon rappukäytävään. Varsinkin ikävissä tilanteissa oivallan nopeasti ratkaisut, vaikka jotkut
moittivat minua opportunistiksi. Osaan olla eri mieltä ja silti vaieta visusti siitä miten itse ajattelen ja koen.
Suljettu ovi askarrutti koko päivän ja häiritsi varsinaista syytä siihen miksi olin päättänyt jättää huoneen oman onnensa nojaan. Kun työpäivä vihdoin päättyi, lähdin paluumatkalle kotiin vähän epävarmana ja vastentahtoisesti. Olen lukenut paitsi tyhjän huoneen mahdollisuudesta, myös lentävistä esineistä. Ne eivät välttämättä heti näy, mutta aikaa myöten tulevat röyhkeämmiksi ja risteilevät huoneessa sinne tänne ja seiniin kolahdellen. Kaapin ovet aukeilevat omine aikoineen ja seiniin ilmaantuu lapsekkaita raapustuksia. Sanovat sitä meluhengeksi, mutta kiistävät ajatuksen että se olisi jotenkin ulkopuolinen. Se mekkaloi vain kokijan omassa päässä.
Näinkö on? Ulko-ovella pysähdyin hetkeksi mietiskelemään. Naapuri poltti tupakkaa talon nurkalla
ja heitti minuun epäluuloisen silmäisyn. Astuin rohkeasti sisään ja sitten keittiön kautta työhuoneen
ovelle. Ei kuulunut nakutusta eikä laahaavia ääniä. Avasin oven ja tunsin pettymyksen tunneaallon
lehahtavan vasten kasvoja. Kaikki oli ennallaan ja juuri samoissa paikoissa mihin niiden olin aamulla nähnyt jääneen.  

Päivän miete:

 

Vieras mies tuli taloon heti kun viisas lähti sieltä pois

 

 

 

 

PEILIKUVA                                                      

 

 

 

Ulkona jo hämärsi. Ikkunassa näin puiden latvat jotka saivat hitaasti valkoisen lumihupun. Monta kerrosta alempana kadulla oli autojono pysähtynyt liikennevaloihin. Istuin tuolilla joka on kulkenut kaikissa muutoissa mukana ja on vieläkin se sama, jolla istuin joskus vuosikymmeniä sitten katsomassa peilikuvaa. Soi Bachin Brandeburgilainen, oli syksy ja elämä oli luistamassa käsistä.
Peilistä minua tuijottivat pienen pojan kasvot. Hän oli laiha ja ruskeasilmäinen, näytti vähän pelokkaalta.
      -Et kai sinä minua pelkää, kysyin pojalta joka hätkähti.  – Minähän tässä olen, etkö enää tunne? Vaikka kyllähän minä tiedän ettet sinä voi minua muistaa, mutta minä muistan sinut.
Ei minua tarvitse pelätä.
      Pojan takana näin tutun seinätapetin, jossa oli suuria vaaleanpunaisia kukkia joita isä liisteröi uuden asunnon seinälle. Poika istui paikalla josta minäkin usein katselin peiliin ja mietin asioita. Punaruskean kukkamaljakon näin myös, sen joka unohtui kauan sitten Rovaniemen kodin seinälle kun oli pakko lähteä. Poika hievahti vähän ja katsoi varovaisesti kohti. En minä sinua, mutta pimeää minä pelkään. Ja yksinolemista, hän sanoi.
Peilin pinta väreili ja minä lähestyin häntä hopeanväristen kehysten läpi ja istuin hänen viereensä. Katselimme hetken toisiamme, mutta tuntui kuin hän olisi enemmän ajatellut kuin nähnyt minua.  – Millä luokalla sinä nyt olet, kysyin pojalta. 
               -Kolmannella, hän sanoi. Minä katsoin peiliin ja näin sinut, ihmettelin kuinka vanhalta sinä näytät. Asutko sinä siellä? Miten siellä voi elää?
-Minä olen elänyt siellä jo vuosikymmeniä ja tuntuu kuin valuisin vähitellen yhä
alemmas. Tulin sieltä nyt siksi että halusin muistella sinua.
  Poika unohti peilin ja työnsi pari kirjaa reppuun. Lattialla, nojatuolin takana näin tyhjistä panoslaatikoista rakennetun kaupungin. Tulitikku- ja hammastahnalaatikoista oli tehty kaduille autoja, rihmarullista ja kiväärin hylsyistä tykkejä.
Oletko sinä lähdössä kouluun, kysyin häneltä ja vilkaisin kelloa. Se näytti kymmentä yli kahdeksaa aamulla. Äiti kuului askartelevan keittiössä, josta kuului astioiden kalinaa. Ovesta hän vilkaisi poikaa, joka heilautti lähtiäisiksi kättään ja astui  ulos raikkaaseen syysilmaan.  – Tule sitten sen mutkan kautta takasin ettet lähe metsään hortoilemaan, äiti huikkasi vielä perään. Lähdimme astelemaan soratietä pitkin kohti satamaa.
      -Minä tulen mukaan, sanoin hänelle. – Vielä tämän kerran, koska minusta tuntuu ettei me ehkä enää nähdä tämän jälkeen.
      Poika katsoi uteliaana.
     - Mihin sinä aiot mennä?
Minä menen takaisin sille paikalle missä sinä minut olet nähnyt.  Se on minun
paikkani nykyisin, se on vain muistelemista varten.
      -Mitä sinä muistelet, poika  kysyi. Hän näytti hämmentyneeltä, aivan kuin olisi ihmetellyt mikä tässä arjessa on muistelemisen arvoista.
     Kuljimme yhdessä soratietä, joka tuntui aina vain tutummalta mutta samalla myös vieraalta. Kesällä sen kaltailla kasvoivat puna-ailakit ja horsmat, nyt vain keltaisia syysmaitikoita  ja niiden valkoisia hahtuvia. Tuossa oli se paikka, josta kerran löytyi iso kasa nyljettyjä minkin raatoja tai mitä lienevät olleet.
Muistatko sinä ne, utelin pojalta joka käveli aivan sen paikan kohdalle ja ikään
kuin etsi niitä hänkin muistoistaan.
      -Me sörkittiin niitä kepillä ja heitettiin ohiajavien autojen lavoille. Kyllä niillä oli satamassa sitten ihmettelemistä!
      Kakaravaaran kohdalla ohitimme sen paikan, jossa höyrysi suuri pata joskus keväällä kun kommarit valmistautuivat vappumarssiin. Pihalla käveli nyt arvokkaasti mustavalkoinen kissa. Kävelimme rinteen ohi ja sitten vielä puoli kilometriä. Matkan varrella oli jo useita taloja, myös se vanha ja rapistunut piparkakkutalo jossa asui Eira. Se on sankan pensasaidan takana ja äärimmäisen salaperäinen.
      Vieläkö sinä olet ihastunut siihen Eiraan, kysyin pojalta joka meni hämilleen. Hän vaihtoi aihetta ja alkoi puhua laivasta, joka oli tullut eilen satamaan. Siellä oli mustia merimiehiä jotka polttivat Camel-nimistä tupakkaa.
       Saavuimme koulun portille. Se ei ollut muuttunut mitenkään ja sen pihamaakin näytti tutulta. Meidän oli nyt aika erota. Kello soi ja oppilaat asettuivat jonoihin, jotka yksi kerrallaan saivat valua koulun uumeniin. Siellä odotti saarnapaikka, jonka pylväisiin oli maalattu outoja koristekuvioita. Suoria pystyviivoja sekä joonialaisia kiemuroita. Tiedän, että poikaa ahdisti ulkoläksy jota hän ei ollut viitsinyt opetella. Hän oli leikkinyt kissan kanssa ja kuunnellut kauempaa ampumaradalta kantautuvaa aseiden pauketta. Laivan sumusireeni töräytti kaksi kertaa ja johtaja-opettaja astui katederille. Ennen kuin he aloittivat aamuvirren, minä näin vielä pojan laihan hahmon muiden joukossa. Jäät nyt tänne, minä ajattelin. Joskus vuosien kuluttua tulet tuosta ovesta takaisin ja etsit peilin. Katsot siihen, mutta näet vain oman kuvasi ja palan kukkatapettia. Hämmästelet väsyneitä silmiäsi ja ryppyjä niiden ympärillä. Huomaat että sinä itse olet jo peilikuva. Sinun ajatuksesi lepattavat lentoon ja katoavat lopulta pimeään yöhön.

 

    

Päivän miete:

Byrokraatti saa taide-elämyksen pykälistä


Joku varoitteli, että blogeja on paljon eikä niillä välttämätä tavoita lukijoita. Kunhan selailevat niin
kuin mainoksia selataan ja unohdetaan saman tien. Minä luotan painavaan sanottavaan ja sitä olen
tallettanut pöytälaatikkoon useita kiloja. Painavaa siitä huolimatta, että enimmäkseen kysymys on
unista. Eivät nekään aina keveitä ole. Lapsuuden ja nuoruuden muistot kuplivat unissa esiin ja saavat outoja muotoja. Vaan kyllä arkirealismikin voi tarjota yllättävän rikkaita elämyksiä. Kerron tässä yhden sellaisen viime elokuulta, jolloin vietimme kirjallisen piirimme päättäjäisiä. Minä luin siellä runon.
Venetsialaisia vietettiin nuoruudessani Pohjanlahden rannikkokaupungeissa. Olkoon tämä nyt preludi, mutta älkää luulko, että jatkossa seuraa helpompaa.


VENETSIALAISET

                  Sankarit Kappadokian kaikin
                  samosit Filisteliaan

Veera lähti jo varhain Helsinkiin ja niinpä minut valtasi oitis vapaudentunne, eräänlainen ahaa-elämys. Vain hetken ehdin istua toimettomana tuolilla television edessä, kun mielen jo täyttivät lukuisat kiinnostavat aktiviteetit. Varsinkin ne, joista Veera minua aina varoittelee.
       Siitä paikasta nousin jalkeille ja soitin Arskalle, joka lupasi tuoda rummut tullessaan. Pate oli löytänyt jostain hemaisevan lauluartistin, jolla oli viehättävä irokeesikampaus ja lautasen kokoiset korvakilluttimet. He kaikin säntäsivät nyt meille kuin filistelialaiset Kappadokiaan, ja yhdessä me kertailimme vanhoja, muistorikkaita biisejä. Minä lausuin jopa uusimman runoni ja
luin otteita omista muistiinpanoistani. Lauloimme Esterin (edellä mainittu artisti) kanssa dueton, joka päättyi mestarilliseen yliäänisopraanoon. Arska vispasi rumpuja hillittyyn tapaansa ja herätti paikalle kertyneessä väessä kiitollista mielialaa. Väkeä tuntui lappavan lisää televisiosta, joka oli unohtunut auki säätiedotuksen jälkeen. Ilokseni huomasin, että myös Mette oli paikalla ja
niinpä kumarsin syvään kysyen äänekkäästi: saanko luvan? Minä sain, ja niin me lähdimme sulavasti liikehtimään kohti kirjahyllyä. Päätin näyttää hänelle  taitojani ja vaihdoimmekin nyt lampadaan. Yksi askel vasempaan, toinen oikeaan ja jokunen myös taaksepäin, siinä koko niksi. Lampada on siitä hauska tanssi, että  siinä pieni nipistelykin sallitaan, pois turha tiukkapipoisuus. Ilon ollessa ylimmillään soi ovikello ja asialla oli kolme tiukkailmeistä rouvashenkilöä. He valittivat yö-
häiriöstä. Hämmästyttävää kuinka aika olikin kiitänyt! Oli todella jo yö. Johdatimme rouvat vaatekomeroon, jonka avain pantiin Esterin rintaliiveihin.
       Keskiviikkona, ammulla varhain kun sää oli parhain, saapui Veera Helsingistä. Hän antoi katseensa kiertää asunnossa ja näytti mykistyneeltä. – Mitä herran tähären täällä on tapahtunut? Minähän käskin siivota paikat ja imuroida! Mitä sinä olet tehnyt? Ja mikä tuokin on, hän kysyi ja nosti
lattialta opettajarunoilija Iines Nuuppion pikkuhousut.Hän oli unohtanut ne siihen, koska ei päässyt
kumartumaan.
       Meillä oli täällä kirjalliset kesäkauden päättäjäiset, perustelin Veeralle näitä hämmennyksen kohteita.  – Kyllähän sinä tiedät, sellaiset venetsialaiset.
Veeralla oli nyt harja kädessä ja hän näytti päättäväiseltä. Vielä minä sinulle kesäkauden päättäjäiset ja venetsialaiset näytän, hän huusi niin että krannin kissakin luikahti kauhuissaan tuuletusluukusta talon alle. Teki minunkin mieli, mutta kun en mahtunut.

Koulupäivän jälkeen teki mieli etsiä hiljaisuutta. Sitä löytyi vanhasta vajasta ja läheisen kumpareen päällä kasvavan haavan oksilta. Aikuisena, työstä palattua ihmettelin usein Nerudan kysymystä: miksi torstai ei päätä tulla perjantain jälkeen. Se oli käsittämätön ja pelottava aavistus.


VAJA


Katon rajassa, pääskyn pesä, salainen siritys. Vanhojen hirsiseinien rasahtelu kuumana kesäpäivänä. Vuosikymmenien yksinäisyys, taakka jota sei ei ole oppinut kantamaan. Korviin hiipii hidas etäinen sävel, joka yrittää varastaa nuottiavaimen Dvosakin Uudesta maailmasta. Syypimeällä siellä on nähty hahmo, joka liukuu maalattian yli kohti yläkertaan nousevia rappusia. Siellä ylisillä on minun kätköni, lady Chatterlayn rakastaja. Luen sitä usein ulkona suuren haavan oksalla ja ihmettelen mikä tuossa kirjassa niin ihmeellistä on. Minä en tunne luokkarajoja, vain oman nimeni, joka viittaa niiden tuntemiseen. Mutta en halua valehdella ja siksi viihdyn mielelläni myös vajan hämärissä. Kuuntelen ja mietin, useimmiten vain lyhyet minuutit, ja sitten palaan kuumaan kesäpäivään. Tiedän, että jonain päivänä alkaa hämärtää ja valo sataa maahan lumena joka sulaa pois vasta ensi kesänä.