PRIAPOKSEN KULKUE



Miete:
Tiedoksi torpparit! Isäntä
on muuttanut Brysseliin. 

Käännyin katsomaan Veeraa. Epäluuloinen ja tyytymätön ilme minua huvitti, mutta arvelin että hänen pitäisi ymmärtää. Eihän mielipiteitä voi muodostaa ilman tapahtumia, ja niitä me nyt etsimme. Kun sanoin tämän hänelle, sain aikaan hämmentyneen ilmeen. – Minkä ihmeen mielipiteen? Mitä sinä taas uhoat?
Odotetaan rauhassa, kyllä aika näyttää. Niillä on taipumus pulpahtaa esiin yllättäen ja sopimattomalla hetkellä.
Hän etsi katseellaan tapahtumia. Mutta täällähän oli hiljaista.  Ei täällä mitään tapahdu, hän arveli. Ihmiset kulkevat kuin zombit ja tuijottavat puhelimien näyttöjä. Eivät näe eivätkä kuule muuta kuin sitä kakofonista metakkaa jota sanovat musiikiksi. Ottavat kuvia itsestään.
Minua askarruttivat vapaamielisyyden monet kasvot. Vaihtoehdoista valitaan se, joka vastaa omia mieltymyksiä ja odotuksia. Ja tiesinhän minä sen, että ne suuttuvat jos niille sanoo, että jokin tässä menossa on luonnotonta. Osoittavat mielestään oikeutettua vihaa niin, että paiskovat toisin ajattelevia mädillä kananmunilla ja särkevät ikkunoita. Sytyttävät polttopulloilla autoja. Kokouksissa niiden edustajan kasvoille ilmaantuu ylimielinen hymy jossa on mukana annos pilkkaa. Hän ei ehkä sano mitään, mutta antaa ymmärtää että on joukosta ainoa joka tietää ja ymmärtää totuuden. Mutta totuus on tämä: jos lounastaa pirun kanssa, tarvitaan pitkävartinen lusikka.
Totuus on sekin, mitä yritetään käsin tavoitella mutta joka aina pakenee otteesta, koska  on aineeton ja jota voi tarkastella eri suunnilta. Puhutaan hurskaasti arvopohjasta, mutta katsotaan sitä silmät kierossa.
Olimme saapuneet pienen aukion reunaan. Sinne oli kertynyt väkeä joka näytti odottavan jotain. Kauempaa kulman takaa kuului jumputusta ja marssin töminää, epämääräisiä palopuheita ja laulua. Näkösälle ilmaantui kirjava marssijono. Osallistujista osa marssi jämäkästi tahdissa ja lauloi komeaa vanhaa marssia. Liput liehuivat ja torvet soivat. Osa mukanaolijoista oli pukeutunut kuin karnevaaliin, kirjaviin vaatteisiin ja liehutteli sateenkaariviirejä. Oli omituisia asuja, joillakin kasvot peittävä naamari. Vuohipukin, sian ja apinan hahmoja sekä räikeästi maalattuja irvokkaita tyyppejä joiden sukupuolesta ei saanut selvää vanha tuttavamme Erkkikään. Oli myös mustiin pukeutuneita ja hurskaan vakavia osallistujia jotka pitivät näkyvästi esillä virsikirjojaan.
Kun tuota laumaa nyt yhdessä katselimme, oli pakko hämmästellä sen sekavaa moni-ilmeisyyttä. Rauhaa ja rakkautta, isänmaata, uskontoa ja kotia, kansainvälisyyttä ja  kaikkea hyvää uhkuvien banderollien takaa erotimme Priapoksen virnuilevan pään ja kuulimme sen viekkaan naurun. Vapautta ja anarkiaa, lakia ja oikeutta, äärimielisten älykkyyttä  ja halveksuntaa toisinajattelijoita kohtaan.
Katselimme kauan tuota mekastusta kunnes rivistöt harvenivat ja jäljelle jäi vain armoton määrä paperisaastetta sekä korvissa kaikuva totuudentorvi. Lähdimme jatkamaan matkaa
ja siinäpä muistui mieleen Paavali Anteronpoika Lempeliuksen kehoitus: katso profeetta Jesaias, se 11. luku ja 9. värssy. Niin on maailma nyt, koska hän kadotustansa kohti kulkee, piripinnallansa kaikenlaista saastaa ja daimoneja täynnä.   (Kallas: Reigin pappi)
(2018)

JALKAPUOLI




Miete:
Järki on ihmisen
ongelmista suurin

Ruotanen asui naapuriparakissa. Nähtiin häntä harvoin, kun hän sunnuntaipäivisin
nilkutti metsään. Nämä matkat olivat salaperäisiä, mutta niiden tarkoitus selvisi meille vähitellen. Ei siihen mitään rikollista liittynyt, eikä nykyään enää puhuttu edes vakoilijoista. Hän oli sodassa menettänyt jalkansa ja omaksunut jostain syystä tavan
käydä metsässä hoitelemassa proteesiaan. Ehkä hän halusi tuulettaa sitä raikkaalla syyskesän ilmalla tai ehkä hän kertoi sille muistoja omasta, alkuperäisestä jalastaan.
Ruotanen istui kannon päällä ja oikaisi tekojalkansa suoraksi. Housunlahvin alta pal-
astui puusta, nahkasta ja metallista rakennettu jalka, jonka sääressä oli punos joka muistutti isoäidin pitkävartisten kenkien nauhoitusta. Hän avasi nauhat hitaasti kuin näyttääkseen meille uteliaille mitä jalka piti sisällään. Jokin muukin hämärä tarkoitus tuolla rituaalilla oli, paitsi että hän olisi halunnut esitellä uhriaan isänmaalle.

Enemmän kuin tekojalka ja ukon lyhyet urahdukset joilla tämä vastaisi kysymyksiin,
meitä kiinnosti italialainen sotilastikari, jonka tuppi oli vyötetty nahkaremmilla polven yläpuolelle. Kahvan pää muistutti petolinnun nokkaa.

- Se on haavottunu sodassa, joku tiesi kuiskia. Kranaatti vei siltä jalan pol-
ven alapuolelta. 

Tikaristakin tiedettiin, että sillä oli tapettu joku käpykaartilainen. Mikä sellainen kaarti oli, sitä me ei tiedetty. Kun Pekka oli kysynyt sitä isältään, tämä oli arvellut, että kysymyksessä oli Kuopion potkukelkkaplutoonan sotasankari ja siksi asiasta ei saanut ääneen puhua.

Ruotanen ei koskaan nauranut ja tikariaan hän yritti piilotella. Käänsi jalkansa aina sellaiseen asentoon, ettei tappovälinettä huomattu. Tai peitti sen vaatenyytillä. Ehkä
sitä eivät kaikki huomanneetkaan, koska kukaan ei siitä puhunut. Tikarin kotkanpää
vilahti vain kerran, lyhyen tuokion kun mies kumartui poimimaan maahan pudonnutta työmiesaskia. Hänen silmissään välähti melkein vihamielinen katse: huomasikko sinä poijannulukki jotaki? Arvelin että oli ehkä parempi olla näkemätta, sillä mikä oikeus minulla oli huomata se? Monet aikuisetkaan eivät olleet siitä tietoisia, tai ainakin he antoivat niin ymmärtää.

Vuosia myöhemmin Ruotanen oli jo vaihtanut hiippakuntaa ja kuulin kun iäkkäät naapurit muistelivat häntä. Sain tietää, että mies oli välirauhan aikana puukottanut jossakin halkopinon takana inkeriläisen pakolaisen. Asetelma oli toinen kuin minulle oli joskus uskoteltu. Hän ei ollutkaan käpykaartilainen. Siitä hyvästä hän oli istunut linnassa ja vapautunut sieltä vasta sodan jälkeen, koska häntä pidettiin poliittisena vankina.
Tuon tiedon jälkeen mielikuvitus askarteli salaperäisen tikarin parissa ja löysi sille lopulta selityksen. Se oli Ruotasen kadotettu sotamuisto.
(2012)

OHI KULKIESSA OSUI KORVIIN





Voi minua, sillä kannan sinun nimeäsi,
mutta palvelen vihollisiasi
(Monumenta eclesiae graecae 3:12)

Ohi kulkiessa osui korviin itsetietoinen tokaisu: sääli on sairautta. Minä suhtaudun kyynisesti kaikkiin varmoihin mielipiteisiin. Käännän tuonkin toisinpäin: säälinpuute on sairautta. Sitä potevia nimitetään psykopaateiksi ja sosiopaateiksi. Ihmisiä, jotka elävät vain itselleen eivätkä tunne empatiaa, myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Sosiopaatti ei itse halua auttaa, mutta odottaa että muut auttavat häntä. Hänessä on usein vastuuttomuutta ja yhteiskunnanvastaisuutta, hän ei piittaa muista kuin itsestään. Hänellä ei ole kykyä asettua toisen ihmisen asemaan vaan hän on aina valmis käyttämään muiden ihmisten avuttomuutta hyväkseen. He opiskelevat useimmiten taloutta ja heistä tulee suurten yritysten toimi-
tusjohtajia, häikäilemättömiä poliitikkoja tai asianajajia. Ilman empatian lukutaitoa ihminen elää huomaamattaan toisten varassa ja yksilö luopuu omista ihmisoikeuksistaan.

Mikä ruokkii kehitystä joka johtaa siihen, että ihmisistä tulee tunteettomia
robotteja? Mikä saa ihmiset ihastumaan itseensä niin, että he kuvaavat olemustaan milloin missäkin ja luulevat että kaikki muut ovat äärettömän kiinnostuneita heidän elämästään. Jokin demoni aivojen nurkassa saa heidät luulemaan, että nopea silmäily on älyn merkki ja digitaalinen lukeminen
on fiksumpaa kuin se perinteinen kirjasta tavaaminen. Tutkimukset osoittavat että asia onkin päinvastoin. Digitaalisen tekstin suosiminen johtaa siihen, että lukija ymmärtää lukemaansa yhä heikommin. Kyvylle ymmärtää muita ihmisiä käy samoin. Kalan silmillä ei näe pintaa ylemmäs.

Elämäkerta kertoo yhden ihmisen kokemuksista ja tunteista. Romaani ja novelli vievät lukijansa ennen tuntemattomille poluille, toisten ihmisten kokemuksiin ja mieleen. Tai ainakin ne kertovat siitä, miten kirjailija on ymmärtänyt tuon kuvaamansa ihmisen tunteet. Ne voivat olla heijastuksia hä-
nen omista tuntemuksistaan. Fiktiivinen tarina ei ole tutkimus, jossa kirjailija käyttää alaviitteitä ja esittää lähdeteokset. Oikeastaan tuo tarina on kuvaus hänestä itsestään, kirjoittajasta.

Ohikulkiessa voi kuulla kaikenlaista, mutta onko kuulemaansa pakko uskoa?
Ehkä on parempi pysähtyä hetkeksi ja keskittyä ajattelemaan. Voi kokea saman kuin se mies joka heitti kiven lampeen ja huomasi, että kirkas vesi muuttui himmeän mutaiseksi. Niin käy ihmisenkin mielelle. Sääli on sairautta on pintapuolinen tokaisu, mutta sielun se upottaa hämärään kuiluun, jossa
ei tunneta yösnousemusta.

Kunnia sinulle, joka olet läsnä siellä missä osoitetaan laupeutta.
Kunnia sinulle, joka autat meitä kantamaan toistemme taakkoja.
(2019)

HEI SIT VAA


Muisti eilistä iloa
sanan lausui leikillänsä:
talo työlle, vieras tielle
Hoi, on jo herätä aika
(Leino, Helkavirsiä)

Ilta hotellissa kului rattoisasti. Talvi- ja kevätlaulujen lisäksi kävimme Katjan kanssa läpi kaikki mieleen juolahtaneet syys- ja joululaulut niin, että loppuillasta alkoi äänikin jo kähetä. Stripparivaiheessa Katja oli paiskonut kaikki vaatteensa ovipieleen ja komeroon henkareitten sekaan, esittäen kuuluisaa sopraanoa jonka nimeä meistä kumpikaan ei muistanut.

Meni ehtoo ja tuli aamu. Minä heräsin takovaan päänsärkyyn ja olo tuntui
samanlaiselta kuin Tsitsikofilla kollegisihteerskä Natasja Petrownan luona
juuri silloin, kun eksynyt kärpänen istahti korvalehdelle ja toinen hyväkäs
harkitsi, että eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään. Katjaa en nyt nähnyt edes ovenraosta ja oletin unenpöperöisessä, että likka oli lähtenyt omin avuin aamupalalle.

Selälläni maaten ja rentoutuen pohdin nyt vähän filosofisia ongelmia. Neropatti Descartes sanoi, että koska minä ajattelen, olen siis todennäköisesti olemassa. Vaan minunpa mielestäni olemassaolo riippuu näkökulmasta. Muut oliot näkevät minut olentona, siksi luulen siis olevani.
Kun joku väittää, että minä tässä nyt vaan valehtelen, niin sopii myös muistaa,
että se kuuluu minun olemukseeni. En yhtään keksi tai teeskentele, sillä joku
toinen puhuu minun näkökulmastani katsoen pelkkää epätotta. On tietysti
 sellaistakin mistä ei voi valehdella vaikka mieli kuinka tekisi. Ne ovat asioita,
joita pidän hyvin tärkeinä ja joita olen hartaasti tutkiskellut. Niistä jos yrittäisin
valehdella, joutuisin perin juurin häpeään. Niin että miten minä tämän episodin
ja nämä kokemukset aion kotopuoleen palattua selittää?

Nousin istumaan vuoteen reunalle ja tunsin kylmän lattian paljaita jalkoja
vasten. Jossakin vasemmalla lojui Katjan halpa korvakoru ja seinien takaa kuului
hissin hyminä. Piti kai lähteä Katjan perään sinne aamupalalle.

Peilin edessä, pienellä pöydällä äkkäsin hänen avainkorttinsa ja paperilapun.
Siihen lappuun oli hätäisellä käsialalla kirjattu tiedonanto:  Hei sit vaan ja hy-
myillään ku tavataan!

Tutkin nyt epäluuloisena pikkutakin taskut ja huomasin, että lompakosta olivat
kadonneet pankkikortit ja käteiset, jopa hekilökortti ja passikin. Istahdin uudelleen
hotellivuoteen reunalle ja vedin henkeä syvään. Tällaiseltako tuntuu hukkua
kesken iloisen uintiretken?

Eikä minua silti ja oikeastaan edes kaduttanut.




        Vitulus (vasikka) sanoivat
                vanhat latinistit.

SURREALISTINEN MAAILMA


Miete:
Suhteellisuusteorian ansiosta tiedämme,
että aika-avaruudessa lyhyin kahden pisteen
välinen etäisyys on väärä

Omituista kuinka tavat ja arvostukset muuttuvat iän myötä. Lapsena
kiinnostivat seikkailukertomukset, nuorena alkoivat kiinnostaa syvällisemmät aiheet. Punanahkojen jäljillä seikkailukirja vaihtui kuvaukseen Rooman poikia, alkukristittyjen historiaan. Sitten tulivat Balzacit, Dickensit ja Waltarit. Baudelairet, Renardit ja Daniel Harmsit. Kaikki
Kafkan käännökset. Erään koiran tutkimukset ja selonteot akatemioil-
le on tullut tutkittua. Mitä pidemmälle ja laajemmalle kirjallisuuden
tyylisuunnat ja genret ovat johtaneet, sitä hämmentävämpi on tullut
maailmasta. On vaikea uskoa siihen mitä näkee ja mitä voi käsin
tunnustella.

Olen viimeaikoina lukenut voitokkaita romaaneja ja novellikokoelmia. Tulee mieleen että mikä on saanut kustantajat ja lehtien toimitukset luulemaan, että ainoa oikea tavoite on mahdollisimman suuren voiton tuottava julkaisu, pari kolme sataa sivua tyhjää ajanvietettä? Dekkareita
ja riihikuivaa luterilaista arkirealismia, jossa ei ole mielikuvituksesta eikä huumorista häivääkään. Symbolismi saa lukijalta halveksivan olankohautuksen. Surrealistisen tarinan kirjoittaja lähetetään ehkä hourulaan. Itsestään selfieitä muille lähettävät lukijat eivät ymmärrä eksistentialistista
elämäntuskaa, koska heidän mielensä on täynnä ihastuttavaa omaa olemusta. Vain se, minkä voi nähdä omin silmin ja jota voi kosketella omin käsin on totta.

Miten kävisi nykypäivinä symbolisti Baudelairen tai surralisti Kafkan, joka muuten, vastoin luulemuksia osasi nauraa myös itselleen. Voin kuvitella millaisilla saatesanoilla Volter Kilpi saisi nykyään käsikirjoituksensa kustantajalta, mikäli tämä yleensä alentuisi siitä jotain sanomaan.
Käsikirjoitus ei sovi ohjelmaamme. Tajunnanvirtaa, pyh!

Minä olen ajan myötä järkiintynyt sen verran, etten enää yritä lähetellä mitään. Olen kiitollinen niistä monista palautuksista, niistäkin jotka olivat myönteisiä mutta joissa kehotettiin paneutumaan aiheeseen munaskuita myöten. Niinpä olen nyt paneutunut kehotuksen mukaan niihin ja
polttanut toistakymmentä romaanikäsikirjoitusta sekä lukemattoman joukon novelleja, tai mitä lienevät olleet. Tunnen suurta kiitollisuutta palautteen antajia kohtaan, sillä noita vanhoja tekstejä lukiessa minua on kovasti hävettänyt. Painettua paperia tässä maailmassa on ihan tarpe-
hiksi asti jo ennestään.

Olenkin nyt paneutunut munaskuita myöten surrealistiseen käsikirjoitukseen johon ammennan aineksia muistiin merkityistä unista ja mielikuvista. Ripottelen sekaan symbolismin suolaa, ja uskon että jos joku sen joskus lukee, ei voi olla silmiään räpyttelemättä.  Sitten kun minä olen lopettanut kokonaan tuon häiritsevän tavan.

OLIN  EILEN


Kaikkihan tietävät, että me miehet
olemme puuttuva rengas
merirosvon ja sian välillä.

(Carlos Ruiz Zafon)

Kirjastonhoitajia

Olin eilen hyvin mietteliäällä tuulella kun kuljin golfkentän ohi. Sattui
niin, että joku siellä löi raskaalla mailalla kevyttä ja heiveröistä pallo-
parkaa, joka vikisten ja räpiköiden lensi minua lähellä olevaan pöheik-
köön. Hupsista minä sanoin ja sieppasin pelokkaan pallon talteen. Su-
jautin sen takin taskuun ja viheltelin vanhaa iskelmää, sitä samaa jo-
ta Roosakin joskus hyräili: Luonasi jos oisin. En minä vaan ole mitään
palloja nähnyt, vakuutin parille äijälle jotka sitä minulta epäluuloisina kyselivät. En ole ollenkaan kiinnostunut palloista, tähdensin heille.
Minua ei vähääkään kiinnosta noin joutava ajanhaasku. Juosta nyt
pienen pallon perässä ja pukeutua tuollaisiin vetimiin. Eikö teillä muuta neuvoa ole saadaksenne huomiota ja kunnioitusta osaksenne tässä
yhteiskunnassa? Jotkut tekevät työtä sen eteen ja jotkut käyvät murtokeikoilla, mutta mitä vielä! Te täällä vaan vouhkaatte yhden pienen ja viattoman pallon perään. Häpeisitte, raavaat miehet!

He jatkoivat matkaa maastoa tähyillen. Tuli mieleen että touhusivat
kuin miinaharavalla ja puhelivat matalalla äänellä keskenään. Arvatenkin minusta, jonka epäurheilijamainen olemus ei heitä miellyttänyt. Kun ehätin golfkentältä kaupungin kadulle, kaivoin pallon esiin taskusta ja selitin sille, että nyt koitti hulvaton vapaus. Ei tarvitse enää hyväksyä epäoikeudenmukaista mailalla hakkaamista, voit jopa sättiä heitä kaikesta nöyryytyksestä jota olet osaksesi saanut.

Mutta olinhan minä hämmästyksestä sanaton, kun kuulin pallolta totuuden.
Mie haluun takasin golfkentälle, se vinkaisi minulle ja taisipa irvistääkin häijysti. Mie oon golfkentän kingi, eikä ne nyt tiijä mitä tekisivät kun mua
ei löydy. Ne on ihan neuvottomia ku ne on tottunu vaan tuottavaan työhön.

Olin vähän närkästynyt ja heitinkin kiittämättömän pallon takaisin asian-
omaiselle kentälle. Ilman halki lentäessään se vielä sätti minua tuottamat-
toman työn tekijäksi. Mee sie siitä vaan takasin sinne suojatyöpaikkaas ja
jätä tärkeemmät asiat osaaville, se vielä vinkui.

No, mikäpä siinä auttoi. Palasin takaisin töihin pyyhkimään pölyä kirjojen kansista ja asettelemaan niitä aakkosjärjestykseen, kukin omassa tärkeässä luokassaan. Sitä sanotaan kirjaston hoitamiseksi, joka on ihan tuottamaton ja joutilas työ verrattuna palloilla pelaamiseen ja pääoman sijoittamiseen. Yritin palauttaa mieleeni muita suojatyössä elämäntehtävänsä tehneitä, mutta mieleen ei palannut muita kuin jokunen kirjailija ja taiteilija sekä vallankumousmies, joka on paennut pakkotyötä omasta kotimaastaan. Mutta pahimpia ovat ne, joiden ainoa aikaansaannos on antiikin perinnön pelastaminen nykypäiville asti. Joutavaa, täysin tuottamatonta puuhastelua.   (2019)

LUO LIPPUJEN

Miete:
Elän täällä tyhjässä huoneessa
ja muistelen tulevaisuutta

Panin kirjan pöydälle ja jäin hetkeksi miettimään. Tuollainen murha ei
tunnu uskottavalta. Ei muistia voi kokonaan menettää, aina tapahtumis-
ta jotakin jää mieleen. Ajattelen, että elämä on vakava paikka, jos siinä
ei olisi sijaa itkulle ja naurulle.

Lukiessa käsi oli puutunut, mutta nyt alkoi outo tunne kalvaa mieltä. Sormet alkoivat punoittaa, kynsien alta purskui verta, joka levisi laajemmalle ja luiker-teli käsivarsia pitkin salakähmäisesti. Punaisia pisaroita tipahteli uudelle matolle ja nyt tiesin, että tästä kaikesta minä joudun vielä vastuuseen. Mies istui vastapäisellä tuolilla ja tuijotti häiritsevästi silmiin. Minä en mahtanut sille mitään, yritin puolustella sitä etten puuttunut asioihin heti. Mitä minä muka olisin voinut tehdä? Olisiko pitänyt sanoa että on raukkamaista hakata ja potkia aseetonta vanhaa miestä joka on syytön siihen, että teidän sappenne kiehuu. Sanoa, että tuo ei tee teistä yli-ihmisiä eikä paranna kenenkään maailmaa. Ei uutta yhteiskuntaa noin voi luoda, siitä tulee helvetti teille itsellennekin. Ja
ensimmäisen kiven heittävät aina viattomat syylliset.

Katsoin kirjaa jonka avoin sivu lerpatti ohuessa ilmavirrassa. Epäilin, että
moni lukee sitä toisinpäin, ja että jotkut olisivat keksineet sille toisenlaisen
lopun. Sellaisen, jota minä en voi uskoa enkä hyväksyä, koska tiedän että
fiktio syntyy arjen sirpaleista. Euroopan kulttuurilla on kristillinen pohja. Moni
pyrkii sen kieltämään ja haluaa tuhota sen. Pitäisi muistaa, että jos astia tyhjätään,
virtaa entisen tilalle uutta siältöä.

Verta ei enää norunut, se päinvasoin imeytyi takaisin alkulähteilleen. Ka-
sarmin ja piikkilanka-aidan takana näin kumpareen, joka muistutti lanta-
tunkiota. Tarkkaan tähyillen siitä erottui pystyjä piikkejä, jotka arvattavasti olivat
 ammuttujen, kaasutettujen ja nälkään tapettujen kylkiluita. Ja hänel-
le, joka muutti veden viinksi, tarjottiin etikkaa.

Mies istui vieläkin rauhallisena, ikään kuin ei itse olisi vastuussa siitä mitä
muut olivat tehneet. Hänen katseensa oli kuin kalan, kirkas ja viaton, ilman-
ajatuksia tai syvällisiä tunteita. Hän varmaan luotti siihen, että oikeudenkäynti
koskisi kaikkia muita, ei häntä, ja että teloituspaikalta kuuluvat jysähdykset
kuuluivat mielikuvamaailmaan.

Otin kirjan takaisin käteeni ja selasin sivuja äkkiä noiden kuvausten ohi.
Päädyin loppusivuille jotka kertoivat oikeudesta, tasa-arvosta ja demokra-
tiasta. Arvopohjasta, joka hyväksyy vain ne, joilla on sama arvopohja.

Mihin minä tuon kirjan panisin? Onko se fiktiota vai historiaa? Kuuluuko se
hartauskirjallisuuteen Bellmannin epistoloitten kera?

Ihmiset vaikenevat, koska eivät osaa tai halua ajatella.    (2019)