torstai 23. huhtikuuta 2020
Merenneito käveli vastaani rantatiellä sen jälkeen kun olin lukenut pitkän ja uuvuttavan lakitekstin
joka käsitteli saamisia ja velvollisuuksia ja viittasi lukemattomiin lakipykäliin. En ole varma, mutta ehkä olin jo nukkunutkin tovin rannan kivet pään alla, ne tuntuivat vieläkin pykäliltä.
M E R E N N E I T O
Tuli yö, ensimmäinen jota en nukkunut kiveä syleillen ja ehkä siksi se tuntuikin niin lyhyeltä. Kun päivä koitti, maalasi se maan vihreäksi enkä minä häntä voinut nähdä, vaikka se varmisti hänen olemassaolonsa. Minulta kysyttiin missä olen ollut, että miksi valitsin niin vaikean unen. Olivatko kivet pehmeitä, voiko niiden alle työntää kätensä ja tavoitella helppoa unta?
- Ei minusta, ne ovat vain kiviä, sanoin ja käänsin katseen pois.
-
Ja sitten kahmaisin kiviä kourallisen, mutta jäin silti katsomaan kun hän käveli rantaan.
Hän askelsi kuin balettitanssija ja oli kaunis katsella. Hänellä oli pitkä, kaislanvärinen hiuspal-
mikko.
- Et kai sinä minua pelkää, huusin hänen peräänsä.
Ei vastausta, vain rannan haavikossa tuulenvire kahisi ja lehdet lepattivat. Päivä oli jo hiipumassa, kun oranssi ilta sai rantakivet välkehtimään ja hänet taas näin. Hän oli tullut jostakin takaisin ja haisi kalalle. Se häiritsi minua. Ihmettelin kuin Nietcthe aikoinaan, voi minua! Mihin aika oli paennut? Ihmettelin koska en ollut sitä tunnistanut. Näin taas hänen vihertävät silmänsä ja kaislapalmikon. Kalat polskivat rannan ruovikossa.
- Eikö olekin kaunista, minä hänelle ehdotin. Ajattelin tätä iltaa ja sitäkin, että saisimme olla hetken aikaa kaksin ja voisin kysyä missä hän oli taas viipynyt koko päivän. Tämä odottelu alkaa minua uuvuttaa, voisit edes laulaa minulle kun kerran tulet tänne aina takaisin. Muistelin, että se oli Hyvän ja pahan tuolla puolen, päättäjäislaulu.
- Kauneus on katsojan silmissä, hän sanoi ja tähtäsi katseensa minuun.
Jostain pitkien hiusten kätköistä hän otti esiin huilun joka näytti ensin simpukalta. Kun hän siihen puhalsi, tuntui kuin olisin sävelen joskus kuullut, kauan sitten. Ja kyllä hän vähän lauloikin minulle,
mutta sitä en enää ymmärtänyt. Luulen että se oli vanhaa minotaurusten kieltä ja että hänen nimensäkin oli Minea.
(2020)
torstai 16. huhtikuuta 2020
KESKIYÖN ETYDI
![]() |
Etydi opus 10 Chopin |
Heräsin kovaan kolaukseen. Oli keskiyö, kello jo vähän yli kolme. Uteliaisuus ajoi minut jalkeille ja lähdin unisena laahustamaan olohuonetta kohti. Mietin, että ehkä radio oli taas auennut itsestään. Niin se oli tehnyt joskus ennenkin. Kun keskityin tarkemmin kuuntelemaan, ymmärsin että joku paineli cembalon näppäimiä. Miten tuo soittopeli oli meille tuotu, milloin ja mitä varten? Astuin olohuoneen ovelle ja näin jalkalampun himmeässä tuikkeessa istuvan edesmenneen tyttäreni kutomassa sukkaa tai mitä lie kutonutkin. Hänen silmänsä tuijottivat kiinteästi kutomusta. Cembalon ääni kuului nyt toistamiseen ja näin myös isän, joka istui soittopelin ääressä ja hänen sormensakin näin, ne olivat valkoiset ja pitkät. Ne hipelöivät kevyesti näppäimiä, luulen että kysymys oli jostakin Chopinin etydistä.'
Tämä kaikki oudoksutti minua kovin, sillä muistaakseni isä ei eläessään osannut soittaa edes huuliharppua. Tytär kyllä kutoa osasi, hänen vaikeutensa oli vain silmäpako. Nyt hän istui, kutoi ja kuunteli cembalon väräjäviä nuotteja, jotka pörräsivät soittavan isän pään päällä kuin sääskiparvi. Isä piti pienen tauon ja mietti, jatkoi sitten taas samaa sävelkuviota uudelleen ja uudelleen. Minä aloin pohtia mihin hän pyrki tuolla esityksellään, siinä oli jotain mikä antoi vaikutelman katumuksesta. Hän ilmiselvästi muisteli, ja se muistikuva ahdisti häntä. Etydi valmisteli kuulijaa johonkin tapahtumaan menneisyydessä, se pyrki vakuuttamaan jonkin tapahtuman välttämättömyydestä.
Soittaja käänsi hitaasti päänsä niin, että sain häneen katsekontaktin. Hän oli ahdistuneen
näköinen ja kertoi kokemuksen niin matalalla äänellä, että tuskin sitä kuulin. Hän puhui sodasta.
- Minä näin kun ne hiipivät tiheästä pensaikosta soratielle ja pälyilivät ympärilleen. Äkkiä joku heistä äkkäsi minut kiven takaa ja nosti aseensa, hän kertoi.. Mutta minä ehdin ensin ja ammuin heidät kaikki viisi siihen paikkaan joka oli kuin karttaan piirretty risti.
Isä käänsi kalpean katseensa cembaloon ja jatkoi kesken jäänyttä säveltä. Hän oli mestaritason ampuja, voittanut monet kilpailut. Luulen että se mitä hän nyt yrittti soittaa meille kuuntelijoille, oli Chopinin etydi opus 10, mutta minä olen niin vanha että en voi olla mistään enää aivan varma.
torstai 9. huhtikuuta 2020
E L Ä M Ä N G EN R E

Kuva: Syysmetsä (T.Yli-Rajala)
Elmän tarkoitus on
leikitellä elämällä
(Kundera)
Olin tullut kotiin hautajaisista, Olo oli kuin puusta pudonneella. Mietiskelin tuota ikuisuusongelmaa ja näin, miten pöydällä lojuvan kirjan lehdet selautuivat itsestään siihen Uuden testamentin osaan, jossa apostoli Paavali varoittaa sotkeutumasta vainajien asioihin. Minulle riittävätkin omat asiat, ne minä osaan kyllä sotkea taitavasti. Minulla on outo huumorintaju, jota kaikki eivät ymmärrä. Olen loukannut monia ihmisiä ihan huomaamatta, itseeni ylen tyytyväisenä. Ehkä vika on siinä, että minä puhun enemmän kuin ehdin ymmärtää ja kuulija jää kuuntelemaan. Ennen kaikkea miettimään, ja hän ymmärtää väärin.
Kun väki kantoi seppeleitään ja kukkavihkoja arkulle, minä eksyin pohtimaan taas niitä syvällisiä asioita, joista Isä Aljosa oli varoittanut pysymään etähällä, sillä totuus löytyy pyhien kirjoituksista. Minä en ollut samaa mieltä, väitin että hekin olivat itse ajatelleet, tehneet valintoja ja löytäneet sen mitä pitivät totuutena. Niin kuin tämä Dostojevskikin oli tehnyt.
Elämän työpöydällä näen hajoitetun kellon, sanoin sille vainajalle vielä jokin viikko sitten. Vieläkö se jaksaisi tikitellä? Kyllä minä tiedän, että itse olen se osa joka on jäänyt yli kun kelloa on koottu. En sovi mihinkään, eikä kukaan tiedä mikä tarkoitus minulla siinä olisi. Käykö elämän kello myös ilman minua? Mihin on tietoisuus olemisesta siinä vaiheessa kadonnut? Kuun valossa se hohtaa hopeisena, päivällä katoaa, enkä minä enää löydä ajatusta. Ei sitä löydy kemian kaavoista eikä kvanttifysiikan yhtälöistä, ei skeptikkojen aapisista eikä tylsistä saarnakokoelmista.
Aika on peili, jonka läpi meidän on kuljettava ja ehkä sieltä jokainen löytää lopulta vain itsensä. Se on lohduton ajatus, jonka alkuperä meitä pelottaa. Se on mielikuva, Asmodaios, joka rakentaa Jerusalemiin temppeliä.
Kuolema tavoittaa aina yksinäisen ihmisen. Ja ihminen on ainoa joka tietää ja tuntee elävänsä, joka muistaa eilisen ja osaa kuvitella ja päätellä mitä huominen tuo tullessaan. Ihmisellä on vapaus valita ja kantaa siihen mukaan kytketty vastuu siitä, haluaako elää helvetissä vai vapaana. Elämän genre on tietoiuus vapaudesta. Kunpa voisin tehdä sitä tunnetuksi, ja puhua niin kuin minun pitäisi. Sillä vihollinen vainoaa minun sieluani, hän on ruhjonut minun elämäni ja pannut minut pimeään niin kuin ammoin kuolleet.
(Psalmi 143:3.
torstai 2. huhtikuuta 2020
ILMA KUULAS ELOKUUN

Unessa mikään ei meitä erota.
Yö yön jälkeen ylitämme meret
ja vuoret
((Rakasta sinä vain. Japanilaista
laulurunoutta)
Kuva: Elokuu (T.Y-R.)
Olin saapunut unessa rantaan, kohdalle jossa joki laajeni pieneksi lahdelmaksi. Muistin että se oli joskus poikasina nimetty Simpukkalahdeksi. Veden pinta ylti lantioille asti ja rantamilla kasvoi tiheää kaislaa. Syvemmälle, sinne missä vesi virtaa mustana vuolaammin, hukkui naapurin Roosa. Hänet löydettiin vasta viikkoja myöhemmin, punertavat hiukset mudan peitossa.
Jokirannassa oli kymmeniä törmäpääskyn pesäaukkoja. Lintuja pyrähteli sillloin tällöin ohi ja yli.. Minä pohdin lyhyintä ja helpointa kulkureittiä sillalle, joka häämötti parin sadan metrin päässä. Se oli vanha riippusilta, joka tärisi aina kuin horkassa auton pyörien alla. Lähdin oikaisemaan karjalaitu-men yli. Oli pakko seurata piikkilanka-aitaa, joka polveili pellon reunassa kohti suuria varastoraken-nuksia. Minun seuraani oli jostain lyöttäytynyt teini-ikäinen tyttö, jolla oli vielä saparot päässä. En ollut huomannut mistä hän ilmaantui siihen ja hänen seuransa vaivasi minua. Portin takana näimme kioskin. Tyttö halusi poiketa sinne ja kertoi käyvänsä ihan päivittäin sokerimunkkeja ostamassa. Baarinpitäjä kutsui häntä tuttavallisesti nimeltä Roosaksi. Tämä joi limsaa suoraan pullosta ja pyyhki sokern murenia suupielistään. Sitten hän kaivoi esiin meikkilaukun, vilkuili kuvaansa peilistä, muikisteli suutaan ja avasi saparot. Punertavat hiukset valahtivat olkapäille, ja vasta nyt huomasin että ne olivat kuivuneen mudan tahrimat. Hän alkoi kammata hiuksia peilin edessä. Katselin kuinka saparopäinen pikkutyttö muuttui vähitellen naiseksi, maalasi huuliaan ja pirskotti hajuvesiä kaulalleen. – Mistä sinä ajattelit lähteä minua etsimään, hän kysyi.
Etsimään mitä? Olin kai kertonut hänelle jotain sellaista minkä itse olin jo unohtanut. Ehkä olin puhunut hänelle menneisyydestä. – En oikein tiedä vielä, vastasin varoen. Enkä edes tiedä asuuko täällä enää kukaan. Lyhyen hetken ehdin jo oudoksua epäilyä, sillä koskihan se minua itseäni. Minä-hän olin yksi menneestä ja olin olemassa. Silti olin siitä epävarma, vaikka näin edessäni tutun riippu-sillan joka johti joen rannalle. Roosa oli jäänyt jo kioskille ja minä olin jatkanut matkaa ihan huo
maamatta, ajatuksissa ja ahdistuneena. Sillan kannatintolppaa vasten nojasi pyörä jonka tunnistin omakseni. Se oli ruosteessa kauttaaltaan ja lukittu ketjulukolla. En muista milloin olin sen siihen jättänyt. Kun katsoin kelloa, se näytti jo puolta kuutta. Roosa oli taas ilmaantunut viereeni ja näytti kyllästyneeltä. Hänen korvissaan killuivat nyt suuret renkaat joiden alapinnassa oli vihreitä kiviä. Kuin värjättyä hietaa, tai hometta? Kurotuin katsomaan niitä lähempää ja aistin samalla hienon homeen tuoksun. Muistatko vielä kun ajettiin tänne ja sinä lukitsit pyörän tuohon, Roosa kysyi. Minä istuin pyörän tangolla ja oltiin vähällä ajaa ojaan. Sinä viheltelit koko matkan ajan sitä uutta iskel-mää, ilma kuulas elokuun, tai jotain sellasta. Niin se taisi mennä.
Hän jäi seisomaan sillalle kun minä päätin jatkaa tätä turhaa matkaa.Epäilin, etten enää näkisi häntä vaikka kääntyisin katsomaan taakseni. Minut valtasi outo ikävä. Tuntui kuin olisin äkkiä huomannut jotakin kadonneeksi, jotain sellaista mitä ei voi enää nähdä vaan ainoastaan tuntea. Muistelin Roosan vieraita kasvoja ja yritin palauttaa mieleen kuka minä itse olen. Avasin jo silmät ja epäilin, että olin herännyt unesta todellisuuteen. Tai ehkä se kävikin toisin päin? Olin herännyt ja makasin omassa vuoteessani. Ankara närästys sai minut nousemaan sohvan reunalle. Seinän takaa kuului virrenvei-suuta. Joku siellä kuunteli radiota. Avoimesta ikkunasta kuulin kuinka ruoho kasvoi puistossa puiden yli ja aurinko näytti peittyvän vihreään. Valo juurtui syvälle maahan ja aika oli pysähtynyt. Otin lehtiön pöydältä ja piirtelin siihen pieniä yksinäisiä ympyröitä, joilla yritin tavoitella näkemääni unta. Se oli yhtä turha kuin geometrian ongelma, jota olin joskus murrosikäisenä, nuorena Roosan kanssa pohdiskellut. Kuulin linnun laulua avoimen ikkunan raosta ja päättelin, että on kesä. Jossakin tuolla ulkona viipyili sadeipisara räystään lipassa.
- (Kootut unet 2018)
torstai 26. maaliskuuta 2020
KUUSI OSAINEN FUUGA

Varhaisin kuin aamun sää,
utu laaksoon välkähtää
Tuuli lehvissä jo lentää
kel on lentimet, se lentää
(Joseph v. Eichendorff)
Kuva: Fuuga (T.Yli-Rajala 1995)
Ja äkkiä on ilta, on hieno, impressionistinen häivähdys todellisuudesta. Siitä totuudesta jonka ymmärtäminen on ihmisen osa ja kirous. Kaikista luomakunnan olennoista vain ihminen muistaa eilisen ja tuntee huomisen, ihmisellä on järki joka osaa laskea todennäköisyydet. Minä olen aina pitänyt tuota Quasimodon runoa osoituksena siitä, miten myötätunto ja empatia kuuluvat ihmisolennon tuntemuksiin. Quasimodon runo on kuin yöperhonen, joka suuntaa lentonsa kohti valoa ja palaa siihen. Siitä heijastuu ihmisen tuska ja ehkä myötätuntokin. Vai heijastuuko sittenkään?
Quasimodo oli runoilijana hermetisti, hän edusti suuntaa joka tavoitteli hämäryyttä ja luok-
sepääsemättömyyttä. Säkeet eivät voi muuntua proosan tavoin ymmärrettäviksi, arkipuheessa
runon olemus hajoaa. Tulkinnan ongelma on verrattavissa yritykseen kuvata Johan Sebastian
Bachin kuusiosaisen fuugan säveltämistä siihen, että pelaisi kuusikymmentä erää shakkia silmät sidottuina ja voittaisi joka pelin.
Ja äkkiä on ilta kuvaa hetken tilannetta, ja sen todistusvoima on kuolevaisen ihmisen tajunnan kätköissä. Se on eksistentiaalinen sense datum, lopun tietoisuus lohduttomassa yksinäisyydessä. Nykyhetken kokemus on kaikki, mikä on varmaa ja todellista tässä ja nyt, sanoi Wittgenstein ja
juuri se tekee meistä ihmisiä. Tuo lopuntietoisuus on ristiriidassa kritinuskon kanssa, joka korostaa sitä, että tietoisuus jatkuu fyysisen kuoleman jälkeen. Materia kahlitsee ja vapautuminen siitä merkitsee että kaikki on mahdollista ja todennäköistä. Ei ole aikaa eikä paikkaa. Mitättömällekin kuvitellulle todellisuuden pohjalle mielikuvitus voi kehrätä uusia kuvioita. On olemassa vain virtuaalista materiaa.
Jokainen yksin maan sydämellä, auringonsäteen lävistämänä. Ja äkkiä on ilta.
Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni.
(Jesaja 55:8)
torstai 19. maaliskuuta 2020
JOS MINÄ KATSOIN HÄNTÄ

Kuva: Sävel ei palaa koskaan soittimeen (T.Yli- Rajala)
Jos minä katsoin häntä,
hän alkoi heti nikotella
(Daniil Harms, Sattumia)
Oli syysilta ja sähkövalot. Huoneessa liikkui nainen, minun Roosani kaltainen mutta ei silti aivan Roosa. Ikkunasta näin, että vastarannalta lähti vene jossa istui kourallinen sotilaita airot ensin pystyssä, mutta sitten tahdissa soutaen meitä kohti. Ajattelin, että jollakulla upseerilla oli suhde Roosaan, jota minä puolestani olin tullut tänne puolustamaan. Hän oli vankina tässä talossa.
Ahdistava ja mustasukkainen tunne valtasi mielen kun vene lähestyi kapean salmen yli.
Ehdotin Roosalle, että piiloudutaan talon seinustalla kasvavan pensaan katveeseen. Näin tehtiin, ja leviteltiin yllemme kuolleita vaahteran lehtiä. Vainoajat tulivat rantaan, käväisivät sisällä talossa ja palasivat takaisin. Koira lähestyi meitä haistelemaan ja herätti vihollisten huomion meidän pensaaseen. Oli pakko nousta jalkeille ja naureskellen puistella housuista heinän helpeitä, näytellä että piiloutuminen oli hauska pila. Vihamielinen ja vaitelias porukka lähti uudelleen taloa kohti ja me heidän mukanaan. Avuksemme kutsuttu mies näkyi lähimetsikössä tähyilemässä puun latvaa, mutta minä vihelsin hänelle sovitun kutsumerkin. Se oli lyhyt pätkä Luigi Boccherinin menuetista, sama jota me olimme yhdessä viheltäneet Roosan kanssa jo ennen sotaa. Mies astuikin nyt piilostaan lähimetsikössä ja hänen näkemisensä hämmensi vangitsijoita. Laskimme voimasuhteita, mutta oltiin neuvottomia. Mihinkään toimiin ei ryhdytty ja minä muistin Stanislaw Lecin huomautuksen, että sävel ei koskaan palaa soittimeen.
Ärsytti miesten kiinnostus Roosaa kohtaan. Minua he lähestyvät kylkimyyryä vähän varoen, kuin outoa eläintä. Uskaliain taputti olkapäätä ja kysyi: mitä mies? Se oli kiusallista. Jos minä olisin sanonut vaikka että mitäpä tässä näin, se olisi heti ymmärretty vaikeaksi asenteeksi. Jos olisin sanonut että tuota noin, sekin olisi oitis tulkittu väärin. Oliko siis parasta olla olematta mitään mieltä ja jäädä ehkä kokonaan olematta? Silloin he tietysti heti ajattelisivat, että mitähän se taas kyräilee ja hautoo.
Astuimme jälleen talon ovesta, tällä kertaa sisään ja minä ajattelin ahdistuneena että elämä on kaiken kaikkiaan epävarma kuvio. Viheltelin muka huolettomana sitä Boccherinin menuettlia, mutta tunsin oloni hämmentyneeksi. Sekin kalvoi jo mieltä, että jos minä tuota äskeistä kysyjää katsoin, niin tämä alkoi heti nikotella. Hän ei ymmärtänyt, että sotilaat jotka eivät tiedä minkä puolesta taistelevat, tietävät kuitenkin joskus minkä puolesta ei kannata taistella.
Illan pimetessä he lähtivät kaikin ja veivät mennessään sekä konepistoolit että iloisen ja nauravan Roosan.
(Unipäiväkirjasta 2019)
torstai 12. maaliskuuta 2020

Päiväunelmia (T.Yli-Rajala)
R E K L A A M I K O I R A
päivän miete: Helmikuu, toivottomuuden luvattua aikaa
(Mahler)
Päivänä moniahana virus tunkihe peiton alle, pyhän vatsan pyörtehille, keskellä viluisen
vuoteen. Anna teki matkoille lähtöä ja arveli, että minä yritän keksiä esteitä. Että esitän nyt
sairasta, vaikka vain pää on vähän kipeä. Pienessä kuumeessa kehittelin runoa, mutta eihän
se oikein lähtenyt sujumaan. Minä kun en hallitse noita runomittoja. Ajan kuluksi kuuntelin
myös vanhaa vintiltä löytynyttä grammaria, sellaista veivillä varustettua, jossa pyörii 78: n
kierroksen savikiekkoja. Tai mitä nyt lienevät.
His master´s voice. Siinä koira istuu pystyssä sojottavan äänitorven vieressä ja haukot-
telee. Sama koira jota jo isoisä katseli Hakkapeliitan reklaamista. Musiikista hän ei tiennyt
enempää kuin että haitari on sielunvihollisen suunnittelema soittopeli ja että elämä on kuin
musta savikiekko, täynnä yksityiskohtia ja toistuvia ääniä. Senkin hän tiesi, että hauras tuo
elämä on, sen voi tuhota hetken mielijohteesta. Sitä voi myös pyörittää vuodesta toiseen ja
kuunnella krahinaksi muuttuvaa, ennen niin tuttua ääntä. Mummokin sanoi joskus, että tämä
elämä on hanurista, ainakin jos jokin asia ei mennyt hänen toivomallaan tavalla.
Ajattelin katkeroituneena, että ystävät ovat vieraantuneet, kaikonneet kauas pois. Tässä minä
vain istuin tai makasin ja painoin pääni, liikkumatta, kuin mikäkin Ezra Pound. He olivat
unohtaneet, ei minua heille enää ollut. Mie vaan velttona makoan, viikon jo maannunna veltto.
Tässä näin syntini sovitan, kuumehissa kuorsaelen, epatto epäkelpo. Soi Liszt, Lemmenunel-
mia ja matkaa menneeseen. Olin taas kuunnellut tuota iänikuista romanttiikkaa, katsellut ilta-
pimeälle pihamaalle ja etsinyt taivaalle kurottautuvaa kuuta. Päätin nyt irtautua ja etsiä viskin-
loput jääkaapista. Se oli kylmää ja huursi lasin pinnan, kupli iloisesti. Kunpa saisin taas unen
päästä kiinni. Villahuopa haisi, kiedoin sen hartioille koska vilu jo hytisytti jäseniä. Mittarin
kaihinen silmä näytti yhdeksää kolmatta astetta pakkasta ulkona, tai ainakin melkein.
Mistä minä nämä virukset sain? Aikoinaan tämä kaikki olisi huvittanut Annaa. Hän olisi
nauranut ja sanonut että et sinä sairas ole, kunhan vaan yrität tehdä vaikutuksen. Mutta nyt
hän katsoi minua syrjäkarein ja teki pilkallisia huomautuksia. Teki mieli panna tässä nyt
tupakaksi, mutta kun en muistanut mihin hän oli askin piilottanut. Lopulta se löytyi yöpöydän laatikosta, niin läheltä ettei tarvinnut turhaan nousta jalkeille, ei edes kurkotella. Savuketta
sytyttäessä kuvittelin että minulla oli seuraa. Vieressä häivähti varjo ja nopea käsi ojensi kohte-
liaasti tulta ennen kuin sain oman tikkuni leimahtamaan. Tuo varjo oli edesmennyt Eikka.
Puheensorina häiritsi yöunta. En pystynyt keskittymään edes eilisen lehden lukemiseen.
Anna oli tullut minua, sairasta tapaamaan. Ei hän vajaata viskipulloani havainnut. Piilottelin sitä häveliäästi pöydän alla. Anna oli tullut vähän kiireisenä, hän oli pakannut kamarissa matka-
laukkua.
– Sano sille Eikalle sitten että meillä ei saa tupakoida sisällä, hän minulle äsmenteli. – Ja katsokin ettei niitä kaiken maailman taiteilijoita ja retkuja ravaa täällä sillä välin kun minä olen pari viikkoa matkoilla. Mitä se nytkin täältä taas haki?
- Juteltiin vähän arkirealismista kirjallisuudessa.Se kyllästyttää meitä. Eikä se mikään retku ole,
opin käynyt taiteilija se on. Jätti luvut vaan kesken kun oli jo tarpeeksi viisas. Mummonkin mielestä oppi on ihan hanurista, muunsin vähän totuutta Annalle. Totuushan oli, että mummon mielestä insinööri on seuraava askel alaspäin Jumalasta ja taitelija on se viimeinen, eli ensimmäinen askel helvettiin. Anna katsoi minua arvioivasti.
- Minä lähden nyt. Taksi kuului tulevan jo pihaan, niin että yritä tulla toimeen äläkä soittele
vanhoille kavereille. Ei sellaisia enää ole.
Käänsin kylkeä sairasvuoteella ja aloin kuumeisesti miettiä miten vietän kaksi viikkoa ilman holhousta. Sillä tuo nainen oli tuonut syklisen näkökulman minun lineaariseen aikaani. Ja kun
silmät taas ummistin, kukon kuulin kiekuvaksi, hiiet hirnui kankahilla ja hevotkin jo heiniä
hamusi. Halleluja, sanoin Eikalle joka oli taas pistänyt tupakaksi.
(2020)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)