VÄHÄPÄTÖINEN TODELLISUUS

                      Punainen pastoraali, akvarelli n. 2019.

Lintu lensi yöllä ikkunaan ja valitti 

miksi et avaa, toin sinulle viestin

Aamulla kannoin rastaan 

syreenipensaaseen

Istuin vanhaan tuoliin jota sanoimme laiskanlinnaksi. Se oli asemalle kertyneiden tavaroiden joukosta joutunut meille syksyllä 1944. Joku sitä kaipasi. Ehkä hän vuorostaan sai meidän risaiseksi kuluneen kamarituolin, jossa oli puiset karmit. Laiskanlinnan viereen oli olohuoneessa pystytetty jalkalamppu jolla oli messinkiset käpälät. Joskus niitä kissa tuijotti oudoksuen. Muista tämä, vaikka juokset et ehdi koskaan perille, sanoin kissalle joka vilkaisi minua halveksivasti. Tuon ohjeen olin keksinyt itselleni.

Olin iltapäivällä tuhonnut vanhan käsikirjoituksen jonka työnimeä olin aina hävennyt. Punainen pastoraali. Mikä minut oli saanut sellaisen nimen kyhäelmälle antamaan? Kun sitä luin, muistuivat mieleen tunnelmat joita elättelin ja toiveet joita siihen asetin. Jo vuosikymmeniä se oli pöytälaatikossa lojunut ja aina hävettänyt. Se oli alkanut haista paatosta ja ylipursuavaa tunteilua. Aiheena oli mies, joka vuosien jälkeen palasi nuoruuden maisemaan ja löysi sieltä entisen ihastuksensa, joka oli pahimman koulukiusaajan kanssa naimisissa. Ei kovin omaperäinen aihe. Nyt jos kirjoittaisin tarinan uudelleen, tappaisin kiusaajani ja jättäisin ihastuksen vanhaksi piiaksi. Se on elämän katkeruutta.

Kaikki on mahdollista ja toden näköistä. Aikaa ja paikkaa ei ole. Vähäpätöisellekin todellisuuden pohjalle mielikuvitus kehrää ja kutoo uusia kuvioita. Näitä Ingmar Bergmanin sanoja pohtiessa päätin alkaa uutta käsikirjoitusta. Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille. Vähäpätöinen todellisuus johdatti minut vähitellen mollisävyiseen dystopiaan, painajaiseen jossa mielikuvitus kehrää ja kutoo loputtomiin, kunnes loppu herää taas uuteen uneen. Ja tiedänhän minä, että sonaatti viihtyy parhaiten romantiikan musiikissa, sellaisessa jota minä mieluiten höristelen. Eikä haitari siihen kuulu ollenkaan, paitsi mitä nyt vähän Tuupovaarassa.

Nousin laiskanlinnasta, puistelin tomut harteilta ja lähdin määrätietoisesti kohti pianoa, jota en osaa soittaa. Kissa näytti närkästyneeltä ja livahti oven raosta keittiöön, josta alkoi kuulua päämäärätietoinen askartelu kermakupin äärellä. Minä jäin ovelle seisomaan ja partaa haromaan.

(2022)

Ingmar Bergman

 

MISSÄ ON IHMINEN?

Homo sapiens, non sum qualis eram

Auringon säteen lävistämänä, ja äkkiä ONKIN ILTA

Olin kuunnellut jo tovin asiakkaiden keskustelua. Kiinnostuksen aiheina olivat automerkit, moottoripyörät ja ruohonleikkuu kesämökillä. Kun sitä rikkaruohoa tuppaa tulemaan joka paikkaan, ja vielä sekin vaiva, että vesijohto on rikki. Pitää kantaa itse vedet saunaan. Inflaatio syö rahat pankkitileiltä eikä tässä maailmantilanteessa oikein tiedä kannattaako sijoittaa pääomaa mihinkään. Ulkomaille on uskaliasta lähteä kun soditaan ja psykopaatit riehuvat ydinaseilla uhkaillen. Niitty- ja ketokukat peittävät ojan pientareita ja puistikoita vaikka niitä kuinka parturoisi. Rikkaruoho valtaa tilaa ihmisen istuttamilta oikeilta kukilta joilla on suunniteltu järjestys.

Missä on se asiakas, joka luki Jungin psykologiaa ja jonka kanssa käytiin pitkät keskustelut unien merkityksestä? Tai hän jonka kanssa juteltiin tähtitieteen viimeisimmistä saavutuksista, mustista aukoista ja madonreijistä, singulariteeteistä. Entä missä on hän, joka veti yhtäläisyysviivan paranormaalien ilmiöiden ja kvanttifysiikan outouksien väliin. Mihin on hävinnyt ihminen joka kirjoitti runoja tai romaania ja tuli kysymään minulta neuvoja, ikään kuin olisin niitä muka osannut antaa. Häntä kiinnosti myös romantiikan kauden musiikki, ei se raakkuminen ja rähinä mitä nykyään tarjotaan uutisten molemmin puolin. Mihin oikeat ihmiset ovat kadonneet ja mistä nämä tosikot ja robotit t ovat kirjastoihin tiensä löytäneet? Nämä luulevat. että kirjaston tehtävä on lainata vain ajanvieteroskaa sitä tarvitseville, ei puhua ääneen eikä ajatella itsenäisesti. 

Miksi he parturoivat kaikki luonnon kukat teiden varsilta ja niittävät kedot sängelle.He puhuvat luontokadosta. Joukossa on niitäkin, jotka sanovat etteivät ole koskaan kirjastoa tarvinneet eivätkä tule tarvitsemaan. He ovat jo syntyessään niin lahjakkaita. Missä on se pikkutyttö jonka hätäinen ääni kuului kirjaston vessasta: setä tuu pyyhkiin! Minne on viety hänet.joka näki pikku-ukkoja kirjahyllyjen välissä ja esiintyi natsiupseerina. Missä on se nuori nainen joka soitti lasten iltapesun aikaan ja pyysi minua tulemaan kapakkaan drinkille? Missä ovat ihmiset? Ne ihmiset joiden takia ja joiden kanssa oli mukava elää, ne jotka eivät tärkeilleet teknisillä taidoillaan. Ne ihmiset jotka tulivat hyvin toimeen työssään ilman pitkän matematiikan arvosanoja.

Kysymyksiä on paljon eikä niille loppua tule ennen elämän pääteasemaa, jota juna jo vahiteistoissa ryskyen lähestyy. Olisi aika koota matkatavarat, mutta pääteasemalle niitä ei saa ottaa mukaan. Tullimuodollisuudet ovat kuulemma tiukat eikä käteinen kelpaa, eivät pankkikortit eivätkä osakekirjat. Siellä vaaditaan vain henkilötunnusta ja tehdään ikäviä kysymyksiä siitä mitä tuli tehdyksi ja miksi. 

Missä kaikki ihmiset ovat? Missä minä olen? (2022)

Heidegger: On lumottu alue, josta kaikki palaa siihen missä se voi levätä. 

Kirjastotyö.

 

                              

OUTOA  LEVOTTOMUUTTA

Muutoon menöö hyvin,

mutta luntioomia kolottaa

                                        

                              Kuva: joku lampi syksyllä. Akavarelli noin 2002, T.Yli-Rajala.

Maantiellä juoksi hitaasti koira. Tämän minä huomasin iltapäivällä, heti sateen jälkeen. Seurasin koiraa katseella mutkaan asti, kunnes kadotin sen näkyvistä. Kirjoitin siitä lyhyesti joitakin huomioita jotka julkaisin blogissa. Muistiin palautui Fransin koira, joka otti osaa kaikkeen mikä huoletti koko koirakuntaa, mutta joka myös huomasi, että jokin pieni särö , mielipaha valtasi mielen jopa kesken kunninarvoisinta kansanjuhlaa. Toisinaan aivan tutussa piirissäkin. Lukiessa ajattelin, että rakkaan lähimmäisen näkeminen sai minutkin tunteman oloni hämmentyneeksi, avuttomaksi, jopa epätoivoiseksi. Yritin jotenkin hyvitttää tuota tunnetta, ja ystävät, joille tunnustin tämän ahdistukseni, yrittivät auttaa minua. Se oli vaikeaa, koska kukaan heistä ei tuntenut ketään muita kuin itsensä. He halusivat olla se lähimmäinen jota autetaan.

Ei ole lupa jättää huomiotta sitä, etten minä toki lähestulkoonkaan poikkea täydellisesti omasta lajistani, joka lienee ihminen. Asia jäi askarruttamaan siinä määrin, että illalla vaihdoin Kafkan novellikokoelman toiseen kirjaan. Lukeminen on ihmiskunnan tärkein seurustelumuoto.

Istuin jalkalampun pehmeään valopiiriin ja avasin Daniil Harmsin kokoelman, Sattumia. Lyhyt proosapätkä ”Satu” herätti minussa jonkinlaisen deja vu tunteen. Se kertoi pienikokoisesta miehestä joka oli kaikkeen tyytyväinen, mutta halusi olla pidempi. Sillä on merkitystä ihmissuhteissa. Minuakin on aina häirinnyt tosiasia, että en ole tarpeeksi pitkä. Jo kouluikäisinä suurimmat kormut, joilla oli urheijan syndrooma, ansaitsivat tyttöjen huomion. Näillä tyypeillä oli yleensä suuret jalat ja jykevät leukaperät. Minä luin ullakkohuoneessani runoja ja katselin ikkunan läpi mustaa yötaivasta, etsin sieltä oranssia Venuksen sirppiä.

Kirja sylissä lerpatteli lehtiään ja mieli pudota lattialle. Poimin sen parempaan otteeseen ja luin. Haltijatar kysyi mieheltä mitä tämä halajaa. Miten tuttu tunne! Mies oli neuvoton eikä osannut sanoa mitään. Haltijatar uteli ja uteli vastausta saamatta ja hävisi lopulta tiehensä. Ehkä se liittyi cheerliiderien porukkaan huutamaan ja tanssimaan pelaajille. Silloin mies purskahti itkuun ja alkoi pureskella kynsiään. Minä en niitä ole koskaan pureskellut, mutta osaan olla introvertti ja kieriskelen itsesäälissä. Lopuksi jutun kirjoittaja katsoo asiakseen vihjaista lukijalle, että syvenny tähän satuun, niin tunnet olosi oudon levottomaksi.

Minä syvennyin ja tunsin todella oloni levottomaksi. Mietin, että olisiko pitänyt kasvattaa henkistä pituutta, hankkia jykevät tekohampaat ja jättää nuo kilpaveikot urheilemaan. Olisin voinut suuntautua politiikkaan ja hankkiutua johtajaksi. Tai ehkä olisi ollut parasta käyttäytyä kuin kärppä, joka on Jules Renardin näkemyksen mukaan köyhä, siisti ja hienostunut. Kulkisin elämän polkua pienin harppauksin kuopalta kuopalle antamaan kolo kololta yksityistunteja. Minulla on pedanttinen sielu ja siitä työstä minä nauttisin.

Jules Renard. Franz Kafka: Erään koiran tutkimuksia.  Daniil Harms.  Cheerleader. Absurdistinen fiktio.

Ks. blogi: Soratiellä juoksi hitaasti koira 05.05.2020

Muuten, luntioomia kolottaa vaan etelääsellä Pohojanmaalla.

C´ EST LA VIE

´

Puistokävelyllä kihlatun kanssa. Akvarelli 2020, T.Y-R.

 Vuosia tulee täyteen ihan lähiaikoina viisi yhdeksättä. Mitä se on, jääköön nuorempien ja paljon viisaampien arvattavaksi. Lapsesta lähtien milulla oli niin vilkas mielikuvitus, että moni aikuinen katsoi minua epäluuloisesti kieroon. Kymmenen ikäisenä seurustelin apinain Tarzanin, John Carterin,  Marsin sotavaltiaan ja Thuvia-neidon kanssa, johon olin syvästi ihastunut. Oli paljon muitakin, ja syynä tuohon seurusteluun olivat kotona muhivat pelot, jotka sikesivät vanhempien huonoista väleistä ja torailusta. Minulla oli hyvät välit heihin, mutta monesti piti paeta mielikuvituksen maailmaan. Kirjoittelin vihkoon satuja kirjahyllyn katveessa. 

Niitä minä olen kirjoitellut koko ikäni. Kirjava tuotanto on  kätkössä siellä täällä,. On pankin historiikkia, sananparsikokoelmia,talohistoriaa ja pakinoita sekä osuuksia antologioissa. Muutamassa kilpailussakin on tullut menestystä kunniamaininnoille ja palkintoon asti. On sekä muiden että omia,   itse kustannettuja teoksia. En oikein tiedä onko niiden nimitys oikea. Romaani on ihmisten silmissä jonkin firman kustantama, vähintään parisataa sivuinen ja mieluusti kovakantinen. Minä ajattelen, että ne ovat omia hengen tuotteita, ne ovat osa minun persoonaani. En anna valjastaa itseäni kenenkään asettamiin länkiin enkä suostu kenenkään ohjastamaan oikeaan, hyväksyttyyn tyyliin, romaanin tai novellin rakenteeseen. Minä hirnun ilman länkiä ja säntään kukkatapettien läpi ilman ohjastajaa. Tulkoon lukija perässä jos uskaltaa. 

Lukijoita on vaikealla tekstillä vähän, sehän on selvä. Eivät ihmiset osaa eivätkä halua ajatella. Joku sanoo että kyllä minä aloitin, mutta kun en oikein ymmärtänyt, se jäi kesken.  Ja toinen sanoo: kyllä minä sen luin, mutta en ymmärtänyt. Vasta toisella lukemalla se avautui. Minun, kirjoittajan mielestä tulos on hyvä saavutus, koska itse takkuan usein sen aukeamisen kanssa Kysyin muusaltani mitä mieltä hän on, otanko kävelylenkille mukaan lehtiön ja kynän, jotta voin heti merkitä ideat muistiin kun ne päähän pälkähtävät. Niillä on taipumus ilmestyä äkkiä ja häipyä saman tien. Et ota, muusa sanoi päättävästi. Hän murehti minun mainettani ihmisten silmissä, he kun vain haravoivat ja puhuvat ilmoista. Ehkä hän ajatteli myös poliisia, joka kerää oudosti käyttäytyvät vanhukset talteen.

No, oli miten oli. Aion vastakin kirjoitella proosalastuja blogissa. Niitä minä kuvitan usein omilla maalauksillani, joita kuvaan puhelimen kameralla. Ihan sama mitä niistä ajatellaan. Lukijoita on sen verran, että minua ilahduttaa, ja blogisivulla on joka viikko pari, kolme sataa silmäilijää. Kaukana ovat ajat, jolloin uneksin kiihkeästi eteen aukeavaa näkyä, jolla näen ihan omaa tekstiäni painettuna paperille.  Baudelaire sanoi, että kun nuori kirjailija saa eteensä esikoiskirjansa oikovedokset, hän on ylpeä kuin koulupoika joka on saanut ensimmäisen kuppatartuntansa. 

Niin se todella on, asian laita. (2022)

  Baudelaire.  

 

 

            HULLUT  TANSSIJAT

Kahvilassa me istuttihin, 

teet nautittihin, ja leivoksia

                                                       

                                         

                                           Kuva: Yksinäisyys.  Akvarelli 2002, T.Yli-Rajaala.

Nämä vanhan ja arvokkaan laulun sanat palautuvat mieleen, kun eksyy lukemaan romaania, muistelmateosta, mitä tahansa proosatekstiä. Se kertoo vain asiaa eikä hypi turhiin luonnon-kuvauksiin tai näkyihin. Silmäilevä lukutapa ei jaksa keskittyä kuvaamiseen, asiaa vaan olla pitää. Digitaalinen kuva tunteista on keinotekoinen, se on kone-elämää. Kirjallisuus joka poh-jautuu vain köyhään arkipuheeseen, ei kykene syvälliseen näkemykseen. Kielellinen kehitys perustuu paljoon lukemiseen lapsesta alkaen ja perheen käyttämään kieleen. Ilman niitä ei synny kirjallisuutta.

Luin kerran mielipiteen jossa ylistettiin yksinkertaista, klassista tyyliä. Ei turhia kuutamoita, syysvärejä, ei sateen ropinata. Ei ilmeitä eikä turhia puheitakaan. Yksivakaa tarina on luotetta-vinta. Kuka sellaisesta nauttiikin, on sitten eri asia. Vain vaka-vamielinen kirjanpitäjä saa siitä nautinnon. Kutkuttaisi tietää mitä tuollainen yksivakaa lukija kokee avattuaan vaikkapa Gabriel Marquezin romaanin Sadan vuoden yksinäisyys, tai Kukapa everstille kirjoittaisi, Millaisia ajatuksia  hänessä herättää  Franz Kafkan romaani Linna. Esimerkkejä on kir-jallisuudessa pilvin pimein. Onneksi kaikki eivät ole olleet klassisen tyylin tai naturalismin kannattajia. Jonkin katsan-tokannan mukaan kirjailijoissa, - niin kuin muissakin taitei-lijoissa, - on onneksi joukko  hulluja, Eivät he kaikki ole edes vähän onnellisia, vaan äärimmäisen onnettomia hulluja he ovat. 

Ymmärtämättömyys, pilkka ja ylimielisyys ovat  ajaneet monet mielenterveysongelmiin. Tässä tragediassa ovat syyllisiä ne, jotka ovat omasta mielestään parempia ja joilla on oikeus ja kyky arvioida muitten aikaansaannoksia. Mihin nuo arvostelijat perustavat oman ylvoimaisen paremmuutensa? Proosan ja runon ymmärtäminen  on monille ihmisille ylivoimaista. He lukevat mieluummin almanakkaa.

Nietsche ilmaisi mielipiteensä näin: 

Ne jotka eivät kuule musiikkia, pitävät tanssijoita hulluina.  

Filosofinen fiktio. 

Otsikon väri epäonnistui, siitä tuli hämärä. Millään ilveellä en osaa sitä saada

näkyviin. Tämän proosalastun nimi on HULLUT TANSSIJAT.

VÄHÄN MYÖHEMMIN

1970-luvulla

 

                            Kuva: Hetki hämärässä (Akvarelli, Yön repaleita T.Yli-Rajala 2019) 

Miete: Vain uuhi uskoo joulupukkiin. 

Me pässit olemme epävarmoja.

Mäntyjen rungot eivät punertaneet enää. Ne olivat hiilikynällä huitaistuja mustia rantuja taivasta vasten. Ikkuna oli ruutu, sen eteen pöydälle Katja oli sytyttänyt pöytälampun. Hän oli puhunut kissastaan, sukinut vähän hiuksia peilin edessä ja vilkuillut minua. Ja minä pohdin että mitä minä täällä tein. Turhaa puhumista pelkästä puhumisen ilosta. Hänen äänensä oli kuparinhohtoinen niin kuin olivat hiuksetkin. Neuroottinen tarve täyttää tyhjä tila omalla äänellä, ajattelin, ja ärtymys pyrki esiin. Pahalta maistuva, karvas röyhtäisy. Minä olen aina yksin. 

Katja askarteli viattomasti vihreän laukkunsa kanssa. Latoi peilipöydälle pulloa ja puikkoa, näytti kotiutuvan. – Mitä merkitystä nimityksillä on? hän äkkiä kysyi. Punatulkku! Yhtälailla minä voisin saada kolmannen luokan vapaudenristin tammenlehvien kera. Tai muuta yhtä älykästä, hiusten väristä. Nimityksistä ei muuta saa kuin päänsärkyä. Näin on, usko pois. Ja minä tykkään värjätä hiukset hennanpunaisiksi. Muuten mun oikee väri on maantienharmaa.

Katja seurasi katseellaan kun minä nostin paperipinon pöydälle. Vien tämän huomenna sen lehden toimitukseen, siinäpähän lukevat, sanoin. Ja muotoilevat tekosyitä siitä miksi ei jul-kaista. Minun ajatukseni eivät yllä päätoimittajan tasolle. Meillä on Katja sama ongelma.

Yllättynyt hiljaisuus. Katja suki ja suki hiuksia, pöyhi ja tiiraili pää vinosti peilikuvaa. – Osaat sä näköjään puhuakin, hän sanoi. Ootko sä muka julkassu jotaki oikeesti? 

- Olenhan minä, muka. Enkä minä pyri esille hinnalla millä hyvänsä, varsinkaan jos en tarpeeksi hyvää osaa. Maailma on täynnä typeriä julkaisuja jo ilman minuakin. Nuo tuolla rantasaunassa lukevat keskenään toistensa tekstejä ja kehuvat niitä. He ovat kaikki saman mielisiä ja laulavat nuotin vierestä samoja yhteisiä lauluja. Kun minä siellä käväisin, olivat hetken hiljaa. Kaljan, Marxin ja kossun voimalla ne parantavat maailmaa. Ovat niin vapaamielisiä etteivät anna muille puheenvuoroa. Minä olenkin onnettoman huono puhumaan, niin että siinä he tekevät viisaasti.

- Olisitko sä sitte puhunu niille jotaki? Katja kokosi tavaroitaan käsilaukkuun. Pöydällä lojui värikäs piirros jonka hän oli ajankulukseen kyhännyt. Aikaa siitä on vierinyt vuosi-kymmeniä, mutta piirros on vielä tallella minun papereitteni kaaoksessa.

- Ajatus puhumisesta tympäisi. Ne ääntävät sanan omikron amerikkalaisittain, oumikron. Tai luulevat ääntävänsä. Minä puhun yleensä kontin kieltä ja äännän komikron ontti. Sen tähden ne vaikenevat ja hengittävät syvään. Katsovat toisiaan ja vaihtavat puheenaihetta. Että pitäisi kieltää kamarimusiikki ja soittaa vain heviä. Minulle ne vinoilevat.

Painoin soittimen nappia. Monika Grupin ääni loihti ilmaan  barokkikoukeroita, ja minä suljin silmät. Elin väärää vuosisataa.

- Sä et sitte aio tulla sinne, Katja kysyi. Mä kyllä meen katsomaan mitä ne siellä puuhaa. Voithan sä tulla sinne vähän myöhemmin, makkaraa paistamaan.

En minä siihen mitään vastannut. Kuulin kuinka Katja avasi oven ja lähti kuuntelemaan heviä ja poliittisia puheita.  Minä jäin yksin Monikan kanssa. Piirros jäi pöydälle, ja minä sen siitä taittelin talteen. Mäntyjen rungot eivät enää punertaneet. Yö hiipi Ikkunan takana ja peitti huppuun kaukaisen valon. (2021)

Taistolaiiset 

  

E N S I M M Ä I N E N  K I V I 

Miete: Pimeys on paloiteltavissa muistojen veitsellä

Kuva: Lehmus (akvarelli 1997, T.Yli-Rajala)

Kun ikää kertyy alkavat muistikuvat pursuilla reunojensa yli. Kaikki mitä muistojen maljaan on elämän varrella kertynyt, pysyy sellaisena mielessä. Jos niistä kerrot, niin sivulliset kyllästyvät ja  sanovat, että aina sitä samaa. Semper eadem, eikö mitään muuta nouse mieleen?

Vaikea on kertoa totuutena tapahtumista, joita ei ole koskaan ollut. Aitoja tapahtumia on ollut  lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä keski-ikäisenäkin. Vain niistä voi puhua ja niistä kirjoittaa. Jos ihminen, ei elämässään muuta tee kuin tuijottaa tablettia ja pelaa, niin muistille voi käydä niin kuin käy täyttyvälle astialle. Hän ei näe eikä koe enää mitään. Vanhuudessa aika pysähtyy, vaikka se salakavalasti näyttää vain kiihdyttävän vauhtia. Tuon vauhdin takia tuntuu kuin olisi pakko kertoa kaikki se, minkä vielä muistaa. Jokin demoni mielen pohjalla sopottaa, että kokemuksista voi oppia. Että sinun kokemuksistasi on hyötyä muillekin. Että he ovat niistä kovin kiinnostuneita. Kun maailmaa katsoo ja seuraa sen tapahtumia, vaikuttaa siltä, ettei ihmiskunta ole oppinut mitään. Hurskaimmillekin se on limbus patrum. Kahdeksan ja puoli miljardia vähä-alyistä kiertää huimaavaa vauhtia auringon kyydissä linnunrataa, ja kaikki he luulevat olevansa olentoja terävimmästä päästä. Moni heistä on pelannut tietokonepelejä koko elämänsä. Moni on ratkonut elämän kannalta turhia yhtälöitä. 

Eikö siis mitään muuta tähdellistä nouse mieleen? Mitä muuta voisi nousta? Fiktion, fiktiivisten tarinoiden  maailma, representaatio ja mielikuvitus. Onneksi on näin, sillä muuten maailma olisi tylsä paikka. Kiitokset niille kirjailijoille , jotka tämän tylsyyden keskellä luovat uutta, mielikuvia ja mahdollisuuksia joita ei ole. Kokemuksia joita tosikot eivät usko. Tosikoille kelpaa vain kaikki sellainen, mikä on käsin kosketeltavissa ja heidän mielestään siis totta. Se tarina on realismia. Jos siinä heteka saa siivet, hirnuu ja lähtee lentoon, se on maagista realismia. Tosikko ei pysähdy pohtimaan onko se totta, vaan antaa sille nimilapun. Se on vähän maagista,  mutta tuskin totta. Lukijalle, joka ei  karsinoi asioita eri nimikylttien alle, se on uskottava totuus, joka on vain kirjoittajan mielessä. Antaapa siis olla rauhassa, sillä asia on juuri niin kuin hän väittää sen olevan. Vuode voi lentää jos sen toimet niin tulkitaan. Se on katastaasi ennen tragedian loppunäytöstä.

Kun  kritiikki murhaa kirjailijan tilalla esiintyneen kaksoisolenonnon, sen jota ei ole, niin harvoin on kirjailija halukas katsomaan omaa kuolemaansa ja sen juhlintaa lehtien sivuilla. Tai kuuntelemaan, kuinka vieraat jakavat hänen ajatustensa sisällön. Tarkoitan tällä sitä, että jokainen lukija luo mielikuvan kirjoittajasta, joka edustaa todellista ihmistä. Häntä, joka on. Häntä joka itse on se viaton, joka heittää aina ensimmäisen kiven. (2021)

Representaatio. Maaginen realismi. Limbus patrum. Katastaasi.