MATKALTA ROSEMARYN LUO

Lyhytproosaa ja symbolismia

Katynin luutnantti.

Näyttelykuva, Vaasa 1988(?) hiili. T.Yli-Rajala

Ikkunasta katsoin kun juna lähestyi pysäkkiä. Kokosin matkatavarat mukaan ja astelin vaunusillalle. Siellä joku pitkä mies nojasi vaunun oveen, ja meille kehkeytyi kiinnostava keskustelu. Onko matka mihin, kysäisin mieheltä. Rikoin hiljaisuuden, jonka minun saapumiseni oli saanut aikaan. Hän mulkaisi ylimielisesti ja sytytti mahorkan. Mieshän on vakoilija, minä ajattelin ja vedin henkeä. Hänellä oli vasen käsi housun taskussa, siis selvästi liipaisimella.

Jatkoin nihkeästi alkanutta keskustelua. On tässä taas pidellyt ilmoja. Sadekuuro yllätti, niin että olen ihan märkä yltä päälä. Onneksi Rosemarylla on kokemusta terveyskeskuksesta. Hän pesi siellä vainajia aina kun niitä ilmaantui.

Ja kukahan tämä Rosemary on, saanen kysyäni mies sanoi ja yskäisi viranomaisesti. Hän on minun kihlattuni, minä vastasin ylpeänä.Tapasimme viime kesänä tangomarkkinoilla ja hän hullaantui heti minuun. Vaikka eihän se mikään ihme ole, jatkoin vielä merkitsevästi.

Minä olen muusikko, mies esittäytyi jo vähän ystävällisemmin. Vasemman housun lahvin seutuvilla kohoili parabellumin kahva. Näin sen mytyn ulkomuodosta hyvin. Mies hymyili ja alkoi hyräillä sitä baritonisooloa Shadow of your smile. Sehän taisi olla Gerry Mulliganin soolo. Minun teki mieli vessaan, mutta juna hidasti nyt vauhtia ja lähestyi pysäkkiä. Jo kaukaa näin Rosemaryn huitovan tervehdystä. Hämmästyin kovin kun hän lä hestyi tuttavallisesti muusikkoa.

- Mennään heti rokkifestivaaliin, Rose intoili. Mulla on liput kaikille ja sinähän tämän maksat, hän vilkaisi minua ohi mennen.

Siinä hän käveli muusikon rinnalla ja hymyili minulle kauniisti.

Tanssilava oli metsän keskellä. Jo kaukaa kuului ulina ja paukutus mikä häiritsi kuuloaistia. Paikan päällä näytti kuin olisimme saapuneet kannibaalien kevätkarkelohin, vaikka oli syksy. Joku siellä kiekui kaula ojossa ja meno oli riehakasta, osa porukastaa seisoi kuin halvaantuneena ja ojensi käsiään tervehdykseen. Sieg Heil? Se oli selvä joukkopsykoosi. Silmissä tuijottava katsa.

Mitä? Onko tämä joku NSDP.n tilaisuus, minä tiedustelin.

Vaan muusikko oli nyt päässyt elementtiinsä.Hän huomasi soittopelin nurkassaa ja ryhtyi toimeen. Sormet tanssivat cembalon hampailla, häntä heilui tahdin, jalka polki pedaalia. Mikä olikaan soittajan soitellessa  kun virittäjä oli kadonnut jäljettömiin?

Krouvikansa polki, nosti tekojalkaa, ruostehäly kauas kalkkaa. Soittajan oli sormissa se jokin, ja autiolla maalla Salvador suitsitti palavaa kirahavia. Rosemary näytti vähän vaivautuneelta, minä vielä enemmän.

Katsoin biletystä. Täälläkö tuo Rose päiviänsä kuluttaa?

Mestari vain päätään vatkaa, metrin pitkää tukkaa nakkaa. takin helmat maata laahaa, hymy kulmahampaat paljastaa. Hei hulinaa, soitto tässä kapakassa aina kannattaa. (30.11.1967)

En muista Vaasan näyttelyn ajankohta ihan varmasti. Muusikon esitys on vuodelta 1967.

Asia; The SHADOW OF YOUR SMILE, GERRY MULLIGAN

                             

                                                            Rosemary bilettää

ON ILTA HIIPINYT HÄMÄRÄÄN

Symbolistista lyhytproosaa                             

             

Akvarelli 2018 Kerttu Maria Yli-Rajala

Vielä syyskuussa, paljon ennen  joulun aikoja me isuimme pihakeinussa kahden, Jyri ja minä. En huomannut mistä hän siihen tulla tupsahti, mutta siinä hän istui ja yhdessä katsoimme iltaöistä punervaa kuuta, joka vieri talon har-jalla. Odotimme milloin se ilmestyy taivaan ja veden viivalle, putoaa ja värjää taivaan punaiseksi. Tuuli oli käätyny vastavirtaan ja Jyri käänsi nyt kasvonsa minua kohti.

- Sinä et realismista paljon  välittele, hän sanoi. Minä kirjoitin  runoja, mutta niitä ei taida kukaan enää muistaa, hän vielä mietiskeli. Me olemme niitä senioreja. Meidän kirjoituksiamme selittävät alle nelikymppiset kriitikot, jotka vasta opettelevat elämään. He tietävät ja tuntevat kaiken, ja lukevat vain omia ja tuttujensa kirjoituksia.

Minun kirjahyllyssäni on sinun runoteoksesi Päiviä, sateita, minä kehaisin. Aina silloin tällöin kun oikein ketuttaa nykyrunous, etsin sen käsiin ja selaan. Niissä minua ihastuttaa todellisuus, se ettei  tarvitse uskoa vain siihen minkä näkee. Ettei radiosta tarvitse kuunnella väkisin syötettyä kakofoniaa. jota ne kutsuvat musiikiksi. Että saa uskoa siihen, että runoratsu on  näkymätön, ja sillä on siivet. Ja varsinkin näin syksyllä.

Tähän Jyri ei sano mitään. Hän vain katsoo kuuta joka vierii ja vierii, kuuta joka jo kohta putoaa metsän reunaan. On ilta hiipinyt hämärään ja aika nousta keinusta, puistella housujen lahveista roskat ja lähteä taas nukkumaan.

Mennyt aika ja tämä hetki eivät ole kieliopillinen ongelma. (2025)

Runoilija Jyri Schreckiä (1927-1982) muistellen, 

PÄIVIÄ, SATEITA, 1962

Nopea päivä silmien yli, luomien reunaa aurinko kulkee                                                                  

 hiusten lävitse palava lintu                                                    Poimi lumpeet joka ilta, sitoi seppeleen  hiuksiin          

                                                                                                 katsoi kuuta         

                                                                                                  ilta illan jälkeen    poimi    syvemmältä                                                      

                                                                                                                                

                                                                                                 Lola Astanova. Chopin nocturno op 9 no 2

                                  

                                                                                                                                                                                                                         

                                                            

               

      Ä LÄ  PELKÄÄ PIMEÄÄ

Lyhytproosaa  

   

 

Ajan voi unohtaa vain sitä käyttämällä.

(Charles Baudelaire)

Kynttilä jäi palamaan kirjoituspöydälle. Valon lepatuksessa ehdin nähdä vielä pitkän käden, joka luikersi kohti peiton kulmaa. Älä pelkää pimeää, ääni kuiskasi. Minä olen tässä, ja ennen pitkää huomaat, että Sokrates oli oikeassa. Me elämme, vaikka aika on nyt lentänyt tähän hetkeen ja pysähtynyt. Anna sen huokaista.

Sokrateskaan ei tiennyt, oliko unessa vai valveilla.

Uni alkaa hitaasti ja huomaamatta, se tähtää heti yllättävään suuntaan. Näen etäiset tapahtumat menneisyydestä. Ne ovat kuin välähdyksiä, ja nyt aika lehahtaa lentoon ja pysähtyy tähän hetkeen, äkkiä ja varoittamatta. Maalasin iltapäivällä uuden taulun täplätyyliin. Siitä muistui mieleen sama aihe ja tekniikka. Olin maalannut suuren 140 kertaa 140 sentin kokoisen taulun, josta oli tarkoitus räpsäyttää valokuva. Se oli kerrassaan onnistunut ja komea. Yöllä roihahti auto tuleen ja poltti koko rakennuksen ja taulu upposi ikuisuteen.

Aamulla kun heräsin, oli pitkä käsi luikerrellut taas vuoteen alle. Kynttilä oli sammunut omine aikoineen ja huoneessa tuntui kevyt palaneen muisto. En ollut taaskaan varma siitä mikä oli totta.Totuudella on klovnin kasvot, se virnistelee aina kevytmielisesti eikä sitä pidä huutaa koskaan apuun.

En siis huutanut. Kokosin maalaustarvikkeet, pensselit ja veitset, öljy- ja akryylivärit pieneen pahvilaatikkoon ja vein ne vuoteen alle. Näin päivän valossa en nähnyt kättä, mutta tiesin että joku piti minua silmällä. Ajattelin, että Platonin mielestä unet kuuluvat sielun irrationaaliseen olemukseen, noituuteen ja hulluuteen. On turhaa uniaan pelätä, niitä ovat nähneet minua viisaammatkin. Vain materialisti tuntee sen klovnin, jolla ei ole oikeita kasvoja. Hän nukkuu yönsä ilman painajaisia, koska on mielestään perin juurin viaton.

On suoja melkein kaikkeen,  on suoja tulelta ja kylmyydeltä, on koilta, ruosteelta ja miltä vain.Vaan ei ole suojaa ihmiseltä. (Harry Martinsson: Aniara. (2025)

( julk. myös Lumooja 2025 )

Asiasana: Baudelaire.  Harry Martinsson: Aniara. 

Aatoksia:

Naisnäkökulma. Ehkä vika onkin siinä kulmassa.

Odotamme nyt milloin Suomen unelma voittaa venäläisten järjestämät vaalit.

Varomattomuus autiolla kadulla on uni.

Miksi kierrän sen kolmesti ennen aamua? (T.Yli-Rajala)

                                                               

                                                                                                                               Lola Astanova. Chopin Nocturno op 9                                                                 

                                     

                     
                          

 LUONASI JOS OISIN

Lyhytproosaa    

 

                                                                            Loukattu itsetunto. Akvarelli.

Kaipaan rauhaa tähän lyhyeen syyspäivään jota elän. Tiedän, että kun kellon tikitys päättyy, seuraa hiljaisuus ja kaikki on ehtinyt jo tapahtua. Pietaryrtit kukkivat taas niin kuin ne ovat kukkineet joka syksy. Hän kertoi minulle syrjähypystään, lomamatkasta etelään. Äänestä olin kuulevinani kostonhalua ja kaunaa. Hän oli vapaa eikä piitannutsiitä mitä minä ajattelin. 

Avoimin silmin hän minua sitten katsoi, puhumatta enää enempää. Meillä ei ollut tulevaisuutta, ei mitään yhteistä, se kävi nyt selväksi. Kello lähti lentämään, sillä oli hitaat siivet. Sen koikku kantauti kattojen yli ja sen varjo peitti minut. 

Olin taas yksin, ilman aikaa ja paikkaa, tämän unen rajapyykit olivat etäällä. Kerroin tästä Göstalle. Istuimme kiven päällä rinnan ja muistan mitä Gösta sanoi. Jos arvoitukseen ei ole ratkaisua, se on vastaus. Mutta mistä arvoituksesta hän puhui? Oliko lähteminen arvoitus vai ratkaisu. Ehkä lähteminen olikin vain runo. 

Minun rakkaani lähti etääntymään katua pitkin kauas pois eikä katsonut enää taakseen. Hänellä oli nelikymppisen itsetunto, ja minä olin se sika jota Gabriel Garcia Marquez tarkoitti kun puhui meistä. Garcialla itsellään oli samat kokemukset. Miten se olikaan, miehet ja siat? Niin minun rakkaanikin oli sanonut lähtiessään.

Ei tulevaisuutta muka. Mihin sitä enää tarvittaisiin, kun menneisyyttä oli jo vuosikymmeniä kaksi. Mirja rakkaani tuli takaisin jo iltapäivällä. Minä hyräilin vahingoniloisena vanhaa iskelmää luonasi jos oisin. Olin tyytyväinen itseeni, vaikka minun itsetuntoani oli loukattu.  Pietaryrtit hehkuivat iltavalossa ja kaikki oli taas niin kuin ennenkin. Mirja nouti kaapista viinipullon ja keskustelimme kiihkottomasti elämän tosiasioista. (2025)

Asia: Gösta Ågren

Mutta minä elän sateen ropinassa

vanhoissa valokuvissa ja entisaikojen papereissa

joita tuuli riepottaa (T.Yli-Rajala)

EN SAA ENÄÄ UNTA

Lyhyttä proosaa

                                                                      Kaarne harmaalla taivaalla

Yöstä irtosi lepakoita. Niitä riippui siellä täällä saunan oven kamanassa. Ne näyttivät ilkeiltä, mutta viattomiahan ne tietysti olivat. Ei niillä ollu mielipiteitä eikä kiinnostusta siihen, mikä minua vaivasi.Koira makasi tutulla paikalla lähtöä odottamassa. Se tiesi, ettei pääse mukaan, ja odotti siksi. Hyvä niin, sillä minua väsytti eikä soutumatka kaisikkoon houkutellut meitä kumpaa-kaan.

Illalla näin sen taas. Hahmo ilmaantui kaislikon takaa ja näytti kuin se olisi kahlannut vedessä suoraan kohti. Koira luimisteli korviaan ja murisi, Minä kuulin veden solisevan hahmon askelissa, näin sen tuijottavan minua. Koira rannalla haukahti ja murisi hetken, rauhoittui epäluuloisen näköisenä ja asettui taas makuulle. Kun nyt uudelleen katsoin hahmoa, se oli kadonnut niinkuin usein ennenkin. Ajattelin, että sillä oli lepakon silmät.

Nousin kiveltä jolla olin istunut ja puistelin housun lahkeista rantahiekat. Menimme mökkiin, koira ja minä. Hän asettui makuule oven viereen, koska oli tietoinen vartiotehtävästään. Kohensin punaisia hiilia takassa ja avasin soittimen. Orlandon misere, renesanssimusiikkia. Koira huokaisi, se oli helpottunut näistä iltahetkistä rantamajassa. Se ei lopsauttanut korvaansa edes huuhkajalle, joka huhuili rantakuusikossa.

Siitä oli tänään kymmenen vuotta. Hän lähti yksin uimaan kaislikon takaista syvännettä kohti, mitään sanomatta. Meillä oli ollut iso riita mitättömästä asiassta. Enempää en muista, koska takan hiillos jäi hehkumaan ja minä nukuin silloin mökissä uneen, josta heräsin vasta myöhemmin sairaalassa, paljon myöhemmin. Minulla oli häkämyrkytys. Eikä hän tullut takaisin, koskaan häntä en löytänyt ja me odotamme vieläkin, koira ja minä. Joku sanoi että hän muutti ulkomaille.

Koira makasi kerällä ,ja kuulin taas kuinka se huokaisi syvään ja liikehti rauhattomasti. Järveltä kuului ääntä, joka syntyy kun vedessä kahlataan kohti rantaa. Ihmiset ovat epäluuloisia, poliisi on kyllä jo lopettanut tapauksen tutkimukset. Hänet on kirjattu kadonneeksi, enkä minä saa unta kuuntelematta risahduksia ja ääniä järveltä.

Tunnen vain, että hän on täällä taas tänään.

ps. Unen logiikka voi yllättää. Muista, että syy ja seuraus ovat saman kohteen kaksi eri olemusta.

AILAHDUKSIA:

Mikä takaa, ettei tekoäly valehtele meille?

Nisumaa oli isäni ilo aamusin. Siinä kaikki. Ja sitten tuli iltapäivä räntäsateineeen.

Natsien esi-isän olivat tummaihoisia ja muuttivat 40000 vuotta sitten Eurooppaan Afrikasta.Sieg heil!

                            

 Ainavalmis  

Lyhytproosaa                    

                                                                                                                                                                       

                                                                                                                                      

Työnjohtaja nosti naulalaatikon eteeni ja neuvoi. Tämä huovan pala tungetaan rakoon, joka leikkasit veitsellä kattohuopaan. Ja pane se niin päin paikalleen, ettei sadevesi valu paikan yläpäästä välikattoon. Ymmärrätkö?

Minä katsoin hajamielisesti huovan palaa, jota hän lerpatti kädessään. En jaksanut olla kovin kiinnostunut, minua askarruttivat muut asiat. Sellaiset joiden takia työnjohtaja päätteli, että minä olen vähän päästäni vialla. Mietin sitä, miten pakonopeus voitaisiin joskus tulevaisuudessa nostaa yli yhteentoista kilometriin sekunnissa. Se oli kokonaan eri mttaluokan asia kuin tuo huovan palanen. Äijän silmille valuva lippalakki ärsytti minua.

Työnjohtajan mielestä minä olin hidasälyinen ja lahjaton. En tiennyt mihin kaikkeen vasaraa voi käyttää. Enka oikein tiennyr sitäkään mikä on kakkosnelonen. Herra paratkoon!

Kevätkesän aurinko porotti kuumasti, huopakatto hehkui lämpöä niin, että olo oli kuin saunassa. Räystäspääskyt puuhasivat pseänsä liepeillä, kaukaa kantautui moottorijunan vihellys. Ujutin huovan palasen kattoon leikattuun rakoon väärin päin, mutta sitä en ajatellut. Mieli askarteli uimarannalla. Tuleekohan se tyttö taas illalla uimaan jokirantaan. Se oli varmaan kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin, koska sillä oli rillit. Oli ehkä vähän likinäköinen, mutta viehättävä muuten. Saparot sojottivat oikealle ja vasemmalle, ja tissit eteenpäin. Minua häiritsivät vain lehmät jotka lähestyivä laitumen aitaa.

Työnjohtaja tarkkaili minua syrjäsilmällä. Hän nousi kyykystä ja askelsi varovasti minua kohti. Katto oli kuumuudesta liukas, piti varoa kaatumasta. Hän silmäili minun paikkaamaani kohtaa katossa ja puhalsi kiukkuisen pilven ilmaan. Mies oli kiihko nikotinisti. ­Mitä minä sanoin tästä, hän mesosi. Ei sitä noin päin panna!

Sitten hän otti muutaman steppiasekeln syrjään ja heilautti oikeaa kättään kaarssa pään yli. Oli ihan vähällä lentää turvalleen katolle.

Mutta minä mietin vielä sitä tyttöä. Kenenkähän kanssa se muka seurustelee.

-Ymmärrätkö sinä yleensä yhtään mitään, työnjohtaja ärhenteli. Etkö nyt enää muista miten päin se tuohon pannaan?

Hän näytti kattohuopaan leikattua toista vakoa. Revi tuo nyt irti ja yritä uudestaan. Pane se sinne oikeinpäin.

- Pannahan pannahan, minä tokaisin vähän ärtyneesti. Pannahan nyt vaihtehiksi oikein, päin.Herra paratkoon!

Pääsky lehahti läheltä ohi ja teki ilmaveivin.

Miettehiä:

Teitittelyn jälkeen on vuorossa sinuttelu, ja siitä ne ongelmat sitten alkavatkin.

Tyhjästä pullosta saa panttimaksun, Täydestä saa krapulan. 

Teologia antaa heille turvan, jota usko ei pysti antamaan.

MINÄ SIIIHEN HETKEKSI NUKAHDIN

LYHYTPROOSAA

                    

Motto: Paitsi esineei myös liikkeet ja toiminnot ovat leijuvia.

(Daniil Harms: Sattumia, Esineet ja muodot. WSOY 1988.

Lähdin iltapäivällä pienten nokosten jälkeen. Oli lämmin sää, ilmassa vähän kosteutta mutta ei satanut. Jostakin kuului sepelkyyhkyn kujerrus. Sillä oli pesä lähimaastossa. En tarkkaan tiennyt mihin päätyisin, piti vain kävellä. Istumatyö rasitti, hartioita pakotti ja mieli oli jotenkin maassa. Kirjoitin novellia Kaltioon. Sen nimi oli Yö ja usva. Se ei tyydyttänyt minua, pitäisi vielä harjoitella kirjallista ilmaisua.

Tutut pojat heittelivät riippusillalta tyhjiä viinapulloja jokeen. Jäin hetkeksi katselemaan touhua. Vaihdettiin muutama sana, ja sain tietää syyn. Pullot olivat muisto illoista, jolloin he valmistau-tuivat kirjoituksiin. Hyvin ne heillä menivätkin, molemmat pääsivät aan papereilla koulusta eroon. Kun lähdin jatkamaan matkaa, näin heidän katsovan perään. Pullojono selasi kohti Pikisaarta. 

Se olikin lokkien kirku mikä soi korvissa, ei sepelkyyhky. Minä olin heidän silmissään vanhus, se vähän oudoksutti heitä. Sillan ylityksen jälkeen käveli soratiellä vastaan matematiikan opettaja, jonka tiesin kuolleen jo kolme vuosikymmentä sitten. Hän tunnisti minut ja alkoi kuulustella mitä tein nykyään. Kerroin, että olin kokonaan luopunut numeroiden lajittelusta. Puuha kuvotti mi-nua, maalailin mieluummin tauluja. Se on mukavaa puuhaa, jos vain asiantutijat pysyttelevät ettähällä, matkan päässä.

Käy joskus näyttämässä mitä olet saanut aikaan. Haluan ostaa jonkin niistä jos siltä näyttää, hän sanoi.

Hän jatkoi matkaa. Pikisaaren vanha hahmo punersi iltapäivän kajossa. Pullot olivat kadonneet, ja niin olivat entiset luokkakaveritkin. He ovat nykyään hyvin palkattuja insinöörejä ja kaup-piaita. Minun päätäni särki ja nyt näin sen vanhan laulajan hoipertelevan siltoja pitkin minua kohti. Hän oli pikku pienissä niin kuin tavallista. Jo matkan päästä kuulin tutun sävelen. Hän lauloi sitä  laulua Silmät harmaat, ja tervehti minua. Me tunsimme toisemme, vein hänelle usein olutkorin mallasjuomatehtaan autolla. Laulaja asui Pakkahuoneenkadun kerrostalossa.

Kiersin takaisin pankkitalon kulmaukseen ja painoin hänen ovikelloaan pitkästä aikaa. Kukaan ei avannut mutta oven takaa kuulin hänen laulunsa taas. Joku tuli paikalle ja katsoi hämmäs-tyneenä. Ei hän siellä enää asu, muutti pois jo vuosikymmeniä sitten. Lieneekö enää edes elossa.

Silmissä niissä on kevät ja syys, autingon loiste ja yön hämäryys. Kuulin äänen oven takaa. Silmissä niissä on rakkaus, uskollisuus. Niille soi lauluni uus. 

Se ovi on suljettu niin kuin on jo suljettu nuoruuskin jota nyt muistelen. Mutta miten hän voi tietää , ajattelin, ja lähdin taas jatkamaan matkaa kadulle, jolla pulut etsivät nokittavaa. Nyt suunnistin Pokkisen puistoon jossa tapasin joskus istua valkoisella penkillä. Katselin taaskin Kalasääksi ja lohi veistosta, tutut lokit kirkuivat iltapäivää ja minä siihen hetkeksi nukahdin. (2025)

Ps.: Unen ja arjen logiikka eivät sovi yhteen. Aika lentää alusta tähän hetkeen, johon se pysähtyy. Totuudella on klovnin kasvot, eikä sitä pidä hutaa avuksi koskaan. Aika ja paikka vaihtavat huo-maamatta näyttämöä.  

Asia: Yli-Rajala: Yö ja usva Kaltio 1968

Ailahduksia:                                                        

Teen siis kaksi paukkua. Toisen minulle ja toisen itselleni       

Hän on niin likinäköinen ettei erota puheenjohtajaa nuijasta            YLI-Rajala: Paapan tupa. Mediapint 2025

                                                                                                                                             

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                      

 .                                 

                                                                     8