Mikä on ehjä, kokonainen ja
pitkä uni? Ei mikään.


HÄKKI

Ei ole nurkkaa, jota
Yön helma ei laahaisi
(Renard)

Hämärässä huomaan kuinka valkoisia koivujen rungot ovat. Lasin takana ikkunassa on koivumetsä. Runkojen lomassa näen kynnetyn viljapellon, jonka syysversot nousevat hitaasti kevääseen. Niitä on vaikea hyväksyä, sillä ohut lumikerros on ne peitellyt uneen. Pöydällä on kirja, johon olen vuosikymmenien myötä kirjoitellut muistiin unia, suurin osa arkisia ja merkityksettömiä. Kirjaan niitä muistiin tunnelman takia, sillä jokaisessa unessa on oma tunnelmansa. Joskus niistä voi löytyä yh-teyksiä todellisuuteen, mikä se sitten lieneekään.

Selaan kirjan lehtiä ja silmiin osuu merkintä unesta jonka näin kolme vuosikymmentä sitten. Varhaisnuoruuteni ystävä oli suljettu rautahäkkiin kuin petoeläin. Hän valitti ja anoi vapauttamista, vaati että joku avaisi häkin oven. Ihmettelin miksi hän valittti pimeää. Eihän tuollaisessa läpinakyvässä ristikkohäkissä voi piemeää olla. Näin kuinka takaa paistavat valokeilat läpäisivät sen niin, että tuo ystävä näytti kasvottomalta varjolta. Muistin meidän viimeisen tapaamisen. Istuimme hänen opiskeluaikojensa kämpässä kittaamassa kaljaa, jota oli noudettu korillinen kaupasta. Mitä useampi pullo tyhjeni, sitä syvällisemmäksi kävi keskustelu. Meillä oli erimielisyyttä maailman-katsomuksesta. Hän luki matematiikkaa ja luonnontieteitä, minä kyhäsin gradua Bysantin kulttuuriperinnöstä. Mitä hyötyä tuommosesta on, hän uteli vähän halveksivasti. Missä ja kuka noita tietoja tarvitsee enää nykymaailmassa? Minä puolestani uhosin, että ikinä en tule matematiikan yhtälöitä tarvitsemaan. Selviän elämästä humanistina enkä aio omaksua pääni ympärille kietaistua kaavaseppelettä.

Siirryimme vaikeasta periaatteesta outoihin kokemuksiin. Niin kauan kuin muistan, on minulla ollut tarve etsiä turvaa. Lapsena piileksin usein pöydän alla, kun aikuiset puhuivat maailman tapahtumista. Mitä ne olivat tehneet. En minä asettanut noita juoruja kyseenalaisiksi, uskoin niihin. Värjöttelin keittiön nurkassa ja kuuntelin. Ikkunassa hohti pimeys, kamarin ovesta minua tuijottivat hamuilevat silmät. Vasempaan korvaani ääni kuiskasi: älä pelkää. Se soi vieläkin todellisena korvassani. Joskus myöhemmin kerroin äidille tästä kokemuksesta. Hän hämmästyi ja sanoi kuulleensa aivan saman äänen.  He olivat matkalla kapeaa metsätietä kouluun, oli syyspimeä. Hän käveli jonon viimeisenä ja pelkäsi kun kuuli korvassaan tuon saman lohdutuksen. Kukaan ei hänelle eikä minulle tunnustanut kuiskineensa mitään kesken iloista rupattelua. Kerroin tämän kaiken ystävälleni joka puolestaan oli kertonut minulle lapsuutensa traumoista. Hän pelkäsi opettajia, joiden kanssa ei kos-kaan mennyt hyvin. Hänet oli pantu istumaan luokkaan koko sunnuntaipäiväksi raamattu nenän edessä jonkin mitättömän piirroksen takia. Siinä rehtori juoksi alastomana niin ikään alastoman liikunnanopettajan perässä ja taustalla esiintyi sikakuoro.

Minulla oli aina kuuntelijan osa, siksi olinkin kertonut oman versioni peloista. Yhden vain, sillä olihan niitä paljon muitakin. Oli ostettu alkosta kori aa-olutta ja se alkoi jo pyrkiä takaisin. Niin me päätimme lähteä jaloittelemaan iltapimeälle kadulle. Kirkon tornikello löi vasta yhtätoista. – Huomaatko nyt mikä ero meissä on, hän kysyi minulta. Minun pelkoni ovat todellisempia, sinä kuljet pää pilvissä ja koet hallusinaatioita. Sellaiset äänet syntyvät ihmisen omassa päässä, ja jos ne alka-
vat olla jatkuvia ja ahdistavia, niin päädyt hourulaan.
Näin me jatkoimme vähän erimielisinä kunnes minun oli aika kääntyä kadun kulmassa omaa majapaikkaani kohti. Tuon illan jälkeen näimme enää pari kertaa vuosien varrella. Meistä oli molemmista tullut opettajia väärin perustein. Minä opetin niitä humanistisia turhuuksia, hän opetti että kaksi suoraa ei kohtaa toisiaan tulevaisuudessa. Minusta hän oli väärässä. Hänen mielestään
aika on lineaarinen, minä väitin että se poukkoilee ja pysähtelee sykleissä, joiden keskipisteessä me itse elämme.

Nyt kun katselen ikkunasta syksyistä pihamaisemaa, muistelen noita aikoja. Eilen kuulin, että tuo nuoruuden ystävä oli kuollut. Muistin unen jossa hän valitti ja anoi että joku laskisi hänet ulos rautahäkistä johon hänet oli teljetty. Vähän ennen heräämistä minä kävin hänet vapauttamassa. Unessa hän näytti iloiselta ja kuiskasi minulle Tuomaan evankeliumin salaisuuden. Jos ihmisen on tyhjä, hänet täytetään valolla. Jos hän on jakaantunut, hänet täytetään pimeydellä. Minä haluan pois täältä, valoon!

HAEC EST NAVIGATIO NOSTRA

Jäälinoja: Tytön kasvot

Muistaminen on sitä, että sallii tulevaisuuden puuttua siihen mitä tapahtuu. Kaikki järjestyy, myös kaaos saa nimen. Luin näitä Gösta Ågrenin säkeitä ja ajattelin, että hän on oikeassa. Oli sattumalta istahdettu saman kumpareen päälle jollakin tauolla Suvikunnassa, hyvin kauan sitten. Minä olin silloin autuaan tietämätön, että jutustelin siinä kuuluisuuden kanssa ja säikyin valokuvaajaa joka syöksyi häntä vangitsemaan kameraansa. Nuo Ågrenin sanat muistuivat taas mieleen, kun kuulin että nuoruuden ystäväni Jussi Jäälinoja on kuollut.

Neljäkymmentä seitsemän vuotta sitten kuuntelimme hänen kanssaan Schubertin kahdeksatta, sitä keskeneräistä ja juttelimme niitä näitä. Jussi oli aikamoinen filosofi ja niinpä me rakentelimme maailmankuvia, jotka olivat saman suuntaisia. Häntä ei kiinnostanut politiikka ja kaikenlaiseen pyrkyryyten hän suhtautui kyynisesti hymyillen. Melko pian sain tietää, että hän oli aloitteleva taidemaalari. Eräänä päivänä hän kutsui minut kotiinsa  ja lupasi esitellä aikaansaannoksiaan. Perillä paljastui minulle erikoinen taiteilijaluonne. Kaikki taulut oli aseteltu seinää vasten niin, että maalauksen nähdäkseen piti kääntää taulu. Hän itse toimitti tämän työn. Puhuimme siitäkin, miksi ihmiset eivät ymmärrä kuin raameihin vangittua taidetta. Se koskee myös musiikkia, kaikkia taiteen aloja. Hän oli lukenut jostain ajatelman, että mitä korkeammalle lennämme, sitä pienemmiltä näytämme niistä jotka eivät osaa lentää.
Lyhyen nuoruudentuttavuuden jälkeen meidän tiemme veivät eri suuntiin. Matkan varrella näin joskus uutisen jostain näyttelystä tai ranskalaisen kartanon seinämaalauksista. Hänen taulunsa osui silmiin myös Wsoy:n kokoelmista. Viimeisen kerran tapasimme uuden kirjastotalon avajaisissa vuonna 2000. Pyynnöstäni hän toi sinne näyttelynsä ja katosi taas pohjoiseen, minun mielessäni
vuoteen 1969. Taulussa hän vielä elää, sinisen joen rannalla ja kuutamossa.




Jäälinoja; Jokiranta (kts. "Kulman takaa")

Alussa oli sana. Mitä lähemmäs se pyrki häiritsemään mielenrauhaa, sitä kauempaa sen silmä tarkkaili minua. Näytti siltä kuin se nauttisi vaihtelevasta etäisyydestä. Lakaisin kiusallisen sanan unohduksenmaton alle, mutta siihen ilmaantui kupru. Se muistuttaa minua alituiseen piilotetusta sanasta.  Jos nostan maton kulmaa ja panen sanan pöydälle kaikkien nähtäväksi, sen yksinkertaisuus alkaa hävettää minua. 
Monet kirjanoppineet ovat skeptikkoja. He ovat sulkeneet ovia joita vartioivat  ja joita kieltävät avaamasta. Sanan neuvo yksinkertainen: olkaa viekkaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset. Minä arvelen, että oven takana on peilisali, joka näyttää meille lukemattomat uudet ja avaamattomat ovet. Olen kuin Liisa ihmemaassa.

SE MITÄ EI NÄE



Istuin verannalla ja heräsin tunteeseen, että joku muukin oli tullut portaille, aivan viereeni. Se oli luultavasti isä, enkä tiedä milloin hän oli ilmaantunut siihen istumaan. Kuin joskus vuosikymmeniä sitten, vaiteliaana ja ajatuksissaan. Tihkusade oli jo ohi ja aurinko pilkotti haapojen latvuksista. Vilkaisin rannekelloa. Oli iltapäivä, kello pari minuuttia yli kolme. Se oli hänen kuolinhetkensä neljä vuosikymmentä sitten.

Mieltä painoi tunne jostakin tekemättä jääneestä. Ehkä hän tunsi samoin, tai ainakin hän tiesi mikä minua usein vaivasi. Ei ollut tavattu pitkiin aikoihin, vuosikymmeniin. Hän näytti minua nuoremmalta. Viimeksi olimme tavanneet silloin, kun kierreltiin katselemassa autoliikkeen ikkunassa esiteltyjä uusia autoja. Minä kysyin aikooko hän vaihtaa nyt vanhan uuteen, mutta hän näytti turhautuneelta. Vaivat olivat yltyneet ja huomenissa oli mentävä sairaalaan tutkimuksiin. Ja minä opettamaan historiaa, joka on niin vanha että potee jo dementiaa.

Ammuitko sinä sodassa ketään, tai vaikka montakin? Minä häneltä kysyin mielijohteesta. – Mietin aina että miltä tuntuu kun tietää tappaneensa ihmisen. Hänen silmänsä olivat kuin lasia. Ei se miltään tunnu kun ei sitä tiedä. Minä ammuin vain metsään jossa en nähnyt ketään. Se mitä ei näe, sitä ei ole olemassa.

Tai se mitä ei tunne jos yrittää koskea, minä ajattelin ja katsoin hänen haurasta olemustaan. Se oli kuin Renoirin impressionistinen hahmo minun tähän hetkeen jähmettyneessä taulussani. Muistin Pindaroksen sanat kahden ja puolentuhannen vuoden takaa. Ihmisen elämä on kuin varjon uni.

Tihkusade sakeni vähitellen oikeaksi sateeksi. Oli pakko nousta portaalta ja palata sisälle. Isä näytti jäävän paikalleen, mutta ikkunasta näin kuinka hänen hahmonsa lähti hitaasti etääntymään ja paikalle jäi vain kukikkaan tapetin heijastus. Minun mieleni valtasi turhautunut, lohduton ikävä. Vesipisarat noruivat ikkunalasin pintaa alemmas ja näytti siltä kuin tapetin kukat ja koko maisema keinuisivat. 

AIKA JA TIETOISUUS

Minun täytyy vain jatkaa kirjoittamista ja
pelosta, että hiiri jättää minut yksinäiseen
ikävään, kirjoitan merkkejä, joutavuuksia,
pienen pieniä merkkejä. Samanlaisia kuin
sen vikinä.  (Jules Renardia mukaillen)



Aloin valmistella kotiinlähtöä töistä. Ohimennen osuivat ikkunasta silmiin korkeiden rakennusten katot. Onneksi minun ei tarvinnut enää mennä peltikatolle, sillä korkea paikka kammoksutti. Sydänalassa kouristeli jo pelkkä epäilys katolle joutumisesta. Etsin raappahousut ikkunan viereisestä komerosta ja hivuttauduin varovasti lasipinnan ohi. En halunnut enää vilkaista ulos. Ripustin housut päättävästi ovisuun naulaan riippumaan. Kyllä ilman niitäkin voi kotiin mennä, kun kerran on matkassa autolla. Ensin vain hissillä alas ankeaan betonipihaan. Korjasin nyt silmälasit takaisin paikoilleen, koska ne olivat hissin tärinässä luisuneet nenälle. Näin kuinka joku leijaili laskuvarjon varassa alas taivaalta ja heilutteli vapaassa  kädessään värikästä trikoloria. Kysyin viereen ilmaantuneelta pikkumieheltä onko tämä nyt jokin harjoitus ja ennätyksen tavoittelu. Hän sanoi ettei tiedä asiasta mitään.Varjo tupsahtikin jo maahan ja näin, että nyt oli jo toisen kokeilijan vuoro. Hänellä oli kädessään olutpullo, josta mies ryypiskeli antaumuksella. Vaan minä lähdin nyt jatkamaan matkaa ja saavuin puusillan luokse. Siellä oli vanhoja kukkaistutuksia ja sillan lankuissa näin pitsikoristeita.

Oikealla puolella oli ravintola, joka oli siinä lojunut jo 1700-luvulta asti. Sen ikkunoista näin koristeellisia antiikkituoleja, mutta niitä ihaillessa minua häiritsi yhä vilkkaammaksi tunkeva ihmispaljous. Huomasin aivan yllättäen, että tämähän on sotaväki. Olimme parijonossa ja minä tietysti taas hännillä. Se johtuu tuosta sukunimestä. Jonon alkupäässä möyrysi ja komenteli entinen kouluaikojen tuttu, hallituksen puheenjohtaja,jonka papinlipereihin oli kiinnitetty everstin ruusukkeet. Kysyin vierusmieheltä, että onko tässä nyt kysymys rangaistuksesta, johon hän vastasi ei tietävänsä mitään. Jonkun alastoman nuoren miehen takia täällä oli säpinää ja minä sainkin nyt selkeän komennon itse puheenjohtajalta, joka oli eversti. Tartuin kehotuksen mukaan jonkun toisen kanssa paloruiskuun jossa oli jääkylmää vettä. Muu porukka katseli ympärillä kun me hivelimme kylmällä suihkulla riisutun miehen niskaan ja hartioille.Tunsin suurta tyydytystä kun toimin näin. Mutta nuori mies minua säälitti, sillä hän huuti apuun äitiä ja riettaasti toivotteli, että kunpa puheenjohtajankin Kristus opettaisi ymmärtämään köyhiä ja nöyrtymään katekismuksen tahtoon.
Minä kertasin hänelle Gilgamesin yli kolme tuhatta vuotta vanhoja sanoja. Olkoot päiväsi täynnä iloa, ja rakasta lasta joka pitää sinua kädestä. Anna vaimosi iloita syleilyssäsi, sillä vain näistä ihmisen tulee pitää huolta.

Ruiskuttelun jälkeen nuori mies ripustettiin kuivamaan läheiseen piikkilankaan ja koko plutoona suunnisti nyt ampumaradalle. Paikka oli tuttu lapsuudesta asti. Siellä kolme miestä ammuskeli tyhjiä tauluja ja minä keräilin hylsyjä. Kuuntelin miesten puheita. He vitsailivat tyhjänpäiväisiä ja lähtivät sitten maalitaululle, hävisivät lopulta näkyvistä. Kopin nurkassa, oven vieressä huomasin ison kasan mustakantisia kirjoja, foliokokoisia. Ne oli pinottu puolentoista metrin korkuisiin pinoihin.
Tarkemman silmäilyn jälkeen äkkäsin, että ne olivatkin mustien kehysten sisään prässättyjä kirkonkirjoja. Kiipesin varmuuden vuoksi pinon äälle jottei se pääsisi kaatumaan.
Istuin nyt pinon päällä pitkän tovin ja mietin kaiken tämän kaaoksen tarkoitusta. Kuka tätä orkesteria johtaa ja onko kapellimestari likinäköinen. Minun selkeän maailmakuvani tuo kierosilmäinen orkesterinjohtaja on sotkenut ja nyt jo kuulen kuinka viulut soittavat Sibeliuksen Tuonelan joutsenta. On pakko palata samaa reittiä takaisin ja noutaa raappahousut ovensuun naulasta. Se on ratkaisu joka tyydyttää pahintakin realistia, sillä hän vaatii aina vain tosiasioita ja asettelee hallusinaatiot asiakirjasalkkuun, jonka heittää kotimatkalla ohikiitävän taksin katolle.

Miete:
Seisovassa vedessä näet oman kuvasi. Vahinko,
että vesi alkaa pian haista.


KULMAN TAKAA



Syksy on vuoden kauneinta aikaa. Ei vain syys- ja lokakuu, jotka ovat tulvillaan värejä ja tuoksuja. Myös tämä hitaasti himmertyvä marraskuu on kaunis. Se on hengittänyt koko aamupäivän harmaita huuruja jokirantaan, ja nyt jo lentää keveitä lumihaituvia kattojen yli. Ne eivät vielä riitä peittämään puita tai mustaa maata, ne ovat vasta talven enne.  On marraspäivä, tulossa talvi. Seison tässä talon nurkalla ja kurkistelen kulman taakse. Yksi talon ikkunoista on auki ja sieltä kantautuu korviin Boccherinin menuetti. Joku soittaa viulua. Tiedän että ääni kuuluu yli kuuden vuosikymmenen takaa, ja hellitän paidan kaulusta koska se kiristää. On turhauttavaa kuunnella noin vanhaa säveltä, se nostaa mielenpohjalle haikeita, sinertäviä kuplia. Piikkilanka-aidan takana lainehti kesällä ruispelto ja ruisrääkät parveilivat raakkumassa sen taivasalla. Nyt kun katson tarkemmin ja siristelen
oikein silmiä, näen taivasalta lentäälekottavan lepakon joka tähtää viereeni. Sen siivet viuhtovat ilmavirtaa kasvoille ja siitä lemahtaa hiirenhaju. – Mitä sinä täällä vielä seisoskelet, se kysyy minulta entisen naisen äänellä.
-Minä ihmettelen arkitodellisuutta, vastaan hänelle ja yritän olla ikään kuin en tietäisi hänen yöpyneen pimeässä. Juuri sellaisessa pimeydessä, missä mekin nyt seisomme rinta rinnan, mutta jota valaisee 500:n watin hehkulamppu. Se riippuu korkean sähkötolpan päässä ja valaisee ohikulkevan kapean polun joka johtaa ulkovajan luo.
– Niin, ihmettelen tässä sitä miten ihmiset etääntyvät toisistaan. On niitä jotka eivät lue fiktiivisiä tarinoita, sellaisia kuin tämä meidänkin on. He pitäytyvät siinä mitä pitävät todellisuutena ja lukevat vain ammattikirjallisuutta.He eivät usko mihinkään mitä eivät voi nähdä tai kosketella. Heitä ei usein naurata eikä itketä, vaan he pysyvät vakavina unia näkemättä. Ja jos he näkevät unen, he kieltävät sen. Kvarkeista he eivät ole koskaan kuulleetkaan.

Lyhyen tauon jälkeen menuetti taas alkaa ja minä lasken nuottiavaimia joita leijuu ulos ilmaan avoimesta ikkunasta. Ne ovat kuin sinertäviä saippuakuplia jotka särkyvät kosketuksesta. Hän vieressäni kehottaa minua laskemaan yhtälön jossa kaikki on ei mikään. Kun sen saat valmiiksi, et tarvitse uusia laskutoimituksia. Mehän tiedämme, että aika-avaruudessa ei kahden pisteen välinen lyhyin etäisyys ole suora vaan väärä.

Mihin hän tuolla viittaa, jää minulle epäselväksi. Mietin miten tuttu tuo ääni on, ja muistan viimeöisen unen. Se oli painajainen,jossa ovi hitaasti raottui ja rakosesta minua tähyili sininen silmäpari. Näky kesti vain muutaman sekunnin ja niinpä päätin herätä siihen paikkaan. Kyllä minä hänet unessa tunsin, mutta en halunnut häiritä enempää mielenrauhaani. Kaikesta oli jo vuosia, enkä voinut ymmärtää mitä asiaa hänellä voisi minulle enää olla. Jokin tarve sai hänet tuijottamaan minua oven raosta; katseessa ei ollut vihaa eikä rakkautta. Ei minkäänlaista häivettä empatiasta. Se oli pikemminkin hämmästynyt, mutta silti vain pelkkä katse. Uteliaisuutta siinä  ehkä oli.

Musiikki on nyt vaiennut ja palaan takaisin sisään. Lirutan hanasta raikasta vettä juomalasiin ja näen, miten kuu on ikkunamaisemasta kiipeämässä yhä ylemmäs taivaalle. Sen valo peittää Maanpintaa kuin tulvavesi. Muistelen meidän muinaista retkeämme kalliomaastoon. Jo kaukaa näimme tien varressa oudon hahmon, joka herätti meissä pelkoa. Lähempää selvisi, että se olikin vain jonkun vääräleuan kyhäämä variksenpelätin. Pensaan alta syöksähti säikky peura tien yli ja kauempaa kuusikosta kuului kaarneen koikku.

Tuolla matkalla hän kertoi minulle ihmissuhteistaan. Ne olivat sekaisin, häntä kalvoi yksinäisyys ja syvä masennus. Hän oli yksin, enkä minä voinut muuta kuin odottaa että aika parantaa haavat. Lohdutin tyhjällä hokemalla. Silloinkin näin unen, jossa hän katsoi minua vetoavasti ja selitti jotakin mitä en voinut ymmärtää. En saanut selvää sanoista, tuskainen ilme hänellä oli ja kasvonsa harmaanvihertävät. Ei minusta auttajaksi ollut, kun en tiennyt syytä. Myöhemmin vuosien vitkaan kuluessa hän muuttui minun unissani lepakoksi ja tuli aamu, jolloin pilvet riippuivat liian matalalla ja ikkunan maisema näytti epätodelliselta. Heräsin tässä kvanttimaailmassa, jossa minun järkeni on lomittunut kaaoksen kanssa. Unen kasvot lensivät teleportaationa luokseni ja taivaalta satoi kiviä. Sain tietää, että hän oli syönyt yliannoksen lääkkeitään.

En vieläkään tiedä miten olisin voinut auttaa. Nyt saatan vain muistella unta ja katsoa täältä nurkan takaa ovenrakoa, josta hän tuijottaa sanomatta mitään. Kuunnella haikeaa Boccherrinin menuettia. Enkä minä ymmärrä miten auttaisin itseäni.

Jäälinoja: Jokiranta

Miete:
Kun sinut nään, joutuu
sydämein eteisvärinään


JOUTSENLAMPI

Miksi joku kirjoittaa? Koska hänellä
ei ole kylliksi luonnetta olla kirjoittamatta.
(Karl Kraus)


Nyt ei kysymys ole siitä kulpakosta, joka piilottelee kotini läheisessä pikku puistikossa. Siellä ei
joutsenia ole nähty, vain räkättirastaita. Vaikka onhan siellä monia muitakin lintuja, kuten peippo-sia, laulurastaita, kirjosieppoja sekä jokunen mustarastas. Erityisesti viimeksi mainitun laulu minua kiehtoo, siinä on sitä jotakin. Vaan tämä luontokatsaus jää nyt väkisinkin vajaaksi, sillä tosiasia on, että tuossa lehdossa jota ihmiset sanovat pöheiköksi, on keväisin valtava konsertti. Niin että lintuja on paljon enemmän kuin minä, köyhä mies kykenen luettelemaan. Aina keväisin kunnan teknisessä toimistossa herätään oivaltamaan, että pöheikkö pitäisi siistiä. Puut pitää katkoa ja pensaat sirkkelöidä. Sama idea herää myös heinäkuussa, kun kujien ja ojien kaltailla rehottavat kauneimmat ketokukat. Paikalle ilmaantuu vähintään moottoroitu leikkuriplutoona, joka kerii paikat kuloontuvaksi sänkipelloksi.

Kysymys on siis siitä, että minua moinen meno hermostuttaa niin, että tuo tihutyö häiritsee yöuniakin. Viime yönä päätinkin lähteä tarkastuskierrokselle lammen rantaan ja hämmästyin iloisesti. Sinne oli jostakin tullut vierailemaan Bolshoin baletti orkestereineen. Muusikot olivat ryhmittyneet lampea ympäröivään lepikkoon ja esittivät siellä Tsaikovskin ensimmäistä balettia, jonka nimi on Joutsenlampi. Katsoin taannoin netistä videopätkän samaisesta esityksestä ja närkästyin tyypille, joka kommentissaan kysyi ”mikä toi kappale on?”.

Valkoisissaan esiintyvät joutsenet siinä esittivät rivitanssia ja minä nauliuduin paikalleni seuraamaan niiden luomaa lumoavaa näkyä. Ne ojentelivat pitkiä sääriään, niiden kädet lepattivat kuin lentoon pyrkivän joutsenen. Nättejä tyttöjähän ne vain olivatkin. Kohokohta oli pienten joutsenten tanssi, jossa he rivissä toistivat samanaikaisesti koreografin heille suunnittelemat liikkeet. Tämä kaikki tapahtui sen tutun sävelen tahdissa, jonka me kaikki kultivoituneet yövaeltajat tunnemme. Sehän menee näin: hissun kissun vaapulavissun, hissun kissun vaapula vissun. Ja sitten ne yhtä aikaa käänsivät päänsä sirosti vasemmalle kohdassa, jossa orkesteri vinkaisee hissun kissun”oi”. Tätä seurasi uusinta, jolloin päät kääntyivät oikealle sävelen kohdassa hissun kissun ”ai”.

Minä nautin esityksestä suunnattomasti. Erityistä tyytyväisyyttä herätti tieto siitä, että musta joutsen oli hetkea aiemmin ajanut rokkia mankasta soittavat moottorisahamiehet tipotiehen. Samaiselle polulle joka johtaa suoraan takaisin tekniseen toimistoon. Teki mieli minunkin osallistua rivitanssiin, mutta päätin ensin vähän vielä harjoitella kotioloissa.

Seuraavana aamuna viehättävä rouvani tiedusteli minulta miksi teen niin vaikeita kumarruksia ja voimisteluliikkeitä. Vanha mies! Ja mikä tuo jollotus hissun kissun vaapulavissun oikein on.
Käytköhän sinä nyt aivan täysillä?

Kaikki eivät ymmärrä kulttuuria.

Miete:
Tunnistatko vapaamielisen? Hän on
se, joka ei anna muille puheenvuoroa



PELLONLAITAA



Kun irrationaalinen ja nostalgia kohtaavat,

syntyy absurdi (Camus)

Olin jo lukenut aamun lehden ja katsonut uutiset televisiosta. Päälle tulviva informaatio ja vääristyneet asenteet hermostuttivat minua. Kävin heti pienellä aamulenkillä ladolla asti, mutta palasin saman tien takaisin. Olin kahden vaiheilla siitä mitä pitäisi tehdä. Jokatapauksessa olin päättänyt olla uskomatta valeinformaatioon. Piti vain erotella totuus väärästä tiedosta. 

Myöhemmin päivällä seurasin aamuisten askelten jälkiä lumipeitteisen sänkipellon laitaan. Jäljet näkyivät vielä, lumi vain oli niiden päälle varissut. Seurasin niitä kunnes ne kääntyivät jyrkästi vasemmalle ja jäljelle jäivät vain yhdet keskeneräiset aamuaskeleet. Peltohiiri oli niitä pitkin vilistänyt ja pujahtanut ojanreunan varvikkoon. Lato oli entisellään, sen seinänraoissa humisi yksinäinen tuuli. Harmitti kun en muistanut ottaa taskulamppua mukaan, sillä ladon sisällä vaani pimeys.Vasta nyt huomasin koiran, jota olin koko ajan vetänyt pesässäni hihnan päässä. Nostin Tiitun ladon kynnyksen yli ja kuulin kuinka heinien seassa piileksivä ääni kutsui sitä nimeltä. Ajattelin että täällä ei voi enää yöpyä, sillä lumisade sakeni ulkosalla. Kävin täällä joskus aamulla, mutta en nyt yhtään muistanut miksi.

Pysähdyin hetkeksi pohtimaan tilannetta. Koira oli unohtunut heinäkasaan piiloutuneen äänen
turviin ja minä tässä nyt mietin olenko täällä eilen vaiko vasta huomenna. En muistanut miten olin tullut sänkipellon reunaan ja minne tästä nyt pitäisi suunnistaa. Oli muutaman asteen pakkanen ja taivaalta leijui keveitä lumihahtuvia puseron hihalle. Ei mitään sakeaa lumipyryä. Ehkä yritän löytää  Veeran, hän on neuvokas ja tietää mitä pitäisi tehdä tällaisessa tilanteessa. Nimittäin että ei muista. Jos hän sattuu olemaan kauppareissulla, on ulko-oven eteen pantu varsiluuta pöngäksi. Mutta en minä siitä saa piitata, sisään on päästävä ja ehkä saan häneltä vielä kuuman rommitotinkin.

Siinä tarpoessani paksussa lumessa kohti metsän reunaa aprikoin omaa olemustani. Joskus tuntui kuin olisin joku muu, joka tarkkailee minua jostakin ulkoakäsin. Että myös ajatukset liihottelevat jostakin ulkoa ja että minä vain olen epävarma siitä pitäisikö tässä olla. Veerakin on ilmaissut tämän omalla tavallaan. Joskus minusta tuntuu, että sinä et ollenkaan näe minua. Että minä olen vain joku fiktio, tuntematon arvo yhtälössä. Että minä liikun virtuaalitodellisuudessa. Niin Veera arveli viimeksi kun näin hänet kaupan kassalla. Hän oli ostanut kilon silakoita ja valitti että ne ovat liian kalliita köyhille. Sanovat että pitäisi muka syödä kalaa, se on terveellistä. Mutta kun ihmiset alkavat ostaa, niin heti myös hintoja hilataan ylöspäin.

Kauempaa takaa kuului Tiitun haukku, mikä sai minut havahtumaan. Ehkä pitäisi sittenkin palata takaisin ladolle ja hakea koira, koska en tunne ääntä joka sitä luokseen houkutteli. Koskaan ei voi tietää mihin ääni sillä pyrki, ehkä sen kutsu olikin tarkoitettu minulle ja koiran nimen hokeminen oli hämäystä. Minua on niin helppo lähestyä koska olen luonnostani epäluuloinen ja pyrin selvittämään arvoituksia jotka eivät ole ratkaistavissa. On kaivettava ääni esiin ja keskusteltava sen kanssa ongelmista. Ehkä se tietää syyn kaikkeen tähän epävarmuuteen ja ahdistukseen, jotka minua häiritsevät ja joiden takia olin nytkin eksynyt tänne pellonlaitaan, ladon ohi.