ILOISENA  AINA


Miete:
Sain hältä valkoruusun rintahain

Pääsin livahtamaan pyöröoven kautta salaa ulos kadulle. Hiprakassa mölisevä kaveriporukka jäi ravintolaan odottamaan. He olivat valmiita lähtemään minun mukaani koska halusivat ehdottomasti nähdä Johannan. Pikku pienissä minä olin vähän suurennellut asioita ja nyt
he luulivat Johannaa kuuluisaksi malliksi. Missä sinä siihen törmäsit, he utelivat kateellisina. Eikö se ole liian laiha, joku tiedusteli vino ilme naamalla. Puhuuko se kieliä, vaikka italiaa tai ranskaa?

- Vähän me ranskaa aina joskus, minä valehtelin. – Ihan vaan siksi että taito säilyy.

Je t´aime oli ainoa tokaisu minkä minä jotenkuten osasin ja senkin
äänsin luultavasti päin mäntyä. Mutta eihän tuo kapakan älykköremmi
sitä tiennyt. Niille riiti kun saivat riidellä siitä kumpi on parempaa, viini
vai kalja. Oli keksittävä pakotie ja häivyttävä salaa, sillä varmaan tuo
porukka tuppasi kotimatkalle mukaan Johannan nähdäkseen.

Onnistuin pakenemaan huomaamatta. Kerrostalomme ulko-ovi oli vie-
lä auki, ja nyt sitten harppomalla raput ylös kolmanteen kerrokseen. En
halunnut käyttää hissiä, jonka ääni sai talonmiehen heti kurkoilemaan
paikalle. Kotiovi tuijotti vastaan syyttävänä ja hiljaisena. Avaimet vain
taskun pohjalta ja ovenkoloon, kierros ja naks. Ovi aukeni naristen.

Tuntui vähän tunkkaiselta. Aamulla oli kiiireessä tippunut vaateripustin
lattialle ja kirjeluukun alla oli kasa lehtiä ja mainoksia. Heitin pikkutakin
tuolinkarmille ja suunnistin kohti keittiötä. Oli merkillisen hiljaista.

- Kukkuu Johanna! Kotona ollaan taas.

Hän ei vastannut, mutta tunsin kyllä tämän lyylin huumorin ja käytös-
tavat. Hän oli tietysti taas piiloutunut kun kuuli että minä tulin kotiin.
Nostin postit lattialta pöydälle ja suljin ulko-oven takalukkoon. Siltä va-
ralta, että se juoppokopla kertyisi oveni taakse kärkkymään sisäänpää-
syä. Eihän niitä pidätellyt kellonaika, varttia vaille yhdeksän illalla. Säälli-
sen virkamiehen nukkumaanmenoaika.

- Johannaaa…!  Ei vastausta. Vähän minua pyrki nyt hymyilyttämäänkin.
On tietysti livahtanut taas vaatekomeroon, omien hameidensa ja pitsiröy-
helöittensä kätköön. Piti tässä taas vähän leikkiä kuurupiilosia.

- Onkos Johanna kokonaan kadonnut kun ei tyttöä löydy mistään, mielis-
telin sellaisella äänellä jota käytetään kun lapsille puhutaan. Johannasta
se oli hauskaa. Kiertelin pitkin huushollia, kurkin vuoteen alle ja parvek-
keelle. Panin kahvikeittimenkin valumaan. Sitten minua alkoi kyllästyttää.

- Et kai sinä vaan ole taas sinne komeroon piiloutunut, sanoin ja avasin yl-
lättäen vaakekaapin oven. Ja toden totta! Siellähän Johanna seisoi silmieni
edessä koko pituudessaan komeron seinään nojaten. Hän oli kyllä pukeissa,
olinhan hänet aamulla itse pukenut, mutta tukka oli sekaisin. Tumma kieh-
kura peitti vasemman silmän, suupielessä ohut hymy. Hän ei koskaan pyris-
tellyt vastaan ja antoi nytkin kantaa kamariin vuoteelle makaamaan.

Iloisena aina, näin mä armahain
hymyhuulin hän mua riensi vastahan,

lauleskelin hänelle rauhoittavasti. Johannan silmässä oli pieni särö kun siihen
sattui kaapin oven terävä kulma. Meidän pitäisi mennä tuon silmän takia lää-
käriin, mutta miten tässä tulisi menetellä kun hän on mallinukke, muovia, ja
silmäkin on lasia.    (2019)

MAKASIN PÄIVÄPEITOLLA


Miete:
Muiden tekemistä virheistä saan aina
päänsärkyä. Siksipä teenkin ne mieluummin itse.

Syyspuut; Hoo Moilanen

   

Makasin päiväpeitolla ja mietin, että onko mitään todellisuutta olemassa ja voisiko sitä ehkä kosketella. Mietin ja laskin samalla kattolaudoituksen rivistöjä. Aina minä sekoilin niiden kanssa, sain joka kierroksella eri tuloksen.
Ensin kaksikymmentäkolme, sitten kaksikymmentäviisi. Se oli turhauttavaa.

Kirjoituskone lojui edelleen käyttämättömänä huoneen ainoalla pöydällä. Eikä se mitenkään outoa ollut, sillä nythän elettiin vielä 1980-lukua. Olin minä sentään kirjoittanut siihen isoilla kirjamilla: VEERA. Ehkä hän olikin käynyt
sitä salaa ihailemassa, ja oli siksi nyt ärsyttävän ylimielinen kun vilaukselta tavattiin. En edes muista mitä hän sanoi ja puhuimmeko yleensä yhtään mitään. Juolahti mieleen sekin ajatus, että olisiko Veerallani parhaillaan vaihdevuodet, mutta kun en nyt tällä haavaa muistanut hänen ikäänsä. Vaan nuori hän vielä oli, luultavasti ja muistaakseni.

Nousin siis vuoteelta ja päätin vihdoin kirjoittaa muutaman ylösrakentavan
sanan. ”Ylösrakentava” –sanan olin oppinut äidinkielen opettajalta, joka oli
haukkunut sen kelvottomaksi. Toisekseen olin perin juurin kyllästynyt muo-
tiin, joka on yltänyt aina viime vuosisadan alusta tänne nykypäiviin. Nimit-
täin yhdistelmään lierihattu ja pikkutakki. Katsoipa mitä tahansa amerikka-
laista elokuvaa, niin siinä mies istuu ravintolassa hattu päässä ja ryyppää
olutta suoraan pullon suusta. Minusta se on sietämätöntä, mutta toisaalta,
eihän muuta voi noilta punaniskoilta odottaakaan. On vaikea kuvitella ame-
rikkalaisia jenkkejä, jotka käyvät keskenään sivistynyttä sananvaihtoa siitä
kumpi astuu edeltä avatusta ovesta :
- Ei millään muotoa, vasta Teidän jälkeenne, mister hyvä!
- Mutta eihän se käy laatuun, söör. Tulen vasta Teidän jälkeenne ja sil-
lä hyvä, söör.

Nän he jatkavat tuskastuttavan kauan pääsemättä yksimielisyyteen. Siinä
he ovat aivan samanlaisia kuin Gogolin venäläiset virkamiehet. Tämä luon-
teenlaatu näkyy Venäjän ja Yhdysvaltain polittikassa, harva sitä on ymmärtänyt yhtä selkeästi kuin minä. Aionkin siitä nyt kirjoittaa, mutta ensin on etsittävä opaskirja jossa neuvotaan miten hyvä essee syntyy jos on syntyäkseen. Eihän se voi vaikeaa olla, koska kaikki alakoululaisetkin kirjoittavat  nykyään esseitä. Sellaiset maatiaiset sanat kuin aine, lastu, kertomus ja tarina ovat kuolleet arkaismeina. Pakinat ovat kolumneja, kaskut anekdootteja. Kehityksen huipulla näemme narratiivin, joka sädehtii oppineimpien päälaella laakeriseppelen ympäröimänä ja haisee sekin kovin oppineelle.
Näitä mietin ja ehkä vähän juttelinkin itsekseni. Jostakin sivummalta kuulin
huomautuksen, että sinä itsehän tässä olet se joka eniten haisee. Vaan mitäpä tuosta, sillä en mielelläni puutu omiin asioihini.  (2019)

Tämän varsin oppineen narratiivin kirjoittajalle,
Hoo Moilaselle myönnettiin helmikuun kirjallisissa
juhlallisuuksissa Ruuneperin torttu.

LOMITTUMINEN



Miete:
Millä mitataan matka liian kauas?

Alkukala pyörillä. Kerttu 5v.

Lomituin tänään lapsuuden aikaisen itseni kanssa. Pääsin tasapainoon ja meistä tuli yksi ja ainoa tiedostava kokonaisuus. Me lomituimme toisiimme, niin kuin kvanttifyysikot sanovat. Kokonainen persoonan puoli siirtyi ajassa taaksepäin, ja matkassakin. Olihan Kokkolaan täältä matkaa satoja kilometrejä. Lohduttauduin ajatuksella, että ei pidä hämmentyä teleportaatiostakaan. Näihin päiviin asti se on ollut tiukkapipoisten mielestä huuhaata, nyt sitten nämä jo mainitut  valopäät, ne tiukkapipoisimmat skeptikotkin myöntävät ilmiön todeksi. Nimittäin sen, ettei lomittuneiden hiukkasten olemassaolemisen tunteelle ole kahdessa paikassa viihtyminen samaan aikaan mahdotonta. Näin ikkunasta sateisen tien, mutta kun suljin silmät näin sataman ja kuulin laivan sumusireenin paksun huhuilun.

Näinhän minä nyt myös vuosikymmenien takaisen kaverini Pekan, joka oli juuri askarrellut moottoripyöränsä kimpussa asevarikolla, sen suuren varastohallin luona. Sen hallin, jonka pihalla oli joskus jonossa tykkejä, korvat lurpallaan. Pekan kädet olivat suttuiset, hänellä oli se tuttu tummanpunainen pusero päällään. Siihen aikaan mieltä häiritsi vähän nätti Maija, johon me molemmat olimme ihastuneet, ja aivan erityisesti minua häiritsi, että Maija oli kuulemma sanonut tykkäävänsä Pekasta. Mi-
nusta hän ei sanonut sanaakaan. He kävivät samaa koulua ja näkivät toisiaan joka päivä. Minä kävin eri koulua satamassa.

Muistan kuinka Pekka ajeli tuolla pyörällään usein pitkin sorateitä niin että pöllysi. Ilmaan jäi leijailemaan sankka tomupilvi. Joskus minä toivoin, että ajaisipa se ojaan että lakkaisi alituinen leuhkiminen. Pekka piti itseään muita parempana, hän oli majurin poika. Etenkin minua hän oli parempi, sillä minä kävin väärää koulua satamatyöväen lasten kanssa.

En tiedä toivoinko aivan tosissani Pekalle kolaria, ehkä se häilyi jossain alitajunnassa vain. Nyt teeskentelin kiinnostunutta, kun hän esitteli minulle rasvaista pulttia. Siinä hän seisoi hetken ihmettelemässä missä minä olen ollut niin kauan, ja sitten hänen hahmonsa alkoi hitaasti haihtua aikaan. Ei hän enää taakseen katsonut kun minäkin siirryin takaisin nykyiseen itseeni ja jatkoin jotain kesken jäänyttä nyherrystä. Katselin ajankuluksi vanhoja valokuvia varhaisen nuoruuden maisemista. 

Illansuussa soitin toiselle nuoruuden ystävälle Helsinkiin. Meillä ikäihmisillä on sellainen tapa ja taipumus. On pakkomielle ottaa yhteyttä ja kokea useimmiten pettymys. Pitää soitella ja muistella. Usein tuo entinen lapsuuden tai nuoruuden ystävä on kuitenkin muuttunut, eikä häntä voi enää tuntea. Tuttavalta kuulin nyt, että Pekka oli kuollut jo vuosia sitten jossain autokolarissa. Taisi ajaa moot-toripyörällä rekan kylkeen, ei hän oikein muistanut. Mutta kuollut oli, Pekka. (2016)

NON SUM QUALIS ERAM

Sulje silmäsi, nyt

sukelletaan!

(Garcia Marquez)

Tiitu-koira oli livahtanut ulos ja ilta oli kääriytynyt kotitalon ympärille. Poimin naulakosta puseron ja pukeuduin siihen, sillä sää näytti kylmänkostealta. Pihamaa oli autio, mutta pimeässä erotin koiran silmät. Ne olivat punaiset, mitä aina ihmettelin. Sellaisia en ollut koskaan ennen nähnyt, mutta tämä meidän Tiitumme oli poikkeus. Se piiloutui usein kaapin alle tai  mikä vielä pahempaa, seinän ja kaapin väliseen kapeaan solaan jossa se oli öisin tietysti näkymätön. Nyt se oli juossut ulkorakennuksen eteen, siihen mistä aukesivat autotallin ovet. Siellä näytti olevan kähinää ja erimielisyyksiä jonkin kulkukoiran kanssa, ja niinpä minä lähdin hätiin. Kävelin toimintojen keskipisteeseen, siihen jonka ympärillä koirat kisailivat toisiaan hännistä näykkien. Olin vähän vihainen Tiitulle, jolle on opetettu hyviä käytöstapoja, mutta jotka se oli nyt tyystin unohtanut. Kaappasin sen vinhasta koirakarusellista syliini ja lähdin kantamaan rimpuilevaa pikku otusta takaisin sisätiloihin. Ajattelin, että luojan lykky kun tämä meidän Tiitu on chihuahua, joka mahtuu tarpeen tullen vaikka taskuun. Nyt se kuitenkin osoitti mieltään huiskien häntäänsä minun silmilleni ja sätkimällä niin kiusallisen tehokkaasti, että tunsin kuinka kynnet raapivat ranteita ja veri jo valui tahraten puhtaan paidan hihat. 

Vastassamme oli kotiinpaluun vaikein osuus, metalliset palotikkaat jotka johtivat yläkerran ovelle. Yritin rauhoitella koiraa, joka tuntui olevan suunniltaan kauhusta. Meitä seurasi tikkailla äskeinen tappelupukari, koira joka osoittautui suureksi terrieriksi. Rodusta en osaa tarkemmin sanoa, mutta kun katse osui hämärissä Tiituun, oli hämmennys suuri. Sehän ei ollutkaan koira, vaan leveäposkinen kollikissa jota minä nyt rehasin portailla kohti turvaa. Katti raapi ja sätki niin, että harkitsin jo vakavasti sen heittämistä takaisin pihamaan hämyyn, mutta minä olen hyväluontoinen. Ikääntyessä olen rauhoittunut ja suhtaudun asioihin hyvin harkiten, jopa hitaasti. Kun joku joskus arvosteli muutosta, joka minussa oli iän myötä tapahtunut, sanoin hänelle non sum qualis eram. Tämä joku oli niitä tekniikan ja lunnontieteiden ihailijoita, joilta puuttuu yleissivistys, ja niin mies sulki äkisti suunsa ja hänen silmiinsä jäi harottava hämmentynyt katse. 

Näin me siis jatkoimme kiipeämistä kohti yläkerrassa avautuvaa ovea, josta näin ilokseni Roosan kasvot. 

– Tule syömään sieltä ja lakkaa rähisemästä sen kissan kanssa. Ja mikä tuo vieras

koirakin on? Älä sitä tänne laahaa perässäsi. Meillä on jo tarpeeksi vaikeuksia mummon kanssa, joka ei suostu menemään nukkumaan.

Hyvä niin, minä aprikoin. Mutta mihin se Tiitunketale piiloutui?         (2019)

   

  

SARGENTIN NAINEN


Miete:
Olen haapa, havisen tuulessa
Syksyn tultua
lasken huolestuneena lehtiäni

Joskus murrosikäisenä minulle tuli säännöllisesti Life, ihan Amerikoista asti.
Oli tarkoitus oppia siitä englantia. Sitten aikanaan tulivat eteen ylioppilaskirjoitukset ja minä asetin niissä riman alas. Kaikissa aineissa tähtäsin arvosanaan approbatur. Olin opiskellut realilinjalla ja sitä mieltä, että matematiikan numeroilla en halua leikkiä. En tuntenut viehtymystä numeroiden järjestelemiseen, enkä vielä silloin ymmärtänyt että niiden avulla voidaan päätellä näkymättömän aineen ja energian olemassaolo. Että kysymys oli siis hyvin eksistentialistisesta tiedosta. Nyt, ehkä liian myöhään minä vasta arvostan tuota kiehtovan ahdistavaa olemisen tiedostamista. Sain englannista
keväällä improbaturin, mutta syksyllä myöhemmin laudaturin.

Filosofian ja latinan opettajalle tähdensin, että jos on todellisuus, on se vain
hetkellinen ja ainutkertainen. Sen kuvaaminen on kuin piirtäisi numeroita ve-
teen ja että historia on tästä syystä fiktiota. Kaikki kulminoituu nyt tietoon,
että en ole vieläkään oppinut englantia.

Vaan ei se Life minulle turhaan tullut. Luin siitä artikkelisarjan jossa kerrot-
tiin sumerilaisesta kulttuurista ja eräänä päivänä törmäsin sen sivuilla Sargen-
tin maalaukseen joka kuvasi alastonta naista takaapäin. Tuolloin minä sain
ahaa-elämyksen, joka johti minut kirjallisuuden ja taiteen lavealle tielle. Ensi
töikseni veistin Sargentin kuvaa mallina tähyillen haapapuusta alastoman nai-
sen patsaan, joka eräänä päivänä herätti kotini olohuoneeseen kertyneen her-
raseurueen huomion. Nämä herrat upseerit olivat nauttineet isäni kaapista
löytyneen spiritus fortis pullon antimia joilla oli maustettu äitini keittämää ja
tarjoilemaa kahvia.

Joskus on niin, että muistelmat on hyvä lopettaa näytelmän katastasikseen. Mutta hyvä etten halunnut perehtyä tylsiin differentiaaliyhtälöihin, vaan
pitäydyin tiukasti taiteissa. Nyt minulla on tallessa paljon harrastajamaalauksia
menneiltä vuosilta ja aina tilaisuuden tullen tuikkaan entisiä käsikirjoituksia
takkatuleen. Komea liekki niistä nousee ja vähän savuakin, eli voidaan sanoa
että ne ovat tässä elämässä tehtävänsä tehneet.
(2019)


Kuva:  John S. Sargent, nainen jonka
           nimeä en muista.

ENSIOIREET


Miete:
Tulen hyvin toimeen toisten kanssa.
Vika on siinä, että he eivät tule
toimeen minun kanssani.

Ensioireet järjenvalon himmenemisestä alkavat näkyä kun saavutamme 80 ikävuotta.
Minä havaitsin tämän tosiasian luettuani aikakauslehti Kanavasta Pentti Alasen kirjoittaman artikkelin ”Einstein, Wittgenstein ja fenomenologisen fysiikan mahdollisuus”. Keskeinen asia oli, että avaruus riippuu aineesta niin kuin kieli maailmasta. Wittgenstein sanoi, että mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. 

Kokouksissa ja seminaareissa päätin noudattaa neuvoa ja olla hiljaa. Tämä olotila ei silti estänyt ihmettelemästä. Mietin tuota väitettä, että kieli riippuu maailmasta. Kun Tampe-
reella yritin käydä parturissa, törmäsin putiikkiin joka ilmoitti tarkoituksensa pelkästään englanniksi ja mainostikin samoin. Kohteena näytti olevan erityisesti nuoriso.

Toisin sanoen minä suhtaudun ihmisten puheisiin ja mielipiteisiin kuin agnostikko pyhiin kirjoituksiin. Kokouksissa ihmettelin aina sitä hinkua joka pani tietyt osallistujat aina kailottamaan mielipteensä äänekkäästi, nousemaan jopa istuimeltaan jalkeille että kaikki varmasti näkisivät. Ja hokemaan englantia. Okei ja fiilis.

Missä maailmassa minä elän? Kun havahtuu katselemaan ympärilleen, voi ihmetellä tuota ilmiötä. Samat tyypit ponkaisevat aina esiin vaikka heillä ei olisi mitään tähdellistä sanottavaa. Monet tunkevat kaikkeen niin sanottuja sivistyssanoja, vaikka eivät tietäisi niiden merkitystäkään. Uutistenlukijat matkivat tiedostamattaan vierasta aksenttia ja ääntävät vieraita sanoja niin kuin ne äännetään siellä mistä ne ovat lähtöisin. Juolahtaako kenellekään mieleen ihmetellä miten hyvin nuo konsonattipitoiset vieraat sanahirviöt sopivat pehmeään ja vokaalipitoiseen suomeen? Yhtähyvin kuin hiekka moottoriöljyyn. Vieraat ja ”oikein” äännetyt sanat keskellä soljuvaa suomea ovat kuin kivenmurikoita ryytimaalla. Kaiken typeryyden katonharjalla tepastelee tuo smoothie, sulkasatoa poteva riikinkukko.

Kyllä minua sitten kiukuttaa. Kokouksissa jäin usein miettimään Daniil Harmsin eksistentialistista havaintoa: viides, tosiolevainen merkitys on olemassa vain ihmisen ulkopuolella. Se on isätön, koditon ja maaton. Tällainen kohde leijuu.

Ajatus jäi siinä määrin vaivaamaan, että heti kokouksesta palattua join kupposen teetä ja nautin iltalääkkeet. Niitä oli jo noihinkin aikoihin kahdeksan pilleriä ja lusikallinen konjakkia. Tai lasillinen, en muista. Näiden toimenpiteiden jälkeen vedin herätyskellon ja toivorikkain mielin asetuin nukkumaan. Ennen uneen vaipumista ehdin vielä hetken ihmetellä olenko minä nykyään isänmaaton, kotimaaton ja äidinkieletön, sukupuoleton, vaiko joku muu joka vain leijuu. Virkeä ja lahjakas rouvani on taipuvainen kannattamaan tuota viimeksi mainittua vaihtoehtoa.

VAKAA LUONNE



Tankamietteet:

Paperin valkeutta  
sivellin pyyhkii. 
 Tahroja täynnä
 mieleni musta taulu.

Joskus nuorempana tunsin miehen joka ei uskonut mihinkään. Hän oli sitä mieltä, että pelkkä uskominen ei riitä silloin, kun on kysymys todellisuudesta. Kun kysyin häneltä mikä on todellisuus, hän vastasi ettei usko että sellaista on olemassakaan. Hänen työpöydällään kaikki esineet olivat viivasuorissa riveissä ja puhelimeen hän vastasi sanomalla oman nimensä ja heti sen perään päivää. Miehen mielilukemista olivat raportit ja tuloslaskelmat, johin hän keskittyi kulmat kurtussa. Vaimoltaan hän oli joskus saanut joululahjaksi työntötulkin ja vesivaa´an ja antanut tälle vastalahjaksi munakellon ja pölynimurin.

Miehellä oli myös harrastuksia, vaikka hän ei niistä pahemmin puhellut ystäviensä kanssa. Tämä johtuu siitä, ettei hänellä ollut varsinaisia ystäviä, ainoastaan hyvän päivän tuttuja joita hän tervehti kadulla hipaisemalla hattunsa kulmaa. Silloin tällöin hänet nähtiin kävelemässä vaimonsa kanssa vakaasti kirkkoon sunnuntaiaamuisin. He kävelivät samaan tahtiin kuin olisivat olleet
marssilla. Ja vielä lisäksi hän oli absolutisti.

Tällä miehellä ja hänen rouvallaan oli tarpeellinen sanavarasto joihinkin tärkeisiin tilanteisiin. Niihin kuuluivat muiden muassa lyhyet,mutta sisältörikkaat lausahdukset: otan osaa, kiitos, entä itsellenne, palaan asiaan, saanko luvan. Viimeksi mainittu kysymys aiheutti hänelle kroonisen trauman, sillä lupaa hän ei todellakaan usein saanut muilta kuin rouvaltaan, joka oli frigidi. Hänen mielestään runot ja Kafkan proosa ovat käsittämättömiä. Jos hän joskus sattuu jotakin lukemaan muuta kuin niitä raportteja, niin dekkarit ja ajanviete ovat hänen suosikkejaan.

Jos nyt haluaisin lyhyesti muutamalla sanalla luonnehtia tätä entistä tuttavaa, voisin sanoa että mies on kuin kävelevä asiakirjasalkku joka tarkkailee ympäristöään kalan silmin ja jolla on korpin moraali. Ja oikeastaan koko kysymys todellisuudesta on aivan turha, koska sitä hänellä ei ole eikä hän sitä tarvitsekaan.

Ja lopuksi, kaikkeen suivaantuneena sanon uhallakin, että minäpä tästä nyt poistun asialle.