A R V O P O H J A

             

      Kuva: Irina  1989    (T.Yli-Rajala)       

                        

  Kulttuuri jossa elämme antaa meille arvopohjan. Se voi olla satoja, ehkä tuhansiakin vuosia vanha. Euroopassa sen juuret ovat antiikin Kreikassa ja Roomassa, viimeisten 2000:n vuoden aikana sen pohjana on ollut kristinusko. Jos jokin muu ideologia pyrkii tuon kulttuurin vaikutuspiiriin, syntyy vastareaktio joka hylkii vierasta ja outoa. Vieraassa kulttuurissa voidaan hyväksyä se, mitä kristillisessä maailmassa pidetään sairaana ja jopa rikollisena. Kunniamurhat, sukupolvien ajan haudottu viha ja koston kierre, säälin ja empatian puute. Tieto siitä että käsitys omasta tunnosta on täysin erilainen kuin kristillisessä maailmassa.  

Ihminen voi esiintyä näennäisesti liberaalina, mutta syvemmällä mielensä pohjassa uutta ja vierasta on vaikea hyväksyä. Hän voi kulkea lauman mukana kuin hiiri Hamelnin pillipiiparin perässä, mutta hänen arvopohjansa järkkyy. Syntyy ristiriita, jonka jännitteet nousevat kuplina esiin käyttäytymisessä ja jopa unissa. Voimakas indoktrinaatio pakottaa omaksumaan vieraat käytöstavat, jotka sotivat syvempänä olevaa arvopohjaa vastaan. Esimerkiksi asenne seksuaalisiin poikkeavuuksiin voi olla punainen vaate joka ärsyttää sekä kohdetta että häntä joka kieltäytyy hyväksymästä väitettä, että epänormaali on normaalia. Kysymys on yksinkertainen. Onko luonto kehittänyt seksuaalisen vietin siksi, että laji lisääntyy ja kehittyy terveesti. Vai onko seksuaalisen vietin tarkoitus palvella vain ihmisen mielihyvän tarpeita, täysin itsekkäästi ja muista piittaamatta. Palvella ihmismielen riettaimpia mielikuvia, jotka olemisen kannalta ovat tyhjiä ja hyödyttömiä.

Unia vierastetaan, niitä peitellään eikä niistä haluta puhua koska ne nostavat usein pintaan ja esille asioita, jotka tietoisuus pyrkii peittelemään muistamattomuuden huppuun. Unen logiikka ei suostu asettumaan ihmismielen sitä varten kyhäämiin länkiin, se hyppii ja poukkoilee ajan sykleissä ja irvistelee hapannaamoille, jotka haluavat että kaikki on totta mikä näkyy ja tuntuu. Tarina joka rakentuu alusta loppuun asti unesta ja painajaisista, on vaikea luettavaksi. On helpompaa uskotella itselleen, että tapahtumat sujuvat odotetulla tavalla ja tarinan loppukin on ymmärrettävissä. Varsinkin on tärkeää, että tarinalla on loppu. Loputtomuus tuntuu yhtä ahdistavalta kuin tieto, että elämä jatkuu ikuisuudesta ikuisuuteen ja että se on jatkuvaa ja loputonta ylistyshymniä.

Elämä on elämää myös kuolemassa, ja siihen kuuluu tietoisuus olemassaolosta. Missään vaiheessa se ei tunnista ylistyshymnejä, jos ei loppuakaan. Se vain on se mikä on olemassa ja jonka nimeä ei saa turhaan lausua. (2020)

 CECILIAN KANSSA

Kuva:  Sini   1998 T.Yli-Rajala

Vuosia sitten olin matkalla johonkin tilaisuuteen. Mukana oli kulttuuri-ihminen, joka oli varautunut pitämään puheen. Elettiin c-kasettien aikaa, ja minulla oli omaan tarpeeseen autossa aina musiikkia. Eihän äänentoisto kovin tasokasta voinut olla, lisäksi vielä auton äänetkin häiritsivät. Kyllä sieltä silti Chopinit ja Mozartit kuuluivat siedetävästi.

 Tapaan tottuneena tuikkasin kasetin pyörimään. Osui olemaan Händelin largo. Kanssamatkustaja tuli rauhattomaksi ja hetken höristeltyään sanoi, paa jotain muuta. Mä en jaksa tommosta.

Nolottihan minua. Nainen tietysti luuli että minä halusin kukkoilla musiikki maullani. Tilanne raukesi siihen, että suljin vekottimen, kun ei ollut rockia eikä räppiä. Juhla ,jossa hän piti kulttuuripitoisen puheensa korjasi erehdyksen. Oli haitari-musiikkia ja nuorisobändi esitti niin korkeatasoista musaa, että se ylitti minun ymmärrykseni. Puheessaan hän vaati kuntaa rakentamaan nuorisolle bänditilaa, jossa se voi harrastaa musisointia ja harrastaa vaikka mitä. Että niinku tuota, olivat puheen päätössanat.

Luin jostain, että opettajiksi valmistujien gallupissa konserttimusiikilla oli parin prosentin kannatus. Tämä sopii kuvaan, kun tiedän että monet nuoret ja keski-ikäisetkin opettajat osallistuvat festivaaleihin, joissa sähkökitara näyttelee pääosaa ja musiikin on säveltänyt joku Asmodaioksen räp-artisti. Nuorison musiikkimakua on kehitetty tehokkaasti angloamerikkalaiseen suuntaan ja mollisävellaji pilkattu maanrakoon. Samalla myös perisuomalainen mielenlaatu, melankolia.  

Nykyisin saan paluumatkat tehdä yksin. Nuorempi seura jää harrastamaan ja pitämään hauskaa. Nousen vähän happamena autoon, koska olen saanut nykyisestä kulttuurista tarpeekseni   Sivistymättömästi näytän sen myös naamataulullani.    Panen cd-nauhurin pyörimään ja keskityn kuuntelemaan taivaallisen kaunista kiekumista, barokkia ja Cecilia Bartolin koloratuuria.

AikaCecilian kanssa lentää siivillä, eikä tarvitse kärsiä sitä vihoviimeistä räppiä. (2020)

 

 ROOMAN POIKIA

                         

Syyspuut 2000 (T.Yli-rajala)

Minä olen kerrassaan hajamielinen isoisä, jota meillä sanotaan pohjalaisittain paapaksi pitkällä vokaalilla. En voi sietää pappailua enkä papottelua. Ukki -nimityksen veivät mennessään ne sukulaiset, jotka ripoteltiin sinne tänne viisaampien ja sivistyneempien suomalaisten joukkoon.

Vilkaisin ohimennen mitä yksi minun jälkikasvustani luki kirjasta. Eihän se kirja ollutkaan, vaan jokin tabletti, josta hän seurasi kiivasta palikoiden välistä taistelua. Siinä  ammuttiin ku Palakkanilla ja räjäyteltiin palikkataloja. Mikset sinä kirjoja lue tai katsele, minä kysyin. – Ne ovat tylsiä, en mä jaksa semmosia.  

Tiesin että hänen makunsa mukaiset elokuvatkin olivat samanlaista tuhoa ja tappele linjaa. Muistelin hetken omia suosikkejani. Inkkarifilmit, joissa punanahkat olivat ilkeitä ja rumia roistoja. Valkoiset miehet olivat tiedustelijoita ja sankareita. Entä kirjat? Parhaat olivat historiallisia tarinoita juutteja ja ryssiä vastaan taistelevista suomalaisista sisseistä. Mitä ne juutitkin olivat, jäi epäselväksi. Kaikissa vanhoissa poikien seikkailukirjaston kirjoissa oli voimakas kansallisen itsetunnon vire, joka huomaamatta tarttui nuoriin lukijoihin. Ilmiö oli yksi osa valtavirtauksesta, joka hallitsi koko Eurooppaa viime vuosisadan alkupuolella. Nationalismia, joka tietysti näin liittovaltioita ihannoivalla historian jaksolla on kirosana. 

Historia kiehtoi. Rooman poikia niminen kirja teki suuren vaikutuksen. Se kertoi vainotuista alkukristityistä ja opetti ymmärtämään jotakin historiasta. Vaikka melkein kaikki nuo nuorille tarkoitetut kirjat sisälsivät tietynlaista tarkoitushakuista tajunnanvirtaa, ne silti kiinnostivat ja opettivat yhteistä kulttuuriperintöä. Pinnallisesti katsoen se oli kansallista, syvimmiltään hyvin eurooppalaista. Historiaa sekä hyvässä että pahassa, eikä se ollut dystopiaa niin kuin se monien mielestä on nykyisin.

Mutta nationalismi. Mitä pitäisi tehdä isännättömäksi jääneelle rakkaudelle?

(Garcia Marquez

 

TUNNELMOINTIA

Katse on lehdellä, yö ympärillämme liikehtii. Ezra Pound (kuva:T.Yli-Rajala)

TUNNELMA on vain ihmisen mielessä. Se miten ihminen asen-noituu ja miten haluaa tuntea, on ympäristön tuote. Kulttuuritausta vaikuttaa, ja  se  on eri puolilla  eri aikakausina erilainen. Ihmiset muuttuvat ajassa, media, lehdet, radio, televisio  luovat ns. yleisen mielipiteen nykypäivinä. Se tapahtuu hitaasti ihmisten mieltä ja ajatuksia muokkaamalla se käyttää aseenaan tajunnanvirtaa. Jatkuva samansuuntainen propaganda tekee tehtävänsä.Neuvostoliitosta tehtiin maailman demokraattisin ja rauhaarakastavin valtio. Näin on tehty myös Yhdysvalloista. Se joka hallitsee mediaa, hallitsee ihmisten mielipiteitä. Piiparin perässä ei pillin mallia kysellä, kunhan siitä vain ääntä lähtee. 

Realismi on valtavirtaus. Se yltää lonkeronsa kaikkialle kirjalli-suuteen. Jos kysytään miksi näin on, meille vastataan että koska se kertoo totuuden. Minulla on asiasta kerettiläinen mielipide.Totuudella on monet kasvot eikä siitä koskaan tiedä mihin se näkee silmillään. Eichendorffin Tyhjäntoimittajan elämästä tai Galsworthyn Omenapuu sisältävät totuuden siinä missä joku kuiva, seikkaperäinen kertomus tosielämästä. Näkökulma vain on toinen, se kulma on lukijan mielessä. Kirjallisuudessakin pätee historian-tutkimuksen periaate, että nykypäivän tietoa ja käsityksiä ei saa projisoida menneeseen aikaan. Eikä liioin fiktiiviseen romaa-niinkaan, koska se aina pyrkii olemaan taiteellinen näkemys ihmisistä ja siitä, miten asiat ovat kehittyneet. Se on kirjailijan oma näkemys, jonka hän on muodostanut elämänkokemusten perusteella. 

Sana tuntea on selkeä ja sillä on täsmällinen merkitys. Silti se näyttää olevan nykyään  jonkinlaisessa pannassa, sitä vältetään ja se korvataan käyttämällä sanaa vaikuttaa tai vieläpä kammottavaa lainaa fiilis. En tiedä mitä kielteistä tunteiluun liittyy, mutta näyttää siltä että romaaninkin kerronnan täytyy olla kuivan luterilaisen saanan kaltainen. Enemmän kuin tunteita ja tunnelmia siihen sisältyy laki, jonka rikkomisesta rangaistaan. Kirjallisuudessa on omaksuttu pax romana, läntinen asialinja joka perustuu ns. tosiasioihin ja asiallisuuteen. Lakiin ja oikeuteen. Itäistä perua oleva mystiikka, Euroopan kulttuurin kreikkalainen puoli koetaan epäluotettavaksi. Vähäinenkin vivahdus kerronnassa, joka viittaa järjenvastaiseen logiikkaan, nimetään maagiseksi realismiksi. Tunteisiin vaikuttami-

sella on keskeinen osa kaunokirjallisen merkityksen välittämisessä,

se on tutkimuksissa todettu.

Nuorena minä luin Galsworthyn pienoisromaanin Omenapuu. Sen uusromanttinen tunnelma viehätti niin, että olen lukenut sen myö-hemmin uudelleen kolme, neljä kertaa. Kirjastossa virkailija ei ollut koskaan kuullut kirjan eikä sen tekijänkään nimeä.Mutta tunsi kyllä kaikki dekkarit ja urheilijoiden elämäkerrat. Galsworthy oli Nobel palkittu mies, joka ei kunnon dekkaria osaisi kirjoittaa. Tulee mieleen kysymys, kuka valitsee aineiston kirjastoissa? Se on huutokauppa, jossa kirjat valitaan mainonnan ja suurten lainauslukujen perusteella. Jossa enemmistö päättää mikä on hyvä ja päätyy  kirjoihin, jotka menevät kaupaksi ilman tukeakin.   

Kumpi siis on romaanin hauki ja kumpi on kala. Kirjailija kuitenkin on usein se varsinainen petokala joka ui ja syö, ja jota limaiset selkärangattomat pelkäävät. (2020)

P E I L I N   L Ä P I

Toiseen aikaan. (T.Yli-Rajala 1994) 

Nuorempana halusin oppia tietämään mitä suuret ajattelijat ovat sanoneet ja millaisia neuvoja antaneet. Mutta aina kun avasin viisaan kirjan, minua alkoi  nukuttaa. Arvostelijat olivat kirjaa lukeneet ja päätyneet eri tuloksiin. He kritisoivat ja pilkkasivat kirjan tekijää ja puhuivat hänestä monenlaista pahaa. Harvoin kykenin lukemaan muutamaa sivua enempää, koska tuntui ettei minun näkemyksiäni hyväksytä. Niinpä minä tuskastuneena toivoin, että oppisin nukahtamaaan aina arvostelijan syytäessä pilkkaansa, sillä halusin   muodostaa vapaasti oman mielipiteeni. Olenkin oppinut nukkumaan niin hyvin, että arvostelijat ovat minut itsenikin tyystin unohtaneet. He eivät huomaa mitä minä kirjoittelen ajan kuluksi, ja jos huomaavat, niin eivät välitä kiinnittää siihen huomiota. Sekin vaiva heillä vielä, että muiden uniin on vaikea puuttua, kun omatkin ovat sekavia.

Minulla on kahdenlaisia lukijoita. Suuri enemmistö heistä on mieltynyt rutikuivaan arkiproosaan, jossa kirja aloitetaan niin kuin on tapana ja lopetetaan yleisesti hyväksyttyä kaavaa ja tapaa noudat-taen. Alun ja lopun välissä kirja käsittelee ja kuvaa arkielämää, jossa ei oikeastaan mitään mainittavaa tapahdu, tai jos tapahtuu niin se on elämänkatsomuksen vika. Tyhjä kirja kerää  kiitosta helposta ja selkeästä kielestä, jota kirjailija rohkenee kehittää fingelskalla tai murresanoilla, jotka ovat nuorelle ikäpolvelle niin vieraita että ovat uusia.

Eräs oppinut varhaisen keski-iän saavuttanut nainen sanoi, että hän ei millään ymmärrä mitä minä tarkoitan kun väitän että tarinassa kuvattu ihminen kulkee peilin läpi. Sitä ei voi hyväksyä, koska se on mahdotonta. Sen sijaan hän ymmärtää rakkautta joka on pintapuolista rapsutusta eikä hän siihen ymmärrykseen tarvitse jonkun paavalin korinttolaiskirjeen tai Johannes Cassianoksen neuvoja.
Ne harvat lukijani jotka väittävät pitäneensä lukemastaan, ovat ikäihmisiä.

Kun me joskus tapaamme heidän kanssaan, on puheen aiheena maailmantilanne. Me kuulumme kokonaan toiseen aikaan eikä meitä enää ole. Meitä ei kiinnosta pätkän vertaa mitä joku nuori kirjallinen kyky puuhaa ulkomaanmatkoillaan, mitä puhuu englanniksi rahvaalle, millaisia monikulttuurisia seksikokemuksia hänellä on kaukoidästä. Rahan ja vallan himo ovat takertuneet heihin. Se on paha jonka valtaan ei ole pakko sortua ja josta on mahdollisuus irtautua jos vain haluaa.
Korruptiota ei tarvitse hyväksyä eikä palkintoja kannata kaivata. Ne ovat kahleita joihin ei pidä itseään lukita. Luigi Pirandelloa mukaillen väitän, että maine on säkki, joka ei tyhjänä pysy pystyssä.

(2019)

VAIN  VEIVAAMALLA  

Kuva: Mironov kääri kellon täkkiin 

(Daniil Harmsia muistellen T.Yli-Rajala)

Niin kuin kaikki hyvin tietävät, on ääni vihellyspillin tuote. Ilman pilliä  ei olisi ääntäkään. Näitä minä mietin samalla kun maleksin oven ohi ja asetuin lopulta puiston penkille odottamaan. En kylläkään oikein tiennyt mitä odotin,  mutta näin oli olo jotenkin varmempi. Sillä niinhän on, että on vaikea pää-tyä perille, ellei tiedä mihin on matkalla. Ja että vain veivaamalla saa posetiivarin apinalta kommentin. 

Olin lähtiessä lukenut jostakin kirjailijaliiton sivulta kirjoituksen, jossa neuvotaan miten kirjoitetaan

hyvä blogi. Teksti masensi minua, sillä huomasin olleeni ihan väärillä raiteilla jo yli kolme vuotta. Hyvässä blogissa voi olla vähintään 300 sanaa, mutta jopa viisi sataa, kaksituhattakin. Minä poloinen olen pyrkinyt lyhyeen tekstiin, koska olen joskus tutustunut face bookin sekä tekstiviestien ja sähkö-postin  rikkaaseen tyylivalikoimaan. Minusta onkin tullut epäluuloinen ja joskus aprikoin että mistä lukutaidottomuus johtuu. Eikö ihmisillä ole enää aikaa keskittyä muuhun kuin tavaran ja rahan perässä juoksemiseen? Tai oman selfien lähettämiseen nähtäväksi kaikille kiinnostuneille. Pelkäävätkö ihmiset, että lukeminen pakottaa ajattelemaan niin, että vaivalla rakennettu materialistinen maailmankuva luhis-tuu ja sen tilalle tulee tunne, että joku on sammuttanut valot. Sama tunne, jonka skeptikko kokee kuolemassaan.  

En siis tähtää pitkiin selontekoihin blogeissani, jotka ovat yleensä hetken tuotoksia. Historian tut-

kimuksen metodioppi ei minun mielestäni sovi kaunokirjalliseen ilmaisuun. Vieroksun ajatusta, että aiheesta kirjoittaminen vaatii lähdekritiikkiä ja muuta saivartelua, koska kaunokirjallinen teksti pyrkii olemaan taidetta ja tieteestä se on valominuuttien etäisyydellä. Muistuipa nyt mieleen sekin vuosien takainen varoitus, että kaunokirjallista tekstiä on turha blogiin kirjoittaa, koska niitä ei kukaan lue.

Mutta minkäs nyt teet, kun minua eivät kiinnosta sisustusaiheet eivätkä muoti-ilmiöt. Minä haluan piehtaroida vain kirjojen maailmassa, ja sielläkin olen nirso. Lehtien toimitukset eivät enää vaivaudu ottamaan vastaan kirjallista kritiikkiä, vaan esittelevät aukeaman laajuisia kirjoituksia kuvineen nuorista maailmanmatkaajista, jotka etsivät elämänkokemusta jostain muualta kuin Suomesta. Stereotyyppiset  asenteet istuvat tiukasti ihmismielissä. Pariisi on kaunis oli kuinka roskainen tahansa, Shakespeare on primus Inter pares, koska kirjoittaa englanniksi. 

Blogin kirjoittajan pitää pyrkiä persoonalliseen ilmaisuun ja aiheiden pitää olla kiinnostavia. Mistä sen persoonan saa jos pyrkii aina kirjoittamaan samaa puisevaa proosaa, jota realismiksi nimetään. Mistä löytyy kaikkia kiinnostava aihe ihmisille, jotka ovat erilaisia? Kuvituskin voi lisätä blogin kiinnos-tavuutta, siksi minä olen alkanut käyttää omia taulujani blogikuvina. Niiden laadusta en tiedä, mutta ainakin ne ovat aitoja ja omia. Maalailen niitä joutilaisuudessa huvikseni. Monet niistä ovat matka-puhelimen kameralla taltioituja. Jotkut taulun nähdessään kysyvät viattomasti, ootko sää ite ton piirtäny? Jos minä kirjoitan aiheesta, joka menee yli lukijan ymmärryksen, he sanovat: et sää tota oo ite kirjottanu, oot kopsinu sen jotaki. Että niin on vahva luottamus minun kykyihini.

Olipa sen ymmärryksen laita miten tahansa, niin minulla on marginaalinen, vakaa sivun selaaja- ja lukijakunta. Se näyttäisi olevan jossakin 120-150:n tietämissä, ja joka viikko. Saavutus on hyvä, kun ottaa huomioon että minulla on taipumus ihailla sellaisia kirjailijoita kuin Kafka ja Daniil Harms. En heitä matki, mutta joskus se voi kuultaa vähän läpi Kirjoitan usein vaikeaselkoista tarinaa ihan piruut-tani, koska minulla on kieroon kasvanut karjalaispohjalainen huumorintaju. Rasitan lukijoita viikon välein, siis liian tiuhaan. Vaikka ikää on kertynyt jo varhaiseen keski-ikään asti (82), niin tekstiä tulee melko vaivattomasti, kun vain sopiva aihe osuu mieleen. Niitähän aina riittää. Jopa puiston penkillä, vaikka olen kaikkeen tässä joutavassa elämässä syytön.  

 (2020)

N E U V O T 0 N


Kun hiljaisuus alkaa painostaa
on puhuttava, muuten se lakkaa
(Gösta Ågren, Tääl 1988)


Kuva:
Impressio (T. Yli-Rajala 2020)

Blogissaan Jukka Tervo kertoo, että tapasin Gösta Ågrenin kerran ja en tavannut. (Mestari on poissa, Jukka Tervo 27.6.-20) Helsingin Suomalaisessa kirjakaupassa, kauan sitten oli jokin kirjallinen tilaisuus vuonna 1988, sen jälkeen kun Ågren oli saanut Finlandiansa.. Tervo nojasi yläparvella kaiteeseen ja katseli parveilevaa yleisöä. Hän kertoo pohtineensa, oliko Ågren siellä jossakin yleisön joukossa. Yhtäkkiä hän  tajusi seisovansa Göstan vieressä, kylki kyljessä, kyynärpäät melkein yhdessä kuin vanhat kalakaverit auringonlaskua ihailemassa.

Tervo kertoo liikuttuneensa kunnioituksesta niin, ettei sanonut mitään. Annoin sen hetken olla siinä ikuisuuden.

 Kun minä kuulin uutisen Gösta Ågrenin kuolemasta, leikkasin kuolinilmoituksen lehdestä ja lisäsin kokoelmaani. Siinä oli jo ennestään joukko edesmenneitä taiteilijoita, kirjailijoita ja runoilijoitakin. Kaikki olen tavannut jossakin elämän vaiheessa. Mieleen palasivat muistot WSOY:n kesäkokouksesta 1989, jossa olin kutsuttuna mukana rantamaisemissa, en muista enää paikan nimeä. Muiden muassa huomasin yksinäisen miehen, joka tuntui kaihtavan muiden seuraa. Pidin häntä silmällä, ja näin että hänellä oli oma majoituspaikkansa jossakin syrjempänä. Huomasin että hänestä kuiskuteltiin. Mutta niin tollo maalainen olin, että en tunnistanut miestä Finlandian voittajaksi.

Minä olen luonteeltani syrjään vetäytyvä ja hakeudun usein omaan suurenmoiseen rauhaani. Valitsin hälisevästä pihaporukakasta etäämpänä olevan kiven, tai kantoko se oli ja maleksin sinne istumaan. Siihen tuli jostakin myös tuo erikoinen mies, ja istuimme siinä mitään ihmeempiä puhumatta rinnan. Sitten näin kuinka jostakin rakennuksen suunnalta laukkasi pari äijää kameroineen meitä kohti. He syöksyivät aivan nenän eteen ja räpsivät kuvia. Epäluulo heräsi ja minun teki mieli vajota maan alle.

En muista miten asia eteni, mutta luultavasti niin, että katosin jonnekin piiloon ihmettelemään elämän oikkuja. Vasta  myöhemmin älysin kuka oli tuo salaperäinen mies, joka istui kannon nokassa minun vieressäni. Meidät on arkistoitu Södikan kuvakokoelmiin, ja minua hävettää vieläkin. Nimittäin se hävettää, että paikalla oleva kumartelijakansa piti tietysti itsestään selvänä, että minä olin linssilude, jonka piti tunkea mukaan. En minä linssilude ollut, mutta hölmö kuitenkin.

Voin siis ihan hyvin sanoa, että olen tavannut tämänkin runoilijan ja meillä oli tosi hauskaa. Tai ehkä hänellä hiljaisessa mielessään oli, kun huomasi että minä olin vaaraton ja kaikesta ulkopuolinen. Ja niinhän minä olen vieläkin.

Minut unohdetaan, hän ajattelee.
Unohdus on hyvä äiti. Kukaan ei kosketa sinua siellä,
Kukaan ei enää unohda sinua
(Gösta Ågren, Tääl 1989 (2020)