SORMEEN TUIJOTTAJAT


Miete:
Historia on liturgia. Riippuu papista,
millä nuotilla sitä veisataan

Elin aikakaudella jolloin lukujärjestyksessä lueteltiin uskonto, laskento, lukeminen ja laulu.
No, olihan siellä voimistelukin. Luokassa opettaja oli auktoriteetti jota tuli peljättämän.
Ei sentään enää karttakepillä sormille paukuteltu, mutta joidenkin ilme kauhistutti. Oli hyväksyttävä tuomio jos opettaja väitti, että vastaus oli väärä. Ei hänelle sopinut sanoa, että tarkistapa äijä totuus Heiskasen tähtitieteen ykkösosasta. Sivua en nyt ihan muista, mutta sen muistan, että minä olin oikeassa. Tai luulin olevani.

En silloin tiennyt, että Heiskanenkin oli väärässä. Minulle ja opettajalle kävi niin kuin Kung Fu Tse on sanonut. Kun viisas osoittaa tähteä, niin tyhmä tuijottaa hänen sormeaan. Tämä ei koske vain yhtä ainoaa tiedonalaa, vaan koko elämää. Sitä sormea tuli tuijotettua niin tiukasti, että itse asia ja tarkoitus unohtuivat. Uskontotunneilla alaluokilla  luetut ehdottomat opit pätevät myös tieteessä, niitä vain nimitetään paradigmoiksi. Nykyään ei tunnusteta dogmeja, opinkappaleita eikä enää paradigmojakaan. Totuus onkin niin yksinkertainen, ettei se tarvitse kahleita. Se kuuluu: osta kaksi, maksa kolmesta. Eikä sitäkään haluta tunnustaa vaan kääntää nurinkurin. Johto tietää miten sinun pitää ajatella. Turha siinä on enää enempää nikotella. Nykyihminen voi etsiä totuutta shoppailemalla ja kaupan hyllyiltä. Nöyrästi hän noudattaa muotia ja noudattaa siitä annettuja ohjeita, jotka vaihtuvat sopivin väliajoin, että kulutus pysyisi korkeissa lukemissa. Hän myös kuuntelee mitä kaupan apostolit opettavat. Ei häntä kiinnosta edes lukeminen, jonka avulla ennen etsittiin totuutta. Lukeminen on out ja pelailu sekä kilpailu menevät kaiken muun edelle. Ne kun ovat niin kehittäviä. Paljo tavara ympärillä rauhoittaa, mainos kertoo meille että näin sanoo Herra.
Mac Luhan oli oikeassa. Media tulee tärkeämmäksi kuin viestin sisältö. Siitä tulee koko ajattelun perusta, joka organisoi ihmisen mieltä. Perinteet menettävät merkityksensä ja niiden tilalle tulee julkisuudessa esiintymisen arvo, joka ohjaa meitä elämän tärkeimmissäkin kysymyksissä. Syvä henkilökohtainen meditaatio koetaan noloksi ja neuroottiseksi sisäänpäin kääntyneisyydeksi. Jos mietiskely hyväksytään, se ei saa olla kristillisen perinteen mukaista, vaan mallia haetaan Budhalta ja Zarathustralta.
Oppilaat sanoivat Jeesukselle: kerro meille millainen loppumme on. Hän sanoi: oletteko jo löytäneet alun kun kerran kysytte lopusta? Missä on alku, siellä tulee loppukin olemaan. Autuas on se, joka  tavoittaa alun, sillä hän saa tuntea myös lopun eikä ole näkevä kuolemaa. Se oli hänen vastauksensa totuuden etsijöille.  (2018)

ILONPILAAJA

Kiinnostava sana on tuo ääri. Se on henkinen leimasin joka voidaan
lyödä sellaisten otsaan, jotka eivät hyväksy minun ajatuksiani. Lei-
maa saa kantaa otsassaan kauan eikä sitä voi pestä pois fairilla eikä
tärpätillä. Äärilaita, mailman ääri. Äärivasen, äärioikea. Monenmoista
äärtä löytyy ja niille kaikille on yhteistä se, että lukija tai kuuntelija
sekoaa kun mukaan otetaan muut käsitteet. Ympyrä voi sulkeutua
vain siitä päästä, mistä se on avattu.

Vasen ja oikea on sotkettu tarkoitushakuisesti niin, että haara-asen-
nossa jalat menevät väkisinkin ristiin. Radikaali ja liberaali voivat is-
tua ihan hyvin muuallakin kuin vasemmalla ja konservatiivit voivat
hyvin myös vasemmalla. Riippuu vain vapaasta tahdosta kumpaan
suuntaan tähyät ja kummassa silmässä on parempi näkö. Se, onko
vasemmalla vai oikealla, riippuu arvioijan asennosta. Jos seisoo kä-
sillään, voi nähdä parhaiten. Objektiivisuus olkoon siis kaikessa ohje-
nuoramme. Kauan eläköön trapetsitaide!

Tuota mainittua taidetta tarvitaan erottamaan myös kansallinen mie-
li kiihkoilusta. Se, että arvostaa omaa kieltään ja asuma-aluettaan,
vuosisataista historiaa ja yhteisiä kokemuksia syrjimisestä ja ylenkat-
seesta, ei tee meitä muita paremmiksi eikä oikeuta kostoon. Eikä sii-
hen, että maksetaan potut pottuina. On silti oikeutettua huolehtia oman
kulttuurin jatkuvuudesta, siitä ettei kaikki kaadu kansainvälisyyden
puurokattilaan. Oma identiteetti on kansallekin hyväksi eikä sitä pidä toi-
selta kansalta kieltää.

Puhun tässä kansasta hegeliläisittäin, koska olen sitä mieltä, että
Hegel näki asian oikein.  Yhteinen identiteetti tekee kansan, joka
on enemmän kuin osiensa summa. Sillä on olemassaoloonsa histori-
allinen oikeutus ja sen vihollisia ovat ne, jotka kieltävät tuon oikeutuk-
sen. Pienikin kieli, vähäisinkin omaleimainen alue rikastuttaa koko ih-
miskuntaa. Suurten ja vahvojen on tämä ymmärrettävä ja tuettava
pienempiä pysymään elossa ja jatkamaan olemistaan, joka rikastuttaa
kokonaisuutta.

Kansainvälisyys ei saa merkitä sitä, että on yksi ylitse kaikkien muiden.
Sellainen tilanne johtaa orwellilaiseen yhteiskuntaan, jossa kaikki ovat
tasa-arvoisia, mutta sika Lumipallo on kaikkein tasa-arvoisin. Vai oliko
se sika Lumipallo, en nyt oikein muista. On vain syytä harata vastaan
jos sinun äidinkieltäsi haukutaan koirien kieleksi ja sen puhujille etsitään
reservaattia jostakin syrjäseuduilta, niin kuin suomalaisille aikoinaan suun-
niteltiin Ruotsin valtakunnan yhtenäisyyden nimissä.

Mitenkähän meille tämän englannin kanssa lopulta käy? Sotien aikana
meille suunniteltiin turvapaikkaa Alaskasta. Muuta apua ei ollut luvassa,
koska historian kaaoksessa oli luiskahdettu vahingossa oikean asian puo-
lesta väärälle puolelle. Me ilonpilaajat.

KOLMAS MURROSIKÄ


Miete:
Raha ja valta ovat
Saatanan täsmäaseet

Kun täytin 80 vuotta, aloin kokea kirjallista myrsky- ja kiihkokautta. Sturm und Drang. Nyt se on hiljalleen seestymässä varhaisromantiikaksi ja epäilen pahoin,
että tulen vielä kokemaan myös ajan, jolloin romantiikka puhkeaa ummustaan täyteen kukkeuteensa. Olen sitä silmällä pitäen ostanut jo uudet kalsaritkin, entiset kun olivat sitä pitkälahvista mallia jossa pultun päissä oli kanttinauhat sitomista varten.
Monet kadoksissa olleet äänet ovat palaamassa korviin. Kuulen jopa tiaisten piiskutuksen sisälle asti vaikka ulkona sataa räntää.
Ikävää, että ihastuttava rouvani suhtautuu vääjäämättömään kehitykseen epäluuloisesti. Hän on alkanut tarkkailla minua sillä silmällä. Sanon näin, koska en nuoruudesta enää muista tarkoin mikä se silmä on. Tarkkailun seurauksena en enää pääse yksin lenkkeilemään, vaikka kevät niin kutsuvasti kiehtoo mieltä. Päässä pyörii vain tämä Liebestraum, vaikka olenkin tilapäisesti unohtanut onko se Merikannon vai Melartinin säveltämä. Jostakin traumasta siinä on kysymys.Toinen kiehtova sävel on tämä Mariage d´amour, jonka soitin teini-ikäisille räppäreille ihan vain saadakseni nauttia hetken rauhasta. Heillä on taipumusta välttää kaikkea sellaista, mikä kuulostaa musiikilta. Lisäksi suosittelin heille myös lukemista. Sanoin että Gogolin Kuolleet sielut, suomennettu painos vuodelta 1884 tai niillä main, on mitä parhainta kielenhuoltoa räppäreille, sometekstareille ja puhevikaisille sekä korkeissa viroissa roikkuville poliitikoille. Ja vielä haluan suositella sitä myös vieraskielisten filmien käännöstekstien nikkareille, jotka alituiseen hokevat että kolme autoa ovat, ja että putkassa ei ollut montaa miestä.
Dementiasta minulla ei ole minkäänlaista vaivaa, kunhan vaan ajan kuluksi kirjoittelen. Se pitää mielen virkeänä ja tylsät vieraat kaukana, sellaiset jotka osavaat puhua vain golfista tai sorsanmetsästyksestä, viinarallista ja matkoistaan ulkomailla.
Niin, ja politiikasta. Luin jostain että henkiset harrastukset lisäävät tutkimusten mukaan myös ikää. Siksi olenkin nykyään keskittynyt iltaisin kirjoittelemaan sonetteja virtuaalineideille, joiden sanavaraston perusta ovat niinku ja eikä! , voi ei  ja miäletön.
Kyllä niiden renesanssin runoilijoiden kelpasi, kun sen ajan Laurat puhuivat vain italiaa. Mutta pahimpia ovat poliitikot, jotka puhuvat aina silloin filisteliaa kun
        pitäisi tavoitella totuutta edes hännästä kiinni. 

PIMEYDESSÄ


Miete:.
Etsi tietoa jos haluat
kokea yksinäisyyden

Ikkunan karmit näyttivät vanhoilta ja kuluneilta. Ammoin sitten maalatut
pinnat lohkeilivat, maalia oli karissut lattialle. Seinää pitkin kiipeilevät palo-
portaat olivat ennallaan ja niiden rauta hehkui kylmänä. Työnnyin ikkunas-
ta ulos portaiden varaan keikkumaan ja näin allani vanhan puiston. Saman
jossa olin kävellyt eestaas ja viheltänyt ”I know why”, Milleriä vaiko Good-
maniako se nyt oli. En sitä enää muista, swingjazz on rapissut muistista yhä
kauemmas.
Saavuin tikkailta alas ja maa tuntui tukevalta jalkojen alla. Nos-
tin leukaa ja tähysin etäälle pimeyteen, jossa näkyivät tutut valorivistöt.
Ne kaartuivat vanhaa rakennusta kohti sen lopulta ohittaen, ja niiden him-
meässä valossa erotin jo kaukaa oven joka aukesi. Roosa astui vilpolaan ja
pöyhi hiuksiaan, joita tuulenvire leyhytteli. Hän asetteli tutun olkihattunsa
päähän, vähän vinoon asentoon niin kuin hänellä oli tapana. Sitten hän huo-
masi minut puiston pensaiden kätköstä ja lähti vähän epävarmasti astelemaan
kohti. Piilouduin yhä syvemmälle pensaikkoon, sillä minua vähän pelotti. En
voinut tietää mikä hänen mielialansa oli enkä sitä, mitä hän piteli piilossa sel-
känsä takana.
Hän katosi hetkeksi silmistäni ja löysi minut sitten, asettui lam-
men rantaan näkösälle ja nauroi. – Minä se vain olen, etkö sinä tunne minua
enää. Nyt näin mitä hän oli piilotellut selkänsä takana ja minua hävetti. Kulu-
neet ja likaiset pelikortit.
- Elämä on niin lyhyt, että sen kulumista pitää jouduttaa ajanviet-
teellä, hän sanoi ja alkoi lajitella kortteja lammenrantaan. – Tule pelaamaan,
meillä on vielä aikaa iltaan asti. Aika ajaa meitä takaa eikä anna vilkuilla taakse-
päin, se hyväksyy vain illan ja yön. Jostain minun korviini kantautui hidas sei-’
näkellon lonksutus.
En halunnut mennä hänen lähelleen, jokin pani vastaan. Roosa ei
näyttänyt todelliselta ja kun tarkemmin katsoin, näin hänen lävitseen. Näin
miten lumpeet kelluivat ja vesilukit viilettivät hänen kasvojensa yli. Ja äkkiä
muistin. Tämänhän oli unta, eikä minulla ollut mitään mistä voisin tai haluai-
sin puhua hänen kanssaan. Pelaaminen hänen kanssaan voi olla vaarallista,
sillä siitä kaikesta oli jo niin kauan. 

KATJAN KANSSA




Miete:
Herra varjele pieniä kansoja
suurten suojelukselta

Istuimme vastakkaisilla tuoleilla kasvotuksin. Katja puuhasi yhä neulojensa, lankojensa ja vaatemyttyjensä kanssa. Jalat ristissä, juuri niin kuin käytösoppaissa kielletään niitä pitämästä. Tukka oli osittain valahtanut vasemman silmän yli, ja oikean silmän katse liukui lankaa pitkin ja pysähtyi äkkiä kohti. Oli vielä aikaa, kello kävi yli kuutta. Panssarikiilat autiomaassa olivat juuttuneet hiekkaan ja Henry korkkasi jossakin olutpulloa. Liput liehuivat ja kuuluttajan ääni särisi kiihkeänä. Ja minä ajattelin, että on niin hohdokasta istua Katjan kanssa hämärässä huo-
neessa ja antaa noiden kuvien tapella keskenään. Kuunnella kellon tikitystä ja olla suunnittelematta mitään, kuin parhaassa unessa.

Tämä ikä oli siitä hyvä, että näköalaa oli eteen ja taakse, vaikka se joskus tuntui lohduttomalta. Piti vain välttää turhia odotuksia. Tyhjä huone, äänetöntä etäistä laulua. Katsoin kuvaruudulla eteenpäin jyrääviä tankkeja ja sinne tänne juoksentelevia sotilaita. Ihmiset ovat turtuneet väkivaltaan, sanoin Katjalle. Olin 32 vuotias ja viisas. Väkivallan näkemiseen on totuttu nykyaikaisen tiedonväli-
tyksen nimissä. Kaikki tuodaan nähtäväksi päivittäin television, lehtien ja muun sosiaalisen median välityksellä. Mikään ei hätkähdytä ja vanhat moraalikäsitykset unohdetaan. Lapsen tai vanhuksen voi tappaa ilman tunnonvaivoja, kiduttamisesta voidaan nauttia jos kohteena on joku muu kuin itse.

Kaikkea sitä, mitä ennen pidettiin sairaana, puolustellaan hokemalla että tämä nyt on vaan sitä nykyaikaa. Se mikä oli ennen sairasta, on näiden aikaansa seuraavien liberaalien mielestä
luonnollista ja yhteiskunnan rajoituksista vapauttavaa. Historia on opettanut meille, että kun ihminen alkaa rajusti pyrkiä muutoksiin ja kehittää mielessään uusia moraalisääntöjä, seuraa katastrofi.
Se on vallankumous joka palauttaa kaiken muutetun entiselleen. Tankit jyräävät
verta katujen ja torien asfalttipintaan.

Olin pitänyt puhetta itselleni ja eletiin 1970-lukua. Katja oli värjännyt vaaleat hiuksensa hennanpunaisiksi ja hänen hameensa pituus toi mieleen verhon kapan. Tarkoitus oli lähteä kapakkaan kuulemaan puolalaisen orkesterin soittamaa La paloma blankaa, rauhankyyhkystä siis. Eikä hän varmaankaan kuullut minun viisaita sanojani, koska ei mitään sanonut. Hän puri poikki langan jolla oli ommellut napin puseroonsa, sipaisi askarettaan sen näköisenä kuin ajattelisi jotain ihan
muuta.   (2019)


Kuva: Emmi 5 v.

EDVARD MUSTASSA NELIÖSSÄ




Miete:
Runoilija vietti yönsä
kaksipolvisen trokeen kanssa

Eva haukotteli. Nosti kätensä ylös ja haukotteli oikein antaumuksella. Povi kiristi puseron ja muodosti terävän kulman sivulta katsottuna.
- Eikö aleta jo yöpuulle?
Edvard hieroi innokkaasti polveaan. Eva alkoi hitaasti riisua. Ensin housut, sitten puseron. Hän paiskasi kengät jaloista ja riisui sukat tuolille. – Etkö sä aio ollenkaan tulla, Eva sanoi ja kömpi peiton alle.
Edvard riisui yhä hitaasti. Tyttö käänsi päänsä seinään ja Edvar-
din riisumisvauhti kiihtyi.  Hän halusi selvitä äkkiä puuhasta ennen kuin Eva taas katsoisi. Pönköttävän housunlahvin kanssa oli nolo liikkua. Hän kumartui tytön viereen. Sen jalat tuntuivat ensin kylmiltä kun ne sattuivat yhteen. Eva hihitti ja katsoi vinosti sivulta.
   Kuule, mitä se tyyppi sulle siellä tanssisaaressa selitti ennen kun
me lähdettiin?
Ei se mitään selittänyt, se oli humalassa ja puhu ruotsii.
Se on inhottava tyyppi, Eva paheksui. On monesti yrittäny että
alakkonä mua, mutten mä sellasta. Vähä ranskaa.
Mistä Eva oli oppinut tuon alakkonämua. Niin sanotaan Oulussa ja se on kuin ranskaa. Ja Evan kielihän oli ruotsi.
He olivat hetken hiljaa. Edvard nosti kätensä varovasti Evan vyötärölle ja taas he olivat hiljaa. Sitten hän käänsi tyttöä varovasti kuin tämä
olisi ollut särkyvää ainetta. Eva sulki silmät ja avasi ne, sulki taas. Sillä oli suuri suu johon Edvardista tuntui kuin olisi pudonnut kun sitä suuteli. Tällaista hän ei ollut koskaan kokenut. Edvard antoi kätensä hivuttautua alemmas. Tyttö hievahti niin, että se oli helppoa, mutta sanoi: älä viitsi. Mä luulin että sä oot erilainen kun ne muut.
Edvard jäi pohtimaan sanojen syvempää merkitystä. Eva heittyi nyt todella hankalaksi, makasi jäykkänä kuin tikku eikä enää auttanut millään tavalla.
Kuule, puhuitko sä sillon viimeksi ihan tosissa että sä voisit järkätä
mulle syksyllä työtä kaupugista?
Edvard hölmistyi äkillistä aihepiirin muutosta.  – Kyllä se käy päinsä, täytyy vaan vähän järjestellä. Se on varmaan helppoo kun sä puhut ruotsia.
   Mä voisin vaikka lähettinä tai vaikka kotiapulaisena aluksi. Ei sen niin väliä kunhan vaan pääsee täältä maalta. Mä haluun kaupunkiin.
Eva kävi taas helpommaksi. Edvard laski kätensä’ uudelleen hänen uumalleen.
   Kyllä se varmaan järjestyy jos sinä vaan pääset kotoasi.
Eva tuhahti halveksivasti. – Ei ne siitä välitä. Mä saan tehä mitä haluun.


Tätäkö se nyt oli, Edvard ajatteli. Hänen jalkaansa pyrki taas suonenveto kouristelemaan. Katossa hän näki sen kohmeisen kärpäsen, joka myöhemmin yöllä tulisi askartelemaan hänen suunsa ympärille.


Seuraavana aamuna hän katseli pölyisen lasin läpi asemaa, mustassa ja nokisessa neliössä. Sen kukkaistutuksia ja puita. Maisema näytti alakuloiselta vaikka oli aamu. Näkymässä ei ollut enää odotusta, asema alkoi siirtyä kiihtyvällä vauhdilla vuosien taakse. Sen pihalle jäi seisomaan Eva, hoikkana ja hymyilevänä. Avoimeen junan ikkunaan hän oli vieläkin muistanut huutaa matkaeväät.
Muista järjestää se asia syksyksi!

Hejsan! Viimeisena Edvardin muistiin piirtyivät Evan puiset, vihreät korvarenkaat. Ties mistä syystä.
(2018)

Kuva: Burleski nainen, guasssi. Juhani Tarna (1959) 

JOKIRANTA




Varhaisin kuin aamun sää
utu laaksoon välkähtääl
Tuuli lehvissä jo entää
kel on lentimet, se lentää
(Josph v.Eichendorff;
suom. O.Manninen)

Olin istunut jo pari tuntia rantatörmällä ja tuijottanut kohoa, joka kellui ja pomppi veden pinnalla. Törmäpääskyt kisailivat kaislikon reunamilla ja syöksyilivät sinne tänne. Muistelin vuosikymmenien takaista tapahtumaa tällä samalla paikalla. Silloinkin oli samanlainen hautovan lämmin ja utuinen iltapäivä, etäämpää kuului lasten ilakointi matalassa rantavedessä. Tuijotin kohoa ja mietin työasioita, ne seurasivat mukana vapaa-aikaan ja uniin. Kummallista, että yksinkertaisista ja arkisista asioista osataan tehdä vaikeita riidanaiheita.Kun ihmiset joutuvat viettämään päivittäin, vuodesta toiseen aikaansa samojen seinien sisällä, heistä tulee matalaotsaisia ja vainoharhaisia. Jos he joskus pääsevät irrottelemaan arkipäivästä ja lähtevät matkaan, niin he vievät riidat ja epäsovun mukanaan sinne missä liikkuvat.
Jostain kantautui ääni joka kuului huutavan apua. Se oli hätäinen ja sen ympärille levisi sykkivä hiljaisuus. Terästin kuuloa ja yritin etsiä kaukaa vastarannalta muita ihmisiä. Vedessä ilakoineet lapsetkin olivat kaikonneet ja minä olin äkkiä aivan yksin. Muistin vuosien takaisen tapahtuman. Naapuriin ilmaantunut kesävieras, eksoottisen näköinen nuori nainen oli hukkunut saunarantaan. Hän oli huutanut apua vieraalla kielellä, mutta eihän täällä kukaan sellaisia  ymmärrä. Me vain katsoimme kun nainen painui veden alle ja sitten vilkuilimme neuvottomina toisiamme.Tämän minä kuulin jälkeen päin niiltä jotka näkivät tapauksen. He perustelivat omaa toimettomuuttaan sillä, että nainen oli väärässä maassa väärään aikaan, ja että mitä se kenellekään kuuluu mitä mieltä he koko asiasta ovat. Olisi pysynyt siellä mistä tuli ja jättänyt uimatta vaikka olikin helteinen päivä. Lehdessä oli tavanomainen uutinen autokolareiden, tulipalojen ja hukkuneiden osastolla. Mistä nainen oli kotoisin ja mitä hän täällä teki, siitä ei saatu tietoa.
Ajattelin miten tuntematon voi pysyä tuntemattomana täällä kaukana, ja niin
hän vähitellen muuttuu tuntemattomaksi myös siellä mistä tuli. Jotakin virallista oli tehty ja sitten koko tapaus oli unohdettu. Vain minä, aivan sattumalta istuin rantatörmällä ja muistelin tuota vierasta hetken. Olin silloin kuusitoista vuotias ja muistin hänet vain hämärästi, vaikka olin häneen ihastunut. Kevyt tuulenvire leyhytteli lepän oksia, kaislikosta kuului kalojen molskahduksia kun ne hyppivät pyydystämään ohi survovia korentoja. Kuului myös kahinaa, aivan kuin vene lähestyisi kaislikossa. Käänsin vähän päätä ja äkkiä tuijotin silmiin vedestä kahlaavaa nuorta naista. Hänen kasvoissaan ja käsivarsissaan oli kirjavia tatuointeja, hiukset oli koottu nutturaksi huivilla. Tarkemmin katsoen ei ollutkaan tatuointeja vaan tummia lautumia. Näky oli outo ja vääristynyt. Hän tuijotti minua edelleen suoraan silmiin, katsetta oli vaikea paeta. Mutta lähestyessään hahmo alkoi hitaasti haihtua niin kuin savu haihtuu tuuleen.
Jätin onkivavan ja kaikki mukana olleet muut tavarat rantatörmälle ja pakenin
paikalta. Tuntui kuin joku kulkisi perässä ja saisi jo kohta kiinni. Vasta kauempana tiellä uskalsin kääntyä katsomaan pakosuuntaan ja näin rannan jossa törmäpääskyt kisailivat ja jossa lapset ilakoivat matalassa rantavedessä, aivan kuin ennen.