KADOTETTU  HÄNTÄ

Miete: Älä sinä kulje maalaisen kanssa,

jos itse kerran olet intellektuelli

(Daniil Harms, Sattumia)

                                                                Kuva: Syys soittaa serenadin

Ihminen viihtyy parhaiten utopiassa. On mukavaa piehtaroida hauskoissa mielikuvissa ja työntää ikävät asiat ja muistot piiloon. Mihin ne kätketään? Maastokuvioisen maton alle, jonka pintaan on ommeltu varoitus. Älä katso tämän alle, sinne on haudattu pelko jota sinä pakenet. 

Paeta voi monenlaisia asioita. Muusikko, kuvaamataiteilija, kirjai-lija saattaa paeta kritiikkiä. Arvostelu sellaisenaan on vain rivi tylsiä kirjaimia, mutta niiden väliin voidaan haudata vähättelyn ja pilkan siemeniä, jotka alkavat itää ja kasvaa kritiikin kohteen mie-lessä. Moni taiteilijasielu on päätynyt mielisairaalaan tai itsemur-haan,  kun joku empatian puutteessa alemmuuskompleksia poteva ja kaikkitietävä on loukannut. Ihmisten keskinäisessä suhtees-sa pitäisi aina muistaa, että herkimmille luonteille itsetunto on elämänhalua ylläpitävä voima. Kritiikki voi lyödä itsetunnon niin alas, ettei sieltä enää nousta. Se voi myös saada luovan kyvyn heräämään ja parantamaan masennuksen alhossa rypeneen mielen. 

Arvostelu on myönteisen kehityksen edellytys. Ilman sitä luova kyky näivettyy ja kuolee. Kritiikistä tulee kuitenkin helposti  kaa-vamainen liturgia eikä se enää toimi hyvän kehityksen edistäjänä, vaan se voi jämähtää paikoilleen jauhamaan tyhjää. Tulee mieleen näkymättömänä pysyttelevä mafia. Arvostelua pääsee laatimaan pieni kriitikoiden yliarvostettu klikki,  jota muut myötäilevät joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Tärkeimmät mielipiteet ja kritiikki keskittyvät Helsinkiin ja sen mediaan. Toisaalta kirjallinen kenttä on rajusti jakautunut kahtia. Kriitikot pyörivät ympyröissään ja kansa lukee mitä lukee, jos edes lukee. Kirjastojen rooli on ollut tasoittaa tuota kirjallista kuilua. 

Kritiikki vaikuttaa vahvasti kirjastojen aineiston valintoihin. Minulla on vuosikymmenien kokemus ja tieto siitä miten valinnat tapahtuvat. Joku työpaikan tiimi ne tekee nykyään, ei kirjaston-johtaja lautakunnan antamien yleisten raamien puitteissa. Periaate on sama kuin huutoäänestyksessä. Joku on lukenut tuon tai tämän, ja tykkää. Eikä tuota nyt ainakaan kukaan tule lukemaan, niin että turha sillä on hyllytilaa täyttää. Valintoja tekevien paras meriitti on paljo lukeminen, ei sillä niin väliä mitä luetaan. Ja kuka voi tietää mikä on hyvää kirjallisuutta, mikä huonoa. Suuri yleisö ratkaisee ongelman lukemalla sitä mikä on helpointa ja mikä ei rasita aivoja. Vastuu valinnoista on sälytetty kai vieläkin johtajalle, niin myös arvostelut siitä mitä hyllyiltä löytyy.  Joskus tuntuu siltä, että valintoja tehdään myös siellä, missä kustantajien uutuusluetteloita laaditaan ja missä päätetään mikä kirja pannaan näkösälle, mikä piilotetaan tai jätetään kokonaan valitsematta. Olen joskus hämmästellyt kirjaston hyllystä löytämääni kilpailun voittanutta proosakokoelmaa, jota oli vuoden kuluessa lainattu yhden ainoan kerran. Onko sen arvo laskettavissa lainausten määrässä vai piilee-kö sen arvostuksessa jotain muutakin. Miten Kafkan tai Bulgakovin olisi käynyt, jos heidän asemansa kirjallisuudessa olisi päässyt määräämään jokin asiantuntijatiimi? Tai asiantuntematon huopatos-suplutoona, komissaarin valvonnassa. 

Taisin sittenkin erehtyä kohottamaan sitä alussa mainittua maton reunaa. Olen onneksi jo emeritus. Joku tuon lisänimityksen on minulle antanut, en minä sitä ole keksinyt. Itse olen omasta mieles-täni kyllä paitsi emeritus, myös vähän karismaattinen, mutta perin juurin kyllästynyt kaikkeen. Kun minä luen kaikki nykypäivän tutkimustulokset kultuurin kehityksestä, alan epätoivoisesti kaivata kadotettua häntääni. 

(2021)

 

 

MAIJAN SYLISSÄ 

Lain kirjain pitäisi lisätä aakkosiin

(Stanislaw Jerzy Lec)

Olimme juuri aikeissa astua hotellin ovesta aulaan, kun ovimies kysyi minulta: oletteko samaa seuraa?

- Minä olen, vastasin päättävästi. Mutta tuosta toisesta en kyllä tiedä.

Viittasin vaimoon, joka seistä kyhjötti siinä vieressä neuvottomana.

Paikalle riensi jostain mies jolla oli lippalakki ja siinä vielä leuka-hihna. Hän kaapaisi matkatavaramme mukaansa ja lähti kuljetta-maan niitä hissin suuntaan. Hei mies, mitä te teette, minä kiekaisin. Ne laukut ovat meidän. 

Vaimo oli jo asioinut vastaanotossa ja suunnisti avainkorttinsa kanssa hissiä kohti hänkin. Minä esitin vastalauseen kontinkielellä, koska olimme nyt ulkomailla eikä siellä ymmärretä suomea vaikka kysymys on unionin virallisesta kielestä. Kaikki tähänastinen sananvaihto olikin käyty englanniksi, jota hallitsen skottiaksentilla. Sitten paikalle tuli kypäripäinen brittipoliisi, joka kohteliain sanakääntein ohjasi minut kadulla vartovaan poliisiautoon. Meillä päin niitä sanotaan mustiksi maijoiksi, mutta hallitus on tämän nimityksen nykyään kieltänyt rasistisena. Siispä selvyyden vuoksi ilmaisenkin asian niin, että minut toimitettiin maijan syliin poliisin toimesta. Jouduin viettämään yön sellissä, jonka ajan poliisi käytti tutkimalla  minun yhteyksiäni Pohjois-Irlannin ja lähi-idän tapahtumiin. Epäilivät terroristiksi, vaikka olen mielestäni varsin viattoman näköinen. Rikosrekisteriä  minulla ei ole. Yksi muistiin merkintä on Stasin arkistoissa, kun rajapoliisi pysäytti minut tunne- lissa joskus Berliinissä 1980-luvulla. Hän epäili, koska näki minulla kapitalistisen parran. Rajoitinkin ulkomaanmatkojani sittemmin niin, että kävin vain kerran voita ostamassa Haaparannassa.  Siitäkin matkasta jouduin laatimaan raportin, koska se kesti toista vuorokautta ja matkaa kotoa kauppaan oli rouvan mukaan vaivaiset 30 kilometriä.

Aamupäivällä huomenissa palasin samaisella värittömällä maijalla hotelliin, jossa minut otettiin nihkeästi vastaan. Kävi ilmi, että uusi vaimoni, tämä jälkimmäinen, oli poistunut hotellista jo varahin niskojaan nakellen ja vienyt mennessään minun käteisvarani. Nykyinen vaimo sen sijaan soitti minulle älypuhelimella ja puhui älyttömyyksiä. Se onkin tapa, joka eniten meidän hektistä, mutta tasapainoista avioliittoamme horjuttaa. Hän rauhoittui vasta sitten, kun lupasin kustantaa hänet ulkomaanmatkalle Haaparantaan. Pu-

huin suurieleisesti ulkomaista, mutta jätin mainitematta siis niinku, että Haaparanraan.  

 

H O U S U T   R Y P Y S S Ä

Kun ääntiöt on likvidoitu

kuulemme kerakkeiden kuoron

(S.J. Leciä mukaillen)

Joku työtovereista valitti kerran, että häntä oli pilkattu tuottamat-toman työn tekijäksi. Verovaroilla toimeentulevaksi yhteiskunnan elätiksi, joka ei missään muussa työssä tulisi toimeen. Minä lohdu-tin häntä, että älä piittaa lukutaidttoman typeryksen mielipiteistä. Niin on minuakin haukuttu, vaikka olen työskennellyt monissa tehtävissä muuallakin kuin siinä johon pilkka kohdistui.

Tunsin joskus insinöörin, joka kohosi firmassaan korkealle johtavaan asemaan. Häntä ihailtiin ja kunnioitettiin, hänen perheensä osallistui paikkakunnan silmää tekevien juhliin ja kutsuihin. Hänellä oli merkittäviä osakkeita ja tärkeitä ystävyyssuhteita. Poliitikot pyrkivät häntä hännystelemään ja itsenäisyyspäivän juhlissa hänelle myönnettin mitaleita. Mies osallistui kotikaupunkinsa kehittämiseen niin, että istui kaikissa tärkeimmissä johto- ja toimikunnissa. Hänen mielipidettään kysyttiin ja hän ratkaisi usein riita-asiat päättämällä mihin tie vedetään ja mitä tehdään jätteille, mitä polttoainetta käytetään ja kuka valitaan vuoden missiksi. Siitäkin, kuka katkai-see juhlallisesti uuden kadun yli vedetyn juhlanyörin ja ketä toimittajat kuvaavat edestä ja takaa. 

Parilla sanalla sanoen: tämä insinööri oli yhteiskunnan napamies. Sitten tuli päivä, jolloin paljastui solmu suhteista ja kytköksiä joihin viaton mies oli sotkeutunut. Hän oli auttanut pulaan joutunutta ka-veria ja allekirjoittanut paperin jolle oli ripoteltu korruption hyvän-makuisia siemeniä. Parvi mediakorppeja lehahti hänen kimppuunsa ja siinä meni sitten hyvä maine. Kaikki paikalliset hyeenat ja ulko-puoliset besservisserit kuhisivat tapauksen ympärillä ja vuosien myötä kehittyneet ystävyyssuhteet katosivat. Entiset tutut käänsivät päänsä ja hän joutui eroamaan herraklubeista, lopulta myös työstään. 

Joitakin vuosia ehti kulua kun hän eräänä päivänä eksyi minun työpaikalleni. Sehän oli tuo tuottamaton ja verovaroilla ylläpidetty norsunluutorni. Vanhana ystävänä hän avautui minulle ja kertoi katkeran tarinan ihmisten empatian puutteesta ja kasvottomasta kateudesta. Hänen kannettavakseen oli sälytetty entisen herra-plutoonan kootut synnit. Mies oli masentunut ja epätoivoinen, sillä mikään ei ollut enää palautettavissa.  

Saanko antaa neuvon? Minä kysyin.  Sinullahan on kesämökki järven rannalla.  Ota koira mukaan ja lähde onkimaan. Kun istut veneessä, ja koho kelluu, ajattele mitä miettivät kalat. Koira makaa rantahietikolla pää käpälien välissä ja tuijottaa uskollisesti sinua. Kaikki on hyvin kun muistat, että valtaistuimella painuvat housut aina vähän ryppyyn. Niilläkin, jotka sinua nyt ylenkatsovat.

  

 Luopumisen aika

Jokaisesta ei  ole ei ole kukkopojaksi kulttuurin tunkiolle.

 Riittää jos osaa vain kiekua.

 

Aina kun tavattiin, meillä oli tapana puhua runoista ja novelleista. Ei meitä mutterit eivätkä koneet kiinnostaneet, vaan ihmismieli. Kaukon seurassa oli usein Lippe, jonka oikeaa nimeä en saanut silloin tietää. Tämä oli laiha ja vähän kalvakka nainen, jonka ikää oli vaikea arvioida. Hän oli ankara tupakoija, aina sätkä hampaissa ja tikut hukassa. Kävelimme kadulla ja jutustelu pyöri novellin muodossa ja romaanin rakenteessa ja siinäkin, ettei kirjoittaminen onnistuisi tässä tilanteessa. Siksi että me kaikki olimme vähän eväistä sekaisin, vaikka juomat olivat nyt jo loppuneet. Kauko esiintyi mielellään runoilijana jota kukaan ei ymmärrä. Hän oli vähän humalassa ja ilta-auringon säteet lävistivät vinosti lehmusten oksia, naakat raakkuivat. Maleksimme hitaasti kohti hänen asuntoaan, joka oli siihen aikaan jossakin tuomiokirkon lähikorttelissa.Ei satanut eikä edes piskotellut, tuulenvire oli huhtikuisen lämmin. Sulaneiden vesilammikoiden viimeiset, yönjälkeiset jääriitteet ratisivat kenkien alla. 

.Tiesin että hän oli mielestään hyvä vaikkei löytänyt mistään julkaisutilaa. Yrittänyt hän oli lehtiin ja kustantajille, mutta aina oli tuloksena pettymys. Kerroin hänelle omat kokemukseni siitä, kuinka kuljin vuodet ja keväät, syksyt avoimin silmin, mitään näkemättä. Ajatus vain kiersi kehää ja minä etsin tietämättä mitä. Siinä pohtiessa kasvoi mielen pohjalla katkeruus, se oli kuin yllättäen pintaan puhjennut kaktuksen kukka. Vaihdoimme asiasta muutaman kitkerän mielipiteen ja sovimme toiminnasta. Kukin vuorollaan käy heittämässä vettä paikallisen lehden toimituksen rappukäytävään. Lippe sai luvan pyllistää. 

Muistikuva huvittaa vieläkin. Olimmeko me silloin vielä nuoria, oliko meillä pyrkimyksiä jotka eivät vastanneet kykyjä? Kaukosta en ole paljon kuullut sitten noiden päivien.  Pitkän puurtamisen jälkeen hän kaikkien yllätykseksi valmistui insinööriksi ja katosi kauas. Lippe on menestynyt  alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti. Hän on nykyisin osa-aikainen sihteeri jossakin ja on julkaissut jo kolme runokokoelmaa. Tänä aamuna hän näyttää päässeen uransa huipulle. Sanomalehden kulttuuritoimitus on tehnyt hänestä aukeaman laajuisen esittelyn ja koko maan kirjastot rientävät täydenttämään kokoelmiaan teoksella, joka on kirjoitettu tietysti jossakin ulkomailla. Lehti on sama jonka tuulikaappiin hän kävi ennen muinoin pyllistämässä.

Entäs minä? Naama kateudesta vihreänä istun turhautuneena tutun työpöydän ääreen ja alan pakertaa symbolistista unitarinaa jota kukaan ei ymmärrä eikä halua lukea. Tai onhan niitä lukijoita blogin laskurin mukaan joka viikko pari sataa, mutta kukaan heistä ei varmaankaan ,osaa itse kirjoittaa, ei hyvää eikä pahaa, koska palautetta en ole saanut kuin pari kertaa. Kirjoitustaidosta päät-telen, että kyseiset kriitikot majailevat jossakin hoitolaitoksessa.  

2021  

 

 TÄHTÄIMESSÄ 

Miete:

Kaikkein viisaimmat ovat siitä itsekin syvästi tietoisia

Pöytälaatikkoon kirjoittamisessa ja omakustannusten julkaisemi-sessa on riski. Kun joku toinen tai useampi lukija puuttuu, jäävät tekstin virheet ja puutteet, vinoumat ja toistot huomaamatta. Niihin tulee lukusokeus. Ne ärsyttävät, koska ne ovat niin taitavia piilou-tumaan. Suurin riski on siinä, että omaan tekstiin silmä tottuu eikä huomaa sen pintapuolisuutta ja tyhjyyttä. Tekstistä tulee sanahelinää, tyhjää ja sisällyksetöntä. Näitä piirteitä on vaikea itse huomata. 

Ulkopuolinen voi äkätä asioita, joihin itse on sokeutunut paljon korjaamisen ja kirjoittamisen myötä. Huomautukset ja muutoseh-dotukset ärsyttävät. Mikä tuo mielikuvitukseton arvostelija on minua neuvomaan. Nimitän lyhyitä proosatekstejä mieluummin aineiksi tai lastuiksi, en esseiksi. Koska jätän esseet ja narratiivit märehtijöille. 

En tähtää suuriin lukijamääriin. Ego, selfiet, itsen korostaminen ja kuvaaminen  monissa tilanteissa ja yhteyksissä inhottaa minua. Mainetta en tavoittele, pelkään yletöntä näkyvyyttä ja huomion kohteena olemista. En piittaa siitä onko ulkomailla kiinnostusta. En juokse rahan perässä enkä myy sieluani. Haluan puhua ja kirjoittaa vain suomea ja toivotan kaikki muut matkoihinsa. Jos joku vieras-kielinen on kiinnostunut, palkatkoon kääntäjän. Niinhän mekin joudumme pakosta tekemään. Raha on minulle pelkkä kuivettunut oravannahka, pecunia olet. Valtaosa juoksee kuitenkin sen perässä kuin hiiret Hamelnin pillipiiparia seuraten, eikä siinä sanottavaa tarvita. Riittää kun osaa ripotella sanoja peräkkäin ja rehvastella valokuvassa joka on otettu jossain residenssissä ulkomailla. 

Ihmiset ovat erilaisia. Siksi he ovat kiinnostavia. Joku luulee että tavoittelen kirjoittamalla mainetta ja valtaa. Hän, tuo joku suhtautuu epäluuloisesti ja ehkä  ivallisestikin teksteihini. Monen  mielestä  hyvä teksti tarkoittaa pintapuolista ja typerää ajanvieteroskaa jota kustantajat ja lukijat suosivat. Toinen taas sanoo: pelastit päiväni heti aamusta! Hän ajattelee mitä lukee eikä hänellä ole epäluuloisia ennakkoasenteita. Ehkä siksi, ettei hän ymmärrä lukemaansa, mutta aanailee, että tätä se ehkä on. Kirjallisuus. Ei kaikkea tarvitse selittää seikkaperäisesti ja kulmat kurtussa, koska kysymys on vain elämisen kuvaamisesta. Sehän on hyvin yksinkertaista. Enkä minä suuruuden- hullukaan ole. Blogin esittelytekstin emeritus on jonkun arvostelijan keksimä. Itse olisin siihen kirjannut vain lisäyksen karismaattinen nero, koska olen luonnoltani vaatimaton.

Lopuksi totean hurskaasti Johannes Cassianoksen sanoin: rahanhimo tunkee ihmiseen jostain ulkopuolelta. Se on paha ajatus johon ei tarvitse sortua ja siitä voi itsenäisesti päästä eroon. Ehkä pitäisi pohtia sitäkin, ketä ja mitä tämä kirjoittamisen hinku palvelee. Ja mitä kirjoilla ansaitsemiseen tulee, tiedän, että näin korona-aikana saa pankinjohtajan heltymään vain mustalla kuonokopalla jossa on silmiä varten saksittu kaksi reikää. 

Lukijan kommentti:  Paljonko sä tostaki sait? En mitään. Mutta ymmärrän niitä, joiden on pakko saada elantonsa kirjoittamalla.

kuin 

(2020)

 VAAPULA VISSUN

  

                            

                                                        Kuva: Aasi ja sen poikanen (Kerttu, 6 v.)

Hissun kissun, vaapula vissun viisaat sukset, 

lammetloo 

Akka putos avantoon eikä päässyt pois

Mitä minuun tulee, olen kuin säikky lintu. Pyristelen ja pysähdyn äkkiä tuijottamaan: mikä tuokin on?  Jos sitä nokkaisen, saan oitis koko liberaalin naakkaparven kimppuuni. Se on kuin torvisoitto-kunta joka on hukannut nuottinsa. Paree on siis pysytellä hiljaa ja etähällä. Perustelin omaa kantaani vaimolle, joka ei millään halunnut uskoa, että olen ehdottomasti aina oikeassa.

Mitä tahansa joku voi väittää, niin minä en usko heti ja noin vain. Minulla on oma näkemys asiasta, ja suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin valmiiksi pureskeltuihin mielipiteisiin. Enemmän kuin ulkonäkö tai toiminta minua kiinnostaa olemus. Tiedän myös, että mitä pienempiin mittayksiköihin siirrytään, sitä oudommaksi maailma muuttuu. Mikä siis minä olen hyväksymään väitteet, että jokin on totta, vaikka oikeasti en tunne edes itseäni. On ihmisiä joiden mielestä tunteet ovat vain kemiallinen ilmiö ja tunnelmat viihtyvät vain aivoissa ja ovat harhaa, pelkkää kuvitelmaa. Ja mikä pahinta, on ihmisiä jotka eivät tunne muuta kuin fiiliksiä. He ovat niitä, jotka vaikeuksien tullen ostavat veneen ja soutavat Ruotsiin tai muualle ulkomaille.

Vaimo näytti epäilevältä, joten minä jatkoin uhallakin näin ikään: vaan sitä ei käy kieltäminen, että kuvitelmat ovat juuri tässä ja nyt. Epäilijä koostuu itse niin pienistä aineen osasista, ettei hän näe eikä tunne maailmaa oman olemuksensa ulkopuolelta. Hänen osansa on kokea eksistentiaalinen sense datum, hetken aistisisältö. Lopun tietoisuus lohduttoman pienessä yksinäisyydessä. Äkkiä, tässä ja nyt. Sillä äkkiä on ilta.

Olimme viipyneet tässä kiinnostavassa aiheessa jo tovin. Minä keskustelin ja hän kuunteli. Hän yritti vähän ynistä jotain puheen lomaan, mutta kävin heti hyökkäykseen ja estin tehokkaasti häntä ilmaisemasta mielipidettään. Huomasin että hän näytti vähän neuvottomalta. Että ihminen voi pienestä arjen tapahtumasta pitää käsittämättömän esitelmän, hän nupaji. Yrittäisit edes joskus pysyä maan pinnalla ja keskittyä aiheeseen.

Ja mikähän se sitten oli, se aihe? Minä kysyin. 

- Minä vaan luin uutisen vanhasta akasta joka käveli järven jäällä eikä piitannut varoituksista. Kevätjää on haurasta.

Taaskin hän yllätti minut mitättömällä sivuseikalla. Mitä tekemistä sillä akalla on eksistentialismin kanssa, minä kysyin vaimolta jota alkoi jo hikka häiritä.  

Sillä on se merkitys, että se kumoaa kaikki sinun puheesi. Se akka pääsi pinteestä ja voi nykyisin jo hyvin. 

 

ROSKALAATIKOLLA 

Ruusut roskiksessa  (T.Y-R. 2018)  

Roskalaatikolle oli joku kantanut sylyksittäin kirjoja. Kohtasin tuon terroristin itseteosta, kaatamassa säkillistä kirjoja paperikeräyk-seen. Kannet oli revitty ja pantu pahvikeruuseen, ihan oikein. Muoviset päälliset oli revitty muovikeräykseen.

Tarkkailin hetken aikaa toimia jollakin tekosyyllä. Silmissä vilahtelivat monet Klassikot, Moraviat ja Sartre, Pirandello ja Camus. Paljon muitakin, ei siinä voinut muuta kuin seurata sivusta äimänkäkenä. Mieleen nousivat natsien kirjaroviot. Tässä tuhottiin jonkun humanistin maailmankuvaa.

Samaa tihutyötä ovat tehneet kaikki valloittajat ja ne, joiden mielestä vain yksi totuus hallitsee maailmaa. Se on heidän totuutensa, joka heittää  ruusut roskiin. Nykyään valloittaja on teknokratia ja skeptismi. Ne ovat syöpä joka tunkee juurensa ihmisten aivoihin ja opettaa, että ainoastaan niillä on hallussaan totuus. Elämässä minä olen oppinut sen, että totuuksia on yhtä paljon kuin ihmisiä.  

Tuli siivouspäivä, kirjojen tuhoaja sanoi. Ei näitä   nykyään kukaan lue, pölyä vaan keräävät. Me luovutaan koko kirjahyllystä. Eikä olla ainoita, kuuleman mukaan. Moni tuttava on päätynyt samaan ratkaisuun. Paperille painettuja kirjoja on turha säilytellä ahtaissa tiloissa. Kaikki on nähtävissä netistä. Me kannetaan taulutkin kaatopaikalle jos ei kirpputori niitä huoli. En oikein löytänyt sopivaa sanottavaa, koska mies vaikutti ilmiselvästi ääliöltä.

Varmaan he luopuvat myös arvotauluista, jos sellaisia heillä sattuisi olemaan sivistyneempien vanhempien perintönä. Eihän sellaista  informalistista maisemakuvaa kukaan ymmärrä. Viivoja ja maalisotkua sikin sokin, ei niissä ole päätä eikä häntää. Taidetta muka. Kirjallisuudessakin on informalismia ja impressionismia. Lukija joka ymmärtää vain puhelinluettelon tekstiä, ei ymmärrä Kafkaa tai Nerudaa.

 Luulin että olin mutissut itsekseni, mutta hänpä niitä mielipiteitä minulle siinä jakoi. – Meillä on mummon perintönä taulu joka esittää venevalkamaa järven rannalla. Sen minä ymmärrän ja sitä me mieluummin katsellaan.

Hyvä perintö mummolta jäikin. Jotain ikiaikaista, sitä sanotaan kulttuuriksi. Ei aihe eikä tekotapa, ei tarve esitellä jotain että muut näkevät kuinka sivistyneitä tässä ollaan. Ei kuvan hinta, sillä  sivistys ja kulttuuriperintö ovat vain ostajan mielessä.Tunteilla ei ole hintaa.

Mihin nuo vandaalit tilaa tarvitsevat? Uusia teknisiä leluja varten. Painotaloissa monistetaan brosyyrejä joita he kehystävät seinilleen.Omia kuviaan suurennettuina.  Taiteilijat ja kirjailijat joutavat kuolemaan, ei heitä kukaan enää tarvitse. Älypuhelin, tabletti tai jokin mukava tekninen leikkikalu on aina hyvä omistaa, mutta kirjat ja maalaukset ovat ihmiselle yhtä tärkeitä kuin kalalle polkupyörä.  (2020)